Jokaisella ihmisellä joka on -edes joskus mistä tahansa aiheesta käytyyn- debattiin -tai muuhun kinaan tai erimielisyyteen- osallistunut on syntynyt varmasti jonkinlaisia antipatioita erimielisiä kohtaan. Aina ei osaa irrottautua aiheesta, ja silloin sekoittaa itsensä asiaan. Ja joskus toiset tekevät sen puolesta.Minullakin on käynyt mielessä, että sanonnan "Tyhmyydestä sakotetaan" pitäisi olla juridinen, ei kuvainnollinen. Eli idiotismirikollisuudesta tarjottaisiin jotain aivan oikeaa sakkoa. Idiotismirikollisuuteen on tietysti sitten luokittunut minun päivästä riippuen eri toimijat "turhista julkkiksista" pseudotieteilijöihin.
Joskus olen huvitellut jopa erillisestä typeryksille rakennetusta urpokodista, jonne idiotismirikolliset laitettaisiin säilöön. Urpokodin asukkailla olisi sisäinen internetyhteys, ja taideterapeutit psykoanalysoimassa tuloksia ja miettimässä mistä sairaudesta ne kertovat ja miten heidät voitaisiin eheyttää. Urpot olisivat vammaisiin rinnastettavia, eli heitä ei pilkattaisi. Paikka on melko ystävällinen, koska vaikka olenkin 70% ajasta "portinvartijana", on mukana 10% päiviä, jolloin tiedän että olisin kyseisen urpåkodin asukas.
1: Sillä minulla on usein sellainen olo, että olen supersankari, taistossa hyvän puolesta pahaa vastaan. Ja sitten niitä päiviä, kun tajuan että olen trikoisiin pukeutuva ihme hiippari, joka ei osaa edes pukeutua niin että pukisi alushousut ennen ja päällysvaatteet sitten. Supersankareillahan on usein kalsarit trikoiden päällä, mutta silti. Joskus mietityttää että olikohan Mustanaamiolla tälläisiä päiviä. Ei kai, kun piti keskittyä olemaan niin nopea että salama on hidas etana.
Joidenkin kuvitelmat ovat aggressiivisempia, kenties sen takia että heiltä puuttuu se minun 10% ; morkkispäivät. Tämäkään ei tietysti haittaa, koska ajattelu itsessään ei ole kovin iso ongelma. Iso ongelma on sen sijaan siinä, että näitä unelmia lähdetään toteuttamaan.
Tämä liittyy tietysti Päivi Räsäsen saamiin öisiin uhkailuihin. (Uhka -sanaa käytetään arkikielessä paljon, mutta tässä on kysymys nimen omaan fyysisestä uhkailusta jossa vihjataan ruumiillisen koskemattomuuden rikkomiseen, väkivallalla pelottelua.) Esimerkiksi Heikki Hilvo on ollut huolestunut, koska tämänlainen toiminta on laajempikin sensurismiaktio. Hän on tietysti konservatiivina uskovana Räsäsen puolella. Mutta minäkin - taatusti toisen rintaman jäsen - jaan hänen huolensa tässä asiassa. Räsäsen uhkailuiden yksityiskohdista ei itse asiassa ole keskusteltu kovin paljoa. Osa suhtautuu niihin vähätellen. Minä en.
1: Parhaimmillaan kuulin jonkinlaista vihjailevaa salaliittoparanoijaa, jossa Räsänen on kehittänyt koko uhkailutarinan PR -syistä. Tämä on ongelmallinen asia, koska todennäköisesti tämä ei kannusta olemaan aktiivinen kristitty, vaan olla hiljaa ja tehdä uhan vuoksi vastarintaa passiiviseti tai ei ollenkaan. Olen hyvin pettynyt että asia nähdään rintamalinjojen kautta. Kyseessä on ensisijassa väkivalta ja toissijaisesti se, onko se omalla puolella vai toisen.
Uhkailu on aina vakava asia. Omalta kohdalta Räsäsen sympatiointi on ikään kuin automaattinen reaktio. Jo sana "uhkailtu" riittää tähän. Sävähdys oli itse asiassa melkein kuin itseä oltaisiin uhattu. Uhkailussa on usei mukana laajempikin sensuurin paine. Sitä ikään kuin alkaa miettimään pitäisikö olla hiljaa ettei vaarannu.
Hiljeneminen sotii omaa keskustelunäkemystäni vastaan. Moni kenties mitää tapaani turhan suorana, aggressiivisena ja tätä kautta vihamielisenä. Mutta minulle sensuurin rajat ovat likimain samat kuin pelon rajat. Keskustelun pitäminen ja jatkaminen on aina luottamuksen osoitus. Se, että uskaltaa avoimesti käsitellä tabuaiheita - ja jopa se että tekee etikettivirheitä tai muita virheitä - on osoitus siitä että ei pelkää että tämä ratkaisu tuhoaa elämän. Toki asiaa kompensoi myös henkilöiden oma rohkeus. Joku ensimmäinen leikkii kovemmilla riskirajoilla kuin joku toinen.
1: Esimerkiksi huono käytös vaatii siksi joko sen että on itse niin pelottava että kukaan ei uskalla tehdä mitään. Tai sitten sen, että luottaa että mitään ei tapahdu. Tai sitten rohkeutta jolla kestää tämä pelko.
Kun debatti loppuu, on kolme vaihtoehtoa; Joko joku vaiennetaan jolloin kyseessä on jonkinasteinen sorto. Hiljentyjällä on jonkinasteinen pelkotila. Väkivalta alkaa, asiaa ei ratkaista puheella vaan muulla. Tällöin hyökkääjä lopettaa keskustelun ja aloittaa muun toiminnan. Aiheen arvo on viety, joka taas on sama kuin mielipiteiden merkityksellisyyden vähentäminen. ; Yleisesti ottaen ihmisillä kun tuppaa olenaan näkemyseroja. Ja he pitävät mielipiteitään tärkeänä. Jokin asia voidaan kenties ratkaista ja päätyä kompromissiin. Mutta aina on jotain.
Uhkailu on siitä inhottava vaikuttamiskeino, että se pyrkii vaientamaan sekä fyysisesti että henkisesti. (Uhkaus on aktiivisen väkivallan symboli.) Siihen liittyy myös yllättävän kovia tunteita, joita ei kykene täysin hallitsemaan. Esimerkiksi omakohtaisesti olen pari kertaa viettänyt uhkailun tapahtumisesta pitkän aikaa "puoliparanodissa paskahalvauksessa". Sellaisessa tilassa jossa ei ole kuin epäilyä ja jossa syöminen on vaikeaa. Tunteiden kontrolli ja sammuttaminen on hyvin vaikeaa.
Uhkailut näyttävät että urpåkodille on tarvetta. Onneksi yhteiskunnalla on järjestelmiä, jotka pitävät huolen siitä että moni urpoilun muoto tulee rangaistuksi. Yhteistä tekonimikettä näille ei ole. Joskus yhteiskunta sakottaa typeryydestä ja toiset pistetään erityisiin kalteroituihin urpokoteihin. Se on ihan oikein.
Kuvat on Tuusulanjärveltä, Järvenpäästä. Kuvattu sadepäivänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti