"Ei onneksi ole lainkaan tekopyhää ensin kusta paloletkupaineella jälleen kerran muiden muroihin ja sitten muikeasti kiitellä muita puolueita "suvaitsevaisuudesta"."("Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille", "Hallittelua ja perheidylliä")
Nykyään suvaitsevaisuus on päivän sana. Tämän vastakohtana pidetään valtapeliä. Tässä suvaitsevaisuutta ajavassa rintamassa postmodernismilla on ollut valtavan suuri osuus. Se kun keskittyy suvaitsevaiselta vaikuttavaan ideaan, jossa ollaan vähintään "moninäkemystä" korostavia pluralisteja tai jopa objektiivisuuden kiistäviä relativisteja. Sen parissa valtapelejä yritetäänkin havaita, ja tunnistetaan erilaisia tulkintakehiä ja niiden lähtökohtia ja ehtoja.
Kuitenkin tuntuu että nimen omaan postmodernistit suhtautuvat vastustajiinsa hyvinkin kovalla kädellä. "Marginaliassa" tästä aiheesta kirjoitettiin otsikolla "Totalitaarinen kieli." Siellä mainitaan esimerkiksi kommentti postmoderniin kirjaan että "niissä kirjoittajat kuvittelevat olevansa ideologioiden ja vallankäytön yläpuolella, kaikkeen soveltuvan teoreettisen apparaatin suvereeneina haltijoina. Muut ovat median aivopesemiä ja läsnäolon metafysiikan turmelemia zombeja." Tämä "kaikkivaltiaan tutkijan ongelma" värittääkin postmodernismia voimakkaasti. Hyvin usein postmoderni lähestymistapa sisältääkin perustana nihiloimisstrategian, jossa postmodernistin oman näkemyksen kritisointi on automaattisesti huonoa ja johtuu kriitikon tunne -elämän häiriöistä. Tämä itsessään taas on dogmaattisuutta ja sen ilmenemistä. Kriitikkohan tuomitaan suoralta kädeltä hänen mielipiteensä kautta. - Apuna tässä voi olla vaikkapa se, että naistutkimusta kritisoiva onkin sovinisti ja naisvihamielinen äitisuhteensa vuoksi.
Onkin erikoista huomata, että postmodernismissa oma näkemys nähdään itsegeneroituvana ja automaattisen autenttisena, ja että tämän rajoittaminen ja määrittely kahlitsisi sen. Kuitenkin vapaus saavutetaan tyypillisesti sillä että vastustajat ja/tai/eli kriitikot ja heidän valtaintressinsä otetaan käsitteelliseen käsittelyyn, otetaan haltuun ja ymmärretään mallintavasti. Tällöin sitä vain kutsutaan "ymmärtämiseksi" eikä "kahlitsemiseksi". Tämä inbalanssi värittää suurinta osaa ellei kaikkia postmodernismin huolestuttavista puolista.
Ei ihme että pseudotieteet ovatkin kaapanneet postmodernistisen dogmaattisen kielenkäytön avukseen. Sen takaa kun voidaan vaikuttaa järkevältä, mutta olla silti pelkästään vastustajaa pieksevä koneisto joka pitää itseään kritiikki -immuunina ja kaiken moitteen yläpuolella. Siksi pseudotieteissä tyypillistä onkin pitää omaa näkemystä automaattisesti parempana järjestelmänä, johon jokainen ihminen päätyy kunhan on vain avomielinen. Surkea menestys tiedemaailmassa taas selitetään vainoamisella, sillä että tiedemaailmassa ei olla avomielisiä. Kritiikin olemassaolo on heille ikään kuin itsessään todiste tästä vainosta.
Hupaisa esimerkki tästä on etenkin kreationismi ja vielä etemmin sen Intelligent Design -linja. Sillä (ID)kreationismi on arvomaailmaltaan selvästi konservatiivis-oikeistolainen ja se bashaa liberaalis-vasemmistolaisia. Mielenkiintoiseksi asian tekee tietysti se, että kreationistit itse asiassa - toimiessaan, kuten Johnson esittää, siihen että he soveltavat dekonstruktiota poikkeuksellisessa aiheessa - he ottavat vasemmistolais-liberaalin työkalun ja käyttävät sitä vasemistolais-liveraaleja itseään vastaan. Ajatus on temppuna minua miellyttävä, siinähän omaa logiikkaa käytetään itseä vastaan. Valitettavasti tämä tie ei kuitenkaan mene maaliin asti ~ Taustalla on varmasti ollut näkemys siitä että evoluutio on ateismia ja ateisteja on todellakin kuvannut liberaali-vasemmistolaisuus. Evoluution kannattajat ovat kuitenkin yleensä "paatuneita skientistejä", eivätkä postmodernisteja. Lisäksi kreationistien kritiikki olisi ollut ajankohtaisempaa joskus 1980 -luvulla. Uusateismikin kun edustaa tätä skientismilinjaa, eikä rakenna itseään intellektuelli-postmodernismilinjamasta (tai marksismista).
Toki "postmodernisteille tyypillinen" nihiloiva leimakirveenheiluttelu toimii myös nettifoorumeilla. Natsikortti ja sen soveltaminen on yksi kätevistä kikoista, jolla asiasta ja argumenteista hypätään ihmisiin ja mielipidettä kannattaviin ideologioihin. Tämä onkin juuri yhdenlaista intressien ja perinteiden tulkitsemista, yleensä jonkinlaisen analogisen päättelyn kautta. Postmodernismin mukaan tämänlaiset tulkinnat taas ovat mahdollisia. (Natsikortin heittäjä esittää yhdenlaisen vaihtoehtoisen tulkinnan.) Tämä intressien paljastamisen kautta tuhoavaan asetelmaan moni sitten vetoaakin (oli sitten postmodernisti tai maallikko.) Tämän runsas soveltaminen taas johtaa lähinnä omia intressejä kiistävään ja piilottelevaan strategiaan. Sillä intressi tarkoittaa valtapeliä. Eli kiinnostus ja se että pitää asiaa tärkeänä on sama kuin tunnustaisi suoralta kädeltä että on väärässä. ~ Tämä taas on suoraan sanoen irvokasta.
Tästä kaikesta huomauttaminen on kuitenkin turhaa. Sillä asia on kuten Hännikäinen "Marginaliassa" huomautti : "Imperatiivin runsaan käytön ja julistavuuden ohella totalitaarisen kielen pettämätön tunnusmerkki on jargonin käyttö. Hämärä, monimutkainen, abstraktioita tiukkuva kieli antaa mahdollisuuden vetää matto jalkojen alta kaikilta niiltä, jotka eivät tunne tai ymmärrä sen taustateoriaa. Jos ei keskustele jargonin käyttäjän ehdoilla, keskustelua ei ole. Jargon vapauttaa käyttäjänsä velvollisuudesta selittää asiat perusteellisesti, ja hän voi keskittyä todellisten ja kuvitteellisten vastustajiensa poispelaamiseen." Asia on vielä vakavampi. Tätäkin blogia kirjoittaessa olen huomannut että postmoderniin on tavallaan pakko ottaa kantaa ja astua sen määrittelemälle kentälle. Sillä tieteenfilosofiakysymyksissä ja pseudotieteissä kriittiset kannanotot tavallisesti käyttävät sitä jollain tavalla. Jos et tunne termejä, et osaa. Mutta asia menee vielä Hännikäisen esittämääkin askeleen pidemmälle. Sillä jos et käytätermejä, et ymmärrä asiaa mutta jos käytät termejä, tekstistä tulee sellaista että sen lukemiseen vaaditaan sivistyssanakirja eikä sitä enää ymmärrä tavallinen ihminen. Tällöin jäljelle jääkin vain kritiikin olemassaolo, jossa voittajan määrää mielikuva. Joka taas syntyy sitä kautta kumpi käyttää mehevämpää ja tarttuvampaa leimakirvestä.
Kun postmodernismi astuu kentälle, ei enää tavallaan voida puhua asioista ja argumenteista, vaan on pakko katsoa instituutiota, ideologioita, intresseistä identiteettiä ja ihmisten mielipiteistä ja vakaumuksista. Tämä tietysti rassaa suunnattomasti minunlaisiani ihmisiä. ~ Pitäkää minua vain "läsnäolon metafysiikan turmelemana zombiena jolla on surkea äitisuhde". Mutta Teille se on "herra läsnäolon metafysiikan turmelema zombie". Sillai kunnioittavasti. Ja äitisuhteeni taas ei tulkintani mukaan yleensä kuulu aiheen perusteltavuuteen pätkääkään, ja kaikki tähän viittaavat ovat dogmaattisia valtapelinharjoittajia!
Otsikko on just oikein. Ei tarkoita mitään, mutta tuo mielikuvia täsmennyksestä, tärvelemisestä, termintämisestä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti