Kaikkivaltiaan tutkijan ongelma.

Postmodernismista kuulee puhuttavan niin taiteessa kun kaikkialla muuallakin. Sen nimi on itse asiassa varsin kuvaava : Se viittaa modernin jälkeiseen. Tätä kautta se ottaa suhdetta nimen omaan modernismiin. Tosin epäselvää on, onko moderni hylätty kokonaan vai vain osittain. Näin ollen postmodernismi sopii kuvaamaan maailmaa joka tapahtuu modernin jälkeen, olipa se seuraaja sitten oikeastaan miltei mitä tahansa.

Asian tarkka lähestyminen on vaikeaa, ellei peräti mahdotonta; Se liittyy kollaasinomaisuuteen, katkelmalliseen ja epämääräiseen. Yleisesti ottaen postmodernismin määrittely sidotaan ikään kuin historiaan: Se liitetään esimerkiksi Nietzschen aloittamaan nihilismin perinteeseen, josta relativismi on jatkumona. Tai sitten siihen liitetään anarkistiseen 1960 -lukujen opiskelijoiden voimin ja vasemmistolaisen aatteen siivittämää muutosta ajattelutavoissa.

Kuitenkin postmodernismi on tärkeää, tai ainakin vaikutusvaltaista.

Postmoderni filosofia on varsin helposti ymmärrettävä "kielellisen käänteen" kautta : Todellisuuden sijasta siirryttiin katsomaan pelkästään kieltä ja kielenkäyttöä.
1: Käytönnössä Wittgensteinin kielipelien ajatuksia sovellettiin eteenpäin.

Mullistuksen takana oli strukturalismi. Ferdinand de Saussure lähestyi kieltä järjestelmän ehdoilla ; Hänestä sana tai merkki oli tärkeä koska se erosi jotenkin toisesta merkistä. Hänestä kielessä sanat määriteltiin eri tavoin, ja joissain kielissä on paljon sanoja jollekin ilmiölle ja toisessa kielessä sille annetaan vähän painoarvoa. Saussuresta yhteisö kehittää aina järkevän kielijärjestelmän ; Pohjolassa lumelle on erilaisia sanoja, ja etelässä tarvitaan - hädin tuskin - yksi sana ilmiölle.

Roland Bartes taas korosti astetta kielikeskittyneemmin ; Hänelle kieli on täysin autonominen ja itsenäinen systeemi. Käytetyn viestinnän sisällöt olivat sidottuja käytettyyn kieleen. Ja ne eivät mitenkään väistämättä palaudu todellisuuteen. Hän meni jopa niin pitkälle että hänestä ilmaisu on tyhjä projekti, joka ei itse asiassa lainkaan vaadi keskustelijoiden tai puhujien persoonaa täytteekseen.

Näin ei siis puhuttukaan todellisuudesta, vaan kielestä.

Näin saatiin ilmaa esimerkiksi Lyotardin diskurssi -käsitykselle, joka on tarkastelutapa, jossa keskitytään erimielisyydet ja kiistat - etenkin yhteiskunnassa. Näin tarkastelu keskittyy valtapeleihin. Lyotard korosti että kielenkäyttö on väline jolla yritetään voittaa valtaa. Saada vastustaja laudalta. Totuus katoaa tässä projektissa taka -alalle, kysymys on siitä että eri ryhmät edustavat erilaisia totuuksia.

Michel Foucault taas yhdisti vallan kielen itsenäisyyteen. Kun hän puhui diskurssista, hän tarkoitti sitä että ihmiset valitsevat kielijärjestelmästä sanat joilla on merkitystä heidän päämäärilleen. Tästä syntyy kasa valintoja, väitteitä. Nämä taas liitetään jotenkin kuvattuun kohteeseen ; Tällä valtaapitävät ensi sijassa määrittelevät ja perustelevat valtansa, antavat voitolleen oikeutuksen. Yhteisö määrittää säännöt, laajan kielijärjestelmän, ja diskurssit määrittelevät väitteiden sisällöt.

Derridalle tilanne näyttäytyi kahtiajakona. Hänestä maailmassa oli vallalla näkemys jota hän nimitti logosentrismiksi. Se ajatteli että kielellä oli pysyvä ja ikuinen muoto ja että kieli kykeni pysyvillä määritelmillä kuvaamaan maailmaa ja ilmaisemaan sitä ja siinä olevia merkityksiä. Derridasta valtaosa filosofiasta koko sen historian aikana oli nähtävissä ensi sijassa logosentrisminä.

Derridasta tämä näkemys oli väärässä. Sen sijaan maailmassa kieli syntyy siten että sana liitetään toiseen sanaan, yleensä vastakohtaansa. Näin ollen kielestä syntyy erotteleva koneisto. Kielestä tulee erojen määrittelyä, jossa uusi sana hakee sisältöä erilaisuudesta. Näin syntyy Derridan usein käyttämä käsite différance, joka synnyttää erilaisuutta - dikotomista kahtiajakoa - jota maailma itsessään ei sisältänyt. Näin ollen kielestä tulee virheellinen mittatikku todellisuudelle. Kieli ja keskustelu määrittyy kielellisesti, joten ihmiset ovat väärään mittatikkuun ja sen käyttöön "pakotettuja". Kielestä tulee näin vastakohtien kokoelma.

Derrida pyrki olemaan erimielinen logosentrismin kanssa, ja tätä kautta dekonstruoiman käsitteitä : Asioista löydettiin niiden vastakohtaisuuksiakin. Tätä kautta näkemys tavallaan uudelleenrakentuu samanlaistavasti.

Derridan kannalta mielenkiintoista on se, että hän on itse huomauttanut siitä, että hän ei pyrkinyt luomaan mitään humanististen tieteiden analyyttistä menetelmää. Hän pyrki tekemään filosofisen järjestelmän, ei luomaan keinoja ja välineitä taiteentulkintaan tai historiantutkimukseen. Kuitenkin hänen järjestelmänsä on alkanut elämään omaa elämäänsä.

Tässä kohtaa vastaan tulee "kaikkivaltiaan tutkijan ongelma".

Kun dekonstruktio nojaa ajatukseen siitä että todellisuudesta ei ole kielellistä tietoa todellisuudesta ja sen toiminnasta. Samalla kuitenkin esitetään teoria siitä miten todellisuus toimii ja tätä käytetään tulkinnan apuvälineenä. Todellisen kielellisen tiedon omaaminen kielletään, mutta samalla sitä kuitenkin käytetään teorioiden muovaamisessa joita yritetään perustella erilaisilla havainnoilla joita saadaan tarkastelemalla kielellisesti jotain kohdetta.
1: Eli esimerkiksi dekonstruoidaan seksuaalisuus, naisen asemaa koskeva viestittely, uskonnollinen maailma...

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että dekonstruktiota käytetään siten että asiat ovat ideologisia näkemyksiä, joita vastaan taistellaan omilla ideologisilla näkemyksillä. Tässä vaiheessa ollaan tehty iso loikkaus Derridasta itsestään eteenpäin - hänestähän dekonstruktio ei ollut esimerkiksi aatehistoriallista kielellistä tietoa tarjoava menetelmä.

Kielen sijasta on alettu puhumaan maailmankuvista. Kun kielellä ei ole riippuvuussuhdetta todellisuuteen, voidaan järjestelmät vain vaihtaa toisiinsa. Tätä kautta koko menetelmä tietysti politisoituu.

Tässä kohden tarkastelu alkaa tosin usein saamaan jopa mystillisiä sävyjä. Sillä dekonstruktiota käytetään usein kuin se tarjoaisi tietoa todellisuudesta. Kun ensin on esitetty että kieli ja tiede ei kuvaa todellisuutta, ja tämän jälkeen tutkija itse lähestyy asiaa kuin hän tuntisi aiheen täydellisesti, muuttuu kielen epätarkkuus ikään kuin "välineen heikkoudeksi". Totuus joko ymmärretään tai ei ymmärretä. Tutkijalla on ikään kuin suora kanava totuuteen, ja kykenee katsomaan kohdetta teorioidensa ja loogisen perustelujärjestelmänsä ulkopuolelta ilman ongelmia.

Tässä vaiheessa pitäisi tosin kenties jo alkaa puhumaan "kielellisen käänteen" sijasta "egoistisesta käänteestä".