Ratkaisu käsissämme?

Martin Paasi otti kantaa korkoa-korolle ilmiöistä ja sijoitusrahastoista. Hän suosittelee että jokainen sijoittaisi vaikka lapsilisiä näihin rahastoihin. Hänen viestinsä oli "15 euroa kuussa". Kysymys varallisuudesta on kiinnostava. Itselläni lähtee pelkästään hyväntekeväisyyteen kuukausilahjoituksia enemmän kuin mainittu summa.

"Lapsilisän sijoittamisella päästään puolestaan jopa miljoonan omaisuuteen. Laskelma perustuu siihen, että lapsilisää maksetaan ensimmäisestä lapsesta lähtien hieman alle 96 euroa kuukaudessa siihen asti, että lapsi täyttää 17, ja lapsilisän määrä kasvaa lapsiluvun mukaan. Ensimmäisellekin lapselle tukea kertyy 17-vuotissyntymäpäivään mennessä siis yli 19 000 euroa. Miljoonaan päästään lapsilisälle maksettavan koron ja pitkällä aikavälillä syntyvän, niin sanotun korkoa korolle -ilmiön ansiosta."

Tosin en ole niitä kaikista eniten tukia tarvitsevia ihmisiä. Vuokratasot ovat sellaisia että työttömyyskorvauksen kanssa saattaa olla ongelmia pelkkien elämän kiinteiden kustannusten maksamiseen. Tässä pohjassa jopa muuttuvat kustannukset ovat ylellisyyttä. Tässä mielessä Paasi ei selvästi ole elänyt köyhissä oloissa ja on hyvin vieraantunut siitä mitä vähävaraisuus tarkoittaa käytännössä. Vaikka Maria Antoinetten "Miksi he eivät syö leivoksia" -lausunto onkin eitapahtunut ja lähinnä propagandan luomus niin tässä on sen tosielämän vastine.

Viesti kertoo enemmän siitä että lapsilisää ei nähdä tarpeellisena rahana, sitä pidetään ylimääräisen antamisena. Sitä annetaan liikaa joten siitä voi jotain ottaa. (Tämä itse asiassa on jossain määrin ymmärrettävää. Olen itse köyhästä perheestä ja olin kateellinen kavereille jotka saivat lapsilisät suoraan omille tileilleen.) Ja tämä asenne on ollut niin tärkeä viestiä että samalla on unohtunut, että jos on toimeentulotukiasiakas, niin et saa sijoittaa. Sosiaalitoimi ei hyväksy, ei vaikka selittäisit että sijoitusraha on tullut lapsilisistä..

Kaiken lisäksi jos Paasi olisi oikeassa, ei valtiolla olisi mitään ongelmia. Valtiohan voisi tehdä puolestamme tämänlaisia kommervenkkejä ja alkaa sitten jakamaan miljoonia. Valtio sen kun vaan sijoittaisi rahan kansalaisen puolesta ja rupeaa jakamaan voittoa, plussaa ja rahaa. Tätä ei tapahdu. Syystä. Tosielämässä rahastojen ja osakkeiden arvot voivat myös romahtaa. Tässä mielessä Paasi voisi saman tien suositella että työttömät panostaisivat rahojaan Totoon. (Totossa on sentään hevosia. Ja hevosmiehetkin ovat vähemmän huijareita kuin rahastojen kanssa pulaavat pörssimiehet.)

Für Élise

"Do you think it's the first time this's happened? The first time that the Assassins have been forced to purge their leadership? The first time that the Order has built itself back up from nothing to power? No. Masyaf, Monteriggioni, the American Colonies... it's all happened before, and we've risen anew, stronger than ever. But now... we've lost our purpose, Arno. We mired ourselves in politics and revolutions. But we're not a nation. We're an army. And in an army, 'making peace with the enemy' is called 'treason'."
(Pierre Bellec)

"Assassin's Creed:Unity" pelasi mainoksissaan odotuksilla. Kostotarina toi mieleen Inigo Montoyan Ezio Auditore, jonka perhe tapettiin. Myös Unityssä assassiinin isä murhataan. ("AC:Roguen" viimeisenä tehtävänä itse asiassa tehdään tuo kyseinen murha.) Siksi odotusarvona oli varmasti se, että Arno ilmestyisi paikalle kertoen "Minun nimeni on Arno Toyota, murhasit isäni, valmistaudu kuolemaan". Samoin "AC III" kertoi Yhdysvaltojen itsenäistymisestä ja tästä syntyi odotus siitä että nytkin taisteltaisiin köyhien puolella ja korruptoitunutta aatelia vastaan.

Maailmasta

Pelin ratkaisut onkin nähtävä jonkinlaisena irtiottona tälle. Tosiasiassa vapaamielinen aatelisto, jopa sen dekadentti Markiisi de Sade, nähdään assassiinivaikutteiden alaisina. Assassiinien suhde vallankumouksellisiin on sen sijaan enemmän tai vähemmän ambivalentti. Tämä näkyy tehtävissä joissa on esimerkiksi saatava naisia houkuteltua vallankumouksen puolelle. (Ja siinä kirotussa tehtävässä jota ei ohjelmointivirheen vuoksi saa pelattua läpi, jossa autetaan kokoamaan giljotiinia.) Sen sijaan usea vallankumouksellinen on suoraan temppeliherrojen alaisuudessa. Ratkaisu herätti paljon närää ranskalaisessa vasemmistossa. Moitetta sai se, että Robespierre nähtiin verenhimoisena hulluna ja Marie Antoinette viattomana, joskin kenties hieman ignoranttina, naisena. Pelisarjaa moitittiinkin näin historian vääristelystä. Väite on kahta kautta omituinen ; Ensinnäkin se on peli. Jopa minä joka nautin siitä että historiallisia tosiasioita sotketaan mukaan, pidän näitä enemmän alluusioina kuin jonain tieteen popularisointina. Toinen on tietenkin siinä että pelisarjan historian vääristelyt voidaan nähdä ennen kaikkea jossain aivan muualla kuin noissa mainituissa yksityiskohdissa.

Pelin ideana olikin tavallaan kuvata se, miten assassiinien ylivallan alla voi käydä. Kun pelisarjassa on varhaisissa osissa korostettu temppeliherrojen kontrollinhalua, nyt nähdään vapaamielisen elämäntyylin dekadenssi. Ranskassa temppeliherrat ja salamurhaajat elävätkin itse asiassa jonkinlaista rauhaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että kun Arnon isä salamurhataan, hänet adoptoi temppeliherra François de la Serre, jonka tyttären Élisen kanssa Arno on jo tuossa vaiheessa ystävystynyt.

Toki tässä vallankumouksessa on
jotain temppeliherravaikutteita...
Teknistynyt noitarovio.

Ranskan vallankumous onkin saanut vaikutteita AC:Roguen sankarilta(?), joka on koulutettu joskin varsin entinen salamurhaaja. Hän käyttää assassiinien keinoja ja sen vuoksi Ranskan vallankumoukselliset käyttävät monia sellaisia temppuja (kuten sokaisupommeja) jotka ovat olleet normaalisti salamurhaajien käytössä. (Ja jopa vallankumouksen lietsominen voidaan nähdä jonain joka on muistutus siitä, että kun assassiinit onnistuivat Amerikassa, niin kenties temppeliherrat voivatkin tuottaa oman vallankumouksensa.) Samalla salamurhaajat ovat jossain määrin "irtautuneet maailmasta" ja pelaavat omia valtapelejään. Lähtötilanne on siis se, että sekä keinot että asenteet ovat jossain määrin sekoittuneet. Salamurhaajat ja temppeliherrat näyttävätkin tässä suhteessa toisiltaan. (Tosin pelin kuvaama Ranskan maailma on omituinen. Yhdessä sivutehtävässä pelastetaan ihmishenkiä sähkön ominaisuuksia kartoittavasta ihmiskokeesta. Ja tavataan itse herra Laplace tässä samassa tehtävässä.)

Tämä alustus oli tarpeen.

Arnon tarina on tähän kontekstiin heitettynä ihan kiinnostava. Hän päätyy salamurhaajiin lähinnä siksi että hänet heitetään Bastiljiin ottoisänsä murhasta jota hän ei ole tehnyt. Vankilassa oleva vanki, Pierre Bellec, oli salamurhaaja joka tunsi Arnon isän. Hänelle syntyi vahva ajatus siitä että tässä on mahtavan temppeliritarin surmannut isänsä poika. Muutoin Arnolla ei ole mitään salamurhaajien ideaaleja vastaan.

Onkin kiinnostavaa että koko peli keskittyy murhamysteeriin. Siinä ei ratkota Arnon biologisen isän vaan hänen ottoisänsä murhaa. Peliä on jostain syystä mainostettu jonain jossa Arno avaisi "todelliset vaikuttimet" Ranskan vallankumouksen takana, peli on kuitenkin pääosin murhamysteeri. Arnon isän murhaaja ja vallankumouksen taustavoimat ratkeavat tämän selvittelyn sivutuotteena.

Arnon motiivit ratkoa ottoisän murhaa ovat hieman omituiset. Hänet otettiin hoiviin, mutta hän toisaalta joutui tekemään periaatteessa palvelijoiden töitä. Hänen ottoisänsä auttoi häntä mutta suhteet eivät olleet erityisen lämpimät. Arnon suhde isäänsä oli voimakkaampi, mutta aikaa oli kulunut niin kauan että tämä tunne oli haipunut. Arno itse selittää asiaa (siinä vaiheessa temppeliherrojen kuuluvalle) Éliselle siten että tosiasiassa ottoisän murhan selvittäminen on tarpeen koska hän haluaa estää sen tapahtumista uudestaan. Eli hän ei halua että Éliseä murhataan samalla tavalla. (Koska on romanttista haluta panna sisarpuoltaan.)

Erikoinen ratkaisu on myös se, että siinä missä pelisarjassa aikaisemmin murhan jälkeen on saatu jonkinlaisessa (tarkemmin selittämättömässä) "limbossa" tapahtuva keskustelu. Kuolema on kaikissa aikaisemmissa pelisarjan osissa ollut melko intiimi asia jossa murhattu esittää näkemystään ja tuo ymmärrettävyyttä sille miksi hän on tehnyt niin kuin on tehnyt. Tässä pelissä tätä limboa käytetään kuulustelumenetelmänä. Arno ei siis hae sovitusta tai ole sovittaja. Luvassa ei ole requiescat in pacea vaan murha on ennen kaikkea tiedonhankinta/kuulustelumenetelmä. Näin murhavyyhti aukeaa kun saadaan kontakteja ja detaljeja siitä kuka on käskenyt ketäkin ja valmistuttanut minkäkin murha-aseen. Ainut perinteinen kuolemanrajakeskustelu käydäänkin varsinaisen murhaan toimeksiantajan kanssa, aivan pelin lopuksi.

Pelin taustafilosofia on erikoinen.

"Vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus"
ideaalit näyttävät toteutuvan
käytännössä muodossa
"mekastus, kivien heittely
ja asioiden polttaminen"...

Jos minun olisi käsiteltävä Unityn maailmankuvaa, siitä nousee erikoinen teema. Siinä missä monet ovat kuvanneet temppeliherrojen ja assassiinejen eroja, tai sitä mitä pelisarjan salamurhaajuus ylipäätään merkitsee, tämä peli on itse asiassa peli Ranskan vallankumouksesta. Tai oikeastaan ei Ranskan vallankumouksesta joka on vain miljöö. Vaan Ranskan vallankumouksen ideaaleista. Peli lataa merkitystä käsitteille "vapaus", "veljeys", "tasa-arvoisuus".

Ja kuten pelisarjassa on tehty aikaisemminkin, tämä otetaan analyysiin negaation kautta. Siinä missä "Black Flag" oli eniten siitä mitä salamurhaajana oleminen tarkoittaa ja tätä lähestyttiin sillä että Edward Kenway ei teknisesti/virallisesti ollut salamurhaaja vaan vapaa toimija. Tässä pelisssä korostuu se miten Ranskan menestyksessä pulskistuneet dekadentit assassiinit eivät enää ole vapaudessa, veljeydessä eivätkä tasa-arvoisuudessa.

Heillä on herran tähden "brotherhood", mutta pelisarjassa sekaantuminen on hämmentävän laajaa. Salamurhaajilla on myyrä temppeliherroissa. (Arno surmaa hänet erehdyksessä.) Toisaalta tietoa vuotaa salamurhaajilta temppeliherroille. Ja jossain mielessä Arno ja Élise saavat toisiltaan oleellisia tietoja ilman että kyseessä olisi varsinainen vakoilu sanan täydessä mielessä. Pelin salamurhaajat kiistelevät toimintatavoista. Ja näiden kiistojen kohdalla Pierre Bellec tappaa toisen hallitsevan salamurhaajan. (Ja yrittää lavastaa Élisen syylliseksi koska jonkun täytyy olla murhaaja, tai oikeastaan joka tuomitaan sellaisena.) Hänen kohdallaan kysymys ei ole petturuudesta salamurhaajiin vaan näkemyseroista. Siinä missä sarjassa on aikaisemminkin taisteltu pettureita vastaan, niin "Unityssä" Bellec joudutaan tappamaan näkemyseron vuoksi. Ja Bellec on periaatteessa se kiva tyyppi salamurhaajissa. Tässä ilmapiirissä ei varmasti ole veljeyttä sanan täydessä merkityksessä. Tätä korostetaan sillä että Arno saa potkut veljeskunnasta. (Josta seuraa luvun mittainen krapulatehtävä.) Eikä hänen takaisin liittymistään itse asiassa missään vaiheessa suoraan vahvisteta. Peli loppuu vapaana toimijana.

Onneksi kaikesta ei ole puutetta.
Pääkalloja on esimerkiksi tarjolla
yli jokaisen tarpeen...

Samoin keskusohjautuvuus ja sen vaatiminen, yhdessä tietovuotoja täynnä olevaan maailmaan, on assassiinien heikkous. Toki tästä kontrollista lipsuminen tässä samaisessa kontekstissa johtaa hankaluuksiin. (Oho, tapoit meidän myyrän.) Mutta se on samalla ongelma jos halutaan tehdä jotain. Salailu on tarpeen. Tässä ympäristössä ei ole vapautta. Ja kontrollin puutteen vuoksi ei tasa-arvoakaan.

Siksi onkin luontevaa että siinä missä Ezio korosti "Nothing is True, everything is permitted" iskulauseessa olevaa vapautta, ja sitä että ei pidä antaa temppeliherrojen hallita elämää pelolla, Arno korostaa sitä että tämä on tavallaan varoitus. Ehkä dekadenssin ja anarkian sijasta vapaus vaatiikin myös veljeyttä ja tasa-arvoisuutta. Assassiinien riskinä on fanaattisuus ja temppeliherrojen dogmaattisuus. Ja jos tarkoitus pyhittää keinot (temppeliherrat), tai jos on keinot ilman tarkoitusta (assassiinit) tuloksena on vain ongelmia.

Kyllähän he kuitenkin syövät leivoksia

Tuore hallituksen leikkauslinja on kiukuttanut monia, mukaanlukien itseäni. Yleisesti ottaen keskustelu on pyörinyt sen ympärillä että oikeisto pitää leikkauksia välttämättömänä koska edellinen hallitus on töpeksinyt rahat ja vasemmisto on ajanut hyvinvointivaltion alas. Vasemmisto taas näkee että pitäisi päinvastoin elvyttää.

Itseäni hämmästyttää hieman velkakartta. Sen mukaan Suomi on hyvin vähän velkaantunut. Tälle vasta-argumentiksi voi kuitenkin sanoa sen, että yleisen taantuman kautta voi syntyä illuusio ; Kun muilla menee vielä huonommin voi näyttää että itsellä ei mene hyvin. Lisäksi oikeisto ei suoranaisesti ole huolestunut jo olevasta velasta vaan velan kehityksen suunnasta. Pitkän tähtäimen tavoitteille tuo säästäminen onkin ymmärrettävää.
1: Itse asiassa luonnonsuojelutahojen voisi luulla ymmärtävän pitkän tähtäimen logiikan. Luonnonvarojenkin kohdalla ei voida katsoa pelkästään sitä miten hyvin luonnonvaroja on saatu. On katsottava myös sitä mitä on varastossa ja liikakäyttö johtaa ongelmiin. Lyhyen jänteen "kannattavuus" on tässä hyvinkin samanlainen velan kehittymissuunnan kanssa. Ja tässä on tavallaan turhaa miettiä miksi taantuma on olemassa (talouskuplan jälkeen on pelattu dominoa). Velkaongelmien syntymisen syyn lisäksi on velkaongelman ratkaisun syyt jotka on käsiteltävä ainakin jossain määrin erikseen.

Minua on tässä ärsyttänyt aivan muu kuin oikeistoa ja vasemmistoa. Itseäni on ärsyttänyt se, että linjaa on ikään kuin kaupattu jonain jossa kaikki kärsivät. Kuitenkaan esimerkiksi minä ja kaltaiseni eivät oikeasti kärsi. Minua kiinnostaa se, mistä leikataan, ja mistä ei. Nyt kun leikataan koulutuksesta ja sosiaaliturvasta, mutta veroparatiiseihin ei puututa, voidaan selvästi nähdä mihin ihmisryhmiin se vaikuttaa, kehen se ei vaikuta. Ja nähdä minkä viestin tämä kaikki lähettää. ~ Olen ihmetellyt sitä miten leikkauksia on myyty "kipeinä päätöksinä" jotka koskevat kaikkia. Ikään kuin kyseessä olisivat jotkut yhteistalkoot. Kun tosiasiassa ne eivät sitä ole. Tässä mielessä Sipilä on toki esittänyt oikeansuuntaisen signaalin, hän on halunnut leikata omaa palkkaansa. (Itse nauttisin eduskunnan ihmisistä minimipalkalla vaikka tämä kyllä kutsuisi ihan vääränlaisia ihmisiä johtamaan maata kun fiksummat tekisivät aivan mitä muuta tahansa. Minua kohtuullisempi sitoisi kansanedustajien palkan vaikkapa mediaanipalkkaan.) Toki tässä signaalissa voi hämärtyä se, että säästävä rikkaisto on silti olemassa. Ja se, että Sipilän vapaaehtoisuus on ikävä temppu. Kuten Kari Mäkinen asiasta totesi : "... on kohtuutonta, että hyväosaiset voivat vapaaehtoisesti valita osallistumisensa, kun samanaikaisesti jo erittäin lujilla olevat ihmiset joutuvat pakosta kiristämään vyötä entistäkin tiukemmalle. – Oikeudenmukainen yhteiskunta ei synny hyväntekeväisyyden kautta, vaan oikeudenmukaisten päätösten kautta."

Voinen kuitenkin tiivistää uuden strategian muotoon "kehitysmaastrategia"

Jos mietitään uutta linjaa, se leikkaa koulutuksesta ja sosiaalipuolesta. Sen sijaan tie ja muu infrastruktuuri saavat tukea. Tuon tyylinen strategia on tyypillinen nouseville kehitysmaille. Maille jotka itse asiassa ovat markkinataloudellisesti kilpailukykyisiä. ; Näiden maiden strategiana on tuottaa hyvin halvalla työtä. Mikä tarkoittaa huonosti palkattuja töitä. Tämä tekee tuotteista tietenkin kilpailukykyisiä viennin kannalta. Ja näin saadaan urakoita hoidettavaksi.

Tämänlaista strategiaa koulutukseta leikkaaminen tehostaa. Sillä opiskelu on investointi.
* Sipilä - kuten moni muukin eduskunnassa oleva - on vielä kuulunut siihen sukupolveen jolla opiskelu on ollut hyvä investointi. On voitu ottaa opintolainaa koska sillä saa työpaikkoja. Tämä kannustaa yrittämiseen eikä opintoja välttämättä hoideta vanhempien rahoilla koska on varaa ottaa velkaa.
* Minun aikanani asia oli jo niin että opiskelu oli riskibisnestä. Saattoi olla että koulutetun alan töitä ei enää ole sen jälkeen kun valmistuu. Opiskelu oli mahdollista köyhillekin koska opintotuki mahdollisti (hyvin) minimielintason. Riski oli varaa ottaa koska opiskeluajan kärvistelyllä sai mahdollisuuden.
* Nyt ehdotettu leikkaus johtaa siihen että opiskelu on riskibisnes jonka eteen on de facto otettava velkaa. Tämänlainen riski on mahdollista ottaa vain jos vanhemmilla on pätäkkää. Tässä mielessä koulutus tulee tulevaisuudessa olemaan helposti "ei kykyjen vaan syntyperän mukaan" tehtävää. Tilanne muistuttaa se mikä on yrittäjillä joilla on hyviä liikeideoita. Jos meillä on köyhästä perheestä oleva innovaattori, ja liikeidea on todennäköinen hän voi investoida mutta hänen on onnistuttava kerralla. Köyhällä on helposti vähemmän takaajia ja lainansaanti jne. ovat vaikeampia. Rikkaan perheen yrittäjällä saadaan epäonnistuminen tai kaksi lisää varastoon. Hän voi tuottaa yhtä hyviä ideoita kolme tai neljä eikä ensimmäisellä yrityksellä tarvitse onnistua. Kun tämä sama tulee myös koulutukseen on selvää että on turhaa puhua "jokainen vaan yrittää" -maailmasta.

Huvittavaa tässä oli vieläpä se että vaikka opiskelujen "epäkäytännöllisyydessä" korostetaan usein sitä että yliopistosta tulee hassuja graduja joltain postmoderneilta filosofeilta (mikä on kyllä totta) niin tosiasiassa työelämä-teollisuusvetoinen tekninen puoli on kärsinyt aivan samalla tavalla. Kuitenkin esimerkiksi minun puolisoni opiskeli tietojenjäsittelytiedettä - peräti mobiiliteknologiaan ja hajautettuihin järjestelmiin erikoistuen. Tämä on teknistä IT -puolta jonka uskottiin kasvavan. Valitettavasti nykymaailma muuttuu nopeasti. Nykyään on valtavan paljon IT -osaajia joilla ei ole työpaikkoja. Puolisoni on alansa töissä, mutta selvästi hän on ollut onnekas ruletissa jossa on aikamoinen määrä epäonnistujia. "Koulutuksesta on varaa leikata" -henkiset ihmiset saattavat huomata että ties millä "kukkienasettelugraduilla" ei itse asiassa säästetä kokonaistasolla merkittäviä määriä. Leikkaukset kohdistuvat myös peruskouluun. Työn alle tulevat vähemmän absurdit kouluaineet. (Peruskoululaisia on paljon, ties mitkä postmodernit hupsuilijat ovat tähän ihmismassaan verrattuna hyvin harvassa. Opintotukien leikkaus taas iskee kaikkiin, myös teknisten alojen opiskelijoihin joiden hyödyllisyyttä korostetaan.)

Asiaa ei tietenkään auta sekään että teknologistuminen - eli se hyöty mitä moni teknisen alan koulutettu ihminen tekee - on johtanut siihen että ilman koultuusta saatavia mekaanisia töitä on saatavilla vähän. Moneen niistä on nykyään kone. Tämä on toki siitä hyvä että se on leikannut tarvetta monelle fyysisesti kuluttavalle, toistuvalle, tylsälle ja ihmisarvoa alentavalle työlle. Kehitysmaastrategiassa tosin yritetään kasvattaa työntekijöiden määrää joten käytännössä olisi pakko joko
1: Taistella teknologistumista vastaan ja vähentää nykyään hyödylliseksi kutsuttujen teknisten alojen tukemista.
2: Alentaa mekaanisia töitä tekevien ihmisten palkkaa niin alas että ihmistyö on halvempaa kuin konetyö. Jonka jälkeen erilaiset kehitysprojektit ovat samaan tapaan halpoja kuin orjatyöllä rakennettujen temppeleiden rakentaminen on ollut edullisia monissa muinaisissa kulttuureissa.

Kehitysmaastrategiassa ideana on tuottaa paljon työtä joka on hyvin vähän kannattavaa ja josta voidaan siksi maksaa pientä palkkaa. Hakkaraisen ehdotus siitä että työttömälle osoitettaisiin yritys jonne hänen pitäisi mennä tukee tätä strategiaa. Tämän kriitikoita moititaan varsin omituisilla tavoilla. (Ikään kuin automaattisesti tämän paheksunnan vaihtoehtona olisi se että pitää siitä että työtön saisi vain loisia ja olla edes yrittämättä hakea töitä.) Olen toki siitä huvittava että tiedän että käytännössä hallituksella ei olisi mitään työpaikkaa mihin osoittaa. (Kun menee avoimiin työpaikkoihin voi huomata että Suomessa on enemmän työttömiä kuin niissä on avoimia työpaikkoja.) ~ Tätä nykyistä  kokonaisuutta voisi parantaa enää sillä että lisättäisiin maahanmuuttoa jotta saataisiin kova kilpailu niihin pakkotöihin. Kun lisätään kilpailua raskaaseen ja mekaaniseen työhön, hinta saadaan tallattua hyvin kilpailukykyiseksi lisäämällä tarjontaa työntekijäpuolelle.

Kokonaisuudesta saisi täydellisen sillä että maassa keskityttäisiin pelkkin resursseihin - kuten kaivostoimintaan ja metsänkaatoon - ilman raaka-aineiden jatkojalostusta. Se olisi täydellinen kilpailukykyisen kehitysmaan strategia. Tosin Teuvo Hakkaraisen saha olisi kenties liian edistyksellinen tähän kontekstiin. Ja maassamme täytyy kehua teknillisten alojen valmistuneita osaajia, koska se kuuluu maan tapoihin. Mutta muutoin strategia on hyvinkin tuttu. Ymmärrettävää toki, koska jos tässä säästölinjalla ollaan niin kilpailukykyisissä kehitysmaissa ei sielläkään ole rahaa.

Toki

On ilmiselvää että ylläoleva strategia on siinä mielessä virheellinen että se katsoo sitä mitä tapahtuisi jos "kaikki töihin vaikka millä palkalla" - "koulutus riski-investoinniksi" -kombinaatio jatkuisi hyvin kauan. Olen toki niitä ihmisiä jotka nauravat ironista synkeää nihilistinnaurua aina kun valtio tai hallitus perustaa "väliaikaisen veron" tai "väliaikaisen leikkauksen". Niillä on omituinen tapa olla pitkäaikaisia.

Koulutus on siitä hauska että se pysyy. Näin ollen jo kouluttautuneet ihmiset eivät muutu kouluttamattomaksi työvoimaksi. Tiukennukset koskevat niitä joilla koulutusta ei vielä ole. Ja ihmisten elämä - ja tarkalleen ottaen se aika jonka ihmiset ovat työkykyisiä - on pitkä. On selvää että leikkauslinja ei tule olemaan kovin pitkäaikainen. Seuraavissa vaaleissa tilanne tulee iskemään lujasti. Perussuomalaisista monet ovat varmasti ajatelleet että puolue olisi vähätuloisten asialla, mutta Soinin ja Hakkaraisen asenteet kertovat jostain muusta. (Soinilta mikään ei yllätä. Mutta Hakkarainen kyllä ällistytti. Hän on vaikuttanut "jalat maassa ja taju köyhien elämässä" -ihmiseltä.) On aivan selvää että tämä vaikuttaa mielipiteisiin esimerkiksi sanotaan nyt vaikka Jakomäen suunnalla.

Lyhytaikaisena laastarina asia voi kenties ehkä toimia. Tosin on ironista että hallituksen säästölinjaa on ajateltu pitkä aikajänne mielessä. Kun sitten käytäntöä katsoo on selvää että ratkaisut nojaavat temppuihin jotka perustuvat sen ajatuksen varaan että jänneväli on hyvinkin lyhyt ja haitat väliaikaisia. Tätä ristiriitaa pitkän jänteen asenteen ja lyhyen jänteen ratkaisun välillä minun on vaikeaa ymmärtää.

Nykyhallituksen kanta työttömyyteen ja opiskeluun onkin se, että jos joku valittaa köyhyyttä ja elinkustannusten nousua, he ihmettelevät että "eivätkö he syö leivoksia". Historia näyttää Maria Antoinetten kohdalla demonstroinut sen, mitä tämänlaisten lausujille on tavannut käydä..

---

Ei maailma kuitenkaan läpeensä paha ole ; Päivi Räsänen ja Tiina Rosenberg ovat jättäneet tehtävänsä.

Jo joutui karvas Taika

Aikanaan esitettiin, että suvivirsi ei ole uskonnonharjoittamista ; "perustuslakivaliokunnan uskonnonvapauslakiehdotuksen käsittelyn yhteydessä antaman lausunnon mukaan yksittäinen virsi ei tee koulujen perinteisistä juhlista uskonnon harjoittamista." Itse olen toki sitä mieltä että suvivirsi ei tee juhlasta uskonnon harjoittamista, mutta laulu itsessään on uskonnon harjoittamista. Ja tällä linjamalla siihen jouduttiin ottamaan kantaa. Tuoreesti oikeusasiamies esitti, että suvivirsi ei ole edes tätä. Eli virsi ei edes ole ollenkaan uskonnollista toimintaa. "Vallitsevassa kulttuuriympäristössämme Suvivirren mainittu sisältö ei aiheuta sitä, että koulun päättäjäistilaisuudesta muodostuisi uskonnonvapauden negatiivisen ulottuvuuden kannalta kielletyllä tavalla luonteeltaan uskonnollinen tilaisuus." Kuitenkin tämänlaisilla päätöksillä on merkitystä ja niiden mukana on mentävä.

Asia tuntuu kuitenkin jääneen vieraaksi, yllättäen nimenomaan uskovaiselle puolelle. Itse asiassa tämä mukailee vanhaa huomiotani kyseisestä virrestä. Näyttää olevan niin, että Luterilainen kirkko pitää kyseistä virttä uskonnonharjoittamisena, ja ne jotka ovat - eivät pelkästään ei-sekularisteja- vaan antisekulaareja kikkailevat sillä että virsi on pakko laulaa koska se ei ole uskontoa. Jos se olisi uskontoa, se pitäisi kieltää. Luterilaisen kirkon linjama on tässä lähempänä omaani, mutta sen kanssa olisi tietysti mahdotonta pitää sitä pakkoperinteenä koulussa ihan lainsäädännöllisin syin. Kuten aiemmin tein viitatessani perustuslakiin.

Tästä uskonnollisen luonteen tunustamisesta on saatu aivan tuore kannanotto "kotimaahan". "Uskonnoton kiusaantuu, jos sana ”Jumala” putkahtaa yhteislauluun. Minä taas kiusaannun, kun huomaan, että minulta viedään uskonnon harjoittamisen vapaus ja ilo siitä, että saan sydämestäni ylistää Jumalaa. Aion henkilökohtaisesti pitää Suvivirttä uskonnonharjoituksena ja olla siitä ylpeä. Myös se, että jotakin jätetään pois, voi olla loukkaavaa ja satuttavaa. Mihin ihmeeseen perustuu ajatuskulku, että vain uskonnottomien tunteita voi loukata? Eivätkö he oikeasti näe, että heidän vaatimansa poistot voivat loukata muita, jopa enemmistöä?"

Kyseinen teksti näyttää silmiini erikoiselta. Se näyttää suoraan sanoen siltä että ihminen puhuu ongelmista jotka ovat täysin hänen oman kokemusmaailmansa ulkopuolella. Tuo lausunto näyttää vähän samalta kuin mitä propaganda väittää Marie Antoinetten sanoneen. Tarinan mukaan kun hän kuuli Ranskan vallankumouksen aikana kansan huutavan kaduilla leipääm hän kysyi "Mikseivät ne syö leivoksia?" Tämä oli osoitus siitä että miten eri maailmassa rikas eli. Samoin kun puhutaan uskonnonvapaudesta, kristinusko on ollut niin vahva normi ja kaikki toiminta on sovitettu sen mukaan että keskivertoisella kristityllä ei ole mitään aavistusta siitä miltä tuntuisi vaikka pakottautua aina muutaman kuukauden välein lausumaan saatananpalvontaan rinnastuvia hokemia. Ja jos pyytäisi näiden loukkaavien materiaalien vähentämistä koulujuhlista ja sanoisi että niitä voi sitten vapaalla harjoittaa, niin sanottaisiin että pyyntö loukkaisi uskonnon ilmaisua ja olisi siksi uskonnonvapautta vastaan. (Tosiasiassa Antoinette tosin kysyi, että "eikö heillä ole leipää", mutta tuo lausunto uskonnollisista kokemuksista vastaa enemmän tarinassa esiintyvää tarinaa joka on "niin hyvä että siitä miltei tuli totuus!")

Kotimaan lausunnon henkenä on "pahastuminen" ja teemana "käsiäänestys". Tämä siirtää keskustelun pois aiheesta. (Se on yhtä harhauttavaa kuin leivättömyysongelman siirtäminen leivoksiin, siis jos olisit ranskan aatelinen vallankumousta edeltäneellä ajalla.) Uskonnonvapaus on nähty samaksi kuin vakaumuksellisuudesta nouseva paha mieli. Valitan. Uskonnonvapaus ei suojele vitutukselta. Uskonnonvapaus ei tarkoita sitä että kaikki muut on pakotettava yhteisrituaaliin oman vakaumuksen vuoksi tai he ovat loukkaavia. Uskonnonvapaus koskee yhden ihmisen sitouttamista aktioon. Itsen. Ja kenties laajemmassa tulkinnassa omien lasten. Toisten lapset ovat jo right out.
1: Natsikortti natsikortin vuoksi. Ja argumentin. ; Esimerkiksi natsi-saksan kuuluista Hitler -tervehdys oli pakotettu rituaali, joka tietysti ilmensi monien vakaumusta. On toki selvää että heilutteluun pakottaminen ja sen tunkeminen kaikkiin erilaisiin tilaisuuksiin on kaikkea muuta kuin poliittisen mielipidevakaumuksen ajamista. Tosiasiassa natsitervehdyksen poistaminen olisi ollut varmasti hyväksi. Silti sen poistovaatimus olisi varmasti loukannut monia - kenties jopa enemmistöä sen ajan saksalaisista! Hauskinta on, että näin olisi vaikka natsit eivät olisi tappaneet ainuttakaan juutalaista. Pahastuminen ja vapaus eivät vain ole sama asia. Ainakin itse uskonnottomana en aja suvivirttä pois siksi että sen laulaminen raastaisi ja vituttaisi niin paljoa. Vaan siksi että se rikkoo uskontojen samanarvoisuutta vastaan ja on vahva symboli ihan muihin asioihin.

Kuitenkin tässä suvivirttä on aina moitittu aivan toisesta näkökulmasta. Uskonnonvapaudesta. Ja se on aikatavalla eri asia. Mukavuus ja oikeudenmukaisuus ovat hitusen erilaisia teemoja. Toki ne usein kulkevat yhdessä, mutta eivät aina. Itse asiassa uskonvakaumuksen vuoksi loukkaantuminen ja pahastuminen on samanlaisessa suhteessa uskonnonvapautta rikkovan rikkeen korjaamisen ja oikeudenmukaisuuden kanssa. (Vertaus ; Televisiosarjat käyttävät usein tehokeinona ns. kohteliaita roistoja, koska ne ovat eri asioita, mutta mielikuvissa ne liitetään helposti yhteen.) Kuitenkin uskonnollinen tunne ei ole mitään, merkitsevää on se mihin se kohdistuu ja millä tavalla se kohdistuu.
1: Oikeudenmukaisuustematiikalla on aina taisteltu ihmisoikeusasioiden puolesta. Sillä ei ole kulttuurirelativistisesti ajateltu että valtion päämiehet voivat määrittää etiikan niin että vaikka kidutus, tyttölasten ympärileikkuu, pakkoavioliitot, hengiltä kivittäminen alkoholin nauttimisen vuoksi, hengiltä kivittäminen uskottomuuden vuoksi, kivittäminen uskonnosta luopumisen vuoksi, kivittäminen mistään syystä ... olisivat kuinka paikallisen kulttuurin suosiossa, niin niitä vastaan olisi silti taisteltava. Sillä uskonnonvapaus ei tuollakaan tarkoita sitä että enemmistön vitutus olisi jokin demokraattisuuden ja reiluuden tae. Itse asiassa se tekee juuri päinvastaista, ja useimmiten uskonnonvapautta ei nimenomaan ole siellä missä "enemmistön ärsyyntyminen" on oikeutus uskonnollisten rituaalien pitämiseen ja ihmisten niihin osallistuttamiseen ja erimielisten vaientamiseen kohteliaisuuteen tai pamppuun vedoten. Kas tässä pientä miettimistä kulttuurirelativisteille ja kotimaamme kristityille.

Tämänlainen lausunto korostaa sitä että jos suvivirsi olisi uskonnollinen, se olisi aiemmin mainitsemani perustuslain vastaista ja sitä otettaisiin kantaa jälleen laillisuus-omatuntokysymyksiin tavalla johon en kannustaisi kirkonväkeä - ainakaan juuri nyt heti tuoreen Räsäs-kohinan perään. On terveempää nojata tuohon lausuntoon ja korostaa että suvivirsi on kenties uskonnollista jollekulle, mutta että se on kaiken kaikkiaan uskontoneutraalia. Näin ollen suvivirren poistamisellakaan ei olisi mitään tekemistä uskonnonvapauden tai uskonpilkan kanssa. Koska kappale ei ole uskontoa, vaan perinne.

Tässähän ongelmana on se, että tosiasiassa kukaan ei kiellä kenenkään uskonnonharjoitusta. Sen sijaan se on tietyn uyskonnon harjoittmiseen pakottamista. Kukaan ei kiellä olemasta kristitty ja laulamasta suvivirttä kotona tai ulkona. Se, että juhla kieltää minua huutamasta "ave satan" ja vetämästä pakanarituaalia ei sekään ole mitään uskonnonvapauden rajoittamista. Se, että minä en vessaan mennessäni laula suvivirttä ei ole Jumalanpilkkaa. Karkeasti sanoen toiminta joka on aktiivista ja jossa tapahtuu jotain on uskonnollista. Sen puute ei ole "ateistista" vaan yksinkertaisesti uskontoneutraalia. Ateistinen tilanne olisi se, että suvivirsi korjattaisiin jollain pakkohuudolla jossa osallistuttaisiin lauluun jossa laulettaisiin vaikka että "Dawkins on oikeassa, Jumalaa ei ole".
1: Vitutuksella ei ole väliä - mikään laki ei suojele sellaiselta, eikä pidäkään. ; Sillä että joku ei hypi sinun vakaumuksesi mukaan, laula, hyppää, kyykisty, ei ole uskononvapautta vaan yritystä oikeuttaa uskonnonvapauden nimissä uskonnonvapauden antiteesi. Sillä että tilanteessa ei ole vaikka hindulaista tai kalevalaista rituaalia ei tee tilaisuudesta hindulaisuudenvastaista tai ateistista. Ja sama kulttuurivihamielisyyden puute kuvaa myös kristinuskoa.
2: Sen sijaan on väliä että osallistutetaanko ihmisiä lausumaan ja laulamaan omantuntonsa vastaisesti. Sillä on väliä että jossain tilanteessa olisi pakotettu julkisesti tuomaan esiin uskonnollisen vakaumuksensa millään lailla, esimerkiksi vaikenemalla tai poistumalla paikalta ; Vaatii aikamoista retorista puolivoltteilua jos kaikkien osallistumasta yhteisrituaalista saa vapauden ; Vapaus on kuitenkin jotain mihin on mahdollisuus näin haluttaessa, ilman ulkopuolisen ohjaamisen taakkaa. Jos asia on tehtävä tai siihen yritetään kannustaa erityisen vahvasti - tai jos siitä jopa seuraa rangaistus - ei puhuta "vapaudesta". Tällöin puhutaan "pakosta" ja sen eri asteista.

Ymmärrän toki, että pahastumislinja on ainut minkä suomalainen kristitty sisäistää. Sillä kristinusko on käyttänyt valtaa pahastumissäännöstöillä kautta aikojen. (Olut pois kaupoista koska joidenkin uskonvakaumus kieltää, kirkosta eronneet eivät mene naimisiin koska uskonvakaumus...) Eikä kristittyihin kohdistu mitään. He ovat normi, josta poikkeavaa voidaan jatkuvalla syötöllä syyttää arvotyhjiöstä ja siitä että tämänlainen ihminen on kyvytön moraaliin ja että arvot ovat lähtökohtaisesti aivan rappiolla. (Saan arvon kristityiltä toistuvasti tämänlaista palautetta. Kiitos heille! Aivan varmasti suhtaudun positiivisemmin uskontoon heidän avullaan!) Kristittyjen itsemarttyyroinnissa on jo kauan ollut linjama jossa "vainoksi" koetaan vain se että joku on ääneen erimielinen heidän kanssaan. Uhriutumispuhe on suorastaan vakiintunut siihen että ateisti joka sanoo ääneen erimielisyytensä on militantti ja hyökkäävä ja kristittyjen uskonnonvapautta vastaan. Joten en ihmettele jos tässä väninäkulttuurisa näkemys uskonnonvapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta on vääristynyt. (Antoinette ei ymmärtänyt leipää ja puhui leivoksista. Suomalainen uskontoskene ei tunnista uskonnonvapausrikettä ja puhuu pahasta fiiliksestä.)

Suvivirren ainoa turva onkin se, että se ei olisi uskontoa ollenkaan. Jos siitä saa uskonnollisia tunteita, syy on tulkitsijassa. Jos kotimaan kommentoija olisi oikeassa, suvivirsi rikkoisi uskonnonvapautta ja perustuslakia vastaan, ja jos jonkun uskonnolliset tunteet pahastuisivat lain noudattamisesta niin sen pahempi noille uskonnollisille tunteille. Kun asia on puitu, elän sen mukaan. Tosin koska suvivirsi ei nyt ole uskontoa, niin sen vääntely erilaisiin pilkkamuotoihin ei sekään riko uskonnonvapautta vastaan eikä ole edes jumalanpilkkaa! Siksi onkin riemuisaa laulaa suvivirttä kovaäänisesti pakanamaan tapaan. ~ Ei nimittäin voi olla niin että jokin asia ei ole uskontoa mutta että sen vastustaminen olisi automaattisesti uskonnonvastaisuutta! Kas siinäkin mietittävää ja luovaa hulluutta uskonnottomille kautta maan.

Sisäinen kauneus pettää.

"Pian vaipuu lumen peittoon maa / Sitä ehkä valkeus lohduttaa / Sinä kaipaat rakastettavaa / kaipaat unohduksen humalaa / Joka aamu hieman julmempaa / kaipaat särjettyjen Jumalaa / Joka aamu hieman julmempaa / peläten kohta alkaa uusi päivä horisontin takaa sarastaa."
(CMX, "Kauneus pettää.")

Estetiikka (αισθητική ; aisthetike), tutkii sinänsä abstraktia käsitettä kauneudesta. Platonin mielestä kauneus on muuttumaton idea, johon kauniit asiat liittyivät. Pythagoras taas ajatteli kauneuden olevan "lukusuhteissa" ja nämä muodostivat harmonioita. (Esimerkiksi musiikissa oktaavi syntyy aina kun samanpaksuinen kieli lyhennetään puoleen tai pidennetään kaksinkertaiseksi.) David Hume puhui "maun standardista". Opin nimesi Alexander Gottlieb Baumgarten; Hänestä estetiikka tutki aistihavaintoja ja sitä, miten ne koetaan. Estetiikassa tutkitaan sitä, mitä kaunis tarkoittaa - ja päädytään sellaisiin käsitteisiin kuin harmonia, symmetria, lyyrisyys, tasapaino, värit, ajoitus, rytmi, huumori, kontrasti, sensuaalisuus ... ja yritetään selvittää subjektiivisten kokemusten sisältöä. (Joka on melko lailla sama asia kuin se, kun sikojen rehuista tutkitaan mitkä niistä ovat toisia maittavampia.)

Tällä kertaa "kauneus" tiivistyy kuitenkin lähinnä pärstäkertoimesta eli naamasta koettuun esteettisyyteen. Siitä, onko joku "Hottia tai nottia". (Tähän liittyy mielenkiintoisia näkökantoja seksuaalivalinnasta, mutta tällä kertaa aiheena ei ole tämä.)

John Keats oli runoilija, jonka mielestä kauneus=totuus. Keatsille kauneus oli myös subjektiivinen kokemus. Wald Disneyn universumi taas näyttää puhuvan siitä, kuinka kauneus=hyvyys. Vaikka esimerkiksi "Kaunotar ja Hirviö" -elokuvassa on hirviö, tämä on itse asiassa aika sympaattisen näköinen. Hän ei ole tässä yksin, vaan yleensä kuvitteellisessa kulttuurissa on tavallista kuvata epäeettiset olennot myös rumiksi. Esimerkiksi Tolkienin maailmassa örkit ovat teknisesti taitavia - mutta heidän tuotoksistaan puuttuu kauneus, ne ovat vain toimivia. Samoin kuin örkit itse ovat kammottavan rumia, joskin elinkykyisiä ja voimakkaita. Eikä tarvitse pysyä modernissa ajassa nähdäkseen tämän ilmiön: Vaikka Lusifer demoneineen onkin kristinuskon mukaan langenneita enkeleitä, enkelit kuvataan maalauksissa eteerisinä ja sopusuhtaisen kauniina, kun taas demonit kuvataan hirviömäisinä sarvipäinä.

Tämä sama kuva näkyy itse asiassa etenkin parisuhteenhakutilanteessa. Toki meille puhutaan paljon sisäisestä kauneudesta - joka kyllä itse asiassa näkyy jollain tavalla. Itse olen huomannut, että parisuhteessa saa itse asiassa paljon enemmän "ehdotuksia" naisilta kuin vapaana ollessaan. Ehkä itsevarmuus tai se, että ei yritä ahdistella, vaikuttaa ryhtiin ja ulkoasuun ja käytökseen niin, että jotenkin muuttuu toivotummaksi. Mutta aivan kaikkeen ei silläkään päädytä.

Katselin tässä taas nimittäin erään vammaisen ystäväni (nainen) parinhankintaa. Jos sisäinen kauneus ratkaisisi, minä olisin vapaa ja hän pitkäaikaisessa suhteessa. Nyt toisin päin. Toki hyvällä luonteella saa helpommin treffikumppanin tulemaan toisenkin kerran. Mutta ensimmäiselle treffeille saaminen onkin sitten jo oma lukunsa. Eräät hänen nätit ystävänsä (naispuoleiset) selittivät kuinka ulkonäkö ei ole tärkeää, eikä se ratkaise mitään. Minulle tuli tästä hieman sama olo, kuin siitä kun oikein rikas sanoo että "raha ei merkitse" tai kun urbaanin legendan Maria Antoinette kysyy "Miksi he eivät syö leivoksia?" Minusta tämä väite sisältää jo sinällään implisiittisen väitteen siitä, että "jos ulkonäkö ei ratkaise, eikä onnista isonkaan yrityksen jälkeen", niin täytyy syyn olla sitten jo luonteessa. Tätä yksityiskohtaa vaan ei tunnuta muistavan siinä vaiheessa, kun sitä kuuluisaa "sisäistä kauneutta" mainostetaan. Se on toki kaunis ideaali, joka on tavoittelemisen arvoinen. Mutta että se olisi myös saavutettu ideaali.

Olen liian kyyninen uskoakseni. Ja valitettavasti tilastot näyttävät olevan puolellani. Naiset haluvat ainakin Matt Ridleyn mukaan tutkimukset näyttävät koulutetun ja varakkaamman miehen ja miehet taas katsovat ulkonäöllisiä seikkoja. Naiset haluavat miehen jolla on valtaa, rahaa, älyä tai näitä kaikkia. Miehet taas etsivät "nuoruuden merkkejä", jotka viittaavat pitkään lisääntymisikään ja lantion kaltaisia piirteitä jotka viittaavat hyvään lisääntymisterveyteen. Ei ihme että jos ei mene usko kauneuteen, niin usko ihmisiin ainakin menee, kun tämän aiheen tutkimuksiin tutustuu.

Toisaalta sitä kai pitäisi keksiä lohdun sanoja ja valaa rohkaisua. Sanoa että yleissääntö ei kiellä yksityiskohdissa joustamista. "Ei yksilöstä yleistämistä, ei yleistyksestä yksilöintiä." Mutta ei osaa.