Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen, miten ylpeydestä ja vaatimattomuudesta puhutaan. Yleisesti ottaen vaatimattomuus on hyve ja ylpeyttä pidetään paheena. Tätä kautta siihen liittyy erityinen puhe, jossa itse määritellään vaatimattomaksi ja toiset ylpeiksi. Strategia on toimiva, koska ylpeys ja vaatimattomuus ovat niin monisyisiä ilmiöitä, että sopiva määrittelytapa löytyy aina.Esimerkiksi uskontokeskustelussa:
1: Uskova kokee että hän on vaatimaton, koska hän myöntää että on jotain häntä itseään suurempaa. Tämä pakottaa hänet vaatimattomuuteen. Valitettavasti kaikki muut näkevät sen, että uskonnot antavat ihmiselle erityisosan universumissa. Ja uskovalle eritoten. Universumi on häntä varten, joten tämän nähdään herättävän ylpeyttä.
2: Ateisti kokee että hän on rehellinen, hän ei anna itselleen erityistä roolia. Elämä on kosmisessa mittakaavassa murunen. Mitään kosmista tarkoitusta ei ole. Tämä on vaikeaa ja esimerkiksi Sartre kuvaa tilanteen tajuamista raskaasti : Hänen päähenkilönsä oksentaa. Syntynyt angst on pohjimmiltaan vaatimattomuutta. Valitettavasti kaikki muut näkevät sen, että hän on ottamassa vallan ja vastuun omasta elämästään sen sijaan että delegoisi itsensä jumalalliseksi orjaksi.
3: Agnostikko taas näkee että nimen omaan epätiedon tunnustaminen on vaatimattomuutta. Hänestä ateisti ja uskovainen tekevät perusteettomia sitoumuksia vain jäsentääkseen maailmankuvansa ja välttääkseen kognitiivista dissonanssia. Agnostikko hyväksyy epävarmuuden ja tämä vaatii vaatimattomuutta. Valitettavasti kaikki muut näkevät tämän mainitsemisen ylpeytenä, jossa itse väitetään omaavan jokin tietotila ja absoluuttinen totuus muiden tiedosta. Mikä taas näyttäytyy ylpeytenä.
Tälläisen tilan tajuamisessa huomataan että kaikki olemme ylpeitä. Huomio voisi ensialkuun mennä tulkitsijan piikkiin ; Olen kyyninen ja arrogantti, joten voisi ajatella että näen kaikki muut samanlaisina kuin itseni. Kyseessä olisi siis vain projisointi, jossa siirrän omat syntini kaikkiin muihin. Asiassa voi olla perääkin, mutta asian takana on muutakin ; Lake Wobegon effect on tunnettu ilmiö. Ihmiset kokevat olevansa keskivertoa useammin keskivertoa parempia.
Ihmiset eivät suhtaudu itseensä rehellisesti ja aidosti. Vaikka kaikki maailmankuvat kilvan kehuvat vaatimattomuuttaan, tosiasiassa tässä luodaan hierarkia, jossa itse on parempi kuin eri maailmankuvan ihmiset. Ihmisten välille saadaan arvohierarkia, jossa oma vakaumus nostaa pisteitä. Ihmisillä ei ole psykologista taipumusta jossa he kokisivat olevansa keskivertoa huonompia, joten vaatimattomuuskuvaus ei uskottavasti kumpua mistään itsetuntemuksesta.
Hyvänä asiana tästä seuraa se, että olemme kaikki ylpeitä ja tyytyväisiä itseemme. Kai sekin painaa jossakin.
2 kommenttia:
Körttiläisyyteen kuuluu että on syntinen (syntisempi kuin muut). Alentaa itseään sillä tavalla synnintunnolla. (Muistuttaa Sartrelaista ahistus-meininkiä?).
Isän sukulainen kuitenkin piti körttitakkia, kuten asiaan kuuluu. Tavallaan erottuu muista "paremmin". Hällä alko raksuttaa, syntyi sisäinen ristiriita ja lopulta sitten viskasi körttitakin pois "ei hän ole muita parempi, ei sen kummempi".
Jotain tuollaista.
Omaa ajattelua ohjasi muun muassa uskova, joka korosti nöyryyttä joka Jumalan tajuamisesta tulee. Sama tyyppi selitti kuitenkin miten angst olisi oikeaoppisen ateismin ongelma. Tämä taas vaatii että uskonnolla on tarjota jonkinlainen kognitiivisen dissonanssinpaikkausominaisuus. ~ uskonto korottaa ihmisen, tuo arvon elämään, ei alenna nöyräksi.
Kun ateistit ovat onnellisia, eivät seuraakaan Sartren tai tämän uskovan sanoja. (Kenties evolutiivisista syistä. Evoluutiobiologia ei rakenna "perustilassa" masentuneen ja ahdistuneen kaltaisia itsemurhakoneita, uhraus vaatii onkun edun, joka levittää geenejä. Tietääkseni itsemurhan tehneet eivät yleensä lisäänny. Tai jos tekevät niin, en halua kyllä tietää näistä zombeista.)
Lähetä kommentti