Arvojen priorisoinnista

Hyvin usein mielipide-eroissa ei ole kysymys siitä että ei arvostettaisi vaikkapa totuutta tai oikeutta tai vapautta, vaan siitä miten nämä arvot priorisoidaan. Eli mikä niistä on paras ja huonoin.

Tämä on jossain määrin mieltymyskysymys. Ja luetteloja voi tässä mielessä olla vaikeaa perustella.
1: Jos useimmat ovat sitä mieltä että oikeudenmukaisuus ja vapaus ovat arvoja, niin siinä kumpi on toista tärkeämpi jakaakin sitten näkemyksiä. Tällöin hyveet ovat toisistaan irrallisia ja riippumattomia.
2: Toisaalta moni näkee että valintaa ei edes ole. Keats sanoi että totuus on kauneutta. Tässä tilanteessa priorisointi onkin jopa mieletöntä. Käsitteitä ei edes voi jakaa erikseen.

Tosiasiassa on olemassa vielä kolmaskin tapa katsoa asioita. Käsitteitä voidaan kontekstualisoida. Ja tällöin tavoiteltavilla hyveillä voi olla yhteisvaikutuksia keskenään. Tällöin ei tavallaan enää voida sanoa että olisi irrallisia ja riippumattomia hyveitä. Mutta ne ovat kuitenkin eri asioita niin että yhtäläisyysmerkkejä ei vain voida vedellä.
1: Voidaan esimerkiksi arvioida että totuus on luottamuksen kriteeri. Joka tarkoittaa sitä että jos totuus poistetaan luottamuksesta kyseessä on kaksinaamaisuus, petos tai jokin kaksoisrooli joka yleensä ottaen ei olekaan hyveellistä luotettavuutta. Jolloin vaikka luottamus ja totuus voidaan nähdä hierarkisesti. Eli niin että totuus on keskeisempi priorisoitava kuin luottamus. Samoin voidaan ajatella että totuus informoi oikeudenmukaisuutta. Epätiedossa tehty oikeudenmukaisuus on sokeaa oikeutta mutta ei sillä tavalla sokeaa totuutta mitä esimerkiksi lakitupien ihanteisiin on ladattu. Ilman totuutta oikeus voi olla hyvinkin epäoikeudenmukaista. Eli totuus voi olla tätä kautta hyvin keskeinen reiluudessakin.
2: Lisäksi jotkin hyveet eivät vain oikein näytä toimivan yksinään. Esimerkiksi jos meillä on täysiin priorisoitu vapaus, tästä saattaa seurata anarkia jonka vallitessa onkin kyse vahvimman laista. Joka tarjoaa vapautta vain hyvin harvoille. Vapaus ei kenties edes ole hyve ilman muita hyveitä, kuten luottamusta ja oikeudenmukaisuutta. Kuitenkaan luottamus harvoin aidosti kahlitsee vapautta tai muutenkaan muuta sitä. Ja oikeudenmukaisuus taas esiintyy usein normeina jotka nimenomaan rajoittavat vapautta.

Alitajunnan hämärä ; Miekkailun kauneudesta

Menneenä aikana miekkailu on ollut pragmaattinen taito. Nykyisin se on lähinnä harrastus. Rankka harrastus, mutta harrastus yhtä kaikki. Sitä ei voi oikeuttaa sodankäynnin taidolla modernina aikana. Ja miekan kantaminen on laitonta sen verran yleisesti että sitä ei voi pitää itsepuolustuksenakaan. Tai jotain sinne päin.

Tässä mielessä miekkailu on hieman kuten musiikkia. Mutta vielä parempaa. Musiikki on hyvin abstrakti taidemuoto jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin itsensä. Se on kuitenkin myös hyvin kompleksista. Ja sekä musiikin että miekkailun soittamisen voi kuvata. Nuotein tai tekniikkakirjoin. Ja siinä missä muusikko harjoittaa tekniikoita soittimellaan on miekkailijakin käsityöläinen. Tulkinta syntyy kun nuotit kohtaavat tekniikan. Tai oikeastaan vasta sitten kun tiedostetaan että nuotit ovat kuvaus tekniikasta, ja vain muistin helpottamiseksi. Siksi ei ole erikoista että Filippo Vadi rinnasti miekkailua musiikkiin. Miekkailu on rytmiä ja linjojen ja etäisyyksien geometriaa. Miekkailu on tilassa ja ajassa.

Jos aikaa ja tilaa ei saa oikein, kappale on epärytminen. Tai miekkailutekniikka ei toimi. Kohteeseen ei osuta. Kaikki on ajallista ja tilallista. Hetkessä elämistä, ja hetkittäistä onnistumista. Miekkailussa vastapuolen monimutkainen valintaprosessi tuo hämmennyksen tilan jossa vastaan voi tulla mitä tahansa. Ja silti, harjoituksella, omat kädet ja keho osaavat salamannopeasti arvioida etäisyyksiä, aikaa ja rytmiä. Ja asetella kaikki osaset siten että voidaan napata hallintaan ilmassa nopeasti viuhuva miekan kärkiosa. Osa joka ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän kookas. Se, että tämän oppii tekemään on mutkikasta. Ja se että harjaantunut ihminen tekee tätä kuin se olisi pelkkä refleksiivinen vaisto kertoo kyvystä monimutkaiseen päätöksentekoon. Jossa on hyvin rajallisia ehtoja, mutta joiden ympärille rakentuu jotain hyvin kaunista.

Miekkailun voi kuvata hyvin monella tavalla. Tekniikoita piirretään ja niitä voidaan kuvantaa matemaattisesti. Jokainen tekniikka ja miekan kohtaaminen ovat fysikaalisia ilmiöitä joita voidaan kaavoittaa fysiikalla. Efektit voivat vaatia lääketieteellisen tason jossa katsotaan yksityiskohtien lisäksi ruumiin rakennetta ja toimintaa. Tämä kaikki voidaan mallintaa. Ja näitä malleja tarvitaan harjoittelussa. Mutta harjoittelun jälkeen ne voivat olla jopa häiriöksi tekemiselle.

Kaikki tämä on niin mutkikasta että tietoinen mieli ei pysty käsittelemään asioita yhtäaikaisesti. Näin ollen miekkailu voi harjaantuneen käsissä näyttää myyttiseltä. Osa voi tämän myyttisyyden vuoksi nähdä asian niin että tekniikan kuvantaminen on vain karkeaa. Että niissä tapetaan jotain kauneudesta. Moni kokee että kuilu kaikkien ilmiön näkökulmien ja oman kokemuksen puhtauden ja yksinkertaisuuden välillä on todiste siitä että on jotain jota ei voi kuvata matematiikalla ja tieteellä. Mutta kenties asia onkin niin että itse ilmiön kuvaamisessa matematiikalla on kysymys pelkistämisestä vain jos se tehdään vajavaisesti.

Joku katsoo tekniikan yksityiskohtia, nuottipaperia ja musiikin teoria. Ja tässä aineiston äärellä tuskailee asian vaikeutta ja teknisyyttä. Tylsyys tuntuu miltei pahuudelta. Kuvauksia katsellessa itse tekeminen näyttää hienolta. Ja harjaantumisen jälkeen asioita tehtäessä suurin osa kuvauksista ei ole tietoisessa käsittelyssä. Tässä kieltämättä syntyy sellainen ajatus että jos nuo kuvaukset ovat kaikki, niin missä vaiheessa se kauneus tulee mukaan kuvioihin. He ovat mielestäni väärässä. Se ei ole koskaan poissa ollutkaan.

Sillä asiat ovat hieman kuten Keats sanoi kauneudesta ja totuudesta. Jos mielikuvitus ymmärtää jonkin asian kauniiksi, se on myös totta. Keats ei toki harrastanut miekkailua, sillä hän oli runoilija. Ja sitä sorttia joka mieluummin kävelee metsässä ja käyttää oopiumia. Mutta osa on liikunnallisempia runoilijoita. ; Siksi myös toisen aikomusten ennakointi ja oikea-aikainen vastatekniikka on jotain jonka tulisi olla totta. Tekniikkaharjoittelussa mallintaminen auttaa harjoittelemaan yksityiskohtia ilman että kaikki tekniikan kauneus musertaa kerralla. Reduktio on tässä kohden palottelevaa ja pelkistävää. Mutta vain sen vuoksi että ihmisen mielikuvitus ei ilman harjaannusta kykene ottamaan vastaan kovin suurta määrää kauneutta. Mutta tämä vähän pienempikin määrä on tietenkin hauskaa. Muutoin kenestäkään ei varmasti tulisi teräksellä runoilijaa.

Onko "Super Mario Bros." hyvä peli?

Pelien arvioinnissa monia häiritsee alan kaupallisuus. Peliyhtiöt ohjailevat arvioijia. Ja arvioinneilla pyritään kasvattamaan myyntiä. Negatiivinen kirjoitus voi myös periaatteessa haitata lehden jatkossa saamia mainostuloja, joten teoriassa arvioiden tekeminen on tältäkin osin jotain josta monien mielestä puuttuu ns. integriteetti. Mutta jos oletettaisiin täysin intressitön toimija, pelit ovat hyvin haasteellinen arvioitava. Ja tämä pakottaa esille sellaisia asioita että jos peliarvioijan objektiivisuus on tärkeää, niin mitä sen integriteetin mukana muka menee?

Haasteellisuus on todellista. Jossain mielessä tämä johtuu siitä että taidekritiikki ei ole objektiivista. Toisaalta peleissä on elementtejä jotka lisäävät arvioinnin haasteellisuutta. Tämänlaatuinen on seurauksena teknologisesta kehityksestä, onhan taulu nähtävissä kerralla yhtenä teoksena kun taas elokuva on sarja kuvia joista jokainen ruutu voi periaatteessa olla taulu tai nähtävissä taulun kanssa analogiseksi. Tietokonepelien kohdalla ongelma on kuitenkin vielä astetta suurempi. Sillä kun elokuvan katsoja katsoo elokuvan, se pyörii ja siinä tapahtuu samoja asioita. Tietokonepelien kohdalla tämä ei ole väistämätöntä. Etenkin jos puhutaan avoimen maailman järjestelmistä joissa on random encountereita ja mahdollisesti MMORPG:n tapaista sosiaalista kanssakäymistä. Näiden kohdalla peliä voi pelata tuntikaupalla päivittäin ja tilanne on yhtä toistuva kuin keskusteleminen jossain keskustelufoorumilla. (Jossa tämän lisäksi tapetaan hirviöitä.) Näiden kohdalla ongelmana on jo se, että missä vaiheessa voidaan sanoa että taideteos on nähty. Mikä on riittävä määrä peliin tutustumista että siitä on ikään kuin edes lupa sanoa jotain suurisuuntaisempaa?

Jossain mielessä pelien arvioinnissa vastaan tulevatkin ne ongelmat jotka koskevat kulinarismia. Siinäkin pinnallisesti saman ravintolan tryffelitiesmikä (tässä alueella minulla on valtaisia aukkoja sivistyksessä) on sama ruokalaji. Mutta arvioinnissa tulee kuitenkin esiin se, että jokainen annos on hitusen erilainen. Ja myös nauttijalla on omia subjektiivisia asenteitaan tilannetta kohtaan. Tämä ei mielestäni johda siihen että peliarvioita ei voisi tehdä. Ne on nähtävä enemmän rajallisina ja kokemuksellisina kuin objektiivinen-subjektiivinen -asteikolla. Toki sama koskee myös esimerkiksi maalaustaidetta. Mutta tietokonepelien kohdalla tämä on niitä tärkeämpi.

Putkimiesprobleema

Siksi ajattelin ottaa esimerkiksi jonkin melko yksinkertaisen pelin. Päätin ottaa "Super Mario Bros." -pelin, sen ensimmäisen. Se on vanha ja tunnettu. Sillä on varmasti "klassikon" status. Ja se on riittävän yksinkertainen jotta voin nostaa esiin muutamia tärkeitä pointteja.

Yleisimmin pelejä kuvataan tavalla joka selvästi pyrkii objektiivisuuteen. Esille nostetaan grafiikan tarkkuus, animoinnin sujuvuus. Ja aktiivinen peliaika pelitunteina. Nämä speksit ovat itselleni hyvin vieraita. En esimerkiksi arvioi kirjoja sitä kautta montako sivua niissä on. ("Puppe ja maatalon eläimet" -klassikko vaikka siinä on vain muutama sivu!) En ole kuullut maalaustaiteen arvioijan kunnioittavan teosta sen takia että se on suurteos fysikaalisessa mielessä. ("Sikstuksen kappelin freskot ovat hienoja koska siinä on neliömetritolkulla maalausta!")

Ja näiden mittareiden valitseminen olisi jopa epäreilua. "Super Mario Bros." on itse asiassa varsin lyhyt peli. Peliminuuttien määrä toki riippuu siitä kuka pelaa. Mutta joka tapauksessa se ei ole kovin suuri peli. (Olen itse asiassa usein ihmetellyt että mikä on se tasostandardi johon pelitunti sidotaan. Probleemapeleissä saattaa olla älyhaasteita joita nokkela ratkoo suitsait, ja sitten mekaanisissa haasteissa toisenlainen näppäryys on tärkeää. Omassa pelityylissäni vaikeinta on monimutkainen mukautuvuus. Minulla täytyy olla selvä fokus siihen mitä teen ja sitten voin tehdä sen. Tämä tekee joistain peleistä sikamaisen vaikeita ja pelitunnit kasautuvat jo tämän vuoksi. ; Itse asiassa menen tässä tosin hieman pidemmälle. Pelitunteihin on kiinnitetty liikaakin huomiota, ja siksi tarinankerronnan kannalta irrelevantteja sivutehtäviä niputetaan yhteen, koska pelitunnin laatu ei paina samassa määrin kuin peliminuuttien määrä.) Grafiikka on jotain jota nykyajassa ei kannata tämän pelin kohdalla edes mainita.

Moni tarkasteleekin peliä tarinan kannalta. Tässä kohden usein rajana on tietotekniikan rajoitukset. "Super Mario Bros." on tehty aikana jolloin suuri ongelma oli siinä että peli piti puristaa tilaan joka mahtui sen ajan pelilaitteisiin. 8 bittinen NES ei pyöritä kamalasti dataa ja pelilevylle mahtuu vähän bittejä muutenkin. Tämä johtaa sekä grafiikan tasoon, pelin pituuteen, että siihen minkälaisia tarinoita siihen voidaan sovittaa. Käytännässä peli onkin tehty aikana jolloin tarinat olivat äärimmäisen tiiviitä. Tasohyppelyissä ei oikeastaan ole hirveästi pelimekaanista tai tarinallista eroa siinä onko kenttien lopussa prinsessa vai aarre. Tämä voidaan toki nähdä myös siten että tässä objektioidaan nainen ja tiivistetään hänet jonkinlaiseksi palkkioksi. Mutta nähdäkseni teknologian rajoitukset huomioiden on asiallisempaa huomata että emotionaalisesti on aivan eri asia onko loppuvihollisen takana aarrekammio, kissa vai ihminen. Tästä huolimatta tuskin kukaan pelaa "Super Mario Bros.ia" sen vuoksi että saa tietää pelin juonen. Koska se on pretty much nonexistent.

Jossain määrin Marion juonen ja pelin ankeus on kuitenkin sitä että nykyään pelit ovat parempia. Nykyaikaan nähden peli ei ole mainittavan hyvä tai välttämättä edes hirveän kiinnostava. Mutta aikanaan se oli suosittu. Se loi eräänlaiset aikansa standardit tasohyppelylle. Ja näin se muistuttaa "Citizen Kane" -elokuvaa. Joka on ollut aikanaan innovatiivinen vaikka monet elokuvan ratkaisut nykyaikana ovatkin kliseitä. Marion arvo onkin tätä kautta jotain joka kumpuaa kulttuurihistoriasta. Ja jota pelataan tämän "kulttuurihistoriallisuuden äpäräsukulaisen", nostalgian, vuoksi. Tämä on monien suosima mutta itseni vähän vieroksuma tapa lähestyä taidetta ja muuta kulttuuria.

Mariossa parasta on kaikki.

Kuitenkin Mario sai suosiota. Ja pelissä onkin jotain muuta. Itse asiassa voidaan sanoa että jos tästä pelistä pitää, se johtuu siitä että pitää itse pelistä ja sen pelaamisesta. Sinua ei yritetä ostaa hienolla grafiikalla. Pelaamisprosessi ei muutu joksikin jonka siedät jotta saat pelin välidemot ja tarinat. Tätä peliä pelataan sen pelaamiseen liittyvän atmosfäärin vuoksi. Tarina on liian lattea etiikalle joten jäljelle jääkin ajatus siitä että tätä peliä pelattaisiin nimenomaan esteettisenä konstruktina.

Ja voi että mikä atmosfääri se onkaan. Pelihän on ympäristöltään nimittäin aivan todellisen absurdia surreaalia dadaa ; Monet ovat tottuneet Super Marion maailmaan. Siksi sen ratkaisuja pidetään konventionaalisina. Eikä niitä juurikaan ihmetellä. Mutta tämä illuusio sortuu välittömästi jos Super Mariota ryhtyy kuvaamaan sanoilla olettaen että keskustelukumppani ei jotenkin ihmeellisesti olisi tynnyriinsä kuullut tästä pelistä.

Pelin premissi on siis se, että punaisiin pukeutunut putkimies iskee kallollaan rikki tiiliskiviä ja pomppii ilmassa riippuvien kysymysmerkkilaatikoiden päällä. Joskus kysymysmerkkilaatikoista tulee sieni jonka nappaamalla putkimies kasvaa suuremmaksi. Ja tämän jälkeen hän vahingon jälkeen muuttuu pienemmäksi. Joskus laatikoista tulee kuitenkin välkehtiviä kukkia joiden ottaminen muuttaa putkimiehen valkohaalariseksi muurariksi joka ampuu tulipalloja. Kaiken aikaa täytyy varoa että ei törmää käveleviin vihaisen näköisiin antropomorfistisiin sieniin. Toisia uhkia ovat esimerkiksi kilpikonnankuoren sisällä mönkivät ankat. Mario voi kävellä tai sitten kulkea vihreissä viemäriputkissa jotka ovat niin suuria että ne ovat puolen linnan kokoisia. Tärkeinä välitavoitteina on vetää lippu salosta ja mennä linnaan. Loppuvihollisena on vasaroita heittelevä piikikäs jättikilpikonna joka seisoo sillalla jonka romauttamalla tämän saa pudotettua laavaan. Näin putkimies pelastaa prinsessan joka kiittää Mariota ja kertoo että hänelle olisi tarjolla toisiakin tehtäviä.

Juuri mikään Super Marion maailman logiikassa "does not make sense" tuntemamme todellisuuden valossa. Tämä herättää oleellisen klassisen kysymyksen kauneuden ja totuuden suhteesta. John Keatsin mukaan totuus on kaunista ja kauneus totuutta. Ja tiedevirheitä televisiosarjoista nitpickaavat nörtit ja skeptikot ovat tässä mielessä tämän kaunosielun aatetovereita. Ja kyllä heitä voi ymmärtää. Kyllä se, että jokin juonenkäänne on psykologisesti epäuskottava tekee siitä tarinasta etäännyttävän. (Ja ainakin joskus tämä ei ole se mitä teokselta haetaan.) Samoin tiedevirheet voivat viedä huomion tarinasta niihin virheisiin. Ja elokuvien toistuvat virheet voivat johtaa vääristyneisiin pelkoihin, esimerkiksi turvavöiden käyttämistä voi välttää siksi että pelkää että auto räjähtäisi, kun sellaisen on niin usein nähnyt televisiossa. Ja tässä mielessä Keatsilla on ollut aivan relevantti pointti.

Jos Keats olisi oikeassa, "Super Mario Bros." olisi epäesteettinen peli. Se ei käsittele eettisiä totuuksia (lattea tarina) eikä oikein edes mekaanisia totuuksia (surreaali pelimaailma). Mielestäni kyseessä on kuitenkin nimenomaan esteettinen peli. Se on jotenkin onnistunut muuttamaan bittirajoitukset hyväksi pelkistämiseksi. Tätä kautta luodaan yksinkertaistuksia ja saadaan aikaan ikonisia hahmoja. ("Hello Kitty" -tyyliset ilmiöt elävät tämän ilmiön varassa.) Keats on siis jotenkin oleellisesti väärässä. Se nimittäin korostaa että taideteoksen ei täydy olla totuudenmukainen sisältääkseen jotain esteettistä arvoa. Orwellin "Eläinten vallankumous" ei esimerkiksi olisi kauniimpi jos siinä hylättäisiin eläinallegoria ja puhuttaisiin suoraan ihmisistä. Voidaan jopa sanoa että se, että kirja käsitteli antropomorfistettuja eläimiä on se epätotuus joka tekee teoksesta esteettisesti paremman, kauniimman ja jotenkin muutenkin oleellisesti paremman taideteoksen.

Jos kauneus ja totuus olisivat synonyymejä, kaikki fiktio olisi valehtelua sisältävää ja tätä kautta epäesteettisempää. Ja saman tien voitaisiin unohtaa historialliset allegoriat ja vastaavat. Ja jos voimme kenties kuvitella nykytilaa paremman mahdollisen maailman jossa ei olisi "Twilight" -saagaa, voisimme kuitenkin silti kaivata Shakespearea, Miltonia - tai vähintään Tolkienin "Tarua Sormusten herrasta". (Eikä jo aiemmin mainitsemakseni tullut kulttuuriteos Puppe -koirineenkaan liene  ytimeltään tiukasti sanoen faktuaalinen.)

Ja tässä kohden Shigeru Miyamoto, "Super Mario Bros.in" luoja on ymmärtänyt jotain sellaista oleellista joka on ohittanut sellaisia syvätunteisia taiteilijoita kuin Keats. Ja jossain määrin myös sellaisia nerokkaita loogikoita kuin Bertrand Russell, josta kauneus oli loogista matemaattista kauneutta. "Super Mario Bros." on toki algoritmi ja tässä mielessä se redusoituu matemaattiseksi köntäksi, mutta se tuskin pitää sisällään mitään sellaista jota Russell määrittelisi kauniiksi loogiseksi kokonaisuudeksi. Silti "Super Mario Bros." on esteettinen peli. Se ei ole tarinaltaan hyveellinen - sen voi tiukasti katsoen nähdä jopa hivenen sovinistisena, jos on sellainen mieli kuin Anita Sarkeesianilla. Tämä pieni peli on jotenkin onnistunut taistelemaan resurssipulansa (tallennustila jne.) yli ja saanut silti koottua ilmi jotain omituista ja itseään suurempaa. Jotain joka on tästä omituisuudestaan huolimatta kasvanut "ei kovin ihmeelliseksi" niin monille.

Jossain mielessä älypuhelimet ovatkin siitä piristäviä, että ne ovat tuoneet takaisin monia klassikoita. Ja tuoneet markkinoille suosituiksi varsin pelkistäviä pelejä. Meistä ei ole ihmeellistä ampua pelkistetyllä ritsalla pyöreitä lintuja päin vihreiden sikojen karkeita palkkikonstruktioita. Ja tämä muistuttaa jostain joka helposti unohtuu jos peleissä katsotaan pelkkiä specsejä ja tavoitellaan realismia realismin vuoksi. ; Nykyään monet konsolipelit korostavat verisimilitudea (todellisuuden muistuttamista). Niissä eetoksena on se, että ammuntapeli on immersiivinen jos siinä liikutaan realistisen näköisessä maastossa ja ammuskellaan oikean asetehtaan aseesta mallinnettua asetta (toki virtuaalista bittiasetta, mutta kovin originaalin näköistä sellaista). "Super Mario Bros." on sekin aikansa konsolipeli ja se demonstroi mukavasti sitä että joskus karkeistaminen ja pelkistäminen ja surreaali liioittelu toimivat oikein hyvin.

---

Koolla ei ole väliä, sanoivat mutta sitten ala kuitenkin hokee että enlarge your...

Aina sattuu kun tapahtuu ~ Tuskan evankeliumi.

"Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä asuvat ne muistot, jotka meidät rakentaa. / Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä asuu aika, joka tähän hetkeen valmistaa. / Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä savuavat peilit yllä kaikkeuden. / Valomuurin tuolla puolen, nopeuden kantamattomissa, siellä asuu tyhjyys joka meidät yhdistää."
(CMX, "Kaikkivaltias")

Ostin CMX:än levyn "Talvikuningas" - kun halvalla sain. Se toi mieleeni vahvasti Simmonsin kirjasarjan "Hyperion" . Molemmissa on avaruustaisteluita. Ja muutenkin molemmissa käsitellään vahvasti uskonnollista teemaa.

Dan Simmonsin "Hyperion" on kirja, jonka teemana on tavallaan fundamentalistien hokema. "En kannata uskontoa, vaan uskoa." Tosin kirja näyttää miten fundamentalistien ulosannissa tuleva näkemys ja toimintatavat ovat juurikin sitä uskontoa eivätkä juurikaan sitä uskoa.

Simmonsin kirja omalla tavallaan ratkaisee pahan ongelman, mutta lakaisee samalla kaikki uskonnolliset varjelu- ja pelastuskertomukset huonoiksi asioiksi. Pahan ongelma ei tunnu yhtä vakavalta, mutta samalla pesuveden mukana menee kaikki se, jotka asioita miettiville teologeille ovat oleellisia ja rakkaita. Tuska ja tuskan muisto ja inhimilliset kokemukset ja niiden muistaminen ovat itsekasvun välineitä, mikä kirjassa rinnastuu vertauskuvalliseti evoluutioon, jossa kuolemalla on kasvulle tärkeä rooli. Kun näiden perusteluiden hyvyyden tajuaa, Paratiisilupaukset ja pysyvyyslupaukset muuttuvat negatiivisiksi.

Itse asiassa ideatasolla kirja on hyvinkin teologinen. Etenkin sen ensimmäinen osa "Hyperion". Tämä juttu käsittelee koko kirjasarjaa, keskittyen kuitenkin sen ensimmäiseen osaan. Kirjasta on olemassa hyvä ja suomenkielinen tulkinta : Marko Saarisen gradu, joka tarkastelee kirjasarjaa, etenkin sen ensimmäistä osaa, anomalioihin reagointina. Oma näkemykseni - ja tämä blogaus - keskittyy hieman enemmän tuskaan kuin oudon kohtaamiseen.
1: Mitään ristiriitaa tästä ei tietysti tule. Monet kertomamme asiat ovat itse asiassa ihan samoja. No, onhan kyseessä sentään sama kirja..

Simmonsin "Hyperion" -tetralogia on lajityypiltään "science fictionia". Sen käsittelyn ytimessä ovat monista muistakin tieteiskirjoista tutut mietinnöt ihmisyydestä.

Useinhan ihmiskunta esitetään koneellistuneena, jopa androidien omaisina. Ja toisaalta monessa kirjssa keskitytään ihmisen eläimellisiin puoliin joita pidetään pysyvinä. "Hyperion" kertoo tavallaan näiden taistelusta.

Tämän voi tajuta jo senkin vuoksi että kirjassa tärkeä runoilija John Keats elämineen on kirjoittanut runon nimeltä "Hyperion" .Ja se taas kertoo titaanien ja olymposlaisten jumalien taistelusta. Toisaalta kirjan kannalta tärkeä teema tulee Teilhard de Chardinin ajatukset Jumalasta joka tulee esiin ajan varrella maailmankaikkeuden kehittyessä on tärkeässä roolissa. Tässä kehittyminen on toki vaihdettu tieteellisemmän makuisella evoluutiolla. Mutta ajatus on kuitenkin olennaisesti samanlainen.

Poikkeuksellista tässä on se, että ihmisen eläimellisyys on liitetty luontoon ja on sävyltään positiivinen. Konemainen maailma taas nähdään ongelmallisena. Koska kysymys on eri asioiden taistelusta, on kenties helpointa esittää asia esittelemällä ensin eri puolet:

Ihmiskunta kantaa nimeä Hegemonia. Ihmiset kuuluvat siihen ja sen valintojen mukana ihmiskunnalle käy miten käy. Sen roolina on valita. Ja tämä valinta johtaa johonkin lopputulokseen. Valinnan hyvyys ei suinkaan ole mikään helppo tapaus.
1: Paikkana Hyperion on merkittävä, koska siellä on muuttujia joita Kone Äly ei omasta mielestään kykene kontrolloimaan. Se pyrkii muuttamaan tilannetta muun muassa kehittelemällä koneihmisiä, joista yksi on tietysti John Keatsin runojen pohjalta rakennettu tyylimukaelmia tuottava kone, joka paljastuu lopulta koneälyn kannalta melko tuhoisaksi ja huonoksi ratkaisuksi. On merkittävää

Hyljityt ovat ihmiskunnasta etääntyneitä vaeltajia. Heillä on melko luontoystävälliset arvot ja tähän liittyvää teknologiaa. ihmisiin verrattuna hyvin taiaonomaisia olentoja. Niillä on muun muassa ihmisiä hienompaa teknologiaa. Ne ovat luonnollisia olentoja, jotka ovat kehittyneet evoluution vuoksi paikalleen jämähtänyttä ihmiskuntaa pidemmälle.

KoneÄly on ihmisten tietokoneista karannut evoluutioalgoritmi, joka on kehittynyt mekaaniseksi ja hyvin mahtavaksi. Koneäly tarjoaa ihmisille ihanaa yhteiskuntaa, jossa on muun muassa teleportaatioteknologiaa, kaukosiirtäjiä. Ihmiset saavat tarinan edessä laajemmin myös "ristinmuotoisen", joka tekee heistä kuolemattomia. Ihmiskunta on kirjan alussa tekoälyn kanssa liitossa, ja ollut siinä hyvinkin pitkään.

Lepinkäinen on sarjan erikoisin hahmo. Se on eläimellinen konehirviö jolla on eläimellisiä piirteitä. Sen nimi viittaa lintu -lepinkäiseen joka seivästää saaliitaan orapihjalan piikkeihin. Lepinkäinen on tietysti myls hyvin voimakas tappokone, "Kivun herra". Pitkin sarjaa se tuntuu olevan milloin kenenkin puolella. Tähän syynä on se, että se on enemmänkin valintaan pakottaja. Lepinkäinen on elementti joka poistaa valitsematta jättämisen vaihtoehdoista. Lepinkäinen on tarinallisesti sekä tuhoava että rakentava voima.

Kun rutto korvataan Lepinkäisellä.

"Me laulamme pahoista teoista laulun ja elämä edessä vähäksi käy./ Me laulamme tyhjistä vuoteista, paikoista joihin emme palanneet. / Ja kaikista synneistä raskaimmat teemme kun emme tunne mitään. / Ja kaikista ihmeistä kaunein on tahto ja luottamus rakkauteen."
(CMX, "Vallan Haamut")

Kirjan rakenne on samanlainen kuin Giovanni Boccaccion "Decamerone", jossa nuorukaiset pakenevat ruttoa ja päätyvät kertomaan tarinoita kuluttaakseen aikaansa. Yhdistävä elementti kirjassa on pelottava. Simmonsin Hyperionissa ruton uhkaa edustaa sen sijaan Lepinkäinen. Jokainen vierailija on pyhiinvaeltamassa Lepinkäisen luokse. Syyt ovat hyvin erilaisia. Jokainen pyhiinvaeltaja on tarinankertoja. Tarinankerronta on juutalaisen pyhiinvaeltajan, Sol Weintraubin, idea. Hänestä se auttaa heitä keksimään miksi juuri heidät on sidottu lepinkäisen oikkuihin, eikä muita.

Jokaisessa yksittäisessä tarinassa on sama teema. Ihmisellä on jokin käsitys, joka kohtaa kovan haasteen. Tätä kautta hän jollakin tavalla kasvaa ihmisyyteen. Jokainen hahmoista on joutunut tekemään valinnan. Vaihtoehtona on aina ollut algoritminomainen elämä TekoÄlyn maailmassa, jossa uskonnollisuus on sääntöjä ja tottelemista, jota tuetaan hedonismilla ja jonka vastustajia rankaistaan tuskalla. Mekaaninen maailma ja hedonismi on linkitetty yhteen. ; Siihen kuuluu kaikki mikä on kevyttä ja hupaisaa. Taustalla on se, että Tekoäly hallitsee ja pyrkii kehittymään paremmaksi. Ne hakevat mahdollisimman suurta kontrollia, jotta erilaisia muuttujia olisi helpompi käsitellä. Sivutuotteena tunneimpulssit, luovuus ja inhimillisyys katoaa. Hahmojen haasteet ovat seuraavanlaisia:
1: Paul Duré on katolinen lähetyssaarnaaja joka lähtee levittämään katolista uskoa, ajautuu katolisen ihanteen mukaiseen maailmaan jossa bikurat ovat Downin Syndrooman kaltaisessa kerubimaisessa tilassa ilman sukupuolta tai persoonallisia ambitioita tai syntejä. Tai omaa persoonaa Hän jopa saa ristinmuotoisen kautta ikuisen elämän. Mutta hän kasvaa ihmisenä koska ristinmuotoinen rankaisee bikuroista pois lähtemisen fyysisen rangaistuksen ja kivun kautta, se muistuttaa häntä ihmisyydestä.
2: Fedmahn Kassad on islaminuskoinen sotilas joka tekee miettimättä velvollisuutensa. Eli tappaa vastarintaa yrittäviä. Hän kasvaa ihmisyyteen seksuaalisuuden kautta, tätä kautta hänen ihmisyytensä nousee esiin ja hän voi kehittyä ihmisenä teurastajasta sellaiseksi jolla on normaalejakin tunteita.
3: Martin Silenius on runoilija, joka on omistautunut dekadenssin eri muodoille. Politiikka, huumausaineet, addiktiot, seksuaaliset hurjastelut ja muut pehmentävät häntä ja hänet valjastetaan tuottamaan halpaa viihdettä. Mutta Silenius kokee tuskaa ja elämään liittyvät tunnekokemukset valjastavat hänestä esiin aidon taiteilijan.
4: Sol Weintraub on juutalainen oppinut joka oli käsitellyt uskoa sydämen sijasta teologisen saivartelun kautta. Hän kasvaa ihmisenä kun hän haluaa pelastaa lapsensa sen sijaan että uhraisi tämän Lepinkäiselle käskystä samaan tapaan kuin Aabraham tekee Raamatussa. Weintraub käsittelee asian siten että sympatiantunne ihmistä kohtaan on suurempi kuin minkään auktoriteetin murhakäsky. Tämä haastaa Jumalan kasvamaan eettisesti ylemmälle tasolle, tulemaan Isäksi uhrilahjan saajan sijasta. Ja jos Jumala silti käskee, sen pahempi Jumalalle.
5: Brawne Lamia on "kovaksikeitetty dekkari", joka kasvaa romanssin ja äitiyden kautta seikkailijasta ja lain ylläpitäjästä inhimillisemmäksi olennoksi.
6: Nimettömäksi jäänyt arvonimi, Konsuli, on diplomaatti ja siksi osa järjestelmää. Hänellä on harvinaisia taide -esineitä ja rikkauksia, jotka kannustavat häntä toimimaan osana systeemiä. Hänestä kasvaa yhteenkuuluvuuden, isoäitinsä Sirin, kannusteella koston lähettiläs joka avaa aikahaudat ja vapauttaa Lepinkäisen.

Tämä kasvu on itse asiassa minun käsitykseni mukaan syy sille, miksi heidät ylipäätään on valittu pyhiinvaeltajaksi. Jokainen vierailija edustaa eri uskontoa, ja nämä on valittu hyvinkin huolella. Simmons korostaa tässä ensinnäkin sitä, että oikea uskonto ei ole syy sille että henkilö on pyhiinvaeltamassa. Ja toisekseen hän on nostanut uskonnot esiin moninaisesti sen vuoksi että niissä on ikään kuin "eri akilleen kantapää". aiheessa joka on kirjan kannalta oleellinen.

Toinen mielenkiintoinen seikka on se, että kirja problematisoi ihmisyyttä. Pyhiinvaeltajia kun vaaditaan "taustateologiassa" tietty määrä. Mutta Weintraut ottaa vauvaksi nuorentuneen tyttärensä mukaan, Lamialla on päässään John Keats -algoritmin data ja on samalla raskaana tälle samalle John Keats -koneihmiselle. Konsuli edustaa muita ihmisiä ja kansaa. Het Masteen on symbioosissa erginsä kanssa. Hoytilla on ristinmuotoinen josta voi syntyä täysin elävä Duré. Tässä problematisoinnissa on mukana myös mahdollisuus statementiin. Kukaan ihminen ei ole ihminen yksin. Siksi tälläinen painolasti on ikään kuin välttämättömyys.

Hyperionin maailma on kulutusyhteiskunta joka elää yksilölliselle helppoudelle ja tuskattomuudelle. Maailma on tavallaan Schopenhauerin unelma, paloturvallinen laatikko jossa ei ole kärsimystä. Mutta antibuddhalaisesti maailmassa on kuitenkin haluamista. Halut vain tyydytetään heti ja kevyesti.

Taide ja uskontokin alistuvat ikään kuin pintaliidon ja muotivirtausten pehmomaailmaan jossa ei ole minkäänlaista särmää tai yksilöllisyyttä. On vain trendikkyyttä ja tekosyvällisyyttä jossa aihe itsessään tekee asiasta ikään kuin syvällisen.

Martin Sileniuksen tarinasta opimme että Hegemonian maailmassa taiteen on viihdytettävä monia ja oltava siksi kevyttä koska hedonistinen elämäntapa on sivutuotteenaan tehnyt ihmisistä laiskoja. Lenart Hoytin kertomuksesta opitaan että uskonnon tehtävänä on tarjota mukavia tuntemuksia ja pittoreskeja rituaaleja. Sol Weintraubilta opimme että uskonnolta voidaan joissain tilanteessa tarjota mekanistisia teologisesti korrekteja mutta hengettömiä vastauksia vaikeisiin kysymyksiin, kuten kuolemaan, jota ei osata vielä muuten ratkaista.

Brawne Lamian tarinasta opimme että tekoälyt ylläpitävät kaikkia Hegemonian tiedonsiirrolle oleellisia infrastruktuurisia rakenteita. Fedmahn Kassadin tarinasta opimme että tekoäly puolustaa itseään sotien ja on valmis jopa uhraamaan ihmisiä pelkästään kokeillakseen vihollisen strategisia ominaisuuksia. Konsuli opettaa että tekoäly valloittaa maailmoja tehden niiden kulttuurista teemapuistoainesta. Jos joku yrittää pysyä vapaana, lähetetään sotilaita. Ja jos joku yrittää olla sulautumatta, nämä separatistit tuhotaan vihollisina.

Tämänlaajuisen mahdin voima kulminoituu kun paljastuu että kaukosiirtäjien hypyn aikana laitetta käyttävien aivotoimintojen prosessit tekoälyn laskutoimituksiin. Hegemonian asukas on valjastettu voimanlähde ja kontrollin kohde. Tekoälyjen tekemä tuho ja valjastuminen on hyvinkin laajamittaista : Kuvioihin tulee myös käsite tyhjiö joka sitoo, jota tekoälyjen teknologia vaurioittaa. Siinä esimerkiksi menneisyys on tallella myös inhimilliset ja subjektiiviselta tuntuvat kokemukset tunteineen. Tekoälyt siis tuhoavat paitsi nykyajan inhimillisyyden, myös pyyhkivät menneisyyden inhimillisyyden.

Scifin normitila.

"Katsoin taivaalle hetken ja ymmärsin melkein, kun laivojen fuusiopolttimet leiskui. / Ja ympäri tuhannen hämärän hahmot vain pisteinä taktisen näytön näin."
(CMX, "Quanta")

Koko kirja voidaan katsoa eräänlaisena nyky -yhteiskunnan kritiikkinä, tai Faustuksen kaltaisena varoitustarinana jossa kerrotaan tulevaisuuden riskeistä valitsemallamme kehityskululla. Kirjasarja keskittyy erityisesti taiteen ja uskonnon maailmaan.
1: Arjessa on itse asiassa varsin helppoa nähdä, että meille myydään varsin "tekoälyistettyä" hegemoniauskontoa:
___1.1: Jopa tiukilta tuntuvien fundamentalistien argumenttivarastossa vakiokäytössä on Pascalin vaaka, ihmeparanemiskertomukset ja muut asiat joilla he kertovat miten uskominen on hedonistisen hauskaa puuhaa. Ne perustelevat asiaa sitä kautta että uskosta hyötyy jotenkin erityisesti. "Katso ihanuutta, nautinnollisen mukavaa palkkiota." Fundamentalisteilla Jeesuksen luo saa tulla minkälaisena tahansa, kunhan muuttuu kohtaamisessa tietynlaiseksi. Nämä sisältävät normeja ja opillisia kysymyksiä.
__1.2: Muutkin uskovaset saivartelevat mielellään Weintraubin tapaan pahan ongelmasta. Ja kaikille myydään kivaa ja harmitonta hengellisyyttä joka tarjoaa huippukokemuksia. Uskonto on muodin kaltainen pintaliitoilmiö, johon lähinnä haetaan galluptyylinen kannanotto.

Syynä taide-uskonto -teemaan on luultavasti siitä että taiteessa ja hengellisyydessä pinnallistuminen on ongelma. Jos terveydenhuolto pidentää elämää ja parantaa sairaudet, se on kenties hedonistista, mutta sen sivuoireet eivät ole yhtä tuhoisia. Enkelistä tulee kiiltokuva jota myydään ja jolla myydään. Uskonto on tuotteistettu ja sen tarkoituksena on tuottaa palveluja, joilla saadaan mukavia elämyksiä.

Jumala taiteena.

"I am certain of nothing but the holiness of the heart's affections and the truth of imagination - what the imagination seizes as beauty must be truth - whether it existed before or not."
(John Keats)

Tuomas Akvinolainen ja monet muut teologit olivat korostaneet järjen ja logiikan käyttöä uskonnon oikeuttamisessa. Tätä kautta erilaiset logiikkapohjaiset Jumalatodistukset näyttelivät tärkeää roolia. Kristinuskon rationaalisuutta korostettiin.

Sitten tuli vuosisata, jolloin perusteluihin ilmestyi jumalattomuutta : Asioita selitettiin sujuvasti ilman Jumalaa. Filosofian puolesta läytyi Ludwig Feuerbachista Friedrich Nietzscheen. Tieteen puolella ilmestyi Charles Darwinia ja Sigmund Freudia. Yhteiskuntaa käsiteltiin Karl Marxin voimin. Nämä kaikki selittivät asioita joiden käsittely oli aikaisemmin kuulunut teologien omaan alueeseen ja he esittivät erilaiset näkemykset. Sellaiset joita monien oli vaikeaa yhdistää Jumalaan. Tätä kautta löytyi intoa ateismiin.

Uskonnon puolella tämä synnytti reaktioita. Kaikkia yllä mainittuja intouduttiin esimerkiksi kritisoimaan. Kuitenkin yksi näkemys on - ainakin minun blogissa - jäänyt melko vähälle.

Romanttinen linjaus nimittäin astui vastustamaan rationalismia ja tiedeintoilua yleisemminkin. Se korosti tunnetta järjen yli. Romantikot olivat pohjasävyltään samanlaisia kuin mystikot. Heillä näkökulma oli kuitenkin astetta lähempänä taiteita, kuin puhdasta mystistä kokemusta. He korostivat intuition ja kuvitteellisen arvoa. He olivat runoilijoita ja novellisteja enemmän kuin askeetikkoja tai muita mystikoita. Uskonto perusteltiin sillä että sen avulla saatiin kaunista ja koska uskonto vaati mielikuvitusta. Ei sillä että se olisi ehdoton Totuus.
1: Rationaalisuuden luopumiselle haettiin syitä. Osa niistä oli jopa omalla tavallaan rationaalisia. Esimerkiksi runoilija William Blake korosti sitä että ihminen oli täysin langennut. Näin ollen hän oli erehtyväinen. Hän voi olla järkevä millään tasolla vasta huomattuaan tämän puutteen - eli sen että hänen järkensä oli erheeseen altista. Perisynti oli tätä kautta tärkeä symboli sille että ihmisten ajatuksenjuoksu ei ole kovin kummaista. Blake sotikin valistuksen henkeä vastaan. Ja hän toisaalta moitti myös kristittyjen suosimia näkemyksiä, koska siinä oli normeja joilla ihminen eristettiin heidän tunteistaan ja ihmisyydestään.
2: Toki tämä ei ollut "ihan tiukkaa". Esimerkiksi Schliermacher haki synteesiä jossa oli järkeä ja tunnetta. Hänestä tunne oli tärkeää, mutta ei vienyt loppuun asti. Hän korosti sitä että uskonto oli tunne joka viittasi itsensä ulkopuolelle. Tästä syntyy asenne jossa henkilö kokee toimivansa suhteessa johonkin joka ei ole hän itse.

Kenties kiinnostava tähän linjaan laitettava on Schopenhauer. Sillä hänessä ei ole sitä "pörröisyyttä", jota romantiikkaan ja tunteisiin keskittyminen tavallisesti tuo. Schopenhauer oli äksy pessimisti ja hänen filosofiansa oli lähes yhtä äksyä ja pessimististä kuin hän itse. Samanaikaisesti hän oli vahvasti hindulaisuuden ja buddhalaisuuden perään. Hänestä niissä oli hienoa se, että niissä korostetaan maailman illuusionomaisuutta - eikä Jumalakaan ei ollut konkreettinen tai ainakaan kovin merkitsevä. Taide ja musiikki tarjosivat oikein käytettynä keinon saavuttaa sisäinen rauha.

Sisäinen kauneus pettää.

"Pian vaipuu lumen peittoon maa / Sitä ehkä valkeus lohduttaa / Sinä kaipaat rakastettavaa / kaipaat unohduksen humalaa / Joka aamu hieman julmempaa / kaipaat särjettyjen Jumalaa / Joka aamu hieman julmempaa / peläten kohta alkaa uusi päivä horisontin takaa sarastaa."
(CMX, "Kauneus pettää.")

Estetiikka (αισθητική ; aisthetike), tutkii sinänsä abstraktia käsitettä kauneudesta. Platonin mielestä kauneus on muuttumaton idea, johon kauniit asiat liittyivät. Pythagoras taas ajatteli kauneuden olevan "lukusuhteissa" ja nämä muodostivat harmonioita. (Esimerkiksi musiikissa oktaavi syntyy aina kun samanpaksuinen kieli lyhennetään puoleen tai pidennetään kaksinkertaiseksi.) David Hume puhui "maun standardista". Opin nimesi Alexander Gottlieb Baumgarten; Hänestä estetiikka tutki aistihavaintoja ja sitä, miten ne koetaan. Estetiikassa tutkitaan sitä, mitä kaunis tarkoittaa - ja päädytään sellaisiin käsitteisiin kuin harmonia, symmetria, lyyrisyys, tasapaino, värit, ajoitus, rytmi, huumori, kontrasti, sensuaalisuus ... ja yritetään selvittää subjektiivisten kokemusten sisältöä. (Joka on melko lailla sama asia kuin se, kun sikojen rehuista tutkitaan mitkä niistä ovat toisia maittavampia.)

Tällä kertaa "kauneus" tiivistyy kuitenkin lähinnä pärstäkertoimesta eli naamasta koettuun esteettisyyteen. Siitä, onko joku "Hottia tai nottia". (Tähän liittyy mielenkiintoisia näkökantoja seksuaalivalinnasta, mutta tällä kertaa aiheena ei ole tämä.)

John Keats oli runoilija, jonka mielestä kauneus=totuus. Keatsille kauneus oli myös subjektiivinen kokemus. Wald Disneyn universumi taas näyttää puhuvan siitä, kuinka kauneus=hyvyys. Vaikka esimerkiksi "Kaunotar ja Hirviö" -elokuvassa on hirviö, tämä on itse asiassa aika sympaattisen näköinen. Hän ei ole tässä yksin, vaan yleensä kuvitteellisessa kulttuurissa on tavallista kuvata epäeettiset olennot myös rumiksi. Esimerkiksi Tolkienin maailmassa örkit ovat teknisesti taitavia - mutta heidän tuotoksistaan puuttuu kauneus, ne ovat vain toimivia. Samoin kuin örkit itse ovat kammottavan rumia, joskin elinkykyisiä ja voimakkaita. Eikä tarvitse pysyä modernissa ajassa nähdäkseen tämän ilmiön: Vaikka Lusifer demoneineen onkin kristinuskon mukaan langenneita enkeleitä, enkelit kuvataan maalauksissa eteerisinä ja sopusuhtaisen kauniina, kun taas demonit kuvataan hirviömäisinä sarvipäinä.

Tämä sama kuva näkyy itse asiassa etenkin parisuhteenhakutilanteessa. Toki meille puhutaan paljon sisäisestä kauneudesta - joka kyllä itse asiassa näkyy jollain tavalla. Itse olen huomannut, että parisuhteessa saa itse asiassa paljon enemmän "ehdotuksia" naisilta kuin vapaana ollessaan. Ehkä itsevarmuus tai se, että ei yritä ahdistella, vaikuttaa ryhtiin ja ulkoasuun ja käytökseen niin, että jotenkin muuttuu toivotummaksi. Mutta aivan kaikkeen ei silläkään päädytä.

Katselin tässä taas nimittäin erään vammaisen ystäväni (nainen) parinhankintaa. Jos sisäinen kauneus ratkaisisi, minä olisin vapaa ja hän pitkäaikaisessa suhteessa. Nyt toisin päin. Toki hyvällä luonteella saa helpommin treffikumppanin tulemaan toisenkin kerran. Mutta ensimmäiselle treffeille saaminen onkin sitten jo oma lukunsa. Eräät hänen nätit ystävänsä (naispuoleiset) selittivät kuinka ulkonäkö ei ole tärkeää, eikä se ratkaise mitään. Minulle tuli tästä hieman sama olo, kuin siitä kun oikein rikas sanoo että "raha ei merkitse" tai kun urbaanin legendan Maria Antoinette kysyy "Miksi he eivät syö leivoksia?" Minusta tämä väite sisältää jo sinällään implisiittisen väitteen siitä, että "jos ulkonäkö ei ratkaise, eikä onnista isonkaan yrityksen jälkeen", niin täytyy syyn olla sitten jo luonteessa. Tätä yksityiskohtaa vaan ei tunnuta muistavan siinä vaiheessa, kun sitä kuuluisaa "sisäistä kauneutta" mainostetaan. Se on toki kaunis ideaali, joka on tavoittelemisen arvoinen. Mutta että se olisi myös saavutettu ideaali.

Olen liian kyyninen uskoakseni. Ja valitettavasti tilastot näyttävät olevan puolellani. Naiset haluvat ainakin Matt Ridleyn mukaan tutkimukset näyttävät koulutetun ja varakkaamman miehen ja miehet taas katsovat ulkonäöllisiä seikkoja. Naiset haluavat miehen jolla on valtaa, rahaa, älyä tai näitä kaikkia. Miehet taas etsivät "nuoruuden merkkejä", jotka viittaavat pitkään lisääntymisikään ja lantion kaltaisia piirteitä jotka viittaavat hyvään lisääntymisterveyteen. Ei ihme että jos ei mene usko kauneuteen, niin usko ihmisiin ainakin menee, kun tämän aiheen tutkimuksiin tutustuu.

Toisaalta sitä kai pitäisi keksiä lohdun sanoja ja valaa rohkaisua. Sanoa että yleissääntö ei kiellä yksityiskohdissa joustamista. "Ei yksilöstä yleistämistä, ei yleistyksestä yksilöintiä." Mutta ei osaa.