"The fallen leaves are rotting. [Rotting!]. The whole of nature stinks of disintegration and decay. [Decay! Decay! Decay!] The earth is dirty. The sea is dirty. The heavens rain slush. [Aaaaaaahhhhhh!] We are already in hell. [Hell!]"("Stringberg and Helium", "Strindberg and Helium in The Park")
Yllä oleva lainaus on peräisin varsin oudosta internetissä olleesta ilmiöstä. Videossa on pessimistinen hahmo, joka muistuttaa August Strindbergiä. Hänellä on kaverina vaaleanpunainen hahmo, jonka nimi on Helium. Helium tekee välikommentteja heliumpallokaasua imeneen äänellä. Vaikka Strindberg on sävyltään pessimistinen, syntyy kontrastista hihittelyä. Kyseessä ei olekaan surullinen juttu.
Hieman samaan tapaan ateismiin on liimattu onnettomia sävyjä. Yhtenä syynä ovat ateistit itse. Vaikka esimerkiksi Nietzsche esitti että kirkon normit ja muut orjamoraalin lähteet häiritsevät iloisten ihmisten elämää, hänen näkemyksensä lupaa kovasti vaikeuksia. Hänhän kuvasi vaikeuksien voittamista ikään kuin välttämättömänä hyvälle elämälle. Näin hänen ideaalihahmonsa muistutti esimerkiksi Michel de Montaignea, joka oli paikoitellen surullinen mutta nämä päihittänyt hahmo, jonka teksteissä on iloa, naurua ja elämänmyönteisyyttä. Tämä näkemys lupaa tietysti naurua kyynelten läpi.
Sartren edustama eksistentialismi taas ei heitä paljoa pidemmälle. Hänen mukaansa ihminen on vapauteen heitetty. Mukana tulee tietysti angst, ahdistus joka on varsin erikoinen. Se kun ei ole varsinaisesti vihaa tai pelkoa, koska vihalle ja pelolle olisi kohde. Angst on epämääräisempää. Hänen maailmassaan ihminen on ensi sijassa yksin. Suuret kysymykset jäävät ikään kuin täydellisesti vastaamatta, ihminen vastaa niihin itse jos kykenee. Tätä kautta eksistentialisti on tavallaan vastausta haikailevassa tilassa. Kysymysten merkitys on hylätty, mutta niihin kuitenkin tunnetaan vetoa.
Camus taas luotti absurdiin. Hänelle maailmassa ei ollut paljoakaan järkeä tai merkitystä. Ihmisen elämän roolina onkin tätä kautta kestää epävarmuutta. Absurdissa sekoittuu ahdistavuus - Camus esimerkiksi korosti itsemurhan miettimisen tärkeyttä filosofiassa - huvittuneisuuteen. Tätä kautta se lupaa ikään kuin eräänlaisen sekoitelman, "Nietzscheläisen angstin". Camus itse hymyilee kuvissa usein. Häneen voidaan liittää paljonkin iloa. Osa pessimismistä johtuu tietysti siitä, että aikaa edelsi maailmansodat. Niiden jälkeen oli maailma ikään kuin kaaoksessa, yleinen perusturvallisuudentunne murtunut. Sodan järjettömyys heijastui helposti näkemykseksi koko maailman järjettömyydestä.
Kuitenkaan yllämainittuja on vaikea liittää nykyiseen ateismin rintamaan. Sitä on kutsuttu uusateismiksi. Olen itse aikaisemmin monesti ihmetellyt, onko koko termille oikeastaan mitään tarvetta. Sitä kun käytetään tavallisesti lähinnä syytteenä. Tämä tarkoittaa usein suunnilleen samaa kuin "aggressiivinen ateismi", "militantti ateismi" tai "vihainen ateismi". Se on kovasti vastustavan kielenkäytön alla. Uusateismi on kuitenkin ensi sijassa onnellista. Se ei välttämättä vastaa suuriin kysymyksiin : Itse asiassa esimerkiksi Dawkins on esittänyt että monet niistä ovat ihmisten keksimiä, eikä niillä ole sisältöä. Kysymyksien perään ei kuitenkaan haikailla. Uusateismi keskittyy elämiseen tämänpuoleisessa. Sen bussikampanjakaan ei siksi esitä että "heittäydy vapauteen ja yksinäisyyteen" vaan "nauti elämästä". Jopa sen parissa tehty pornografian vaihto lehtiin oli eräänlainen häijyn humoristinen pläjäys, jossa korostetaan tämänpuoleisen elämän iloja. Joku voisi sanoa että ateismi on tältä osin hivellyt hedonismia. Kaikki eivät toki biletä, joten pääasiassa korostuukin elämän pienet ilot. Kuten esimerkiksi rakkaiden kanssa vietetty aika. Niiden on riitettävä, koska se on paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti