Huono kuolema - eli kuinka uskonto siirtää huomion aiheesta syrjään

Eutanasia on aihe, joka on etiikkaa. Siihen voidaan tätä kautta liittää paljon erilaisia mielipiteitä. Ja perusteluja. Joskus sitä kuitenkin vastustetaan argumentaatiolla joka on niin selvästi virheellistä ja harhaanjohtavaa että on käytännössä mahdotonta pitää sen esittäjää järkevänä tai vilpittömänä.

Pekka Särkiön kirjoitus "huono kuolema?" on erinomainen esimerkki tästä. Siinä luodaan retorisia red herringejä jonka kautta ongelma sysätään syrjään. Vastapuolen argumentteja ei kumota eikä tarjolla ole mitään päättelyketjua josta voisi johtaa mitään lopputuloksia. Tämänlaisia päästää sitten kynästään ihminen joka ns. tekee kristinuskoa työkseen. Tämä ei kannusta luottamaan siihen että asiat hoituisivat noin muutenkaan hyvin.

Särkiön teksti on varsin helposti analysoitavissa.

Hän alkaa määrittelemällä eutanasian kannattajien näkökannat. Hän korostaa, että "...Kansalaisaloitteessa eutanasian ehdot on rajattu tarkkaan tilanteeseen, jossa ihminen on parantumattomasti sairas, lähellä kuolemaansa ja kärsii sietämättömistä kivuista." mutta hän asettaa sen jännitteeksi toisen asian "Näyttäkin siltä, että kipujen aiheuttama kärsimys ei olekaan ensimmäinen syy edistää eutanasiaa vaan ihmisen itsemääräämisoikeus ja "oikeus päättää omasta kohtalostaan." Se on linjassa muiden liberaalien vapauksien edistämisen kanssa. Kivut eivät olisikaan tässä sietämättömintä vaan se, ettei ihminen voi hallita muun ohella myös elämän alkua ja loppua. Ensimmäiseen liittyvät hedelmöityshoidot, geenimanipulaatio tai abortti, jälkimmäiseen ihmisen vapaus lopettaa elämänsä, kun mielekäs elämä on eletty."

Hän myös trivialisoi eutanasian tarvetta ylipäätään sanomalla, että "Muutamissa yllä olevissa kansanedustajien kommenteissa poiketaan eutanasia-aloitteen perusteluista, joita ovat potilaan sietämättömät kivut ja niistä armahtaminen. Tehokkaalla lääkityksellä kivut voidaan muutamia tapauksia lukuun ottamatta poistaa." Ja korostaa riskejä. "eutanasiaa rajaavat tiukat perusteet alkavat kohta väljentyä. Ensin vain kuolemansairaille ja kivuista kärsiville täysi-ikäisille sallittu eutanasia liukuu vähitellen myös masentuneille, elämäänsä kyllästyneille tai alaikäisille."

Kolmanneksi hän luo rippisalaisuuden asiallisuusrajoja hipoilevan anekdootin. (Luotetaan nyt tässä että hän puhuu edes totta.) ALS -potilaiden kanssa on koettu jotain "Olen itse ollut oppijana sairasvuoteiden äärellä. Sen jälkeen olen usein vielä arkun päässä siunannut heidät Jumalan syliin. Ovatko näin, ilman eutanasiaa loppuun asti sairastaneet kokeneet huonon kuoleman?" Edelläolevan valossa hän selvästi esittää kysymyksen ns. retorisena kysymyksenä.

On selvää että Särkiön argumentaatio on hyvin tavanomaista.

Sen perusteluissa on kuitenkin hyvin omituisia asioita. Hän esimerkiksi asettaa autonomian ja tuskan vaihtoehtoisina asioina. Ikään kuin ne olisivat irrallisia osasia eivätkä esimerkiksi jotain jotka molemmat toteutuisivat kerralla jotta tilanne on relevantti. Tosiasiassa eutanasia on relevantti vain jos toteutuu kaksi ehtoa samanaikaisesti. (1) ihmisellä on kovia tuskia ja (2) ihmisellä on vapaus päättää omasta kohtalostaan.

Tilanne ei ole kovin hyvä sillä jos Särkiön omaa retoriikkaa soveltaisi häneen itseensä voisi huomata että hänen omissa kommenteissaan esiintyy sellaisia argumentteja ja kommentteja kuin "Ihminen ei koskaan voi täysin hallita elämää, vaikka jotkin asiat antaisivatkin tunteen elämän hallinnasta. Ihminen voi vain tunnustaa: Sinun kädessäsi on päivieni määrä." Samalla asenteella kävisi niin että tosiasiassa esimerkiksi hyvä onnellinen ALS -kuolema olisi muka jotenkin irrelevantti asia koska taustalla olisi toinen asenne, asenne siitä että ihmisellä ei saisi olla valtaa päättää omasta elämästään. Toki voitaisiin aina virittää sellaisia asennevammoja joissa selitettäisiin, että jos ihmisellä ei olisi vastuuta omien elämänsä päivistä, niin sitten kärsimys olisi vain siedettävä, että Herran haltuun. Särkiö oikookin mutkia non sequiturin ja straw man -argumenttivirheen avulla.

Toisaalta hänen trivialisoinneissaan hän tekee kaksi erikoista asiaa;
1: Kun hän korostaa että eutanasia olisi relevantti, hän korostaa määrän vähäisyyttä. Eutanasia ei ole kuitenkaan koskaan jotain jota olisi ehdotettu päämääräiseksi ja yleisimmäksi kuolemisprosessinhoitomudoksi. Tässä mielessä hän tekee lähinnä ab absurdo -heiton jossa vaihtoehtoa väitetään triviaaliksi. Mielekästä on sentään se, että lääketieteen ja ihmisen rajallisuutta korostavat eutanasian vastustajat eivät pidä lääketiedettä enää nykyisin kovinkaan usein kaikkivoipana. Ilmeisesti lääketieteen ammattilaiset ovat onnistuneet tuomaan edes sen verran tietoisuuteen että paljon puhuttu palliatiivinen  hoito kivunlievityksineen ei olekaan kaikkivoipaa. Eutanasialla on jonkinlaista perustaa niin kauan kuin näitä voidaan nähdä olevan yksikin.
2: Toisaalta hän korostaa sitä että eutanasia laajentuu. Näissä esimerkeissä on kuitenkin erikoinen yhteinen piirre. Niissä puhutaan itsemääräämisoikeuden laajenemisesta. Tämä on siitä kiinnostavaa että hän on itsekin tiedostanut että itsemääräämisoikeusasia on liitoksissa eutanasiaan. Toisin sanoen hän ei osoita että vastapuolen logiikka olisi ristiriitainen vaan että hän on erimielinen sen premissien kanssa. Näin ollen hän ei teknisesti ottaen perustele vaan vetoaa. Tämänlaisen kanssa on helppoa olla erimielinen. Petitio principii pieni pyörii. Toisaalta aina kun puhutaan slippery slopeista, on syytä tiedostaa että ongelmien estäminen on yleensä ottaen jotain johon voidaan puuttua valvonnalla. (Tai jos kaiken valvonnan voi muka jotenkin ohittaa ja kiertää ja niillä ei olisi vaikutusta, niin aivan yhtä hyvin niitä nykyajan juttujakin voitaisiin kiertää..)

Lisäksi Särkiö tekee tarinallaan huomion siirtymisen oleellisesti epäanalogisiin tapauksiin, joten hän tekee ignoratio elenchin ja secundum quidin. Hän tarttuu hyviin kuolemiin joissa ei ole tehty eutanasiaa. Hän todistaa tässä korkeintaan sen että joskus on mahdollista kuolla hyvä kuolema ilman eutanasiaa. Hän viittaa tässä johonkin eutanasiaa vaativien tilanteiden kanssa epäanalogiseen.

Ironisinta on että perustelurakenteeltaan Särkiön lausuma asia tuskanlievityksen yli olevien kuolemien harvinaisuudesta johtaa siihen että hänellä uskottavasti ei ole tullut vastaan relevanttia kuolintapausta. Jos joka toinen olisi palliatiivisen hoidon ulkopuolella ei montaa kuolinvuodetta tarvittaisi jotta relevantti kokemus olisi kasassa. Omakohtaisuus ja kuolleen tahtoa tämän puolesta narratoiva piispa onkin tässä kohden metodisessa pulassa. Hänen keinonsa syövät toiseltaan pohjan. Tätä on huvittavaa kuulla "ammattilaiselta". Heiltä ei saisi löytyä yhtään argumenttivirhettä tämänlaisissa. (Tuolla osaamistasolla olevaa tyyppiä tarvinnemme Särkiötä armeijassakaan vasta sitten kun vampyyrit hyökkäävät ja Super Soakerimme tarvitsevat piispan pyhittämää vettä toimiakseen aseena epäkuolleita vastaan. Eli emme koskaan.)

Itse asiassa on uskottavaa että hän vierailee ei-satunnaisesti valikoidun otoskoon paissa ja että hänen kokemuksensa ALS -kuolemansairaista eivät ylittäisi mitään relevanttia otoskokoa eikä hänen raportointitapansa ole sekään puolueeton. ; On selvää että jos jonkun uskonvakaumuksessa kuolema ei kuulu hänelle itselleen ja eutanasia on syntiä he eivät halua tarttua eutanasiaan. Ja vaikka haluaisivatkin, ei Särkiö niistä raportoisi vaan niistä jotka ovat urheasti tuskakuolleet tavalla jossa kirkastuvat hampaisiin asennetut kruunutkin. Sen sijaan Särkiö tuskin on vieraillut vaikkapa Esko Valtaojan, Veikko Sorvaniemen perheen kuolinvuoteella. Tai vastaavien. Tässä kohden voidaankin palata siihen että kuka päättää.

Voidaan jopa nähdä että Särkiön virhesynnit eivät jää tähän. Hän lieneekin niin syvällä että on kaiken armon, hyvyyden ja rakkauden ulkopuolella. ; Hän nimittäin ei ymmärrä elämisen ja kuolemisen symmetriaa. Hän korostaa miten ihminen ei voi päättää elämästään. Tämä on kuitenkin hyvin erikoinen. On totta että ihminen ei voi täysin estää sitä että hän kuolee. Mutta
1: Ennen pitkää jokainen meistä kuolee. Kuitenkin elämää voi pidentää. Itse asiassa lääketieteen ja elämäntapoihin liittyy hengen pelastamista sellaisella tasolla että kirkkolaiset ovat paljon heikomminkin korrelaatioin selittämässä hyvinkin relevanteista uskonnon elämänlaatua parantavista voimista.
2: Kukaan ei päätä sitä milloin syntyy. Mutta kuolemasta voikin sitten päättää sitäkin enemmän. Kuolema on hyvinkin hallittavissa. Itse asiassa itsemurha voidaan nähdä niin keskeiseksi osaksi päätäntävaltaamme että elossaolemisemme on sinällään statement sen puolesta että elämä on elämisen arvoista. Jos tämä olisi mitenkään paikkaansapitävä niin eutanasia olisi mahdoton. Ihminen kuolisi kun kohtalo sallii. Eutanasiapiikillä tai muilla vastaavilla ei olisi mitään vaikutusta.

Kaiken kaikkiaan;

Särkiön huomio on toki sinällään paikallaan että eutanasiaa on yritetty medikalisoida puolin ja toisin. Tässä yhteydessä esimerkiksi Päivi Räsänen on puhunut palliatiivisen hoidon kaikkivoipuudesta ja trivialisoinut eutanasian joksikin joka ei ratkaise mitään lääketieteellistä ongelmaa. Ikään kuin kysymys olisi pelkästään lääketieteellisestä eikä eettisestä kysymyksestä. Tämä on ollut etenkin eutanasian vastustajille tarpeen, koska eettisen kysymyksen kohdalla vastaan tulee se että argumentisto muuttuu maailmankuvalliseksi. Ja tätä kautta uskonnonvapaus ja muut vapaudet tuppaavat syömään tehoa siitä että kukaan ei saisi tehdä eutanasiaa.

Etenkin kun perusasetelma on synergiassa Särkiön mainitsemien asioiden kanssa. Jotka ovat muuten länsimaisen oikeusjärjestelmän kannalta aika ytimellisiä. Niiden kutsuminen liberaaleiksi on tässä yhteydessä tarkoitushakuista ja luulen että myös varsin tahallista ; Kun toinen puoli sanoo että "kukaan ei saa tehdä eutanasiaa" on tässä maailmankuvan pohjalta tehty kategorinen kielto. Ja vastakohtana on jokin jossa ihminen saa valita. Vaikka sen "hyvän ALS -kuoleman". Särkiön kysymys muuttakin muotoaan. Eutanasian kohdalla se ei enää olisi retorinen kysymys. ALS -potilaan kuolema on hyvä tai huono sillä mittarilla miten ALS -potilas sen kuolee. Hyvän kuoleman voi teoriassa saada vaikka kenttäpiispan vieressä.
1: Joskin jos itse joutuisin letkuihin ja joku Särkiö tulisi kelmein käsinensä silittämään kättäni ja kieltäisi minulta armokuoleman.kieltäisi minulta armokuoleman. Ja kertoisi,että Jeesuksen rakkauden vuoksi olisi taisteltava puolestani koska muuten julma lääkintäyhteisö ja rahanahne valtio tahtoisi minut ja kaltaiseni murhata. Vetoaisi myös siihen, että elämä on Jeesuksen antama ihana lahja, josta tulee nauttia niin kauan kuin pystyy -vaikka väkisin. Kyllä minäkin siinä tilanteessa varmasti tuntisin oloni ylpeäksi, kun saisin noin hyvää asiaa tukea, ilman että minulta mitään kysytään asiasta.

Tässä valinnassa tuodaan esille ajatuksia siitä miten mummoja "manipuloidaan"  sanomaan asioita jotka ovat heidän mielipiteitään vastaan. Joka on kiinnostava siinä mielessä että on oireellista että se tulee ihmisiltä jotka muuten puhuvat uskonnonvapaudesta mutta ovat toimimassa tavoilla joissa tämä valinta olisi mahdollisimman painottunut heidän puoleen. ; Voidaan jopa kysyä että entäpä jos eutanasiaa vastaan vahvasti oleva piispa kuolinvuoteen äärellä manipuloikin ALS -potilaan kantaa niin että tämä ei taivaspaikan menetyksen pelossa suostu ottamaan eutanasiaa?

Ajatus olisi salaliittoteorianomainen ja asennevammainen. Se voi olla myös kenties toteutuva asia. Ja se on identtinen sen kanssa että mummot ajetaan kokemaan elämänsä turhaksi ja että he ovat vain rasitteita ja näin he tekisivät eutanasian suunnilleen migreenistä. On selvää että tämä on lähinnä esimerkki miten kävisi jos kristittyjä "ammattilaisia" kohdeltaisiin sillä asenteella joilla he muita kohtelevat. (Kultaisen säännön noudatus kaikissa toimissa on mielestäni muuten jotain joka on syytä asettaa oletukseksi jokaiselle kristitylle, aina ja kaikkialla. Ei ole kiitosta tullut tästä kyllä. Ystävällinen olen yrittänyt olla.)

Särkiö on niitä eutanasian vastustajia joilla ei ole argumentteja. Siksi he joutuvat kikkailemaan koko asiattomuuden kirjolla. Vihollisen olkiukottamisesta huomion siirtämiseen niihin tapauksiin joille ei edes olla ajamassa eutanasiaa. (Esim. kristityille jotka haluavat kärsiä koska ovat sitoutuneet filosofiseen kannanottoon että Jumala omistaa heidän elämänsä. Ja joita ärsyttää jos ateistit laajentaisivat omaa maailmankuvaansa ja sen premissejä heidän elämäänsä. Vaikka ovatkin iloisia jos saavat omista maailmankuvapremisseistään pakotettuja maan lakeja.)

Onneksi eutanasia on vuosi vuodelta suositumpi vaihtoehto. Ja demokratiassa tämä trendi tarkoittanee tulevaisuudessa yhtä asiaa. Sitä odotellessa joudumme elämään maailmassa jossa laki toimii kuten Särkiö toimii. Mutta omalta puoleltani voin sanoa että jos huomenna laki on tervehtynyt niin varmaa on että logiikan ja perustelujärjestelmien rakenteen valossa Särkiö on yhä silloinkin väärässä.

---

Kirjoittaja on, pitkälti kristittyjen ihmisten ansiosta, elänyt varsin huonon elämän. On tavallaan kokonaisvaltaista palvelua kristityiltä pyrkiä tekemään parhaansa jotta myös kuolema olisi mahdollisimman kurja.

Toisinajattelu sairautena

Mielenterveysongelmia on katalogisoitu (DSM-IV) ja tässä yhteydessä on ollut keskustelua siitä että toisinajattelusta tehtäisiin mielenterveysongelma. Olin sellaisella itseriittoisella tavalla huvittunut koska diagnoosi vaati tiettyjä tunnuspiirteitä. "the manual identifies a new mental illness called “oppositional defiant disorder” or ODD. Defined as an “ongoing pattern of disobedient, hostile and defiant behavior,” symptoms include questioning authority, negativity, defiance, argumentativeness, and being easily annoyed". Toisaalta ehdotuksia on ollut muihinkin sellaisiin piirteisiin joita pidetään enemmän "persoonallisuuden piirteinä" kuin ongelmina "...include arrogance, narcissism, above-average creativity, cynicism, and antisocial behavior. In the past, these were called “personality traits,” but now they’re diseases. And there are treatments available." Sama ilmiö koski myös sitä että uskonnollisesta fundamentalismista tehtäisiin sairaus.

Tässä kohden on syytä puhua medikalisaatiosta. Siitä miten erilaisille asioille annetaan määritelmä, sairauden piirre ja niihin sitten hoito. Jossain määrin mielenterveyden kohdalla onkin haasteena se, että mikä ylipäätään on sairaus.

Tavallisesti "hulluus" tulee arkikielisessä keskustelussa vastaan hieman erikoisissa yhteyksissä. Jopa Richard Dawkinsin tyyliset ihmiset väärinkäyttävät lääketieteen "deluusio" -sanaa yhteydessä joka on enemmän arkikielinen kuin tieteellinen. Tällöin usein korostuu se, että henkilöllä on epätosia uskomuksia. Esimerkiksi moni ateisti voi aivan suoraan naureskella että uskovainen on mielipiteensä vuoksi automaattisesti jotenkin "pihalla" ja "pöpi".

Kenties uskomukset ovat epätosia ja niiden todistaminen on äärimmäisen ei-argumentoitavissa. (Näin näyttää kovasti olevan.) Mutta tosiasiassa tämänlainen luokitus on usein enemmän maailmankuvallista. Se muistuttaa jossain määrin sitä kuinka kerettiläisiä on tuomittu. Tätä on tosin tehty avoimesti uskonnon nimissä eikä keksimällä tekosyitä. Toki tämä medikalisointi on nykyaikaa siinäkin mielessä, että ateismia tupataan psykologisoimaan vaikka puhumalla "erämaakausista" tai "äitihaavoista". Ja viittaamalla siihen miten ateismi johtuu Jumalavihasta tai autismista. Nämä ovat merkkejä siitä että uskonnollinen ja maailmankuvallinen vallankäyttö hakee kielensä siitä mikä nähdään vaikuttavaksi. Kuten lääketieteestä.

Medikalisointi tunnetaan toki myös kommunistien Venäjällä jossa usko siitä että kommunismi ei ole tosi luokiteltiin yhdeksi skitsofrenian alatyypiksi. Tämä on hyvä muistutus siitä että vaikka uskonto on usein tekosyy toisten tallaamiseen, tosiasiassa uskonto on syy tallaamiseen lähinnä siksi että uskonnoilla on ollut valtaa. Jos uskonto korvataan lääketieteellä niin sitten ihmiset tallaavat tämän avulla. Siksi psykologia ja lääketiede ovat korvanneet monin paikoin uskonnollisen tallaamisen niin että jopa uskonnollisten motiivien sävyttämä tallaaminen joudutaan kuvailemaan medikalisoidulla kielellä.

Tässä prosessissa usein korostuukin yllättävän vähän käytäntö. Se, joka taas valtaosin vaikuttaa psykologiassa. Psykoottinen deluusio näkyy siten että epätosi uskomus tai ajattelutapa estää elämän. Jos mieli on tilassa jossa henkilö ei kykene pitämään huolta itsestään, on häntä syytä auttaa. Ja tätä on syytä tehdä siitä huolimatta ovatko uskomukset tosia vai eivät.

Siksi onkin syytä huomata että kenties toisinajattelun takana on huomio siitä että se tekee elämisestä hyvin vaikeaa. Ihminen on sosiaalinen eläin ellei peräti megasosiaalinen eläin. Ja antiautoritaarinen non-konformisti kärsii jossain määrin. Kysymys onkin siitä että mikä lasketaan merkittäväksi ongelmaksi ja mikä vähäpätöiseksi ja toissijaiseksi onglemaksi. ; Tästä hyvänä muistutuksena on se, että menneisyydessä homoseksuaalisuutta pidettiin mielenterveyden häiriönä ja tätä seurasi erikoinen vaihe jossa "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" oli ongelma. ; Ilman diagnoosia ei voi saada apua jos kokee elämänsä hankalaksi homoseksuaalisuutensta - tai vaikka nonkonformistisuutensa vuoksi.

Siksi onkin syytä katsoa sitä että onko ongelma potilaan itsensä elämässä selviämisen kannalta relevantti. Voidaanko ongelmaan puuttua ilman diagnoosia. Ja mitä hoito on. On eri asia lähettää "uudentyyppinen skitsofreenikko" lobotomiaan tai eheytymään Siperiaan kuin antaa tälle pilleri nautittavaksi pari kertaa päivässä jolla tämän luonne tasaantuu.

Onkin mielenkiintoista muistaa että se, että käytöstä voidaan muuttaa jollain lääkityksellä ei tarkoita että kyseessä on sairaus ja muutos on lääkettä. Mutta tämä on monessa kohdin perimmiltään eettinen kysymys jossa määritellään terve ja sairas. Esimerkiksi jos nonkonformismi määritellään sairaudeksi, on syytä miettiä (a) syntyykö siitä ongelmia normaalissa elämässä (b) voidaanko ongelmat korjata lääkityksellä ja (c) mitä tämä hoito on.

Mutta tämä on tietenkin vaikeaa koska oikeasti mielenterveysongelmissa on valtava stigma. Ja suuressa määrin suuttumus vaikka fundamentalismin mielenterveysongelmaistamisessa ei oikeasti ole siitä että onko nonkonformismi ongelma joka on parannettavissa. Vaan siinä että "hulluja halveksitaan yhteiskunnassa noin yleensä". Mielenterveysongelmat eivät ole hyviä työnsaannissa ja niistä voi tulla pakkokerrottava este joka häiritsee omaa elämää. Tai sitten jotain jota pitää salailla.

Eutanasiaa masennukseen

Iltalehdessä oli uutisoitu siitä miten 24 -vuotiaalle masennuspotilaalle on myönnetty eutanasia. "Laura kertoo belgialaismedialle kärsineensä koko elämänsä ajan itsetuhoisista ajatuksista. Masennuksen lisäksi naisella ei ole muita sairauksia, jotka olisivat eteneviä tai hengenvaarallisia. Laura on ollut hoidettavana psykiatrisessa laitoksessa 21-vuotiaasta saakka ja hän kertoo yrittäneensä aiemmin useita kertoja itsemurhaa." Uutinen on otsikoitu masennuksen kautta.

Tämä otsikointivalinta on kiinnostava. Sillä moni eutanasiaa kannattava kannattaa sitä vain somaattisiin sairauksiin. Eli fyysinen syy on se jolla saa eutanasian. Tämä on hyvin mielenkiintoinen jaottelu. Se vihjaa siihen suuntaan että mielenterveyspotilaita ei nähdä täsyinä päätäntävaltaisina ihmisinä. Eli siinä missä joku syöpä riuduttaa ruumista, eikä siksi koske ihmisen vapaaseen tahtoon tai itsemääräämisoikeuteen, mielenterveysongelma iskee mieleen eikä päätöstä tekevä ihminen ikään kuin ole oma itsensä. Tai ei ole muutoin päätäntävaltainen vaan vertautuu lapseen jolla on huoltaja joka päättää hänen puolestaan.

Tämä tematiikka itse asiassa kattaa kaiken eutanasiakeskustelun. Myös ei-masentuneiden itsemurhan.

Ossi Ojutkangas otti tämän mainitun eutanasiatapauksen käsittelyyn. Hän näkee eutanasian
1: Medikalisaationa joka on paradoksaalisessa suhteessa medikalisaatioon koska sitä tarvitaan kun lääketiede on epäonnistunut; "On erikoista, että eutanasia ikään kun "ratkaisee" masennuksen, vaikka aivan yhtä hyvin voitaisiin tulkita asia niin, että siihen turvautuminen on osoitus lääketieteen totaalisesta epäonnistumisesta kyseisen potilaan tapauksessa." Tämä on itse asiassa mielenkiintoinen kysymys. Se tosin vaatii epäonnistumisen määritelmän. Eutanasia on teknisesti ottaen jotain joka toimii. Kun ihminen juo aineen, hän kuolee ja kärsimykset päättyvät. Kysymys on siitä että onko kuoleminen epäonnistuminen? Tämä kysymys on oleellinen koska monien vaivojen hoidossa voidaan joutua vaihtamaan lääkitystä. Esimerkiksi jos vanhat antibiootit eivät ole toimineet, niin tehdään erityisiä uusia toimenpiteitä sairaalabakteerin vuoksi. Eikä tämä ole medikalisaation epäonnistuminen koska keinoja on jäljellä. Paradoksi onnistuu siis olettamalla eutanasiatilanne epäonnistumiseksi ja kuolema pahaksi epäonnistumiseksi. Valitettavasti tämä kuolemavastenmielisyys on enemmän sitä mitä pitäisi perustella jos eutanasiaa haluaa vastustaa. Tässä enemmänkin oletetaan niitä peruskysymyksiä joista pitäisi argumentoida.
2: Hän näkee sen yhteiskunnallisena luokitteluna jossa kansalaisia jaotellaan toivottaviin ja eitoivottaviin; "se johtaa ihmisten jakamiseen niihin joita rohkaistaan jatkamaan elämää ja niihin joita kannustetaan kuolemaan. Kumpaan ryhmään veikkaat vammaisten ja varsinkin kehitysvammaisten päätyvän?" Huoli on jossain määrin aiheellinen. Teoriassa esimerkiksi vanhukset ja vammaiset voivat joutua tämänlaiseen tilanteeseen. Nuori masennuspotilas kuitenkin demonstroi tätä tilaa mahdollisimman huonosti. (Ja muutenkin tämä tilanne vaatii enemmän tarkkailua, raportointia, valvontaa ja eutanasian suoritusprosessiin puuttumista kuin eutanasian täyskieltoa.) Nuori ja terve hyvä veronmaksaja suorastaan väkisinkannustetaan elämiseen. (Believe me, I know that one.) Masennuspotilaita otetaan haltuun ja vahditaan että he eivät voisi tehdä itsemurhaa. Tätä illusionaarista optimismihötöä kuunneltuaan lähinnä taatusti haluaa ampua itsensä. (Ja sen ei-faktoihin-sidottua toiveikasta optimismihötöä hönkivän kahdesti.) Itse asiassa nuori, nainen ja masennuspotilas on herättänyt kohua juuri sen takia että yleisten arvojen kannalta hän on niitä ihmisiä joita hyvinkin vahvasti kannusteaan elämään. Paheksunta on tässä kulmassa erikoista.
3: Ojutkangas liittää asian "utilitarismiin" "Kiinnostavaa tässä on se, että eutanasia esitetään ikään kuin ratkaisuna henkilön masennukseen, viimeisenä "lääkkeenä" joka ratkaisee ongelman – kärsimyksen. Mielestäni tämä on osoitus siitä kuinka länsimaat muuttuvat yhä enemmän utilitaristiseen suuntaan. Utilitarismissa keskitytään kärsimyksen vähentämiseen ja nautinnon maksimointiin." (Oikeasti tuo on hedonismia eikä utilitarismia. Utilitarismissa haetaan maksimaalista hyötyä. Ja tämä hyöty voi olla lähes mitä tahansa. Kommenteissa Ojutkangas korostaa että hän tarkoittaa Peter Singerin utilitarismia. Joten asia saa mennä, sillä tässä partikulaarissa utilitarismin kulmassa hedonistiset arvot ovat ne joita tavoitellaan.) Utilitarismissa teemana on yleinen hyöty tai maksimaalisen nautinnon tavoittelu. Utilitarismissa vähemmistö voidaan uhrata yleisen hyvän edessä.

Kaikkia Ojutkankaan mainittuja kulmia voidaan kuvata objektisoiviksi. Eutanasiaa tekevä ihminen ei ikään kuin itse tee eutanasiaa. Hän on kohde jollekin. Ihminen ei siis itse halua tehdä itsemurhaa avustetusti vaan hänet on ajettu siihen ("...vuosien sairaalahoito laitostuttaa kenet tahansa. Noissa olosuhteissa voi totisesti kuolema alkaa näyttämään houkuttelevalta vaihtoehdolta.") Tämä vaatii sitä että eutanasiaa haluavan tai sellaista tekevän autonomisuus kiistetään käytännössä täysin. He ovat vain kohteita. Eivät toimijoita. Jos he haluavat jotain tämä halu on illuusio. Tai sitten esimerkiksi masennus on vienyt itsemääräämisoikeuden ja halu on irrelevantti koska mielenterveyspotilas on ikään kuin jonkun muun holhouksen alla.

On kiinnostavaa miten Ojutkangas hieman pahastui kun mainitsin itsemääräämisoikeudesta. Hän sanoi että hän ei ottanut sitä esille. Tämä oli tietenkin kategorinen argumentin mitätöintiyritys. Mutta se nostaa esiin nimen omaan sen filosofisen teeman että miksi hän ei ole puhunut itsemääräämisoikeuden menettämisestä. Ja miksi tällä ei ole väliä. Kysymyksen siitä miksi eutanasiaa hakevan itsemääräämisoikeus ei ole relevantti kysymys.

Eutanasiakysymys on ytimeltään kysymys siitä onko eutanasian tekijä autonominen vai ei.

Kirjoitin aikaisemmin itsemurhan filosofiasta huomion. Se oli oikeastaan aika yksinkertainen. Itsemurhaa vastustavat argumentit ovat anti-individualistisia. Individualistista itsemurhan vastustusta ei voida tehdä. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä että jokainen itsemurhaa vastustava argumentti tekee oletuksia siitä että individualismi on tässä kohden väärä lähestymistapa. Jos siitä ei puhu ääneen, se on piilo-oletus.

Eutanasian kohdalla kyseessä ei ole individualismi vaan itsemääräämisoikeuden kieltäminen. Eutanasiaa vastustavat argumentit objektisoivat eutanasian kohteen passiiviseksi kohteeksi jota säälitään. Tämä on sen piilo-oletus. Itsemääräämisoikeudesta on siksi joko puhuttava tai sitten se on vaiettu hävettävä tosiasia jota ei haluta ottaa esille. Sillä heti jos eutanasian kohteen näkee omaa tahtoaan toteuttavana toimijana - eikä jonain tahdottomana ja avuttomana yhteiskunnan eugeniikkaprosessin kohteena - kaikki tietämäni eutanasiaa vastustavat argumentit katoavat kuin savuna ilmaan.

Eutanasiaa ei voi vastustaa ilman että vaatii että itsetuhoiselta otetaan itsemääräämisoikeus pois. Eutanasiaa vastustaessa käytännössä kategorisesti muutetaan eutanasiaa tekeviä ilman ainuttakaan poikkeusta manipuloiduiksi uhreiksi joilla ei ole edes yhtä prosenttia vapaata tahtoa. Eutanasian tekijästä tehdään näin vain objekti jolle tapahtuu jotain yhteiskunnallisia virtaumia ja johon voidaan kohdistaa sääliä. (Sitä mitä kunnon keskiluokkainen mamma tekee kun haluaa kokea ylemmyydentunnetta, sellaista joka on sallittua ja jopa ihannoitua.) Tällä näkökulmalla eutanasiasta saa toki vastenmielisen. Onko sen ihmiskuva sitten faktuaalinen ja todenmukainen? Jos vastustaa eutanasiaa kovinkaan vahvasti, niin sen täytyy olla todenmukainen. Itse pidän sitä hyvin epäuskottavana.

Siksi onkin hieman ironista että Ojutkangas yrittää mekanisoida eutanasian ihmiskohtelun korostamalla että medikalisaatio jotenkin objektisoi kohteensa. Sillä voidakseen määrätä että tuo masennuspotilas ei voi aidosti haluta tehdä itsemurhaa - mikä on aika hyvin tehty jos tapaukseen on tutustuttu vain jonkun lehtiartikkelin kautta - hän joutuu itse objektisoimaan ja olettamaan että eutanasiaa haluava ei tosiasiassa enää ole ihminen vaan on jotenkin menettänyt vapaan tahtonsa "laitostumiseen" tai muuhun vastaavaan.

Onttoja ihmisiä (hollow man)

Törmäsin ajatukseen jonka mukaan mielenterveysongelmia koskeva nolostuminen on itse asiassa jotain joka vaatii yliluonnollisen tai supernaturaalin elementin. Tarkalleen ottaen lausunto meni "Mikä vittu siinä oikeasti on, että jengi pitää "mielensairauksia" jotenkin kumman mystisinä verrattuna "ruumiin sairauksiin"? Ovatko ihmiset oikeasti niin saatanan tyhmiä ja/tai taikauskoisia, että luulevat, että meillä ihmisillä on jokin fyysisestä ruumiista riippumaton "sielu" joka voi jotenkin "sairastua"?!? No jos ei, niin miksi helvetissä jengi pitää masennusta tai skitsofreniaa yhtään ihmeempänä tai hävettävämpänä sairautena kuin tulehtunutta umpisuolta tai diabetesta? Häh?" Näkemys on mielestäni siinä mielessä hyvä, että mielenterveysongelmia todellakin hävetään, usein aiheettomasti. Mutta asia on mielestäni kiinnostavampi ja monisyisempi kuin esitetty.

Ensinnäkin : Medikalisaatio on sielukonseptista etääntymistä.

On selvää että mielenterveydellisten ongelmien mukana jopa sävyjä jossa moraali on medikalisoitu, eli pahuus on mielenterevydellinen häiriö. Epäluonnollinen ja ei-mielenterve on tällöin pahuutta ja tämä ikään kuin tieteellistää moralismin ja näin voidaan paeta niistä ongelmista joita moralismi ymmärrettävästi tuo harjoittajalleen.
1: Hieman aiheen sivustasta esimerköiden : Moraalin medikalisointi on tuttua myös siinä että homoseksuaalisusu on tuomittu sekä epäterveeksi tilaksi, eräänlaiseksi hulluudeksi. Ja sitten toisaalta sitä on esitty jopa rangaistavaksi. Tälläisessä tilanteessa ei oikein auta muu kuin viitata "Mestari" Jussi Halla-ahoon. Hän kun on sanonut homokeskustelussa siitä miten asian tulisi olla niin että moittijoiden tulisi päättää onko homoseksuaalisuus rikos vai sairaus. Että molempia ei voi saada. Hän irrottautuu tästä medikalisoinnin näkökulmasta ja korostaa että jos homoseksuaalisuus on sairaus ja hulluutta, niin silloin ihmisiä pitää auttaa eikä laittaa linnaan.

Medikalisointi on monessa paikassa korvannut sieluun liittyvät vetoomukset. Ja tässä mielessä on osuvaa nähdä analogisuutta näiden kahden välillä. Mutta käytännössä medikalisaatiota käytetään nimenomaan siten että on koettu tarvetta irrottautua sielukonseptista. Tämä on voitu tehdä kahdella tavalla
1: On todellakin hylätty sielu mutta ei moralismia. Ja tällöin ei haetakaan apua pastorilta vaan psykiatrilta.
2: Sieluun viittaaminen nähdään uskonnolliseksi ja uskonto nähdään "subjektiiviseksi" ja "maailmankuvalliseksi" joten asioita ei totella. Tiedettä sen sijaan ei yleensä kauheasti halveksita ja sitä pidetään objektiivisena. Joten jos sielun konvertoi ja manipuloi siten että puhuukin sen sijaan mielenterveystermein on se kätevämpi vallankäytön väline.

Toiseksikin : Mielenterveysasioiden erikoistaminen ei ole ristiriidassa (ontologisen) naturalismin kanssa.

Jos kantana on se, että kun mielenterveys on biologista, aivojen isoissa rakenteissa, kehon umpierityksessä tai hermoston muistirakenteissa jne. olevaa toimintaa, niin se ei tarkoita että niitä ei voitaisi kohdella erikoisella tavalla.

Itse asiassa myös häpeän tunne on biologista jos kaikki muutkin emootiot ovat biologista. Ja häpeän tunne ei selvästi ole ristiriidassa naturalismin kanssa. (Tässä käytän naturalismi -sanaa paljon. Viittaan tässä aina nimenomaan ontologiseen naturalismiin, siihen että todellisuus on kauttaaltaan fysikaalinen.) Mutta vielä oleellisempaa on se, että vaikka voidaan löytää analogisuutta sen kanssa että on vikaa aivoissa kuin että on vikaa varpaassa. Kuitenkin näiden kahden välillä on väistämättä jotain epäanalogisuuksia. Jos ei muussa kuin vaivan lokaatiossa. Epäanalogisuus tarkoittaa sitä että on tilaa luoda ristiriidattomia näkemyksiä joissa nämä asiat lokeroidaan eri lokeroon ja kohdellaan eri tavalla.

Nähdäkseni oleellinen epäanalogia varvaskivun ja vaikka masennuksen välillä on identiteetti. Nykyaikana identiteettiä korostetaan hirvittävästi. Postmodernistit puhuvat maailmankuvista, intresseistä. Eksistentialistit olemisesta ja tulemisesta. Kun puhutaan uskonnosta, etnisyydestä, rodusta, alakulttuurista, kuulumisesta... ollaan käsittelemässä ihmisten identiteettiä. Yleinen kanta tuntuu olevan se, että ei ole relevanttia kuluttaa päiviään siitä että keskustellaan pikkuvarpaistamme ja niiden eroista. Mutta vakaumusasiat ja maailmankuvat ovat jotenkin syviä ja tärkeitä. Siksi filosofit pohtivat jälkimmäisiä mutta esimerkiksi pikkuvarpaan filosofiaa tutkitaan hämmästyttävän vähän. Vaikka jossain mielessä pikkuvarvas on "todellisempi ja objektiivisempi" kuin vaikka "aito kristillisyys".

Ja identiteetti ei ole mikään yksi asia. Käytämme käsitettä paljon ja kaikilla on siitä jonkinlainen käsitys. Mutta se miten sitä käytetään on hyvinkin hajanaista. Voimme viitata identiteetillä (a) sosiaaliseen kategoriaan, jolloin tarkastellaan esimerkiksi ryhmään kuulumisen sääntöjä ja tarkastellaan attribuutteja (ominaisuusksia, käyttäytymistä) jotka määrittävät tämän kategorian (b) Jotain johon ihminen liittää itsensä niin että kokee asiasta ylpeyttä ja kuuluvuudentunnetta ja (c) jonain jota ihminen aidosti ja pohjimmiltaan on.

Eli identiteetti voidaan joskus nähdä jonain jonka päättävät muut (a), jonain joka päätetään itse (b) ja jonain jota ihminen ilmentää (c). Tässä identiteetti voi olla kuori, joka on enemmänkin liehuva lippu jolla ihminen mainostaa itseään (a+b) tai jotain joka on olemassa riippumatta siitä mitä ihminen oikeasti tekee ja toimii (c).

Koska mielenterveys koskee sitä mitä mieltä olemme asioista on selvää että se on sidoksissa käytökseen ja toimintaan. Näin ollen mielenterveys voi vaikuttaa tai vaikeuttaa sitä miten kuulumme ulkoiseen identiteettiin (a+b). Psykopaatilla voi olla vaikeuksia olla lempeyttä korostavassa uskonnossa. Ongelmaa kiristää se, että jos elämme naturalistisessa maailmassa niin tosiasiassa me olemme aivomme ja muu elimistömme. Joten itse asiassa naturalistisessa maailmankuvassa mielenterveysongelma voi olla sielua helpommin sidottavissa siihen että mielenterveysongelma todella iskee siihen mitä ihminen syvimmiltään on. Sielu voi olla hairahtuva, ja mielenterveysongelma voidaan nähdä syntinä jota sielu tekee eikä jotain jota sielu on. Mutta naturalismin kanssa asia voi olla jopa vaikeampi. (Toki ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa nojata analogiaan umpisuolentulehduksen kanssa. Mutta selvästi ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa esittää että mielenterveysongelma on nolo asia.)

Tämä konsepti voidaan sitoa moralismiin varsin helposti. Merkittävää on huomata, että jos kannattaa ajatusta jossa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" korostetaan usein nimenomaan sitä että syvä minuus (c -tyypin identiteetti) on erillinen kuin tekomme (a+b -tyypin identiteetit).
1: Toisaalta voidaan ajatella niinkin että synninteko on osa sielun olemusta. Silloin sielua voidaan rangaista Helvetillä. Jokainen tekee tällöin syntiä ja rakkaus tulee armosta. Ja kun armo pesee synnin emme enää vihaa tätä. Kun paha teko on pesty armolla ei enää vihata syntiä ja voidaan rakastaa syntistäkin.

Eräänlaista moralismia löytyy toki myös jumalattomistakin paikoista. Jos otetaan Sartren eksistentialismi, hän korosti mauvaise-foita, huonoa uskoa. Siinä ihminen tekee jotain epäautenttista. Hän piti tätä suurena paheena. Toisin sanoen hänellä huonoa ihmisyyttä oli se jos ulkoiset piirteet (a+b -tyypin identiteetit) olivat yhteensopimattomia syvän aidon itsen (c -tyypin identiteetti) kanssa.

Omia ajatuksia

Minä taas näen asian yksinkertaisesti niin että identiteetti on vain mainos joka ei kosketa syvintä itseämmme. Se on pelkkä ulkoinen kuori. Mutta tosiasia on myös se, että syvä minuus tämän takana on vain abstrakti ajatus. Kun kohtaamme toisen ihmisen, kohtaamme tämän käyttäytymisen ja ne mielikuvat ja vaikutelmat joita tällä on omissa aivoissamme. Emme voi kiertää tätä. Olemme identiteetteinemme hieman kuin appelsiini josta riisutaan pois kaikki vuorovaikutukset. Pois riisutaan väri joka on fotoneiden kanssa reagoimista. Pois riisutaan paino joka vuorovaikuttaa gravitaation kanssa. Kaikki mikä vuorovaikuttaa reagoimalla kemiallisesti poistetaan yhtälöstä. Ja kun kaikki nämä aistihavainnot riisutaan niin mikä on se järkevä appelsiinius näiden konseptien takana? Itse näen että siellä ei ole mitään ihmiselle mielekästä tai käsitettävää. Ihmiselle mielekäs "appelsiinius" on yksinkertaisesti rinnastettavissa appelsiinin määritelmään. Eli siihen että siihen on liitetty attribuutteja ja kriteeriattribuutteja.

Toisin sanoen identiteetti on minulle illuusio, mutta sen takana ei ole oikeastaan mitään konkreettista. Siksi katson että on hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta - sanoa että "rakastan ihmistä mutta vihaan kaikkea sitä mitä hän ajattelee, tekee ja toimii". Jos vihaat syntiä vihaat myös syntistä. Ja jos pyrit erottelemaan identiteetin ja ihmisen ja selität että "ei saa sekoittaa asiaa ja ihmistä" olet tekemässä jotain hyvin kummallista. Sellaista joka on niin väärin että vihaan tälläisen tekijää nimenomaan ihmisenä. Koska mitä ihmistä minä voin rakastaa näiden takana? Mikä on tämä absoluuttisesti rakastettava ihminen? Miksi olisin viehättynyt siitä että jollakulla on kiva aineenvaihdunta. (Joka sekin itse asiassa on vuorovaikutusta ja kemiallisia reaktioita, joten edes tämä ei kelpaisi vastaukseksi, sekin on liian konkreettinen ollakseen se rakastettu ideaali -ihminen ominaisuuksiensa ja paskamaisuuksiensa takana.)

Toisaalta kun mielenterveys joka tapauksessa on medikalisoitu jollain tavalla heti kun sitä pidetään biologisena - fysikaalisen vaivan hoitaminen naturalistisin keinoin on ainakin teoriassa mahdollista - niin voidaan huomata että tosiasiassa me monesti häpeämme fysikaalisiakin vikoja. Liian monelle kehitysvamma on häpeä. Minä häpeän sitä että olen puolisokea. (En todellakaan ole jousiampuja.) Mutta en käytä silmälaseja jokin estää minua näyttämästä heikkouksiani julkisesti. Joka on häpeää fysikaalisesta vaivasta joka ei ole mielenterveydellinen. Monille kömpelyys taas saattaa aiheuttaa sivutuotteena noloja tilanteita. Selvästi analogiassa on sekin heikkous että näemme että kenties joku häpeää fyysisiäkin vikoja. Joten miksikäs ei mielenterveysongelmienkin kohdalla.

Toki on hyvä huomata että kenties häpeään ei kuitenkaan olisi mitään moraalista syytä. Kenties nolous johtuu siitä että esimerkiksi kehitysvammaisia kiusataan ja halveksitaan asiattomasti. Samoin mielenterveyshäiriöt saattavat olla pilkan paikka. Ja joskus ihmisillä on ylpeys ja halu tehdä asiat itse. Ja silloin omaan helvettiin ei tarvita edes muita ihmisiä. Tämä ei kenties ole hyväksi. Mutta että kyseessä olisi automaattisesti implisiittinen usko "supernaturaaliin" koska tämä häpeä olisi ristiriidassa naturalismin kanssa? Hell fucking no.

Ruumis keskoskaapissa

Guy Windsor kuvasi blogissaan Italiaa. Siellä on näytillä kaikenlaista vanhaa. Eikä vain museoissa. Tähän liittyen he olivat myös käyneet kirkkorakennuksessa. Ja lapset olivat oikein halunneet mennä sinne. Eikä ihme, sillä siellä oli oikea kuollut ihminen oikeassa lasiarkussa. Hieman kuin "Lumikki" olisi kohdannut "Muumio" -elokuvan. Windsorin lausunto oli minusta mainio. "Dead bodies in glass coffins are apparently perfectly kid-friendly. Who knew?"

Tämä on jotain joka on hyvä muistaa aina kun puhutaan vaikka uutisten ikärajoista. Usein järkyttävyyttä tuomitaan aikuisten ehdoilla. Kuitenkin monesti asioiden karmivuus iskostetaan. Moni asia tuntuu "sairaalta" vasta kun meille on syvästi opetettu että se on moraalisesti väärin. Jo Michel de Montaigne käsitteli tähän liittyen kokemuksiaan eri kulttuuripiireissä ja huomautti että näissä oli syviä mieltymyksiä jotka kulttuurinvaihdon myötä muuttuivat toisen kulttuurin sisällä absurdeiksi. Lapset järkyttyvät lasikaapissa olevasta ruumiista vasta kun heihin on iskostettu tietynlainen kuolemanasenne.
1: Pelko täytyy iskostaa. Hieman samaan tapaan kuin minä en pelännyt avonaisia vaatekaapinovia, kunnes koulussa oli voimaannuttavaa pelkojen kertomista. Jonka jälkeen kuulin että tämänlaisen pelkääminen on ylipäätään mahdollista. Enkä minä vieläkään pidä avonaisista vaatekaapinovista. Hiton heikoonnutusta oli kyllä tuo pelkojen tunnustamisrituaali.

Ja kyllähän se
kidutuspaalumieskin
jostain muistuttaa...

Ja tämä kuolemanasenne on kulttuurissamme syvässä. Ja sen syynä ei ole pääosin edes mikään kirkon moralismi. Itse asiassa päin vastoin. Perinteisesti kirkoissa on voinut olla esillä ruumiita. Kun vanhoissa kirkoissa vierailee, oppii että lattian alla on kuolleita ihmisiä. Olen itse kävellyt itsensä Mestari Charles Darwinin haudan päältä "Westminster Abbeyssä". Siellä on lattian alla maatumassa ellei peräti kokonaan kadonnut. Samoin on Suomessa vanhoissa kivikirkoissa. Hautuumaat ovat vanhoissa kirkoissa myös itse kirkkorakennuksen ympärillä tai lähimaastossa.

Sen sijaan nykyään olemme medikalisoituneet. Siihen tietysti liittyy sinänsä terveellinen hygienian käsite. Joka itse asiassa on pakosti jonkinlainen sensuristinen projekti. Koska sairaudet leviävät jonkinlaisen kontaminaation kautta ihmiset eristetään sairaista karanteeniin. Joka on käytännössä väkisin jonkinlainen kanssakäymisen rajoite. Medikalisaatio on johtanut myös siihen että sairauksia voidaan hoitaa. Ja niitä hoidetaan yleensä keskitetyissä laitoksissa joita kutsutaan sairaaloiksi ja terveyskeskuksiksi. Tämän sivutuotteena sairaat ja kuolevat päätyvät joka tapauksessa pois kuljeksimasta. He eivät ole katukuvaa häiritsemässä.

Ongelma hoidetaan siis samalla niin taudinaiheuttajien kuin häiritsevien mieleentulojen kohdalla. Katukuvan siisteytyminen on siis paitsi lääketieteellinen tapahtuma niin myös asenneilmapiiriä koskeva tapahtuma. Ja molemmissa häiritseviä elementtejä siivotaan.

Tämä johtaa siitä erikoiseen tilanteeseen että kuoleminen muuttuu eräällä tavalla välitilaksi. Voidaan aivan vakavasti ottaen puhua vaikkapa "sosiaalisesta kuolemasta". Tässä voidaan nähdä että sairaalassa oleminen muuttuu jonkinlaiseksi siirtymäriitiksi jossa hän ensin kuolee sosiaalisesti ja vasta tämän jälkeen oikeasti. ; Voi olla huvittavaa miettiä miten sairaalavierailu silloin tällöin on kuin jokin jossa tuoreesti kuolleen omaiset käyvät meediolla joka sitten välittää viestejä tuonpuoleisesta. Toki luonnontieteellis-faktuaalisella tasolla ero näiden kahden välillä on suunnaton. Ja muun esittäminen on mielenterveydeltään kyseenalaista. Mutta asennemaailmassa ja kohtaamisen tavassa niiden samankaltaisuus on silmiinpistävää.

Voidaankin nähdä että sairaalan eristetty kuolintila on hieman samanlainen välitila mikä keskoskaappi on keskoselle. Siinä ei tavallaan olla vielä käyty syntymisen/kuolemisen prosessia loppuun. Mutta tavallaan kaikki oleellinen on silti jo loppuun käsitelty.

Tähän kuolemaan initioimiseen voi tietysti olla kasvanutta tarvetta jo senkin vuoksi että katukuvasta sensuroitu kuolema - peräti kuolema johon on iskostettu karttamissuhde - on jäänyt helposti reflektoimatta niin syvästi että tässä kuollessa rupeaa olemaan kiire. Toki kuolema kuolemista reflektoimatta ei ole mikään tappio. Mutta ongelmana onkin se tunteidenkäsittely ja ahdistus joka kuolemaa edeltää. Se ei varmasti ole helppo prosessi. Eikä valmistautumaton mieli ole tässä avuksi, ainakaan jos valmistautumatonta mieltä on kuitenkin iskostettu kuoleman epämiellyttävyydellä.

Kenties monien pitäisi tulla tässä kohden enemmänkin lasten kaltaiseksi. Heidän kaltaistensa on kuoleman valtakunta.

Sanattoman sopimuksen sopimusrikkomus

Ilta-Sanomissa erikoislääkäri Marja Metsä-Heikkilä otti kantaa haluttomuuteen "Monet tulevat gynekologin vastaanotollekin hakemaan lupaa haluttomuudelle. Mielestäni parisuhde on kuitenkin sanaton sopimus seksuaalisesta kanssakäymisestä, ja haluttomuus on sopimusrikkomus. Jos nainen katsoo oikeudekseen kieltäytyä seksistä vastoin puolison toiveita, hänen pitää olla valmis hyväksymään seuraukset." Lausunto on monella tavalla mielenkiintoinen. Asian ytimessä on ainakin modernin medikalisaation erikoinen piirre ; Lääkäreistä on tullut eräänlaisia "modernin maailman pappeja". Tämän taustavoima on ilmeisesti siinä että heillä on pääsy sellaisiin konsepteihin kuin "luonnollisuus" ja "tavallisuus". Ja nämä nähdään eettisinä konsepteina. Siksi lääkäri käyttääkin haluttomuuspuheessaan kieltä joka on sekä juridinen että eettinen. Sopimusrikkomus ei ole lääketiedettä vaan jotain muuta.

Itse olen tässä kohden Michel de Montaignen kannalla. Hän huomautti että ajatus normaalin ja eettisyyden yhteydestä on enemmänkin eräänlainen harha. Tottumus ja yleisyys eivät tee asioista ja teoista eettisiä tai epäeettisiä. Näin ollen haluttomuuden kohdalla lääkäri ei ole se taho jolta edes pitäisi "hakea lupaa" haluttomuuteen. Haluttomuus voi olla tavallista - itse asiassa Ilta-Sanomien tekstistä voi rivien välistä lukea että tämä on niin tavallista että lääkäri on siitä oikein ilmiön rakentanut. Lääkäri on tässä osin astetta paremmassa tilanteessa. Hänen selityksessään haluttomuuden yleisyys ei ole sen eettinen oikeutus.

Hän kuitenkin nähdäkseni astuu mielenkiintoiselle alueelle sillä hän määrittelee parisuhteen etiikan. Joka siis on siitä mielenkiintoinen, että parisuhde tuskin on lääketieteellinen tila. Lääkäri kuitenkin ottaa vallan määritellä parisuhteen luonteen hyvinkin vahvasti. Ja mikä erikoisinta ; Hänen lausunnossaan on jo valmiiksi liitettynä hyvin erikoislaatuinen ad hoc -puolustus. Hänestä parisuhde on sopimus seksiin liittyen. Ja jos tämänlaatuista sopimusta ei tehdä sillä ei ole väliä koska sopimus on tehty implisiittisesti.

Tämänlaatuiset implisiittiset sopimukset ovat hyvin jännittäviä. Minäkin voisin generoida sellaisen ajatuksen että minulla on implisiittinen sopimus jonka mukaan en hakkaa ihmisiä kunhan nämä eivät auo minulle vittumaisesti turpaansa silloin kun olen kännissä nakkikioskijonossa. Ja turvan aukominen on tämän sanattoman ilmiselvän sopimuksen rikkomista ja ihminen saa kärsiä sitten seurauksista vastuullisena yksilönä.

Tämä lausunto on toki hieman epäanaloginen lääkärin määräyksen kanssa siinä mielessä että pahoinpitely on lain edessä rikos. Mutta lääkärikin käyttää juridiikan läpitunkemaa kieltä joten hän sanoo että seksin torjuminen on jonkinlainen rike josta sitten voi seurata jotain. Ilmeisesti sopimuksen kariutuminen eli avioero tai vastaava. Ja kyllä hänen sanomisissaan on varmasti sen verran perää että seksittömyydellä saattaa olla seurauksia. Kenties mies ei halua seksitöntä parisuhdetta joten hänellä on lupa purkaa suhde. (Eroamiseen ei kaiken kaikkiaan ylipäätään tarvita kovin kummoisia perusteita. Naama ei miellyttänyt lienee yllättävänkin yleinen.) Siksi käytinkin nakkikioskivertausta. Jokainen terve ihminen tietää että jos nakkikioskilla vittuilee, siitä on odotettavissa seurauksia. Mutta silti turpaan saaminen on rikoksen uhrina olemista, ei jonkinlaista vastuullista rikokseen osallisuutta. (Vaikka enemmistölle pahoinpitelijöistä se tuntuneekin suunnilleen tältä.)

Itse en usko mihinkään "implisiittisiin sopimuksiin". Jos se ei ole eksplisiittinen se on jotain jota noudatetaan vapaaehtoisesti tai sattumalta. Ei siksi että se olisi mikään sopimus. Sanattomat viestit kattavat kanssakäymisen ja moni järkyttyy jos niitä ei noudateta. Mutta he vain sekoittavat normaalin eettiseen. Ja heidän ajattelun joustamattomuutensa on heidän ongelmansa eikä asioita paremmin tai eri lailla näkevien rike.

Itse näen että seksuaaliseen haluttomuuteen voisi liittää Immanuel Kantilta napatun ajatuksen. Hänestä se että joku sanoo että jotain pitäisi tehdä (ought) tarkoittaisi että se pitäisi voida  tehdä (could). Näin ollen jos käskynä on rakastaa toista vastoinkäymisissä tämä tarkoittaa että rakastaminen on tahdonalaista toimintaa jonka voi vain päättää. Sama koskee tietysti niitä jotka rakastelevat myötämäessä tai keittiön pöydällä. Seksuaalinen haluttomuus ei ole tahdonalainen asia joten siitä on tuskin syytä tehdä ongelmaa.

Toki asia on tätä mutkikkaampi.
1: Jos tutustuu aseksuaalien materiaaliin, siellä käsitellään paljonkin parisuhdeasioita. Aseksuaalit kun voivat olla parisuhteessa romanttisin, ei seksuaalisin, syin. Tämä aikaansaa luonnollisesti ongelmia jos toinen osapuoli ei ole aseksuaali. Siksi aseksuaalit voivat harrastaa seksiä toista miellyttääkseen. Tai koska he haluavat lapsen. (Aseksuaalien seksi onkin usein täydellisen klassisen katolisen uskovaisen seksiä. Tehdään lisääntymisen eikä huvin vuoksi.) Haluttomuus on tunnetasoa, mutta sukupuolielimien, käsien ja muiden vaihtoehtoisten keinojen valikoima on silti käytössä. Kun tämä could on, voidaan kysyä onko tässä silti jonkinlainen ought.
2: Teoriassa hormonitoiminnalla voi vaikuttaa tunteisiin. Ja tätä kautta haluttomuus voi muuttua lääketieteen ratkaistavissa olevaksi ongelmaksi. Ajatuskokeena tämänlainen rakenne on tuttu. Ties mitkä "mustalaismuijat" ovat tarinoissa myyneet ties mitä lemmenrohtoja. Niiden avulla haluton muuttuu halukkaaksi. Itse en kykene näkemään hirvittävän suurta eroa näiden valmisteiden ja treffiraiskaushuumeiden välillä. Mutta kenties olen saastuttanut mieltäni "Bible Blackin" kaltaisella hentailla jossa tämänlainen tunteidensytytysrakenne toimii demonisilla voimilla. Ja joissa vapaa tahto otetaan manipuloitavaksi, tavalla joka rikkoisi Kantin autonomisuutta korostavan ajatuksen kanssa.

Itse kuitenkin näen että seksittömyys on jotain muuta kuin sopimusrikos. Itse asiassa tämän ilmiselvyys on sen verran kova että se näkyy jo siinä että on ylipäätään tarve tehdä tästä sopimuksesta sanaton, implisiittinen, ilmiselvyys. Tämänlaatuinen vihjaa siitä että väitteen takana on hegemoninen diskurssi, dogma jota ei edes nähdä jonain jolle voisi olla vaihtoehtoja. ; Toki tässä on sen verran perää että seksittömyys taatusti vaikuttaa suhteeseen. Ja että parisuhteessa on tyypillisesti jonkinlainen seksuaalinen elementti. (Muutenhan ei olisi tarvetta keskustella vaikkapa heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden suhteesta avioliittoon.)

Eutanasiaa ja mind uploadingia

"Onionissa" oli parodinen uutinen jossa uutisoitiin teinin eutanasioinnista. Vitsin huumori oli melko mustaa ja kaukana normaalimaailmasta, mutta se kuitenkin jollain jännittävällä tavalla on "miltei totta". Kuvan teini oli aivokuollut, koska hän kykeni vain pyörittelemään silmiään, lähettämään tekstiviestejä ja laukomaan miten asiat ovat "homoja". Ja tämä ajatus aivokuolemasta on usein käytetty vertauskuva. Ja se on ennen kaikkea tuttu kaikille niille jotka saavat kuulla suosituksia ns. "elämän ostamisesta". Ja jotka eivät kuitenkaan osta vaan sen sijaan näyttävät kovasti yrittävän etsiä ja ladata sen internetistä.

Eutanasia on siitä mielenkiintoinen aihe, että se käsittelee sitä monimutkaista eettissävytteistä aihepiiriä joka koskee ihmisen ja elossapysymisen suhdetta. Toisaalta digitaalisuus taas voidaan liittää mind uploadingiin, eli ajatukseen siitä että mielen voisi jotenkin ladata tietokoneeseen niin että se ei enää tarvitsisi liharuumista. Sille kelpaisi elekrtoniikka, pii ja silikoni. (Tai jokin muu jota kuvaa se että "it's the same thing - only different".)

Olen itse melko vastahankainen mind uploadingille. Tosin en vanhakantaisista syistä. Monihan ajattelee että silikoni tai liha ovat sama asia. Ja että ne eivät riitä elämän ja tietoisuuden syntymiseen ja ylläpitämiseen. Mutta kuitenkin mind uploading kiinnostaa monia. Moni on kiinnostunut ajatuksesta tietoisuuden siirtämisestä vielä Matrix -elokuvaakin syvemmälle iterointitasolle. Jollekin jossa mieli ladataan koneelle ja sitten sitä ruumistakaan ei tarvita. (Tavallaan tälläiselle ohjelmalle "Matrix" ei olisi mikään illuusio. Niillä molemmilla onkin yhteys fysiikaan, tarkalleen ottaen fysiikan lakien mukaiseen tietokonehärpäkkeeseen.)

Toki uskon että jonkinlaisia simulaatioita voitaisiin kenties tehdä. Ja kenties niitä olisi jopa vaikeaa erottaa kohteestaan. Jos kehitettäisiin jokin "lisä Turingin testi" jossa pitäisi erottaa puhutaanko itsen kopion vai itse persoonan kanssa, olisi kenties mahdollista tehdä niin hieno simulaatio, että eroa ei voitaisi nähdä. Näissä jousteissa tietokoneeseen ladattu mieli voisi olla kiinnostava. Olenhan "Star Trek" -sarjassakin kiinnostunut siitä miten holokannella Data pelaa korttia Albert Einsteinin, Isaac Newtonin ja Stephen Hawkingin kanssa. Näistä pelaajista yksi on tekoäly ja muut ihmissimulaatioita. Enkä pidä tätä prosessia mitenkään epäeettisenä, vaan kiinnostavana. Sillä tietokoneohjelma on tälläisessä tilanteessa enemmänkin taideteos kuin väite todellisesta ihmisyydestä. Holokannen simulaatioissa kysymys ei siis olisi "mind uploadingista" sanan vahvimmassa mielessä, sanan täydessä mielessä.

Mistä seuraa erikoinen jatkoajatus. Jos nyt, kaikesta pessimismistäni huolimatta, olisi vastassa päivä jolloin olisi ikään kuin pakko myöntää että mieli "ladataan internettiin" - sen sijaan että netistä vain ladattaisiin elämää ja mieltä - niin miten tähän pitäisi suhtautua? Eutanasia on kiinnostava lähtökohta koska sen tausta-ajatus perustuu "elämän kunnioittamiseen". Jos meillä on todellakin keino mind uploadata tietoisuutemme, niin eikö syöpään kuolemaisillaan olevan ihmisen velvollisuus olisi ikään kuin tehdä se minkä lääketiede voi tehdä. Eli korvata kaikki mahdolliset osansa mekaanisilla proteeseilla? Mind uploading on itse asiassa kysymys joka medikalisoi tietoisuuden ja elämän. Ja tekee tämän varsin ultimaattisesti. Tässä mielessä keskustelu ajatuskokeemme mind uploadingin pakollisuudesta luo ikään kuin jonkinlaisen kulman vaikkapa siihen onko ihmisten pakko maata laitteissa vihanneksina. Tai onko pakko kitua laitteissa tietoisena vain siksi että lääketiede voi lisätä elämään muutaman tuskantäyttämän päivän.

Toki tässä on muistettava että mind uploading ei ole aivan täysin osuva eutanasian kanssa. Osuvampi on elvytyskielto. Sen kohdalla ihmiset ovat taipuvaisempia joustamaan kuin aktiivisen eutanasian. Siksi voidaankin nähdä että mind uploadingista kieltäytyminen olisi todennäköisesti hyvinkin sallittua. (Joskin siihen liittyisi jotain joka "koettelisi oikeusturvaa" siitä kuka saa juridisesti päättää kuka elää ja kuka kuolee ja koska päätäntävalta omasta itsestä menee. Että poistaako masennus yksilön oikeuden elvytyskieltoon jne.) Ja luultavasti juuri ne "elämää kunnioittavat" tahot jotka muutoin puhuvat niin aborttia, eutanasiaa kuin elvytyskieltoakin vastaan olisivat kaikista eniten vastustamassa mind uploadingia - eivätkä he haluaisi että heille tehdään sellaista.
1: Tosin jos liharuumis ei kuolisi prosessissa ja muutoin aivan samanlaista tuotetta ja tapahtumasarjaa myytäisiin persoonallisuussimulaattorina, harva näkisi mind uploadingissa mitään epäeettistä tai perverssiä. Vasta kun väitettäisiin että simulaatiossa oleva on myös tietoinen persoona, laajempi paskamyrsky nousee. Itse nousen mutisemaan vasta kun väitetään että tuo luomus olisi jotenkin identtinen ja sama kuin se lihallinen kohteensa. Että kyseessä olisi persoonan kopioimisesta. Minun ei ole vaikeaa uskoa että elektrosähköinen tietoisuus olisi mahdollista.

Omalla kohdallani mind uploadingin kohdalla tärkein eettinen kriteeri on kuitenkin tietokoneohjelman mahdollisuus sammuttaa itsensä. Edustan niitä kauheita eksistentialisteja joille mahdollisuus itsemurhaan on syvin merkityksellisen elämisen edellytys. Että elämään kenties tullaan heitettyinä, mutta koska täällä ei ole kenenkään pakko olla, on elossapysyminen aina kuitenkin oman itsen ja oman persoonan luomus. Moni hengellisesti virittynyt voi innostua ajatuksesta jossa liha ei ole tärkeää ja miten ikuisesti hengissä pysyvä elektrosähköinen itsen kopio olisi ikään kuin Kristittyjen Paratiisin Toteutuminen Maallisen Luonnontieteen Tuomana. Mutta itseäni tämä ajatus ei innosta. (Tosin torjunkin hengellisen paratiisin yhtä innolla kuin tekno-optimistisen paratiisin.)

Tässä mieleen saattaa tulla rinnastus "Onionin" huumoriaineistosta löytyvästä eksistentiaalisesta palomiehestä joka lähinnä viivästyttää kuolemia, eikä halua siksi että häntä kutsutaan sankariksi. Että jotain tässä on monesta vinossa ja väärin. Mutta vaikeaa sanoa mitä.

Kutsutaan kahville tanssikaveri laihanlainen

"Kotimaassa" nostettiin esille ajatus kuolemankahveista. Tämä on sosiologeilta napattu idea, jota kokeillaan ja jos se toimii se otetaan käyttöön muissakin maissa. Kirkko siis ottaa osaa kuolemankahveihin, ja tässä tarve ja strategia ovat tulleet kirkon ulkopuolelta.

"Esimerkiksi Englannissa on ollut parin viime vuoden aikana sen verran kiinnostusta, että anglikaaninen kirkkokin kokeilee samantyyppistä toimintaa yhden hiippakunnan alueella. Idean isä, sveitsiläinen sosiologi Bernard Crettaz, on koettanut tehdä kuolemakahveja tutuksi myös Ranskassa ja Belgiassa. Brittein saarilla liikkeellä on jo omat verkkosivut, joilla neuvotaan muun muassa miten kahvit voi järjestää. Tähän mennessä niitä on ollut yli 500. Kahveilla toiset pohtivat omien hautajaistensa suunnittelua, toiset kertovat läheisen tai oman kuoleman tuomista ajatuksista."

Tarve nähdään siinä, että kulttuuri on maallistunut. Kirkko on ikään kuin hoitanut kuolemaan liittyvät asiat. Maallistuneillakin ihmisillä kuolema pitää kuitenkin käsitellä. Toki minäkin pidän tätä yhtenä merkkinä siitä miten "religion poisons everything" eli miten kuolemaan liittyvät asiat on ennen otettu uskonnon yleisomistukseksi. Ja tässä mielessä maallistumisselityksessä on järkeä. Mutta jos hyväksyy tämän premissin, on sitten astetta vaikeampi käsittää että miksi kirkko tunkee kuolemankahveihin jotka ovat maallistunutta kulttuuria joka täyttää kirkon ulkopuolelle jääneiden eksistentiaalisia aukkoja. Se voidaan nähdä peräti yrityksenä "myrkyttää kaikki taas kirkolla".

Tuo hentusia kanssa.

Mutta en ole näin vastahankainen. Sillä näen enemmän syyn siinä että kulttuurissa kuolema on sekä medikalisoitu että siirretty piiloon. Tämä on johtanut siihen että (a) kuolemaa ei käsitellä asiallisesti ja paatunut naturalisti se on se jos joku joka tietää että hän kuolee oikeasti, lopullisesti ja täydellisesti ja (b) kuolemaa ei ole käsitetty niin että siitä on tullut kiinnostavaa sosiaalipornoa jolla on hauskaa mässäillä ; Eikä tätä tasoa ainakaan paranna se, että moni ajattelee että aihe tekee syvällisyyden, joten omaa toimintaa ei edes suostuta näkemään pinnallisena.

Ja hyvässä ja pahassa tarve syntyy. Ja tarpeen kautta syntyy myös suosiota. On ihan positiivista että uskonnonkin puolella tehdään sellaisia asioita, kuin yritetään elää muita kuunnellen yhteiskunnassa. Se on mukavaa vaihtelua sille, että katsotaan että klassisesti uskonnollistetut aihepiirit, kuten esimerkiksi kuolema, on omaa erityisosaamisaluetta jonne muilla ei ole asiaa ja että uskontojen parissa tämäkin tehdään ilmiselvästi paremmin. Kyky ja halu oppia muilta asenteita ja käytänteitä on siis jopa jossain määrin kaunista. (Kunhan ensin katsoo sen tietyn laskelmoinninmakuisuuden läpi.)

Kahville mennessä on kuitenkin kenties asiallista tiedostaa, että kuolemasta puhuttaessa puhutaan kuitenkin yleensä myös - ja kenties varsinkin - elämästä. Esimerkiksi aborttikysymyksessä pro-liferille kysymys on elämän lopettamisesta ja abortin kannattajalle elämän alkamisen määrittelystä. Uskovaiselle kuolemassa on kysymys elämän jatkumisesta, ja muille sen päättymisestä. Samoin eutanasiassa, jopa lasten eutanasiassa, on sen kannattajien mukaan kysymys elämän laadusta ja sen vastustajien mukaan kysymys on vain elämän loppumisesta jossa edeltävä tila on melkoisen irrelevantti oikeutuksen kannalta.

Eikä tässä voida aina sanoa että uskovainen olisi delusionaalinen, sillä kun mietitään ihmisten käsityksiä kuolemasta, vastaan voi tulla yllättäviä seikkoja. Esimerkiksi itsemurhan tuomittavuutta käsitellyt psykologinen tutkimus paljasti tuoreesti, että itsemurhan tuomittavuus on liitoksissa uskonnollisuuteen. Mutta että silloinkin kun eiuskonnollinen käsittelee itsemurhaa, asiaa ei tuomita pelkästään omaisten kautta. Tuomittavuus on tätä suurempi ja vaatii selitykseksi ajatuksen siitä että itsemurhan tekijä jotenkin tahraa itsensä itsemurhan jälkeen. Jopa isolla määrällä ateisteilla itsemurhassa ja sen tuomittavuudessa on osittain kysymys kuolleiden itsemurhantekijöiden elämän jatkumisesta.

Minä lähden elämäkahveille. Ja suosittelen samaa muillekin. Sillä siitähän kuolemankahveilla tietysti haetaankin. Ajatusta siitä että on elämää kuoleman jälkeen. Ei ehkä kuolleella ole elämää kuoleman jälkeen, mutta heidän omaisillaan on. Heillä elämää on kuoleman jälkeen edessä tallattavana, joskus jopa liikaa.

Pieni huomautus : Hulluja nuo uskovaiset

Uskovaiset loukkaantuvat jos heitä kutsuu hulluiksi. Että usko on mielenterveyden häiriö. Näyt hallusinaatioita. Ihmisen kokemusmaailman medikalisointi on tälläisissä lausumissa kauheaa. Ateistit ovat militantteja, loukkaavia ja ilkeitä kun tekevät tämänlaisia väitteitä.

Sitten samanaikaisesti moni kannattaa turkkilaista näkemystä, jossa autistit ovat ateisteja ja vielä enemmän, ateismi on autismin yksi muoto. Ja että ateismi on aivovaurio, jota pitäisi hoitaa lääketieteellisenä ongelmana. Samoin leppoisassa suomessa se leppoisampi kirkko - eli ortodoksikirkko - esittää aivan suorasanaiesti, että ateismi on paitsi hengellinen häiriö niin myös mielenterveyden häiriö. Laajasta määrästä uskovaisista tämä on asiallista ja niin syvällistä. Siinä ei ole mitään ilkeää, kun siinä lähinnä todetaan karuja tosiasioita.

---

Kirjoittaja aikoo rakentaa uuden uskonnon heti kun saa suoritettua opintonsa psykopatiassa ja saa loppututkintonsa skitsofreniassa.

Sairaat aivot - ja muita näkemyksiä mielenterveydestä

Nykyaikana on aivan tavallista kohdata näkemyksiä jossa kyseenalaistetaan ties mitä asioita. Ei pidä yllättyä jos joku kiistää evoluution, ilmastonmuutoksen tai vastaavan. Erityisen innokkaasti huomio näyttää keskittyneen ruokaan ja lääketieteeseen. Tämä on tietyllä tavalla johtanut vastaankirjoittamisen periaatteen kautta siihen että "skepsis ry" näyttää minun silmiini vuosi vuodelta yhä vähemmän filosofiselta ja yhä vahvemmin ja lähemmin insinööritieteiltä ja sen esitykset jonkinlaiselta kuluttajansuojelujärjestöltä. Osa pitää tätä pragmatismia hyvänä.

On kuitenkin hyvä huomata, että vaihtoehtolääketiede esittää lähinnä (a) ei tieteen tulosten mukaan toimivia parannuskeinoja tehokkaina (b) kyseenalaistaa tieteellisten lääkkeiden tehoavuuden (c) pelottelee että konventionaalinen lääketiede on vaarallista ja (d) tehty ihmisten rahastus mielessä. Mielenterveyden kohdalla esitetään tätä vahvempia väitteitä. Siellä esitetään melko usein - hieman aikanaan julkisuudessakin näkyneen Puhakaisen "persoonan kieltäjistä" tuttuja kannanottoja.

Kukaan vaihtoehtohoitaja ei mene syöpäpotilaalle kertomaan että tämä on terve. Sen sijaan hän kenties lupaa että hänen erityinen keinonsa parantaa vaivan, tai että tämä johtuu siitä että on syönyt hiilihydraatteja ja ollut lähellä kännykkäsäteilyä ja syönyt vitamiininsa eiluonnottomina kapseleina samaa ainetta sisältävien luonnontuotteista uutettujen kapseleiden sijasta.

Tämä johtuu monestakin syystä. Alla muutama:
1: Siitä että sairaus liittyy oireeseen jotka ovat elimellisiä vaivoja. Niiden kyseenalaistaminen on vaikeaa. Pääseikkana on myös se, että useissa fyysisissä sairauksissa potilas tuntee olevansa sairas. Sen sijaan esimerkiksi skitsofreenikko voi itse ajatella olevansa se selväjärkinen. ; Tämä johtaa siihen että rahanhimoisen vaihtoehtohoitajan kannattaa valita strategiansa huolellisesti. Jos potilas kokee olevansa sairas, kättä kannattaa viedä lompakolle parantamisella. Ja jos tämä kokee olevansa terve ja vainottu, kannattaa lepyttää uhristatuksella ja pumpata palkkiot tätä kautta.
2: Ja tietysti mielenterveysasiat ovat tärkeä muutakin kautta. Jehovan Todistajat joutuivat aikanaan pyörittelemään kohua joka liittyi siihen, että vaikka virallisesti järjestö ei pidäkään esimerkiksi masennuksen hoitamista syntinä, niin mielenterveyshoitoon menemistä ei pidetty suositeltavana. Asiassa kannustettiin vitkuttelua. Syynä oli se, että (a) uskonnon nähtiin olevan itsessään mielenterveyttä parantava, eli masennukseen paras hoito on soittaa muutamaa ovikelloa ja (b) masennuksen esilletuominen on negatiivista mainosta uskonnolle. Se kun kertoo että tehoja ei tarvita. Parempi pitää hulluna kuin julkisesti apua tarvitsevana.
3: Ja skientologian kohdalla psykiatriavastaisuus on tunnettua. Sen kohdalla tulee mieleen, että missä vaiheessa kysymys on siitä että valitaan mahdollisimman tehokkaat rahastuskeinot, milloin sillä suojellaan menestyksellä uskonnon imagoa. Ja missä vaiheessa se johtuu siitä että skientologian kannalta on parasta, että sen jäsenet ovat hulluja ja jatkavat kuulumiseen liittyviä asioita kyseenalaistamatta menetelmiä - ja etenkin niiden hintalappuja.

Toki ei tarvitse olla rahanhimoinen - tai edes uskonnollisista syistä psykiatriakielteinen - ollakseen mielenterveydenhuoltoa vastaan. Tässä on kyseessä se moninainen filosofinen ongelmisto joka liittää puhtaasti mekaanisen aivokemian ohjailun luonteeltaan sosiaalisempaan terapiaan.

Kritiikki noudattaa yleensä jollain tavalla Puhakaisen käyttämää kaavaa. Siinä isketään siihen, että mielenterveys olisi sosiaalinen määrittely. Mielenterveys olisi siis jotenkin oleellisesti erilainen kuin vaikkapa sydänkohtaus. Tässä esilletuodaan usein sellaisia mielenterveyden ongelmia joita ei diagnoosijärjestelmässä pidetä vakavina sairauksina. Esille nousevat oireyhtymät, jotka tekevät ihmisistä lähinnä omintakeisia tai sellaisia että heidän on vaikeaa tulla toimeen ihmisten kanssa - ja joskus ongelma tulee esiin oikeastaan vasta nykyaikaisen tyylisessä kulttuurissa. Tässä on tosin aivan ehdottomasti muistettava se, että jo oireyhtymän käsite itsessään vihjaa että diagnoosijärjestelmä tuntee harmaan eri sävyt. Tämä pehmentää normatiivisuutta, jos ei kyllä sitä täysin poistakaan.

Tästä syntyy jopa niitä näkemyksiä että mielenterveys olisi sosiaalinen siinä mielessä, että jos uskot Jumalaan ja tarpeeksi moni uskoo siihen, se ei ole hulluutta. Mutta jos kaikki olisivat ateisteja, niin tämä sama jumalausko olisi sairaus. Samoin teistinen yhteiskunta voisi tulkita ateismin sielunsokeudeksi ja liittää sen mielenhäiriöksi. Tämä kuvaa nähdäkseni paremmin yhteiskuntaa diagnoosijärjestelmän ulkopuolella kuin sen sisäpuolella.

Syy on yksinkertainen. Joskus mielenterveyden ongelma voidaan liittää aivoihin. Itse asiassa jo lobotomian suuret vaikutukset - "toimivuus" jossa tulee korostaa niitä negatiivisia vaikutuksia sen sijaan että korostaisi miten se rauhoittaa potilaat kuten lobotomiaa aikanaan levitettiin - kertoo, että vaikka lobotomia oli virhetie, aivoilla on jokin erityisen suuri ja tärkeä merkitys mielenterveydelle. (Jos jonkin asian poistaa, ja tästä syntyvä variaatio johtaa muutokseen tutkittavassa aiheessa, on tässä välissä jokin yhteys. Elintärkeät elimet selviävät - tai pohjimmiltaan ovat selvinneet - sillä, että katsotaan mitkä elimet poistamalla ihminen kuolee.)

Voidaankin esittää, että mielenterveys on ainakin osittain ja joskus aivojen sairaus. Ja aivot ovat elin siinä missä sydänkin. Tässä mielessä osa mielenterveydestä muuntuu aivan selkeästi sellaiseksi, että se muistuttaa klassista lääketiedettä. Sydänvika voidaan havaita ja testata, vaikka potilaan itsensä mielestä vika olisi haimassa. Jos potilask okee, että tykytys on vain harmitonta, lääkäri voi periaatteessa havaita asian vääräksi. (Jos viitsii tutkia, kuten erilaisissa oloaan valittaneiden ohittamisista kertovissa kauhutarinoissa ei.)

Toki tässä mielenterveyden aivoistamisessa on vahvuuksia. Se, mitä tiedämme tietoisuudesta ja mielestä kertoo sen, että se on jonkinlaisessa oleellisessa yhteydessä aivoihin ja neurologiaan. Itse asiassa tämä on jo sen tasoisesti varma havainto, että vaikka ihmisellä olisi jokin erityinen sielu, sen olisi pakko jotenkin oleellisesti liittyä aivoihin ja toimia niiden kautta. Mielenterveys voisi olla "ohjainhäiriö" joka olisi silti aivoissa oleva vika. Aivokeskeisyydessä kysymys ei siis ole siitä että kiistetään välttämättä henkinen todellisuus ja vastaavat puolet.

Kuitenkin tässä on myös hyvin erikoisia heikkouksia. Ja nämä pätevät vaikka ottaisimme pohjaksi aivan skientistisen ja materiaaliin ja fysiikkaan nojaavan mieli-ruumis monismin. Syynä on se, että usein mielenterveyden ongelmat näyttävät olevan jotain jota on lähes mahdotonta liittää aivoihin mitenkään järkevällä tavalla. Mielenterveys liittyy aivoihin vain ad hoc. Tästä hyvä esimerkki on traumatisoituminen. Trauma toki tarkoittaa vammaa, mutta ei aivovammaa. Teoria traumojen aivoperäisyydestä on toki mahdollinen. Sanotaan, että vaikkapa se, että kaatuu pyörällä ja satuttaa kätensä ja pelkää tämän jälkeen pyörälläajoa. Muutos johtuu neuronien järjestyksestä ja yhteenliittymisten muutoksista. Aivot ovat kuitenkin vain kaukana oleva teoria.

Sillä tosiasiassa mielenterveyttäkin havaitaan oireilla. Diagnoosimenetelmä ei ainakaan toistaiseksi perustu kovinkaan usein suoraan aivokemiaan. Diagnoosin ja selityksen välillä on kuilu. Jos meille kerrotaan että "väsymys", "ruokahalun muutos", "aggressiivisuus tai ahedonia"... saadaan lopuksi päätelmä "masennus". Missään vaiheessa emme ole tarkistaneet aivokemiaa tai katsoneet yhteyttä oireen ja aivokemian välillä. ~ Oirelistauksessa erikoista on se, että itse asiassa jos moni erilainenkin syyjoukko johtaa samoihin oireisiin, ne tulkittaisiin samaksi sairaudeksi. Vaikka toinen olisi aivoperäinen ja toinen johtuisi vaikkapa haiman toimintaan liittyvä. (Olemmehan tässä nyt edelleen fysikalisteja.) Ja kun katsotaan selityksiä skitsofreniaan ja muihin vastaaviin, on itse asiassa tavallista että taakse löydetään mitä erilaisempia selityksiä. Samaan tautiin voi olla perusteltu näkemys jossa reduktio haetaan genetiikan ja aivovammojen kautta loisiin ja kylmän äitisuhteen kautta kiusaamiseen ja jumalanikävään, tai muuten vaan vääränlaisiin elämänkokemuksiin.

Tämä ei tarkoita ristiriitaa aivoperäisen sairauden ja oireisiin perustuvan diagnoosin välillä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että siitä ei ole lääketieteellisesti hyötyä. Sairauden aivoistamisessa pragmatismi katoaa. Ja psykiatria on paitsi mielenfilosofiaa, myös taito yrittää parantaa ihmisiä. ; Ilman mekanismia normatiivisuutta livahtaa mukaan hyvin helposti. Sillä tosiasiassa tiettyä oirejoukkoa kutsutaan sairaudeksi. Ja tämä sairauden määritelmä liittyy siihen mitä kutsumme jollain tavalla "ihmisen toimintakyvyksi".

Emme silti voi sanoa että "skitsofrenia" tai "psykopatia" olisivat vain jotain joka olisi määritelty sairaudeksi. Itse asiassa voidaan sanoa että diagnoosi kuvaa jonkinlaisin havaittavin mittarein tiettyä ihmisjoukkoa. Ja että vaikka näkökulma ei tietysti kerro koko totuutta yksilöistä ja ihmisistä, se on kuitenkin jollain tavalla validi näkökulma. Ja itse asiassa ihmisiet liittävät normatiiviset näkemyksensä näihin jälkikäteen. Tämä tulee melko vahvasti esiin internetissä. Esimerkiksi kun katsotaan millä aloilla on psykopaatteja, osa selittää että psykopaattien piirteet hyödyttävät tietyillä aloilla ja että tämä on produktiivinen puoli joka tekee heistä hyviä joskin omintakeisia kansalaisia. Joku toinen haluaa laittaa heidät linnaan. Molemmat ovat kohtelua koskevia soveltavan etiikan piirissä olevia argumentteja. Normatiivisuus itse asiassa valtaosin käsittelee diagnoosia, eivätkä pelkästään edellä sitä. Ja ironista kyllä Puhakaisen ajatus mielenterveyden roolista johtaa siihen, että hän itse sysäsi normatiivista keskustelua mielenterveydestä median keskiöön. Periaatteessa hän oli ihmisten luokittelua ja mielenterveyden arvottamista vastaan, mutta kuitenkin hän lähinnä kannatti erilaista etiikkaa ja maksimoi aiheen parissa käyvien moraalinormistojen kinojen näkyvyyden, julkisuuden ja mediaseksikkyyden.

Voidaan jopa sanoa että sosiopoliittiset normit käsittelevät ihmisiä heidän käyttäytymisensä perusteella. Mielenterveystyö tieteenä taas oikeastaan lähinnä kuvaa sitä ja sieltä saadaan trendejä, keskiarvoja ja kenties myös sitä miten toimintakykyisiä tietyt ihmisryhmät ovat tietyissä olosuhteissa. Ja katsoo keinoja joilla tätä toimintakykyä voidaan parantaa. ; Voidaan jopa sanoa, että ongelmana antipsykiatriassa on se, että mieli ja ruumis jaetaan vahvasti toisistaan erikseen. Vastakkain on tavallaan ehdoton "fysikalistinen monismi" tai sitten aivan yhtä ehdoton dikotominen jako "mieleen ja ruumiiseen". Kuitenkin harvoin tilanne vaikuttaa olevan näin mustavalkoinen. Psyykenlääkkeillä pelotellaan, mutta niillä on tiedetysti myös tehoja ja vaikutuksia ihmisen mieleen. ; Itse asiassa psyykenlääkepelottelussa juuri se, että lääke muuntaa käytöstä on asian ytimessä. Vaikka tässä oltaisiin puolustamassa sielua, jo tässä annetaan periksi sille että aivot ovat sittenkin hyvin oleellinen juttu mielenterveydessä ja että niihin voidaan vaikuttaa kemialla siinä missä 9 millisillä projektiileillakin.

Lisäksi monista mielenterveysongelmista seuraa kärsimystä potilaalle. Ja tämä kaikki ei ole sosiaalista, esimerkiksi kiusatuksi tulemisesta, johtuvaa kärsimystä. Tässä mielessä sairauden kokemuskin on mukana usein. Jo tämä vihjaa siihen suuntaan, että kysymys on muustakin kuin normeista. ; Etenkin jos sosiaalisen muokkautuvuuden puolta korostetaan, voidaan kysyä miksi ihmiset haluavat parantua ja menevät hoitoon. Kun ilman aivoihin kohdistuvia kemikaaleja he voisivat vain parantaa itsensä koska ovat ihmisiä joilla sielu hallitsee ruumista. (Tähänkin näkemykseen uskotaan, onneksi melko harvoin tosin.) ~ Normeihin mukautuminen ja poikkeavuus ja halu olla oma itsensä eivät selvästi riitä selitykseksi. Tarvitaan jokin konsepti, kuten trauma tai "mielen jarru" tai "et oikeasti todella halua" tai "et ole yrittänyt tarpeeksi" -tyylinen selitys jotta tämä näkemys olisi uskottava. Ja tämä taas on argumentatiivisesti perustelu ad hoc. Ja jos kelpuuttaisimme tämäntyyppisen lähestymistavan, meillä ei olisi ollut mitään ongelmia mielenterveyden aivoihin redusoimis-objektisoimisprojektinkaan kanssa.

Voidaankin sanoa että antipsykiatria iskee parhaiten lieviin ongelmiin. Niihin joita ei oikeastaan nytkään luokitella "sairaudeksi" sanan vahvassa mielessä. Tässä mielessä mielenterveys liittyy vammaisuuteen. On itse asiassa vaikeaa sanoa missä menee vammattoman ja terveen välinen raja. Selvästi normisto ja vaatimustaso suorituskyvystä vetävät asiat jotenkin keskiarvoon ja normeihin vedoten. Mutta siitä huolimatta kukaan ei mene sanomaan neliraajahalvautuneelle, että tämä ei ole sairas. (Joku voi yrittää rukousparannusta ja sanoa että "ota mattosi ja mene". Mutta tämä oli sitä tämän blogauksen kannalta irrelevanttia vaihtoehtohoitopuolta.) Samoin mielenterveyspuolella on joitain tiloja joita on hyvin vaikeaa kuvata terveydeksi. Ja niihin on saatu liitoksia aivovammoihin. (Aiheuttavat pirulaiset esimerkiksi koomaa, joka on varsin huomattava tietoisuuden muutos joka aikaansaa toimintakyvyn radikaalia karsiutumista.) Ja osassa kemialla on selvästi parantava vaikutus - lithiumin tultua markkinoille terapeutteja yritettiin jopa haastaa oikeuteen, kun parin minuutin pilleri tehosi paremmin kuin vuosikausien terapiat. (Jos parantuminen johtui sosiaalisista puolista ja placebosta, niin teho on silti parempi kuin sillä muulla tavalla sosiaalisesti vaikuttaneella terapeutilla, joka tieysti tässäkin tapauksessa tekee hallaa liiketoiminnalle. Siis jos ihmiset näksiivät reduktiovastaisuudessa piilevän red herringin läpi.)

Hulluuden kieltäjistä

Michel Montaigne esitti, että ihmiset tuppaavat tekemään normaalista normin - ja toisaalta normista normaalin. Näin eri kulttuureissa pidetään toisia asioita asiaankuuluvina, jopa ainoina järkevinä vaihtoehtoina, kun taas jotkut toisen kulttuurin tekemät ratkaisut nähdään aivan absurdeina.

Tämä ongelma koskee etenkin mielenterveyttä. Suomessa on hyvin paljon ihmisiä, joiden mielestä se, että sinulla on jotain vaikeuksia mielenterveyden puolella tarkoittaa sitä, että oikein millään mitä sanot ei ole väliä. "Hullusta" tulee "ei tarvitse kuunnella tai välittää" -asenteen synonyymi ja mielenterveyden vajaus tekee ihmisestä lähinnä kohteen sosiaaliselle ja ideologiselle pelille, kute "eheyttämiselle". Tämä valitetavasti näkyy vahvasti myös skeptikkopiireissä. Aivan perusteeton salaliittoteoria saattaa rapistua pelkäksi kertojan psykologisen profiilin kuvaukseksi - tämä saattaa olla tottakin, mutta nähdäkseni salaliittoteoria ei kumoudu sillä että kritisoidaan sen keksimisen syytä. ; Ainakin itse olen niitä ihmisiä jotka korostavat että hypoteesinmuodostus ei ole relevanttia vaan se, onko tuotettu teoria tosi. Näin ollen salaliittoteoriaa ei saada ohittaa pelkästään sillä, että viitataan että sen keksijällä on jääneet neuroleptidit nauttimatta. Kenties onkin, mutta tällä ei pitäisi olla merkitystä kun arvion kohteena ei ole ihminen vaan väite siitä että reptiliaanit vaikuttavat pörssikursseihin istuttamalla ihmisten päihin kontrollisiruilla pakkoajatuksia, ja että sirut tulevat koska lentokoneisiin on laitettu myrkkysuuttimet jotka ruiskuttavat erityisiä mikrosiruja joissa on oleellisimpana komponenttina avaruusolentojen DNA.

Siksi on jossain määrin mukavaa lueskella esimerkiksi blogauksia siitä että luovuus ja hulluus rinnastetaan "Ne ihmiset, jotka opiskelevat luovuutta, opiskelevat päästämään irti järjestään, sen rajoituksista ja niistä vankiloista, joita ihmisen rationaalinen puoli asettaa. Sitä on luovuus: ajattelua laatikon ulkopuolelta. Sitä on hulluus: asettumista laatikon ulkopuolelle. Tältä osin ne ovat siis sama asia, mitä kauempana olet yhteiskunnan normaalista, sitä hullumpana he sinut näkevät, ja sitä parempi perspektiivi sinulla on myös sitä käsittelevän taiteen luomiseen." On selvää että luovuus vaatii eitoistoa, joten on tehtävä jotain jota ei sellaisenaan ole tehty aikaisemmin. Ja tämä on taatusti jonkinlaisessa irrottautuvassa suhteessa konventionaalisuuteen. (Itse en muutoin sano luovuudesta muuta kuin, että skeptismi, "ahkerasti käytetty laiskottelu" ja sarkasmi auttavat. ; Ja jos korrelaatiot ja intersubjektio ovat väärä lähestymistapa, et voi antaa yhtään mitään perusteltuja ohjeita luovuuden saavuttamiseksi. So there.)

Kenties vahvimmillaan mieleltään järkkyneitä puolustava tematiikka on esiintynyt kotimaamme julkisuudessa aikanaan huomiota saaneen Jyri Puhakaisen "persoonan kieltäjät" -kirja. - Toki Michel Foucaultin "hulluuden historiaa" ei voi jättää tässä ohittamatta. Mutta olen tässä blogauksessa nyt skandinaavisesti biasoitunut. - Puhakaisella on kirjassa selvästi hyviä eettisiä pointteja. Hän käsittelee hulluutta eksistentialistisesti ja tätä kautta hakee esimerkiksi oikeutta tulla rangaistuksi rikoksesta ilman että saa mielisairaan leimaa ; Tälle onkin tarvetta koska aina silloin tällöin tuomiolle tulee ihmisiä jotka eivät halua psykologista arviota vaan he haluaisivat vain tuomion ilman leimoja. Heille kuitenkin tehdään sellainen. (Toki tässä on vaikeaa sanoa että johtuuko mielenterveysleiman välttäminen mielenterveyden autonomiasta vai siitä että henkilöllä on vankkoja antipatioita mielenterveyden rikkoutumista vastaan.)

On selvää että mielenterveyteen liittyy biovaltaa, ja osa mielenterveysongelmista itse asiassa on hyvinkin näennäisiä. Autistit ovat toki varmasti aina olleet "pöpejä", mutta aspergerin syndroomaisissa on sitten ollut variaatiota  "kylähulluista" "kyläfilosofeihin" ja jopa huipputiedemiehiin. Modernina aikana on kenties hyvä että "postmoderni linjama" tuottaa silloin tällöin "Puhakaisia", koska freudilaisuus ja psykologiapuhe on noussut sen parissa suosituksi. Itse asiassa myös uskontojen parissa on psykologisoitu kieltä hyvinkin vankasti. Henkisen tilan sijaan viitataan hengellisiin konsepteihin kuin ne olisivat psykologisia ilmiöitä. Siksi uskovaisten keskuudessa puhutaan "äitihaavoista" ja "erämaakausista".
1: Siinä missä kalvinistit ennen puhuivat suoraan siitä, että Jumala ilmoitti itsensä ja vain Jumalan tekemä muutos ihmisessä sai hänet muuttumaan, ja tätä ennen hän hapuili pimeydessä, ja viitattiin suoraan erilaisiin jumala-aistimuksiin joista eiuskovaiset jäivät osattomiksi. Nykyään tämänlainen torjuttaisiin uskontona, joten sen parissa on tehty termien uudelleenmäärittelemistä. Puhutaan hyvinkin helposti lapsuuden traumoista ja vastaavista. Sillä näin konseptia ei tarvitse muuttaa, kun uudelleennimeäminen tuo mukanaan "tieteellisyyden vaikutelman" ilman tieteellisyyttä.
2: Olenkin usein sanonut että ei ole ihme että Päivi Räsänen on lääkäri. Sillä siinä missä ihmiset ennen ottivat rippinsä papilta, medikalisoituneena aikana lääkärit ja psykiatrit ovat yhtä luotettuja ja hyvin samanlaisten konseptien vartioita. Lisäksi nykyaikana kun "oma kokemuspohja" korostuu ja kyökkipsykologia on valloillaan, ja se kohtaa kemiallisen lääketeollisuuden, uskonnollisten instituutioiden, New Age -puoskarien ja terapeuttien taloudelliset tarpeet. Yhtälö tukee markkinoita joissa aivan kaikelle hankitaan jonkinlainen diagnoosiluokitus. Modernin ajan psykologian ongelmaksi onkin sanottu sitä, että käytännössä kaikesta on tehty jonkinlainen mielenterveyden häiriö. (Eikä se suinkaan redusoidu naturalisteihin vaan juuri subjektiivista näkökulmaa korostaviin.) Moralisointia ei nykyään oikein kehdata tehdä, joten syytös ilmenee diagnoosina ja huolestumisena.

Monessa asiassa kohtuu on kuitenkin hyväksi. Niin tässäkin. Yksi tapa tehdä tätä, on nostaa esille vanhakantainen ajatus köyhyyden ja sairauden jalostavasta vaikutuksesta. Eli siitä että "kärsi, kärsi - kirkkaamman kruunun saat". Tällöin saattaa syntyä esimerkiksi lausuntoja siitä että "Särkyminen on kaunista". "Mielen oireilussa on kyse mielen epätasapainotilasta, jonka alkujuuret voivat olla lapsuudessa saakka. Epätasapainotila on siis ihmisessä aiheutuneena jostain jo elämässä olleesta ja tapahtuneesta. Näin ollen mielen oireet eivät ole sairautta, joka tulee sattumalta omalle kohdalle, vaan tulosta pitkään jatkuneesta elämän tasapainottomuudesta. Taustalla voi olla vuosia kestänyt prosessi. Ihminen saattaa elää ihan kelpo elämää, mutta lopulta vuosien kuluessa oireet kärjistyvät. Useimmiten oireilu tiivistyy akuuttiin hätään, jolloin mieli näyttää rikkoutuvan. Se hetki on pelottava, suoranainen kauhun ja kaaoksen paikka, mutta tarpeen." ... "Koska rikkoutumisella voi olla pitkä taustatarina, on päivän selvää, että mielen rikkoutuminen on kutsu itsensä äärelle. Se pysäyttää ja hätkäyttää tekemään asioille jotain. Tällä tavoin katsottuna ihmismielen rikkoutuminen onkin kaunis ja tarpeellinen tapahtuma." ... "Myös se, että puhutaan eheytymisestä fanaattisesti, on arveluttavaa. Tai, että ihmisiä jaotellaan terveiksi tai heiksi, jotka ovat menneet mieleltään rikki, ja niiksi, jotka ovat toipuneet. Kaikenlaiset diagnoosijaottelut ja oireluetteloihin tuijottamiset johtavat vain enemmän harhaan. Kaikki nämä vetävät epäaitoja rajoja ihmisyyteen." Tämänlaiset ajatukset korostavat sitä väitettä, että mielenterveyden oire olisi jonkinlainen terveen mielen normaali reaktio sairaaseen tilanteeseen. Jossain määrin tämä on tottakin. On ihan suvaitsevaista korostaa että herkkyys voi olla oleellisen tärkeää.

Mutta siinä on samanlaista sairautta mikä paistaa pahan ongelman ratkaisijoiden puheista silloin kun he alkavat selittämään miten luonnonkatastrofi jossa omaiset hukkuivat olikin jotenkin jalostava ja siitä seurasi enemmän hyvää kuin pahaa. Tai selittävät miten holokaustisen kansanmusiikkijuhlat - tilanteet jossa juutalainen pakotettiin soittamaan viulua tuhottavaksi saapuneille juutalaisille jotta nämä eivät panikoisi ja kenties karkaisi - olivat jotain sellaista jonka jarruttamista hyvä Jumala ei vain tekisi. On toki selvää että mieli rikkoutuu tietyistä tilanteista. Jos annat kiduttajalle puukon ja muutaman kuukauden aikaa, hän raapii kenestä tahansa mielenterveyden "tilaan jota kutsumme hulluudeksi". Mutta tästä ei pidä mennä liian pitkälle.

Näissä mielenterveyspuheissa tuntuu olevan jonkinlainen sivustakatsojan ote. Se nimittäin tarkastelee mielenterveyttä "kyökkipsykologisesti etäältä", ikään kuin objektisoiden. Niistä tuntuu aina puuttuvan se ote joka tulee vakavampien mielenterveyden ongelmien kanssa toistuvasti esille. Se, mikä jää puuttumaan on se käytänne. Se koskee etenkin masennusta.

Ymmärsin kyllä tämän tekstin pointin siitä, että mielenterveysongelmat voivat olla toisaalta hirveä rasitus, mutta tosiaalta suuri voimavara, joka motivoi ihmistä kehittymään. Se, että tästä päätellään että mielenterveysongelmat ole sairautta on taas sitten kaikkea muuta. Syynä on luultavasti se, että skeemasto on lukkiutunut ajatukseen siitä että hulluus on vain määritelmä, joka koskee kaikkea poikkeavaa. Että hulluus on oudon synonyymi. Tämä oli Puhakaisellakin vahvana teemana. Se kuitenkin koskee lähinnä niitä asioita jotka koskevat eksentrismiä. Neuroottisuus voi vielä olla vain hurmaava piirre. Puolisoni kanssa eläessä olen oppinut sen verran että lievä OCD voi olla lähinnä häiritsevä päähänpinttymä. (Joka vie kyllä silloin tällöin kahdet hermot, siipan ja omat.)

Mutta jos aletaan puhumaan psykoositiloista, vastaan nousee erikoisuuden sijasta kyvyttömyys huolehtia itsestään ja elää maailmassa koska kaikki ymmärrys siitä on kadonnut. Masennuksen kannalta voidaan sanoa että siinä ei ole mitään kaunista, että ihminen halua tietoisesti vahingoittaa itseään tai jopa tappaa itsensä. Mun mielestä tämä oli jopa tällaista masennuksen/muiden ongelmien glorifioimista.

Lisäksi kun masennus nimenomaan vie halun tehdä asioita, voidaan sanoa että se on itsereflektioon kannustamisen antiteesi. Vasta kun olet voittanut masennuksen ja saat noustua vuoteesta voit ylipäätään kieriskellä jossain gnothi seauton -tilassa. Kukaan masentunut ei kuvaa tilaansa minään suurena kasvun aikana. Kasvua tapahtuu lähinnä trendin kautta. Sen jälkeen on parempi kuin on ollut masennusaikana. Pahimmat masennuskaudet eivät ole potilaille tarjottuja suuria valaistumisia, joista oppisi itsestäni kaikenlaista. - Tai jos onkin, niin ei mitään sen kummempaa kuin mitä syöpä voisi tarjota. Eikä syövästäkään kannata mitään Hyvää Jumalaa kiittää!. Ei se, että kippurassa maaten tuijottaa seinää pystymättä nousemaan sängystä, nukkumaan, syömään tai peseytymään kun voi ajatella vain sitä, että haluaa kuolla opeta juurikaan muuta, että se sattuu aivan helvetisti.
1:Joka pitää tämänlaista aidosti kasvattavana voi tulla meillä kyläilemään. Mielelläni valistan ja henkistän näitä ihmisiä esimerkiksi lyömällä heitä tiiliskivellä päähän. Aivovamman tuoma mielenterveyshäiriö voisi tarjota pysyvän lahjan, esimerkiksi epilepsian, jonka kanssa painiskellen sitten voisi itsekasvaa sillai kivasti. (Tämä ei ole uhkaus, tämä on halpaa sarkasmia.)

Voidaan itse asiassa jopa väittää että mielenterveyden häiriöt ovat useimmiten henkistymisen ja itsereflektion tiellä. Ne kenties pakottavat pysähtymään, mutta samalla rajoittavat keinoja tehdä asialle mitään. Se on vähän kuin se, kun ajaisi autolla tiellä, ja auton bensatankki vuotaisi. Tyhjä tankki taatusti herättää huomaamaan vian ja paikkaamaan pohjan. Mutta olisi hoopoa sanoa että tyhjentynyt tankki auttaisi ajamaan lähimmälle huoltoasemalle.

Useimmiten tässä on kuitenkin kysymys muusta kuin mielenterveydestä. Puhakaisen nostin esille siitä, että hänen kohdallaan on ilmoilla useita erilaisia oleellisia ongelmia jotka käytännössä toistuvat kaikessa "antipsykiatriassa" kaikkialla. Ensinnäkin kuvatessaan "hulluuden" jonkinlaiseksi keinotekoiseksi sosiaaliseksi konstruktioksi, nousee esille sekin että on mieletöntä myös puhua mistään mielenterveydestä. Kuitenkin usein kysymys on siitä että jokin itsereflektio ja henkistyminen olisi jotain erityistä mielenterveyttä ja tämä olisi se terve mielen tila, joka sitten rinnastuisi konventionaaliseen huonoon mielenterveyteen, jossa on vika joka on aikaansaanut sen sairastumisen alunperinkin. Asioita ei sanota suoraan nimellä, mutta lausunnoista kumpuaa toistuvasti esille se, että mielenterveys ei ole mielekäs määriteltävä konsepti, mutta se kutienkin voitaisiin sitten määritellä niihin omiin tärkeisiin kysymyksiin. Eli mielenterveys ei sittenkään olisi sosiaalinen konstruktio vaan jokin jota voitaisiin lähestyä objektiivisesti tai intersubjektiivisesti.
1: Tosiasia onkin, että epäonnistumisesta ja heikkoudesta puhuminen paljastaa että "antipsykiatri" on itsekin luokittelemassa varsin vahvasti. Epäonnistuminen kun on relevantti konsepti jos ja vain jos onnistuminen on läsnä. Ilman onnistumisen käsitettä ei ole epäonnistumista, vaan pelkkää tekemistä ja tapahtumia. Samoin itsetuntemus on liitoksissa siihen että on jokin minä ja mielen tila joka on terve ja muu on siitä poikkeavaa ja sairautta. Näin epäonnistuminen elämässä johtuukin konventioista. Joka tarkoittaa siitä että on mielensairas tila joka luokitellaan alemmaksi ja huonommaksi.

Tämä johtaakin toiseen tematiikkaan. Siihen, että yleensä "antipsykiatria" vastustaa lähinnä mielenterveyden hoitamista kemiallisin lääkkein. (Ja jossain tapauksissa psykiatrein. Silloin kun itse tarjotaan jotain enkeliterapiaa tai vastaavaa, joka on saanut pseudotieteen leiman. Esimerkiksi skientologia myi itseään aluksi terapiana, ja sitten kun se tuomittiin lääketieteen vastaiseksi, siitä leivottiin vahvemmin uskonto. Ja siihen tuli mukaan vahva antipsykiatrinen ote. Psykiatrit ovatkin skientologiassa suunnilleen suurin paha.) Luonnonlääkkeet ja sosiaalinen parantaminen nousevat tässä vahvasti esille.

Puhakainenkin lankesi tähän ansaan. Sillä hänen argumenttinsa ajautui sisäiseen hajanaisuuteen hyvin syvällisellä tasolla. Hänhän tunnusti "Persoonan kieltäjien" sivuilla (s. 112) että aivot ovat konkreettinen ehto inhimilliselle kokemukselle ja (s. 135) että sairaiden lasten hoidossa aivokirurgiset keinot ovat saaneet aikaan hyvää. Puhakainen kuitenkin toisaalla (s. 49) selittää vakavasti että mikään lääke ei voi parantaa sitä miten koemme elämän. Tämä on hyvin mielenkiintoista, kun muistamme miten litium mullisti bipolaarien elämää paremmin kuin mikään terapia. Puhakainen ei voi kiistää syy-seuraussuhdetta ja sitä että lääkkeet muuttavat ihmistä ja heidän kokemusmaailmaansa ja siksi hän tunnustaakin toisaalla teesinsä vastaisia asioita.

Syynä onkin se, että Puhakainen vaatii pohjimmiltaan tietynlaista manipulointia. Sairaus täytyy nähdä inhimillisenä suurena draamana. Huumaava lääke tuo vapauden kokemuksen Puhakan näkemyksessä väärin keinoin. Tätä ei tunnusteta suoraan joten valtaosa kirjasta keskittyy denialismiin joka nojaa siihen että kaikki lääketiede ja kemia redusoi ihmisen aivoiksi ja ei siksi voi mitenkään olla missään kontaktissa aidosti tärkeän eksistentiaalisen puolen kanssa. Erikoista onkin, että terapia tai rippipapin tarjoama hengellinen tuki on aina joko kielen, kulttuurin tai uskontoinstituution kautta tapahtunutta toimintaa jossa nähdään oltavan jollain tavalla syy-seurauksen ytimessä. Näkemyksessä kysymyksessä ei olekaan tulos tai eksistentiaalinen vaikutus yksilöön. Kysymys ei ole siitä että oikeasti nähtäisiin subjekti tärkeänä ja vältettäisiin objektisointia ja hallitsemitsa ja manipulointia johonkin tiettyyn suuntaan. Kysymys on siitä että toisia keinoja ei lähtökohtaisesti hyväksytä, tätä ei haluta suoraan tunnustaa koska se osoittaisi vain tälläisen esittäjän itsensä sulkusilmäiseksi sensuristiksi jonka avarakatseisuus romahtaa välittömästi jos hän kuulee että joku on mielenterveyslääkityksellä. (Ihminen muuttuukin vaikkapa "Mömmö-Tuomoksi", kuten eräs antipsykiatrian ystävä esitti minulle silloin kun vähän aikaa söin masennuslääkkeitä.)

Koska tätä suvaitsemattomuutta ei joko tiedosteta tai tunnusteta, keksitään jotain muuta. Ja jos vastapuoli lähestyy asiaa objektiivisesti, on tämä helppo ottaa kohteeksi. Jossa on virheenä se, että tässä ei (a) helposti mietitä että jos itsekin yritetään objektisoida ja kontrolloida ja manipuloida ja laittaa toinen vaikkapa lokeroon "äitihaavainen" (b) hyökätään mitä tahansa epäanalogiaa kohtaan siksi että se on sen toisen piirre jota ei ole itsellä. Eikä tässä helposti mietitä onko tämä oleellinen piirre tai hyvä vihollinen josta on todella haittaa. (c) Keksitään jokin syytös vastapuolesta jota tämä ei edes toteuta ja lietsotaan vastahankaa tätä kautta.

Itse esitän semidiplomaattisesti, että lääkkeet ei paranna kokonaan ongelmia, mutta mielenterveysongelmat ovat aina tai ainakin usein psykofyysinen tila, jota pitää usein hoitaa lääkkeillä. - Ja tehot ovat sen verran vauuttavia, että Puhakainenkin joutui aikanaan tunnustamaan omassa kirjassaan että vaikutuksia on. - Itse en enää edes kuvittele, että lopettaisin joskus lääkkeiden syömisen. Joten kyllä. Mielenterveysongelmat ovat sairauksia, samoin kuin diabetes on sairaus. Ihan sen takia että on helppoa leikkiä suvaitsevaista kun ei tarvitse kärsiä. ;Ei ole vahvuutta olla niin herkkä, että tappaa itsensä koska ei vaan kestä elämää, ja jättää jälkeensä surullisia läheisiä. (Itselläni tämä on jo miltei kunnossa. Harvapa suree.)

Hulluuden kieltäjien tulisikin kyetä näkemään pelkän samanlaisuus-erilaisuus -vähemmistöpuhelaatikon ulkopuolelta ja katsoa eksistentiaaliselta tasolta ihmisten kärsimystä. Avaramielisesti kun nousee laatikon ulkopuolelle, tajuaa että mielenterveyden romahtaminen ei ole mitään epäonnistumista jota tarvitsisi jotenkin halata suurena lahjana. Että joskus herkkyys onkin hysteriaa ja pikkusieluisuutta. Ja että mielenterveys ei noin yleensä ottaen useinkaan heiluta mieltä kohti vapaata ja ennakkoluuloista irrottautunutta logiikkaa. Kukaan ei ole niin kahlittu kuin vakavasta OCD:sta kärsivä. Kukaan ei ole niin ennakkoluuloinen kuin skitsofreenikko jolla on paranoija ja joka tulkitsee avomielisesti ja laatikon ulkopuolelta aivan kaiken tukemaan tätä paranoiaa.