"Wild animals never kill for sport; man is the only one to whom the torture and death of his fellow creatures is amusing in itself."(James Anthony Froude)
Kristinuskon taiteessa on kautta aikojen harjoitettu kautta aikojen varsin julmia kuvaelmia. Niissä on tietenkin kysymys helvettikuvauksista, ja ne esitetään varoituksena ja pelotuksena ihmisille. Kuvaukset ovat parhaimmillaan sen verran julmia, että näitä kuvaelmia voidaan sisältönsä vuoksi pitää internetissä olevien silvontavideoiden ja väkivaltapornon esiversioina.
Nietzsche vastusti ajatusta kovasti. Hänestä se edusti ressentimentiä, eli se vain siirsi ja kuvasi näitä esittävien henkilöiden kauna- ja pelkotiloja. "Iloisessa tieteessä" hän viittasi Rafaeliin joka kuvasi vain yleviä asioita eikä maalannut ollenkaan ristiinnaulittujen kuvia. Hänen mukaansa "Ylevyyttä on niin paljon, ettei ylevyyttä tarvitse etsiä sieltä, missä se elää julmuuden sisarena" Ateistit ovat korostaneet tätä aihetta yllättävän usein. Esimerkiksi stand -up komiikko George Carlinilla oli vitsi, jossa hän rinnasti kristityn ristin kantamista siihen että joku menisi tapaamaan Kennedyn puolisoa kiikaritähtäimen muotoista korua kantaen.
Kuitenkin ajatus ylipäätään siitä, että on jotenkin irvokasta että rakkauden uskonnon tunnuksena on kidutusväline, ei ole mitään "ateistien yksityisomaisuutta". Näkemys on itse asiassa varsin yleinen. Aiemmin vilahtanut Rafael oli tietysti kristitty. Mutta hän ei ole jäänyt yksinäiseksi. Esimerkiksi teologi John Spong on korostanut asian psykologista puolta. Julmuus synnyttää tuskaa ja pelkoa. Tämä taas korostaa syyllisyydentunteita. Näin ihminen laitetaan matelemaan auktoriteetin alle. Spongin kristillisyys edustaa vapautumista tästä, ja valtaosa siitä mitä esimerkiksi fundamentalistit pitävät syntinä, ovat hänestä vain kapinaa auktoriteettia ja määräilyä vastaan. Spong kieltää näkemyksissään muutenkin esimerkiksi syyllisyyden tärkeyden hyvin voimakkaasti. Asialla on merkitystä, koska Spong on itse asiassa hyvin vaikutusvaltainen teologi, jonka näkemykset ovat melkoisen suosittuja.
Tämä lähestymistapa auttaa kenties suhtautumaan televisioväkivaltaan. Yleisesti ottaen raaka elokuva joka saa kovasti moitteita näyttää väkivallan hyvinkin realistisesti. Sen sijaan useassa tilanteessa väkivaltaa on "tanssinomaistettu", jolloin taistelu on veretöntä ja tätä kautta siitä on siivottu julmuutta. Näin sankaruuden ylevyyttä ei laiteta rinnakkain siihen liittyvän julmuuden kanssa.
Olen esittänyt tässä kohden huolta lähinnä siitä, että juuri teeskennelty ja siivottu väkivalta tuottaa harhakuvitelmia esimerkiksi sodan luonteesta. Tähän sain kimmokkeen eräästä dokumentista, joka käsitteli sotaan lähteneitä miehiä, jotka olivat nähneet lännenelokuvia jotka olivat siihen aikaan suosittua viihdettä. Koska näissä elokuvissa kaaduttiin siististi, he eivät osanneet odottaa sodan kauhuja, heillä oli harhakäsitys kuolemisen luonteesta. Tätä kautta kun he olivat valmiita kuolemaan olennaisesti helpommalla ja vähemmän kituvalla tavalla, oli heillä edessään rankka takaisku.
Tätä kautta on ymmärrettävissä, miten monet vastustavat sekä ristejä, että muovisotilasleluja että realistis_väkivaltaisia elokuvia. He ovat ikään kuin "Rafaelin linjoilla". Seurauksena tästä on se, että he siivoavat ikävät piirteet pois. Tällöin näkemys helposti vääristyy ; Näkemykset muuttuvat mustavalkoisemmaksi, kun valkoisessa olevaa mustaa ja mustan valkoista ei nähdä, kun ylevyys ja likaisuus lokeroidaan toisistaan erilleen.
Tätä kautta olenkin itse asiassa sitä mieltä, että ristiinnaulittujen käyttäminen ei ole ongelma. Ongelma on se, että ristiinnaulitseminen on irrotettu tuskasta. Kun menee kirkkoon ja katsoo siellä erilaisia krusifikseja, ne kuvaavat ristiinnaulitsemisen julmaa teloitustapaa, mutta ovat itse asiassa kaukana siitä mitä ristiinnaulitseminen on ollut elävässä elämässä. Tämä vääristää tuskan määrän, Jeesuksen kärsimys ikään kuin pienenee ja on helpompaa nähdä ideaalinen hyvyys uhrauksessa kun ei tarvitse miettiä uhrauksen kovuutta.
Yleisesti ottaen krusifikseissä Jeesuksen veriuhri on jotenkin sympaattisen irvokasta. Sellaista, jossa kuolemasta voidaan iloita ja jossa tuska on ajettu kauas. Se on yleisempää kuin mässäily kärsimyksellä, josta Spong on huolissaan. Ristikuvaelmat on siivottu goresta. Ehkä olen liian vähän taiteellinen, kun sanon että kun kärsimys on keskeinen osa teologiaa ja Jeesuksen uhrin arvoa, on sen annettava myös näkyä. Vastuu siitä että on iloittava kidutetusta miehestä on toki itsessään varsin ristiriitainen tilanne. Mutta näyttää siltä että uskovaiset siivoavat ja kätkevät veren, kun taas ateistit näkevät vain ne takapihalla olevat ämpärit. Ideaali olisi kai jossain siinä väliltä.
Kuva on saatu Helsingissä Anno Domini 2010. Kyseessä on uskovaisten jakamasta pamfletista. Kuvan piirtäjä on anonyymi eikä esitä tekijänoikeudellista persoonaansa, joten muistutan että viittaan tähän sitaattioikeuden kautta enkä väitä piirtäneeni kyseistä kuvaa, joten kuvaa ei voi käyttää minun taideterapoinnin apuvälineenä. Julistuksen kuvasi Esa Turkulainen, joka härömielisesti näytti kuvaa minulle ja avomielisesti antoi luvan sen näyttämiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti