"Kun tulen kiinni sinuun, / jumalatkin uskoo minuun. / Vaikka itse aina usko en."
(Juice Leskinen, "Syksyn sävel")
Unkuri viittasi - paitsi kielentuotantoni esteettisen tason puutteeseen - myös "parisuhde" -sanaan. Sanaa on vaikeaa liittää suuriin rakkauskertomuksiin. Tämä tuo esiin sen, miten sanoilla on paitsi denotaatiot, muodolliset määritelmät, myös konnotaatiot, vakiintuneet merkityssävyt.
Pinnallisesti tarkastellen - eli tavalla jolla minä sanaa olen käyttänyt - "parisuhde" on yleistermi. Avioliitto viittaa tietynlaiseen juridiseen tilaan. Seurustelu taas toisenlaiseen. Parisuhde on ikään kuin määritelmä joka pitää sisällään ne kaikki. Kuitenkin on selvää että sanan "avioliitto" -sävyjä on jäänyt siirtymättä sanaan "parisuhde" -vaikka toiminnallisesti vaihtuma onkin tapahtunut yhteiskuntatasolla.
Ideana on tavallaan se, että "tarina raahautuu jäljessä". Siinä missä viktoriaanisessa perhesysteemissä ulos tarjottiin "suuri rakkaustarina", joka näkyi nykyihmisen silmään kenties jopa ulkokultaiselta koristelusta, jossa esitettiin roolia. Tämän lisäksi oli henkilökohtainen suhde, jota ei jaettu ulkopuolisten kanssa. Immanentti parisuhde vahvisti romanttista suurta kertomusta ja pieni transsendentti parisuhde nähtiin Pyhänä ja tuntemattomana.
Nykyisin "suuret kertomukset" ovat muuttuneet. Enää ei jaeta yhtä yhteistä roolia jolla vahvistetaan velvoitteita tietynlaiseen parisuhdemallin ja parisuhdemaaliin. Pieni kertomus on sen sijaan tullut hyvinkin julkiseksi. Esimerkiksi julkkisten parisuhdekriisit ja vieraissakäynnit ovat julkista aineistoa. Vanha immanentti parisuhde on tuhottu & "transsendentista" on paljastettu asioita, joilla "vanha immanentti" on ikään kuin korvattu. Parisuhde kun näkyy toiminnassa ulkomaailmassa, joten sen täytyy ilmetä jotenkin. Uusi parisuhde on avoimempi ja julkisempi. Siinä ei ole suurta tarinaa, mutta pieni tarina näyttää sellaisia yksityiskohtia joista ei olisi ennen uskallettu puhuakaan. Tarinat ja perinteet vain ovat helposti pysyvämpiä. Siksi uusi näkemys ei tunnu rakkaudelta, vaikka itse parisuhteen henkilökohtainen osa on taatusti yhä olemassa.
Avioliitto, ei aivoliitto.
Tämä näkyy hyvin monella tasolla. Avioliitolle on annettu nykyäänkin yllättävän suuri merkitys. Tosiasiassa valtaosa pariskunnista on asunut yhdessä jo ennen avioliittoa, joten kyseinen tilaisuus ei olennaisesti muuta heidän elämäänsä. Käytännössä ainoastaan arjessa usein näkymätön - lähinnä poikkeustapauksissa tarvittava - juridiikka muuttuu. Tätä kautta avioliitto muistuttaa teknisesti ottaen vakuutusta, joka otetaan kivan juhlatilaisuuden kanssa.
Vaikka avioliitto ei rituaalina muuta juuri mitään, kuitenkin avioliitto korostuu usein puheissa. Asioita katsotaan puheissa "ennen naimisiinmenoa ja sen jälkeen". Ja vaikka elämässä on löydettävissä aitokin siirtymä - nimittäin yhteen muuttaminen - ei tähän muutoshetkeen viitata samanlaisella tunnelatauksella. Eikä siihen liitetä rituaalia. Vaikka periaatteessa "muinoin" häät, seksi ja yhdessä asuminen olivat ikään kuin yhdessä.
Ei ole tavatonta törmätä edes siihen että lööpeissä joku julkkis selvittää miten he ovat "niin vanhanaikaisia" että menevät naimisiin. Kun muistaa että kyseisellä julkimolla voi olla moneskin avioliitto menossa, on selvää että "vanhanaikaisuus" ei kuvaa heitä kovin hyvin. Avioliitolle nähdään yhä yllättävää arvoa. Vaikka sen muuttava merkitys on latistunut huomattavasti.
Ytimeen onkin noussut parisuhde, joka on puheissa jäsentensä välinen onnellisuusyksikkö. Se on olennaisesti erilainen kuin perinteinen pariskunta, joka oli lisääntymisyksikkö ; Eli perheen ja lasten varttumisen varmistaja. Parisuhteen toimivuudesta puhutaan hyvin paljon. Moni kokee tämän latistavana, hedonistisena ja ties mitä muuta adjektivia, joita tupataan liittää kaikkeen mikä näyttää modernistiselta tai perinteisestä uskonnollisuudesta eroavalta.
Avioliiton kuolema.
Vanhan avioliiton romahdusta voisi kuvailla Nietzsche -mukaelmalla ja kysellä "Missä avioliitto on?" Ja vastata että "Me olemme tappaneet hänet -sinä ja minä! Kaikki me olemme hänen murhaajiaan!", kauhistella tuhoa joka tästä tulee "Emmekö harhaile kuin loputtoman ei-minkään lävitse? Emmekö tunne tyhjän avaruuden hengitystä? Eikö se ole tullut kylmemmäksi? Eikö yö laskeudu jatkuvasti päällemme?" ja lopettaa "Emmekö kuule mitään muuta kuin avioliittoa hautaavien haudankaivajien äänet? Emmekö haista mitään muuta kuin avioliitollisen mädäntymisen? -Avioliitotkin mätänevät! Avioliitto on kuollut!" Eli muistuttaa siitä että vanha arvomaailma on ikään kuin kadonnut lopullisesti, ja että uudistuneessa arvomaailmassa on vain elettävä. Kuolema on murha, tekona peruuttamaton, ja osallistuneille ei voi muuta kuin jakaa lapioita.
Yhteiskunnassa parisuhde on astunut vanhan avioliiton sijaan. Tätä kautta avoliitto ja muut vastaavat - ennen paheelliset ratkaisut - ovat aivan tavallisia. Jopa avioitumista tehdään useaan otteeseen, eikä suinkaan leskeyden kautta.
Näin ollen "parisuhde" -sanan kylmyys - joka liittyy mielikuvissa biologiassa eläimien lisääntymisyksiköihin, mutta kulttuurisessa puheessa egoismiin - vertautuu tietysti eräänlaiseen nihilismin pelkoon. Kun vanhat arvot ovat murskautuneet, käy helposti niin että tästä seuraa arvotyhjiö jossa kaikki vanhaan asiaan liittyvät hyvät ilmiöt "menevät mukana". Kuitenkin arvotyhjiöt voivat myös täyttyä uudenlaisella asenteella ja tätä kautta voidaan saada lämpöä jopa niin aluksi teknisiin sanoihin kuin "parisuhde". Sana jolla on aluksi vain denotaatiot nappaakin mukaansa konnotaatiota ja sanasta tulevat assosiaatiot ja tuntemukset muuttuvat, vaikka ulkopuolisessa maailmassa ei välttämättä muutu mikään.
Siksi uskallan lopettaa seuraavalla tavalla.
Ennen antiikin kreikkalaiset sanoivat että "Rakkaus on jumala". Sitten esimodernit kristityt sanoivat että "Jumala on rakkaus". Modernimpi kristitty taas sanoo jopa että "Jumala vertautuu rakkauteen". Nykyään yritetään sanoa vain että "rakkaus on". Tämä näyttää nysältä, kunnes tajuaa että lause ei jääkään kesken.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti