Kuuluminen

"Olisiko aika avata jokin pullo.
Erota säädyllisestä yhteiskunnasta,
johon kukaan ei kuulu."
(A. W. Yrjänä, "Newtonin alkemia")

Nykyajan kulttuurimme ei ole monokulttuuri, ja sen sisällä onkin valtava kirjo erilaisia fragmentaarisia alakulttuureita. Tämä sirpaloituminen nähdään usein nimenomaan ongelmana. Sen nähdään rikkovan yhtenäisyyden. Erityisen ongelmalliseksi tämän näkevät "perinteisiä arvoja" kannattavat konservatiiviset tahot. Heidän näkemyksensä ytimessä on yhtenäisyys joka suojelee ihmisiä. Tässä näkemyksessä yhtenäisyys tuo voimaa ja siksi ihmisiä olisi kannustettava nimen omaan yhteisiin asioihin. Näin perinteiset arvot kuin perinteiset juhlat ja yhteinen uskontokin ovat heille "kaikki kaikessa".

Tämänlaisesta ajattelusta saa hyvän käsityksen Tapio Puolimatkan tekstistä "Rakenteellinen indoktrinaatio". Hän ottaa tässä kasvatustieteen ytimeksi. Hän huomioi että tavallisesti indoktrinaatio keskittyy kasvatustieteissä opettajayksilöön "Kasvatusfilosofinen indoktrinaatiokeskustelu on kiinnittänyt ensisijaisesti huomiota yksittäiseen opettajaan, joka käyttää väärin auktoriteettiaan saadakseen oppilaansa omaksumaan uskomuksia ilman, että hän samalla kehittää oppilaan valmiuksia itsenäisesti arvioida hänelle opetettujen uskomusten pätevyyttä." Hän kiinnittää huomiota siihen että myös yhteiskunnassa voi olla rakenteita jotka mahdollistavat indoktrinoimisen, helpottavat sitä, tai jopa kannustavat sellaisen harjoittamiseen. Ääritapauksessa voitaisiin tietysti puhua jopa indoktrinaation pakottamiseen.

Yleensä rakenteellinen indoktrinaatio liitetään suuriin instituutioihin joilla on dogma jota opetetaan ihmisille. Näin esimerkiksi pyhäkoulua voidaan pitää tämänlaisen rakenteellisen indoktrinaation malliesimerkkinä, jossa vanhemmat ja opettajat käyttävät arvovaltaansa opettaakseen lapselle Pelastussanomaa Jeesusta Totuutena. Puolimatka korostaa kuitenkin toisenlaista, emotionaalista puolta. Ja tässä hän käy nimenomaan hajaannusta vastaan. Sirpaloituminen on hänestä erityisen ongelmallista koska se estää tukiryhmän. "Yksilö tarvitsee yhteisöjä, jotka suojelevat ja tukevat hänen kykyään tunteiden ilmaisuun ja vapaaseen mielipiteiden vaihtoon. Tämä edellyttää ainakin yhtä suhteellisen vakaata yhteisöä, jossa yksilö kokee henkilökohtaista läheisyyttä." Hän siis korostaa indoktrinaatiossa (a) dogman opettamisen ja (b) opetetun asian totuusarvon analysoimisen ja opetetun kanssa erimielisen kannan ottamisen sijasta sitä emotionaalista tuskaa joka johtuu siitä kun ihminen ei kuulu mihinkään ryhmään.

Tämä näyttää miten omintakeinen näkemys indoktrinaatiosta Puolimatkalla on. Hän ei korosta sitä, mikä indoktrinaatiossa on tavallista, eli korosta tietynlaisen dogman oppimista ja ryhmäpainetta joka ajaa mielipiteet kohti tietynlaista ideologiaa. Hän korostaa yksinjäämistä. Näkemys ei kuitenkaan ole täysin huono, koska jos yhteiskuntataho ajaa kohti yksinäisyyttä, tarjoaa se maksimaalisen tehokkaan tilan erilaisille toimijoille. Nämä yksilölliset toimijat voivat harjoittaa indoktrinaatiota koska heillä on maksimaaliset edellytykset ryhmäpaineelle ; Jos ryhmän ulkopuolella on tarjolla vain yksinäisyyttä, on indoktrinoivalla taholla maksimaalinen valta ryhmän sisällä oleviin yksilöihin. Tässä mielessä yhteiskunnallinen indoktrinaatio olisi luonteeltaan aivan erilaista kuin "yksilötasolla toimiva" indoktrinaatio.

Tässä esimerkiksi Pyhäkoulun indoktrinaatiovoima ei kyseenalaistu vaan tämänlaisetkin tahot ovat "eiyhteiskunnallisia yksittäisiä toimijoita" jotka olennaisesti vertautuvat yksilöihin. Puolimatka kutsuu tämänlaisia indoktrinoivia tahoja kokonaisvaltaisiksi instituutioiksi ja ottaa tästä esimerkiksi uskonnolliset kultit "Esimerkkejä kokonaisvaltaisista instituutioista ovat esimerkiksi erilaiset kultit, jotka eristävät jäsenensä perheistään ja pyrkivät vieraannuttamaan heidät kasvatus- ja kulttuuri-instituutioista saadakseen heidät kokonaan hallintaansa. Nämä kultit saattavat joskus onnistua luomaan jäsenilleen täysin yksisuuntaisen yhteiskunnallisen ympäristön eristämällä heidät kokonaan ympäröivästä kulttuurista."

Puolimatka antaakin tässä kohden opetukselle hyvin tärkeän roolin. "on epätoivottavaa, että kaikita yhteiskunnan instituutioista tulee rakenteellisesti samanlaisia. Ei ole toivottavaa, että esimerkiksi perhettä hoidetaan niin kuin liikeyritystä, vaan perheen keskustelukulttuurin tulisi luodata inhimillisen kokemuksen tunneperäisiä ulottuvuuksia tavalla, joka ei ole mahdollista esimerkiksi liike -elämässä." Koulut eivät myöskään palvelisi yritystoimintaa. Koulutuksen tarkoitus ei siis ole opettaa tiettyjä asioita jotka maksimoisivat vaikkapa teknologisen osaamisen. Yhteiskunnan teknologisten rakenteiden maksimoiminen ei ole hyvä asia. Puolimatkalla perhekin on poliittinen konsepti, osa yhteiskuntaa. Tämä onkin hyvin järkevä kulma. Itse asiassa tältä osin hänen asenteensa muistuttaa Popperin näkemyksiä avoimesta yhteiskunnasta. Puolimatka mainitsee että "Sosiaaliset rakenteet kontrolloivat informaation kulkua yhteiskunnassa ja niillä voi olla epäsuora vaikutus indoktrinaatioon. Kaikkein häikäilemättöminkään indoktrinaattori ei voi helposti kontrolloida oppilaidensa ajattelua avoimessa yhteiskunnassa, jossa oppilaat saavat informaatiota myös muista lähteistä. Avoimessa yhteiskunnassa indoktrinaattorin täytyy rajoittaa tavoitteitaan ja menetelmiään, koska hänen täytyy ottaa huomioon kritiikki, jota häneen voidaan kohdistaa yhteiskunnan muilta sektoreilta."
On selvää että Puolimatkan näkemys rakenteellisesta indoktrinaatiosta on kohtuullisen hyvä. Ongelmana onkin oikeastaan vain se, että yhteiskunnallinen indoktrinaatio on määritelty hyvin eri tavalla kuin yksilötason indoktrinaatio. Koska määritelmät ovat päinvastaisia, ja esimerkiksi instituutio voi edustaa joko "yhteisöä yksilönä" tai "yhteisöä rakenteena" syntyy määritelmäparista keinot mollata likimain mikä tahansa indoktrinaatioksi.

Puolimatka jättää myös indoktrinaatikäsitteessään huomioimatta ihmisen taipumuksen assimilaatioon. Tämä on yleistä Popperilla - ja monilla muillakin "avoimen yhteiskunnan" kannattajilla. Tosiasiassa koulutusjärjestelmän indoktrinaatio ei helposti onnistu jos se vastustaa yksilön kotikasvatusta ja vastaavasti se onnistuu hyvinkin helposti jos se tukee sitä. Tämä näkyy esimerkiksi erilaisissa tiededenialistisissa näkemyksissä ; Tämä on nykykulttuurissa jopa yllättävän tavallista. Ongelmia tulee esimerkiksi jos terveystietoa opetetaan vaihtoehtohoitopiiriaktiivien vesoille, joka näkyy esimerkiksi asenteissa rokottamiseen. Ilmastonmuutosdenialistien lapset toistavat vanhempiensa oppeja. Kenties vahvimmillaan tämä on tietysti kreationistien parissa, joiden kanta evoluutioon ja moniin uskonnontuntienkin asioihin ovat sellaisia että erimielisyyttä viittaavat argumentit eivät voi koskaan olla "riittävän hyviä". ~ Puolimatkan indoktrinaatiokäsityksen suurin ongelma onkin siinä että se unohtaa monin paikoin "Mortonin demonin". (Ja mikä pahinta, tekee tämän valikoivasti. Maailmankuva on "naturalistin ansa" ja selitys sille miten naturalistit ovat dogmaattisesti tiettyä mieltä vaikka ovat väärässä kun uskovat siihen naurettavaan evoluutioon ja kaikkea.)

Nämä ovat mainioita esimerkkejä siitä että yhteisö muuttaa keskustelukulttuurin yksisuuntaiseksi ; Jos mikään todiste ei voisi falsifioida tai kumota näkemystä yksilön päässä, ja jos ideologia kannustaa tämänlaisen asenteen kasvattamiseen on kysymys indoktrinoitumisesta. Tällöin erimieliset ovat vääräuskoisia joihin kohdistetaan julistusdiskurssia. Puolimatkan mainitsemat kultit yrittävätkin usein valloittaa tilaa nimenomaan siten että he eristävät yksilöt omalla sisäisellä kielenkäytöllä mutta keskusteluyhteyttä ei suinkaan katkaista ulkopuoliseen yhteiskuntaan tyystin ; Pekka Virkamäen "arka ja ahdas ismi" esimerkiksi kertoo hyvinkin kokonaisvaltaisesta kultista jonka ytimessä on julistava keskustelu. Erimieliset ovat olennaisia mutta heitä kohdellaan pelkästään jonain joka on automaattisesti väärässä ja joita varten on siksi korkeintaan kehitettävä ja keksittävä vasta-argumentit. Ja jos näitä ei ole, niin sitten yritetään käännyttää seuraavaa. Kultit yksisuuntaistavat keskustelukentän kritiikki-immunisoimalla näkemyksensä, eivät katkaisemalla yhteyttä totaalisesti koska tätä kautta katkeaisi myös tulokkaiden virta. Kultit ovat aggressiivisia ja ekspansiviisia, niiden ytimessä on argumentaation voittaminen keinolla millä hyvänsä. Ne päin vastoin vetoavatkin nykymaailmassa yleensä ottaen uskonnonvapauteen, sananvapauteen ja siihen miten asioista on keskusteltava ja miten heidän näkemystään tulee kunnioittaa ja olla siksi suvaitsevaisesti hiljaa siitä minkälaisia typeryyksiä niiden parissa sanotaan ja tehdään. Mistä mainio esimerkki löytyykin Aslan ry:stä tai Koivuniemen ryhmästä.

Puolimatka ei tietysti näe näitä - tai ainakaan lempilastaan kreationismia - mitenkään missään koskaan indoktrinoivana koska ne ovat se sosiaalinen piiri joka "suojelee ja tukee emotionaalisesti". (Mutta vain siihen rajaan asti että lapsi ei ala uskomaan syntiseen evoluutioon tai ala herrantähden kannattamaan homojen avioliittoa.) Puolimatka kohdistaakin mielellään tällöin kritiikkiä siihen että tämänlaisissa asioissa koulu "vieraannuttaa kasvatus- ja kulttuuri-instituutioista". Kasvatuksen ydin muuttuu tällöin radikaalisti. Tiede ja muu tietoa tuottava kulttuuri nähdään pelkästään yhtenä sosiaalisena ryhmänä ja oikeassaoleva ydin on kotikasvatuksessa, yksilön sosiaalisessa viitekehyksessä ja yksilön omissa intuitioissa - jotka kotikasvatus rakentaa ja jotka ovat assimilaation ydin. Ja tällä on syvällinen vaikutus siihen miten ihmeessä Puolimatkan intuitionistinen indoktrinaatiokäsitys on tietyistä ansioistaan huolimatta pohjimmiltaan aivan päinvastainen kuin miten indoktrinaatio käsitetään "noin yleisesti kaikessa". Tavallisesti indoktrinaation pääkalupakiksi nähdään nimenomaan se, että manipuloidaan ja yritetään saada yksilö assimiloimaan tiettyyn näkemykseen. Puolimatkalla tämänlainen vetoaminen on pohjimmiltaan manipulaation vastakohta, intuitioon vetoamista.

Indoktrinaatio näyttäytyy Puolimatkan maailmassa helposti nimenomaan kotikasvatusta ja perhettä ja omaa maailmankuvaryhmää vastaan hyökkäämisenä. Itsekriittinen falsifiointiperiaate on sen sijaan vain (hänen kammoamiensa ja halveksimiensa) "naturalistien sisäinen pelisääntö" siitä huolimatta että hän puhuu usein avoimesta yhteiskunnasta tavalla joka väistämättä tuo mieleen Popperin jonka kaikissa näkemyksissä falsifioinnilla oli olennainen rooli. (Eli Popperilla potentiaalinen kumoutuminen, falsifioituminen, oli sekä tieteenfilosofisessa että yhteiskunnallisisssa kannanotoissa.)
1: Toki Puolimatka puhuu siitä että "hyvin perustellut uskomukset" jotka ovat luonnontieteellisiä faktoja, ovat jotain joilla on tässä kohden erivapauksia, mutta kuten hänen oma roolinsa (väärinymmärtämänsä/olkiukottamansa) evoluution kriitikkona näyttää, se mikä on "hyvin perusteltua" on itse asiassa hyvin epämääräinen. Siksi käytännössä tämä on vain käsienpesupuolustuspuhe jolla pestään käsi vastuusta kun joku alkaa puhumaan gravitaatioteorian indoktrinoinnista. Puolimatka manaa suojakseen epämääräisen suojaverhon jota hän ei määrittele. Itse asiassa hän kieltäytyy ottamasta kantaa demarkaatiokysymyksiin vaikka korostaakin "hyvin perustellun uskomuksen" ehdotonta objektiivisen lopullista varmuutta jopa positivistisella innolla. Vaikka Puolimatka uskookin hyvin perusteltuihin uskomuksiin, demarkaatiokriteerien kaltaisia argumentteja tarvitaan jotta voidaan perustella mikä on tämänlainen. Joten tämä kantaaottamattomuus jättää täysin auki sen, mikä - jos mikään - oikeasti täyttää tämän "luvan kanssa erikoisoikeuksia saavan" luokan sisällön.

Tämä johtaakin siihen että voin viitata siihen minkälaista rakenteellinen indoktrinaatio itse asiassa on. Tästä saa kenties helpoimman lähestymistavan Terry Pratchettin "Pienet jumalat" -kirjasta. Tämä on toki viihteellinen fantasiakirja (eikä tietokirja) mutta siinä kuitenkin muistutetaan siitä millä tavalla uskontojen ja muiden vastaavien instituutioiden luonteelle usein tapahtuu ; Uskonnon koolla on väliä.

Pratchettin maailmassa pienet uskonnot ovat yksilöille tärkeitä. Suuret uskonnot sen sijaan joutuvat kuluttamaan paljon vaivaa erilaisten byrokraattisten kiemuroiden ajamiseen ja uskonnon aseman ja toiminnan ylläpitämiseen. Tällöin uskonnollisessa toiminnassa on kysymys enemmän rahanpyörittelystä ja rakenteiden ylläpitämisestä ja se latistuu pelkiksi ulkoisiksi tavan vuoksi tehdyiksi rituaaleiksi. Suuret uskonnot ovat siksi yllättävän heikkoja ja niiden vetovoima ei kykene taistelemaan marginaalisempia näkemyksiä vastaan. Vieraassa ja pienessä on henkilökhtaisuutta ja eksotiikkaa. Pienyhteisössä on toki mahdollisuus tämän vuoksi fanatismiin. Mutta isot järjestelmät mahdollistavat kliinisen systemaattisemman väkivaltakoneiston jossa johtoportaan jäsenet voivat ajaa muita tekemään pahoja asioita.

Tässä mielessä onkin hyvä huomata että indoktrinaatio on aina tasapainottelua. Itse asiassa Puolimatkan teksti tuokin esiin hyvin sen, että nykymaailmassa voidaan oikeastaan puhua indoktrinaatiokortista joka liittyy vahvasti sellaisiin käsitteisiin kuin "Galilei -syndrooma" jonka sisällä "heitetään vainokorttia" niille jotka ovat erimielisiä. Keskustelu onkin indoktrinaatiokeskustelun kautta suurelta osin ajautunut omituiseen henkilöä vastaan hyökkäämiseen jossa erimielisyys jossain asiassa tulkitaan indoktrinaatioksi ja kun erimielinen on väärässä, täytyy aina keksiä keino miten tämä saavutetaan. Puolimatkan määritelmäpari mahdollistaa sen että indoktrinaatiosta syyttäminen on aina mahdollista ja kaikkialla. Tällöin ei enää puhuta siitä onko joku näkemys hyvä vai ei, vaan asian sijasta puhutaan ihmisistä ja siitä kuka vainoaa ketäkin. Ja kun määritelmäparit on noin sopivasti valittu, vainoa tapahtuu aina. (Vihollinen on jo tuomittu valmiiksi, on vain keksittävä miten hän on syyllinen.)

Tämä taas kuvaa hyvinkin voimakkaasti aivan kaikkea denialistista kulttuuria nyky-yhteiskunnassa. Jopa holokaustin (juutalaisten joukkotuhonnan) kiistävät (ne harvat joihin "natsikortin heittäminen" ei ole suoranainen virhe) vetoavat siihen miten heitä kohdellaan julmasti. Lempeimmillään tämä on sitä mitä "Magneettimediassa" sanottiin juutalaisten ylivallan, illuminatin ja muiden vastaavien juutalaisiksi määriteltyjen salaliittoisten valtakoneistojen tiimoilla. (Älkää lukeko kun juotte kahvia.) "David Irving tuomitaan kolmeksi vuodeksi vankilaan Itävallassa, sillä hän kieltää, että holokausti eli Juutalaiste joukkotuho tapahtui. On tärkeä huomauttaa, että ainoa historiallinen tapahtuma, jonka kysenalaistamisesta joutuu pidätykseen, on holokausti. Tämä johtuu siitä, että Rothschildien suurin ase SINUN, TYPERÄN GOY:n aivopesemisessä on ollut väite, että Juutalaiset ovat niin köyhiä ja vainottuja, kun tosiasiassa he kontrolloivat suurimman osan kansainvälisestä rahoituksesta ja kansainvälisistä yhtiöistä kautta koko maailman." Syytös indoktrinaatiosta ja vainosta on vakiotavaraa. Ja sitä sovelletaan aina tavalla jonka tekemisessä Puolimatkan tapa käsitellä "rakenteellista indoktrinaatiota" auttaa vain aivan helvetisti.

Nykyaikaisen indoktrinaation tärkein keino onkin vedota avoimeen yhteiskuntaan ja syyttää indoktrinaatiosta. Sillä tämä latistaa keskustelun viholliskuviksi jossa vastapuolella on vain "vainoava paha sosiaalinen ryhmittymä". Syytös siitä että "maailmankuva ja intressit" ajavat tietyn mielipiteen dogmaattisesti läpi on tehokas pelottelukoneisto ja vie sympatiaa kyseiseltä mielipiteeltä. Syynä on se, että sirpaloituminen ei ole suinkaan tuhonnut sosiaalisuutta. Fragmenttejen sisällä on hyvinkin voimakas ryhmäpaine. Kotikasvatus ja kulttuurillinen kaveripiiri rakentavat nimenomaan näitä järjestelmiä. Järjestelmiä jotka rakentavat viholliskuvia ja levittävät vihapuhetta (kuten perättömiä syytöksiä maailmanvalloituksista tai joukkotuhonnan haikailuista. Jostain josta esimerkiksi käy HAARP tai evolutionisti Piankan kohtaamat mielivaltaiset syytökset). Avoimen yhteiskunnan viholliset vetoavat nykyään poikkeuksetta avoimeen yhteiskuntaan. Eivät siksi että he kannattavat sitä, vaan siksi että ikään kuin "vallankaappaushenkisesti" strategiat valitaan vallitsevan systeemin sääntöjen mukailulla. Tämä on juuri sitä että perimmäiset tavoitteet joustavat tosiasioiden edellä, ottamalla huomioon se että kaikkiin tahoihin kohdistuu mahdollisesti kritiikkiä. Tästä strategisesta ajattelusta malliesimerkkinä toimii nimenomaan "juridinen fundamentalismi" joka muuttaa ideologiasisältöä lähinnä hävittyjen oikeusjuttujen vuoksi. On tavoite, joka on lyöty lukkoon ja johon ei kohdisteta mitään "naturalistien sisäistä peliä" eikä kyseenalaisteta. Tärkeintä on siksi vain keksiä keino jolla tavoite saadaan läpi. Tämän dogman toteutumisen eteen ollaan valmiita tekemään kompromisseja siinä määrin missä lainsäädäntö ehdottomasti pakottaa. Kaikki kritiikki on tässä maailmassa vain "väärinajattelevien indoktrinoijien asettamia hidasteita" eikä esteitä. "Totuus murskaa lopulta" -henkinen toiveikas ajattelu onkin sitten se viimeinen silaus positiiviselle omaan pienryhmään ja kulttuuripiiriin sitoutumiselle. Ja yhteisen asian ajaminen tietysti sitoo tähän pienryhmään joka tukee tavoitteita ajavia yskilöitä emotionaalisesti jos ja vain jos he tätä yhteistä asiaa ajavat ja jakavat yhdet ja samat mielipiteet.

Kun ihminen kuuluu tämänlaiseen ryhmään, hänen mielipiteitään taatusti kuullaan (halusi tai ei). Ja nämä mielipiteet ovat asenteiltaan puolustava-käännyttäviä. Eivätkä itsekriittis-vaihtoehtopunnitseva-keskustelevia. Popperinkaan avoin yhteiskunta ei ollut anarkia, siksi falsifiointiperiaate olikin hänelle niin tärkeä ; Se kun oli hänen maailmassaan normatiivinen sekä yhteiskunnassa että tieteenfilosofiassa ; Näin se onkin nähtävissä tiedeyhteisön kohdalla kaksoisroolissa ; sekä tieteenfilosofisena normina että tiedeyhteisön sosiaalisen puolen liekana. Indoktrinaatio ilman tämänlaista "naturalistien sisäistä peliä" muuttaa anarkistiseksi metelöinniksi jossa olennaisena uhkana on se indoktrinaatiotyyppi jonka Puolimatka (kenties tarkoituksellisesti kenties siksi että lukkiutunut Mortonin demonin syömä mieli ei sitä suostu hyväksymään) ohittaa ; Tällöin on puhuttava yksilön ja yhteiskunnan välillä olevasta asiasta. Pienryhmien harjoittamasta indoktrinaatiosta.

Miten saada uskottavuutta ja vaikutusvaltaa?

Stephen Lawn "Believing Bullshit" on kirja joka pitää sisällään monenlaista. Ainakin osuus, jossa analysoidaan itsehoito-oppaiden ja Gurujen esiintymistä on mielenkiintoinen. Sitä voi käyttää ohjeena joilla voi hankkia itselleen vaikutusvaltaa ilman mitään erityisiä taitoja tai tietoja. Että sen tunnistamiseen kun joku yrittää manipuloida sinut arvostamaan hänen syvällisyyttään ilman kunnon syitä. (Manipuloinnin kohdalla tunnistamistaito ja tekemistaito ovatkin yllättävän kovasti liitoksissa.)

Karismaa saadaan hitaasti puhumalla, käyttämällä latteuksia. Latteuksista tulee hyviä esimerkiksi sillä että ne ovat itsestäänselvyyksiä. Kun ne lausutaan hitaasti, vihjataan että niissä on ikään kuin joku toinen sisältö kuin se mikä niistä tulee mieleen. Toinen tärkeä asia on valita aihe ja siihen liittyvät sanat oikein. Ihmiset sekoittavat syvällisyydessä aiheen, käsittelyn hienouden ja sisällön keskenään. Näin se että käsittelee elämän ja kuoleman kaltaisia teemoja antaa helposti ja välittömästi syvällisen vaikutelman. Vaikka niistä lausuisi kuinka pinnallisia ja itsestäänselviä latteuksia. Eikä ole sellaista latteutta jota name drop, nimekkäiden ja kuuluisien viisaiden nimien lausumisella vahvistettaisi.

Tämän lisäksi mielenkiintoista onkin se, että oikea guru on laiska. Hän käyttää vertauksia, koska silloin saadaan monitulkintaisuutta sanomiseen. Samoin on hyvä käyttää itsetarkoituksellisesti ristiriitaisia lauseita. Sillä siinä missä kontradiktio tarkoittaa ristiriitaa ja ajattelun virhettä, moni kokee paradoksaalisen sisällön syvällisenä viisautena. Law kuvaa näitä strategioita seuraavasti "The great beauty of such comments is that they make your audience do the work for you. Their meaning is not for you, the guru, to say - it's for your followers to figure out. Just sit back, adopt a sage-like expression, and let them do the intellectual labour." Samalla ne etäännyttävät kritiikistä. "Non-believers will suppose contradictions within a religious doctrine reveal that it contains falsehoods. The faithful are likely to take the same contradictions as a mark of profundity. Contradictions have other advantages too. A series of simple, unambiguous claims is easy to refute. Not so a series of such cryptic remarks." Tämä onkin tärkeää teeskennellylle itsekriittisyydelle ; Guru tai häneen uskova voi teeskennellä olevansa itsekriittinen ja vaihtavansa mielipidettään heti kun tilanne näyttää siihen ajavan ja pakottavan. Mutta ristiriitaisten lauseiden kohdalla on helppoa syyttää kriitikkoa olkiukosta. Kriitikko ei vain ole ymmärtänyt lauseen sisältöä vaan katsoo vain pinnallista tulkintaa siitä. Näin mikään kritiikki ei ole "riittävän hyvä". Kritisoinnista tehdään mahdotonta mutta kritiikkiä jopa odotetaan sanan tasolla.

Tämä kaikki muistuttaa kovasti Pekka Virkamäen "Arka ja ahdas ismi" -kirjasta. Hän kertoo Hare Krishnalaisuudesta. Siinäkin oli guruja, jotka esittivät paradokseja. Ja jopa esittivät ääneen kuulemiaan vastustavia argumentteja, joiden moittimalla he saivat aikaan itsekriittisen ja keskustelevan vaikutuksen. Kuitenkin nämä moitteet olivat joko keksittyjä tai tarkasti valikoituja. Avoimeen keskusteluun ja kriittisyyteen ei kannustettu. Sen sijaan ideologia keskittyi nimen omaa epäkriittiseen vakaumuksen vahvistamiseen. Tämä näyttää miten rauhallisella esiintymisellä ja hitaalla puheella pääsee pitkälle. Ja ilmeellä. Sellaisella etäisen ylenkatseellisen rauhallisella. Sen jälkeen kun laittaa silmät kiinni, niin paketti on kasassa.

Jos pitää jotain paradokseja etsiä, niin se on siinä miten hengellisyys, syvällisyyden hakeminen, on tavallisesti niin kaavamaista, latteaa, kliseistä, stereotyyppistä... lyhyesti sanoen pinnallista. Jostain syystä auktoriteetin seuraaminen on yksilöllisyyttä. Pinnallinen syvällistä. Typerä maailmaamullistavaa. Ja yliluonnollinen karismakin helposti mallinnettavaa ja materialistisesti toistettavaa. Mutta tietysti kaikki on mahdollista jos itsellisyys ja minuus löydetään alistumalla jonkun ulkopuolisen tyypin/järjestön ideologisiin kehoituksiin.

Viisauden rakastelua.

"Filosofiaan mahtuu koko universumi, mutta se ei ole mikään brandi"
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma)

Kun olin yläasteella, menin filosofian kurssille. Ensimmäisellä tunnilla opettajamme Timo Laulaja laittoi meille tehtävän, jossa piti piirtää filosofia. Itse piirsin jonkun partaukon. Suuri osa taisi tehdä samoin. Yksi jätti tyhjän paperin, tarkoituksellisesti. Näimme myös kysymysmerkkejä ja suttua.

Tähän asti olen käyttänyt filosofian määrittelyssä apunani lähinnä esimerkkiä. Olen siis toisin sanoen käyttänyt doksografista lähestymistapaa, seurannut Theofrastos Eresiolaisen perinnettä. Hänhän "vain" esitteli esisokraatikkojen ajattelua, ei vertaillut niiden paremmuutta, luetteli vain mitä mieltä kukin oli esimerkiksi jumaluuksista ja taivaankappaleista. Monet jutut ovat tämän kaltaista, lähinnä karkeaa määrittelyä. Jotain, joka on tiukan ja siistin ja elegantin määrittelyn sijasta mallia "katso, toi". Luultavasti tälläisellä karkealla metodillakin matkan varrella on filosofian luonteesta tullut sanottua jotain. Jos ei muuta, niin ainakin sen yksityiskohdista, ja sen esittämistä kysymyksistä.

Filosofian määrittely onkin ongelmallista. Voidaan esimerkiksi vakavasti miettiä, olivatko kivikautisten ihmisten uskonnolliset käsitykset filosofiaa. Oliko luolamaalaus kannanotto tai näkemys todellisuudesta. Oliko heidän saalistaikuutensa ensimmäinen metafyysinen teoria. Voidaan kysyä, olivatko esisokraatikot filosofeja. Vai voiko filosofiaa olla vasta kun joku on sitä sellaiseksi ensimmäisen kerran kutsunut. (Tuskin hän ajatustaan tyhjästä keksinyt, hänellä on ollut esisokraatikkojen ajattelua jonka päälle rakentaa.)

Filosofiaa voidaan miettiä monelta kantilta. Siltä, mitä sen pitää tehdä, sitä minkälainen se on, siitä, mitä sillä tavoitellaan, siitä mitä metodia se käyttää. Pohjimmiltaan filosofia sanana tarkoittaa "viisauden rakastamista"(filia, rakastaminen ja sofia, viisaus), joten viisauden määritteleminen on tärkeää. Samoin kuin viisauden saavuttamisen luonteen käsittely. Tällä voimme ainakin lähestyä filosofian ydintä. (Yritän ottaa mahdollisimman monta erilaista näkemystä mukaan, joten kaikki eivät varmasti yhdy kaikkiin käsityksiini. Mutta toivon mukaan kaikki kuitenkin johonkin.)
1: Viisaus voi olla sisäistä viisautta, josta ei ole hyötyä. Filosofia ei johda edes mielenrauhaan. Itse viisaus on itseisarvo, ei se että se olisi väline johonkin muuhun.
2: Viisaus voi olla jonkinlaisesta hyödyn maksimoimista, eli väline johonkin. Esimerkiksi Aristofanes oli tälläinen pragmaatikko. Hänen "pilvet" -näytelmässään Sokrates sai kovaa kritiikkiä, koska hänestä sisäisellä sivistyksellä ei ole merkitystä, jos se ei saavuta myös ulkoista menestystä. Tälle ajattelulle on sukua sellainen ajattelu, jossa "hedelmälliseksi" ajatellaan sellaista ajattelua, jossa tuotetaan jonkinlaista hyvinvointia. Tämä hyvinvointi voi vaihdella eri näkemyksissä: Se voi olla
___2:1 Sosiaalista, eli filosofit osaavat vakuttaa muita ihmisiä ja saavuttaa tiedoillaan yhteiskunnan hyvää ja/tai omaa etuaan.
___2:2 Henkistä, filosofi tulee viisaammaksi, paremmaksi ihmiseksi, älykkäämmäksi ja paremmaksi ongelmanratkaisijaksi. Hän voi esimerkiksi olla onnellisempi.
___2:3 Fysikaalista, eli filosofi ymmärtää fysiikan maailmasta paremmin ja ryhtyy vaikka tiedemieheksi, joka löytää parannuksen syöpään. Hän voi
___2:4 Hengellistä, jossa filosofia antaa ikuisen elämän kuoleman jälkeen, parantaa rukoilevia, parantaa elämän laatua kun Jumala vaikuttaa siihen konkreettisesti tämänpuoleisessa ja/tai tuonpuoleisessa.

Viisauden rakastaminen taas voi olla luonteeltaan:
1: Etsivää, jotain jota tavoitellaan. Filosofia on prosessi, jolla etsitään viisautta ja jonka avulla sitä voidaan saada haltuun.
2: Opeteltavaa, viisaus on jotain, jota ei keksitä järkeilemällä, vaan opetellaan ulkoa esimerkiksi Pyhästä Kirjasta.
3: Tavoiteltavaa, jotain jota ei voida etsiä eikä löytää, mutta jota silti voidaan tavoitella. Filosofia ei ole siksi mikään metodi, tai prosessi jolla etsitään tai jonka avulla viisautta omistetaan. Filosofia on tällöin tavoite ja halu viisauteen. Tässä näkemyksessä filosofien tekstit ovat mahdollisesti itsessään vain kokoelma dataa, josta voidaan prosessoida informaatiota josta louhitaan tietämystä, josta jalostetaan ymmärrystä, josta hienostuu viisaus. Eri tapoja vain voi olla useita, eikä mitään niistä voi sanoa oikeaksi. Tälläinen filosofia on prosessi joka ei välttämättä ikinä lopu.
4: Jaettavaa, Tämä taas korostaa tiedon jakamisen ja keskustelun merkitystä, tiedon etsimisestä keskustelua ja niin edes päin.

Filosofia voidaan tietenkin nähdä myös turhaksi.

Kun näitä ja näiden yhdistelmiä ja välivaiheita kasaa yhteen, saa aikaan lähes loppumattoman listan. Luettelen joitakin näkemyksiä filosofiasta. (Apunani luetteloinnissa käytin myös Googlen kuvahaun kuvatekstejä. Tämä sen vuoksi, että saisin yleisiä käsityksiä filosofiasta.)
1: Filosofian erottaa haihattelusta se, että siinä syntyy tulosta. Filosofiasta on hyötyä ja iloa.
2: Filosofia on vain erilaisia kysymyksiä tai luettelonomainen kuvaus erilaisista mielipiteistä. Filosofia on ajatuskokoelma. Tällöin sillä ei välttämättä ole suuntaa tai yleistä logiikkaa. Sillä ei myöskään ole mitään yleistä jäsentävää tehtävää. Filosofia tiivistyy tällöin jonkinlaiseksi ismiluetteloksi ja kuvaukseksi siitä, miten ne ovat aikojen saatossa muuttuneet.
3: Filosofia on elämäntapa tai sen kehittäminen. Sen on liityttävä konkreettiseen toimintaan, ja sitä voidaan kehittää uskonnonkaltaisena. Jossain muodoissaan filosofia voi siis tiivistyä oman subjektiivisen vakaumuksen rakentamiseksi. He ovat valmiit suuriinkin epämukavuuksiin tavoitellakseen tätä elämäntapaa. Virkamäen "Arka ja ahdas ismi" on hyvä kuvaus tästä. Takana ei selvästi ole onnellisuuden tai käytännön hyödyn saavuttaminen, vaan "oikealla tavalla eläminen".
4: Filosofia on totuuden tavoittelemisen välineenä erilaisissa kysymyksissä, jotka koskevat totuuden olemusta, etiikkaa, hyvää elämää tai muuta vastaavaa asiaa. Filosofian merkitys on tällöin luoda jonkinlaisia metodeja etsiä totuutta, sekä luoda käsitteitä joita tällä logiikalla sitten käsitetään. Esimerkiksi von Wright esitti että filosofia on sellaista, joka vastaa kysymyksiin jotka voidaan esittää tietyssä muodossa. Tässä filosofian luokittelussa tavoitteena on ymmärtäminen ja selittäminen. (Joiden välissä on pientä eroa. Ymmärtäminen liittyy hermeneutiikkaan ja selittäminen luonnontieteisiin. Sanoissa ei siksi ole toisteisuutta, redundanssia.) Tässä näkemyksessä korostetaan luonnontieteitä, logiikkaa, kieltä ja muita asioita.
5: Filosofia on totuuden etsintää. Filosofia syntyy ajattelijan intentiosta, tavoitteesta. Onnistuminen ei ole välttämätöntä, että filosofia olisi tässä kokonaisuutenakaan onnistunut. Mutta tavoite ratkaisee.
6: Filosofia on kaiken inhimillisen tiedon kokonaisuus, joka käsittää myös metafyysisen tiedon. (Tämä eroaa mielipidelistauksesta tai ismiluettelosta siten, että kaikki ismit eivät välttämättä ole tietoa, vaan mielipiteitä. Tämä ei myöskään ole totuuden hakemisen väline, vaan lopputulokset.)
7: Filosofia on kielen avulla tehtävää tutkimustyötä, jonka tarkoituksena on päästä tutkimusmatkalle todellisuuteen.
8: Filosofia on instituution kaltainen järjestelmä, jota harjoittavat ammattifilosofit akatemiassa. Sen sisällä on tiettyjä keskustelulinjoja ja perinteitä.
9: Filosofia on tieteenala, jota opetellaan koulussa ja harjoitetaan yliopistossa.
10: Haihattelua jota tekevät ihmiset, kun heillä on liikaa vapaata aikaa, prosessi jossa yksinkertaisesta tehdään monimutkaista.
11: Vallankäyttöä.
12: Snobien tapa näytellä hienostuneita, jotain jolla saadaan tietty boheemi imago ja jolla he itsepettävät itseään.
13: Jotain, jota kaikilla on, mutta johon filosofit ovat tutustuneet eniten.
14: Itseen tutustumista.
15: Itsensä tuntemista. ("Gnothi seauton")
16: Itsensä kehittämistä.
17: Kykyä irrottautua itsestään ja arjesta.
18: Uskallusta päättää ajatella ja päättää itse ("sapere aude"), itsenäistä valitsemista.
19: Ajattelun ajattelemista.
... ... ... ... ... ... ...

Tärkeää on huomata, että kaikki näkemykset eivät ole keskenään ristiriitaisia, vaan osan filosofiassa sulautuu kaksi tai useampia osia yhteen, ja joku voi jopa kiistetää täysin jonkun tai jotkut näistä kohdista. Ja toisaalta osa on täysin ristiriidassa toistensa kanssa, niitä ei voi sovittaa yhteen, on vain valittava minkä niistä haluaa. En kuitenkaan vieläkään osaa piirtää filosofiaa. Nyt vain jää partaukkokin piirtämättä. Nykyään tiedän vain että filosofia sai nimensä Sokrateen aikoihin, esiintyy Platonin tuotannossa ja vakiintui Aristoteleen aikana. Pitkälle en siis ole enennyt. Lukion filosofiaan muuten liittyy hassu sattuma Kuopion lyseon lukiossa on filosofiassa oravatunnus, en ole koskaan käynyt em. lukiossa enkä ole tuntenut koko laitosta. Sivuilla sanotaan:
"Kurssilla tutustutaan filosofian keskeisiin osa-alueisiin kreikkalaisen filosofian pohjalta sekä opetellaan hahmottamaan filosofisia ongelmia sekä perustelemaan käsityksiä."

Sen kun osaisikin, niin olisi hyvä. Täytyy jatkaa siksi hahmoittamisen opettelemista.