ANTEXI, MVTTA VOINCO PYYTAA TEITA SOITTAMAAN VAINOHARHAISEN?

"Uuninpankkopoika" Saku Timonen on kirjoittanut lukuisia juttuja siitä miten MV -lehti ei ns. ole huolehtinut faktantarkistuksistaan. Hänen tekemisensä ärsyttävät monia.

Asia ei kiinnosta minua juurikaan, sillä MV -lehteä ei voi rehellisesti kutsua millään kunnioittavalla nimellä. Sitä on turhaa kutsua edes "gonzo -journalismiksi". Sillä Gonzo -journalismissa on yleensä jotain kunnioitettavaa. MV -lehti ei yksinkertaisesti perustu journalistien paikallaoloon ja omakohtaisuuteen korostavaa uutisointia jossa tosiasioita valikoidaan subjektiivisesti ja luodaan tällä keinoilla postmoderninmakuista sepitettä. Sillä julkaisu enemmän poimii muiden kirjoituksia kuin on mikään sisältöä tuottava taho.

Sen sijaan merkittävää on ollut se, että moni seuraa MV -lehteä ja pitää sitä totena. Kun epäfaktuaaliset tarinat joita lehti levittää ilman faktojentarkistusta ovat, no ... tietynlaisia, syntyy helposti ajatus siitä että tässä ollaan uudenlaisen mediakulttuurin alla. Sellaisen jossa vielä Gonzo -journalismiakin subjektiivisemmin luodaan levityskanava joka keskittyy rapsuttamaan lukijakuntansa korvasyyhyä. Ja tekee tätä lietsoen olemassaolevia vihantunteita. Kun esitetään kovia syytöksiä ja lukijakunta arvostaa koska "muut tahot eivät kerro tätä näkökulmaa" niin kokonaisuus ei ole kaunis. Jos lehti tekisi journalistista työtä eli tarkistaisi faktat eikä perseilisi, asia voisi olla hyvin toinen.

Mutta koska ei, niin tästä voisi jopa luoda pienen tarinan siitä miten maassamme on olemassa sellainen taho joka on "maahanmuuttokriittinen" sellaisella tavalla että se välttelee "rasismi" -termiä lähinnä siksi että "rasismi" on huonoa PR:ää. Ja tästä ihmisryhmästä voisi jopa nimetä nimellä "perussuomalaiset".

Tämänlaisia voisi tulla mieleen. Ja enemmänkin. Kun tietyn puolueen kannattajat kerran toisensa jälkeen lankeavat saman lähteen tekemiin temppuihin. Temppuihin jotka alkavat "ei ole edes palkattuja journalisteja tonkimassa asioita" joista on menty selvään "levitykseenn ilman faktantarkistusta" jossa selvästi haetaan enemmän klikkejä ja mainostuloja kuin ns. journalismia, niin voisi ajatella että tämä lankeaminen kertoisi siitä mikä tämän puolueen korvasyyhy on.

Se on helppo tarina. Sen voi luoda. Ja itse asiassa sen voi sitoa olemassaoleviin faktoihin. Kuten esimerkiksi MV -lehden tekemiin asiavirheisiin yhdistettynä siihen miten tuota tahoa kehutaan ja kannatetaan. Myös klikkien määrät ovat tiukempaa faktaa kuin lehden esittämät huhupuheet ovat monesti olleet. Ja tästä onkin luotu tarina. Tarina siitä että "maahanmuuttokriittisyys" olisi aina samaa kuin "rasismi".

Tosiasiat näyttävät toiselta. On olemassa lehti nimeltä "Helsingin Sanomat". Lehti jota kutsutaan lisänimellä "Pravda" lähinnä siksi että on olemassa modernissa ajassa eläviä ihmisiä jotka ovat niin herkkänahkaisia, noloja ja suhteellisuudentajuttomia että eivät ymmärrä että mitä kommunistinen Neuvostoliitto oikeasti teki. Sillä jos he tietäisivät ja sisäistäisivät, niin he häpeäisivät tuollaisia rinnastuksia.
1: Itse asiassa reiluinta mitä tälläisellä linjamalla olisi olisi syyttää jokaista tälläistä eugeniikkaa kannattavaksi kansanmurhaajanatsiksi. Ihan siksi että kun kerran "saa esittää mielipiteitä ja kritiikkiä" tarkoittaa paskoja yliampuvia rinnastuksia, niin OK ; hyvän perustelun ja keskustelun standardit kulkevat molempiin suuntiin!

HS -lehti on kuitenkin julkaissut uutisen puoluesuosioista. "Perussuomalaisten kannatus romahtanut". Tämä on hyvin mielenkiintoista. Koska nähdäkseni puolue on ollut äärimmäisen leimallisesti maahanmuuttokriittinen. Ja rehellisesti sanoen Syyrian pakolaistilanne on sen verran laaja ja vakava, että tällä hetkellä se on varmasti relevantimpi aihe - ja henkilökohtaisempi kiinnostuksenkohde - monille. Tämänlaiset seikat yleensä nostavat suosiota. Ja suuresti. Puolueen suosio onkin romahtanut pääasiassa kahdesta syystä ; Ensinnäkin puolue on unohtanut vähävaraiset ja köyhät. Ja lisäksi maahanmuuttokriittinen puhe on lietsonut aggressioon niitä ihmisiä jotka ovat niitä joita PS -puolue on aina kiistänyt olevansa, mutta jotka kuitenkin äänestävät PS:ää ja seuraavat tätä, koska PS on eniten heidän puolueensa.

Sillä aikaa kun konservatiivit ovat keskittyneet valittamaan siitä miten liberaalit ovat keskittäneetliikaa  huomiota KuKluxKlan -kaapuihin, on sitten esimerkiksi Kouvolassa heitelty polttopulloja ja yritetty polttaa Lammin pakolaiskeskus. Toki ymmärrän että moni maahanmuuttokriittinen on arvoiltaan niin telaketjufeministi että ei pidä nuoria miehiä ja heidän henkeään minkään arvoisena, mutta Lammilla mukana oli lapsia. Konservatiivit ovatkin vaienneet näistä koska heille on tärkeämpää puhua siitä Ku Klux Klan -kaavusta valittamisesta. (Joka on nähdäkseni vielä triviaalimpaa kuin Ku Klux Klan -kaavusta valittaminen. Ja tämä ei ole vähän tämä.)

Nykyaikana väkivalta-aktivismi johtaa suosionmenetykseen. Joka taas nähdäkseni kertoo siitä että suurin osa Perussuomalaisista ei ole natseja. Tai jos on natsi, niin on sitä tavalla joka lähtee mitä kevyimmällä harjaamisella ja vesipesulla. Luultavasti suurin osa heistä ei ole natseja ollenkaan. Yliampuminen ja väkivaltailu ei kasvata suosiota tässä maassa. Ja se on piruvieköön lohdullista. Ette voi arvata mitä kaikkia vaihtoehtoisia skenaarioita olen keksinyt. Emme elä parhaassa mahdollisessa maailamassa. Mutta emme huonoimmassakaan. Tämä on kannustava asia. Toki tämänlaisia kertomalla ei saa klikkejä. Toisaalta. Minun blogini ei ole MV -lehti. Tai edes Image.

Pieni ajatus : Salaliittoteoriat ja "false flagejen" suosio

Ei tarvitse seurata kovin paljoa salaliittoteorioita, kun kuulee että ties minkä takana on ns. false flag -isku. False flag tarkoittaa lavastettua hyökkäystä. Eli on tehty operaatio, jonka tekijäksi lavastetaan jokin vihollinen. Tarkoituksena voi olla esimerkiksi saada aikaan vihollisuuksia, hankkia oikeutus tai kansan suosio omalle toiminnalle, tai mustamaalata poliittista vastustajaa.

Esimerkkeinä kuuluisista false flag -operaatioista voi mainita vaikka Mainilan laukaukset. Neuvostoliitto lavasti tykistöiskun Mainilan kylään ja "provosoitui" tästä niin että rikkoi hyökkäämättömyyssopimuksen. Selvästi niitä siis voidaan tehdä. Lisäksi on intuitiivisesti vetoavaa ajatella että tekemällä oma isku johonkuhun voitaisiin mustamaalata vastustajaa. Siksi ei ole yllättävää että esimerkiksi Dan Koivulaakson kokema kirjastopuukotusvälikohtaus tulkittiin Juho Eerolan mielessä false flag -operaatioksi. Eli kun vastustetaan äärioikeistoa, on houkuttelevaa joutua rikoksen uhriksi jotta vastapuoli mustamaalautuisi. Ja siksi olisi järkevää lavastaa joku oikeistolaiseksi ja saada tämä hyökkäämään.

Keskustelin rippusen näistä asioista sellaisen ihmisen kanssa jolla on varsin paljon ammattitaitoa tiedustelusta. Hänen mukaansa false flag -iskujen onglemana on se, että ne ovat kaikista vaikein isku tehdä onnistuneesti sellaisella tavalla että niillä olisi samanaikaisesti laajuutta että vaikutusta.
* Ensimmäinen asia on tietysti se, että false flag vahingoittaa aina "sitä asiaa jota itse kannatetaan". On toki kenties houkuttelevaa tehdä jostakusta oman puolen tyypistä marttyyri. Mutta jos tapat jonkun liikkeen merkittävän jäsenen, niin tämä haittaa myös omaa liikettänne. (Dan Koivulaakson kuolema haittaisi äärioikeiston vastustamista koska hän tietää aiheesta paljon ja voi eläessään esimerkiksi luennoida ja tuottaa kirjoja.) Tämä tarkoittaa sitä että jos suunnitelma menee läpi ja false flag -isku otetaan vakavasti, niin siitä huolimatta luulon tulisi olla kannattavampi kuin se tila ennen tätä. Toisaalta jos isketään johonkuhun pikkutekijään, isku menettää vaikutusvaltaansa. Pikkutekijöiden kuolema ei ole yhtä selvää ideologiaa vastaan hyökkäämistä. (Kirjastoisku liitettiin äärioikeistoon mainetta suttaavasti vain koska kyseessä oli Koivulaakso ja tämän kirja.)
* Toisaalta vakoilussa tiedetään että organisaatiolle on syytä tehdä tietynlainen rakenne. Tämä on tuttua myös terroristeille. Perusongelma koskee tiedon vuotamista. Ja sen vuoksi täytyy luoda klusterimainen hallittu rakenne. False flag -iskussa ongelmana on se, että joko suunnitelma on muutaman tekijän puuhaama juttu jolloin se ei ole mittakaavaltaan välttämättä relevantti. (Pari puukottajaa ovat poikkeus josta ei voi yleistää.) Isompi joukko tuo uskottavuutta mutta toisaalta salaliitto laajenee niin suureksi että informaatio vuotaa väkisinkin läpi.
* Perusongelma false flagissa on se, että sen pitää teeskennellä olevansa jokin muu järjestö. Ja tämä ei onnistu kovin automaattisesti. Sillä yhteyksistä ja niiden puutteesta kertyy tietoa. (Koivulaakson puukotus oli relevantti vain koska tekijöillä oli tunnettuja kytköksiä oikeistoon. Toki heidät on teoriassa voitu soluttaa oikeistoon ikään kuin kaksoisagentteina, mutta soluttaminen vaatii työtä ja riskejä. Eli on vaikeampaa soluttaa kuin olla soluttamatta. Ja kaikki nämä liittyvät siihen miten vaikeaa ja helppoa false flag on tehdä.)
* Itse asiassa kun katsotaan onnistuneita false flageja, niissä onkin yleensä Mainilan laukauksista tuttu efekti. Tosiasiassa maailmassa oli riittävästi tietoa siitä että iskut olivat lavastettuja. Venäjää ei hämätty, se ei oikeasti huijaantunut. Eikä oikein kukaan muukaan. Se olikin julkinen tekosyy, politiikan vuoksi rakennettu. Ei siksi että kukaan oikeasti luulisi asiaa tosissaan.

False flagin luonteena onkin juuri se, että se ei ole onnistuneesti hämännyt mitään informoitua tahoa. Tieto voidaan sitoa aineistoon. Ja siksi false flag -syytös ilmaanheitettynä ei ole argumentti. Se on argumentti vasta kun aineisto ja tiedot ovat esillä. Sitä kuitenkin käytetään salaliittoteorioisa ad hoc -selityksenä jolla havaintoaineisto voi olla mahdollinen. Sen ympärille rakennetaan tarina joka sopii havaintoaineistoon. Sen sijaan että todistettaisiin että isku todella on false flag. ; Itse asiassa jos joku hokee toistuvasti false flagista, hän korostaa lähinnä sitä että hän ei ole hirveän osaava tiedustelusta. Itse asiassa nolasin itseni, kun kysyin aivan suoraan että kun salaliittoteoreetikot puhuvat false flageista, niin miten voi erottaa oikean false flagin väärästä. Että miten niitä voidaan käyttää onnistuneesti. Sävy oli se, että false flagit ovat niin vaikeita verrattuna muihin strategioihin, että kaikki false flag -puheet ovat hevonpaskaa ellei esillä ole erityisen hyvää argumenttia teorian puolesta. Muut vaihtoehdot ovat lähtökohtaisesti uskottavampia.

On äärimmäisen vaikeaa saada false flag sekä tehokkaaksi että kannattavaksi ilman että tästä on ilmoilla niin paljon tietoa että data itse näyttää että se on roskaa. Salaliittoteorioita kuunnellessa saattaa syntyä käsitys että kaikki koko ajan tekevät false flag -iskuja. Mikä pohjimmiltaan tarkoittaa että he pitävät Suurta Maailmanvaltaa huonona kähmijöinä, vakoilijoina ja propagandan tekijöinä. (Vakoiluasiat "toimivat paranoialla" ; Siis ei sillä että hyvät tekisivät vaikeiten onnistuvia, vaan juuri siten että parhaat vakoilijat varmistavat onnistumista ja minimoivat epäonnistumista parhaansa mukaan. Parhaat vakoilijat eivät siis tee näkyvimpiä stuntteja. Amatööriä ne voivat innostaa, mutta he jäävätkin kiinni.) Salaliittoteorioissa yleisin strategia on se harvinaisin. Salaliittoteoreetikot ovatkin innokkaita amatöörejä joiden tiedustelupuolen osaaminen näyttää olevan täynnä lähinnä Dunning-Kruger -efektiä ja egon täyttämää luottamusta salaliittoteoreetikon omaan oveluuteen ja taitoon tunnistaa salakavaluuksia.

No, voiko tätä ihmetellä, kun minullekin ajatus siitä että false flag olisi jotenkin erityisen relevantti ja ovela strategia tuntui "uskottavalta" ja "ilmiselvältä". False flag tuntuu intuitiiviselta, ja rehellisesti sanoen joltain sellaiselta jota itse voisin ihan oikeasti lähteä tekemään. Mutta minä olenkin vakoilu-propaganda -akselilla amatööri. Ammattilaisen, asiantuntijan ja minut tälläisissä asioissa erottaakin juuri se, että ammattilaiset eivät tee mikä amatööristä tuntuu kätevältä ja ovelalta juonelta. Ammattitaidolla on yleensä väliä. Juuri siksi että hommat eivät mene siten kuten jossain amatöörien foliohattufantasioissa.

---

Siksi Ken Ham ei ole evoluutikoiden soluttama tyyppi jonka tehtävänä on pilata uskovaisten maine. Hän oikeasti on idiootti joka vastustaa NASA:n ulkoavaruuden elämän mahdollisuuden tutkimusta ja korostaa että oikeaa tiedetttä tuetaan siten että rakennetaan enemmän koko perheen nähtävyyksiä, luomistieteen museoita. Vaikka on kyllä epäintuitiivista uskoa että joku voisi tosissaan olla noin tyhmä. Hän on. Ja niin on suuri osa ihmisistä. Myös oikeistolaiset kirjastopuukottajat kuuluvat aivan uskottavasti tähän kategoriaan.

Erilaisia Zombieita

"Vanhakantainen", mielestäni klassinen, zombie oli kuolleista herätetty ; Henkiin herätys tapahtui salamoinnin ja okkultisten rituaalien tai tieteenä kaupatun hullun tiedemiehen kokeilujen avulla. Se nousi tekemään henkiinherättäjänsä tahtoa ikään kuin tahdottomana orjana. Tämä zombius ei ollut tarttuvaa. Tämä malli sai ihmiset kokoontumaan yhteen ja taistelemaan sitä vastaan. Tämänlaisia zombieita vastaan voidaan taistella uhrautuvasti, ja uhriksi ei helposti jätetä ketään omista.

"Tuoreemmanlainen" zombiekuva on sen sijaan maallistunut siinä mielessä että okkultismi on jätetty vähemmälle. Yhä useampi zombie -elokuva perustelee zombiuden sairauden kautta. Tässä zombieudessa oleellista on, että se rakentaa hyvin erilaisen dynamiikan sankareille ; Heitteellejätön dynamiikka korostuu. Tämäkin toki korostaa sitä että massoja vastaan taistelevat tekevät yhteistyötä. Mutta sävynä on se, että tämä diili koskee vain taistelukykyisiä. Purtu on sama kuin esizombie, esivihollinen. Tässä maailmassa omia jätetään helposti syötäväksi. Uhrautuva sankaruus vähenee. Koska tässä maailmassa uhrautuva sankari enemmänkin lisää zombieiden määrää (itsellään).

"The Walking Dead" on itse asiassa vienyt tämän zombiekuvan vielä astetta pidemmälle. Siinä zombieus leviää alkuvaiheessa pelkästä puremasta. Myöhemmin esiin nousee kuitenkin ajatus siitä että zombieus on sairaus, joka ei aina vaadi näkyvää puremajälkeä. Juoni keskittyy tälläisessä asetelmassa yhä enemmän vainoharhaan. Jokainen on epäilty. Edes sankarillisuus ei auta. Päädytään zombie -elokuville yleensä vieraaseen asetelmaan, jossa keskitytään ryhmää hajottavaan paranoijaan. Zombie on jopa tautimuodossaan ollut yleensä karkeasti ottaen ulkopuolinen uhka, joka on tunnistettu jo ulkonäöltä.

Nähdäkseni tätä voidaan käyttää vertauksena erilaisille konservatiivisille asenteille. Ajatus ei tietysti ole kovin erikoinen. Olen jo aikaisemmin blogannut siitä miten elokuvien suosio näyttää noudattavan kaavaa jossa liberalismi liittyy vampyyreihin ja konservativismi zombieihin. Tavallaan liberalismin stereotyyppinen kauhukuva liittyy vampyyrimäisiin piirteisiin ja konservativiistereotypia taas liittyy juuri zombieihin. Nämä mielikuvat ovat tietyllä tavalla irvikuvia ja olkiukkoja ja propagandaa. Mutta niihin jossain määrin uskotaan, ja niillä on siksi voimaa.

Heijastaisinkin tämän vertauksen siihen, että tosiasiassa konservatiivien kauhukuva löytyy zombieista. Mutta konservatiivien ihailema sankarityyppi taas näkyy enemmänkin zombie -elokuvien sankarihahmoista. Vampyyrielokuvien sankareiden voisi luulla heijastavan vahvasti konservatiivien sankari-ihannetta, mutta hieman yllättävää kyllä minun silmiini zombie -genre vaikuttaa nimenomaan siltä että konservatiivien sankarihahmot laitetaan kohtaamaan konservatiiviuden uhkakuvat. Kenties tämä kertookin siitä että konservatiiviuteen liittyy jonkinasteista itsereflektiivistä uhkien punnitsemista. (Mikä ei ole ollenkaan huono piirre.)

Siksi en voikaan sanoa muuta kuin että klassisessa zombie -elokuvassa puhutaan sosiaalisesta yhteydestä, jossa yksilö vapaaehtoisesti uhraa itsensä suuremman hyvän edestä. Sitten tuli ns. uusliberalismi, joka miellytti konservatiiveja vahvasti. Siinä verotus ja heikommista huolehtiminen jätettiin vähemmälle. Ajateltiin että heikompien tukeminen kannustaa loisimiseen. Nykyhetken uuskonservatiivien maailma taas on "äärimmäisen nietzscheläistynyttä". Tätä kuvaa lähes McCarthyn kommunisminpelkoa vastaava ajatus ulkopuolisista tunkeutujista. (McCarthy muistuttaa oivasti, että paranoija on toki ollut konservativismille lieveilmiö luultavasti aina. Tämä näkyy vanhan konservatiiviudenkin asenteissa, mutta ei zombie -elokuvissa vaan sellaisissa elokuvissa joisa pahat avaruusolennot näyttivät ihmisiltä. Tai "Battlestar Galacticassa", jossa ihmisten näköiset cylonit olivat ihmisen näköisiä robotteja. Tälle paranoijalle on nyt annettu enemmän tilaa.  "South Park -konservatiivius" sisältää ihanteita joita ei tarvitse hakea "The Walking Deadia" kauempaa.

Tässä nykyisessä maailmassa liberaalia uhkaa vastaan voidaan taistella vaikka kohduilla. Tässä maailmassa voidaan jättää lapsia heitteelle. Ja vastustaa tiedestandardeja vain siksi, että ne nähdään liberaalina biasina joka aivopesee omat lapset. Liberalismissa nähdään vakavista vakavin Tartuntavaara. Zombie -elokuvien kautta ponnistava metafora yltää pitkälle. Turhan pitkälle. Niin pitkälle, että sitä hieman häpeää sitä että on loppujen lopuksi itsekin periaatteessa konservatiivi, tai ainakin konservatiivinen.

Avio -onnea Lydia Truebloodin tapaan

Romantiikka on täynnä rituaaleja ja symboleja. Se ei ole pelkkää tunteen paloa, vaan siihen liittyy myös aktioita - etenkin akteja. Yksi kuuluisimmista on treffeillä puun kuireen kaiverrettava graffiti-tagi tai mikä lie kaiverrus. Tämä voi tuntua oikein miellyttävältä kunnes miettii sitä miten tämä pöyristyttävä vandalismi osoittaa miten monella ei-niin-lainkuuliaisella ihmisellä on veitsi mukanaan lähtiessään treffeille.

Sama jatkuu avioon mennessä. Sillä tavallisesti ihmiset menevät avioliittoon, hankkivat asuntolainaa ja ottavat henkivakuutuksen. Tämä voi tuntua vakaudelta ja turvallisuudelta kunnes miettii sitä miten tässä varmistetaan se, että peritään henkilö ja saadaan rahaa heti kun tämä kuolee.

Kunnon trolli (joka ei tarvinnut edes internettiä trollatakseen tuhansia)

"Meistä tuntuu, että Me olemme Te, arvon Cthulhu. Saatamme molemmat olla sairaudentunnottomia skitsofreenikkoja, jotka eivät vain tiedosta olevansa sama ihminen."
(Peelo, Hikipedian käyttäjä)

Internetissä on tavallista törmätä tilanteeseen, jossa jokun kirjoittajan taakse ilmestyy valtava tukijoukko. Tätä tukijoukkoa kutsutaan sukkanukeksi siinä tapauksessa että sekä tekijä että tukijoukot ovatkin itse asiassa sama henkilö. Usein sukkanuket kehuvat "päänimimerkkiä".

Osa käyttää tätä erikoisemmalla tavalla ; Omaa päänimimerkkiä tuetaan siten, että esitetään "tiukkaa mutta reilua" vastustajaa, sellaista joka mahdollisesti myöntää lopuksi tappionsa. Näin saadaan arvovaltaa itse päänimerkille. Tämä strategia mahdollistaa vastapuolen olkiukottamisen hyvin hienovaraisesti ; Kun sukkanukke esittää argumentit, niitä voidaan käsitellä aivan kuin ne olisi esitetty vakavasti ja että ne olisivat oikeasti käytettyjä argumentteja.

Käytännössä ainut tapa tunnistaa ja varmistaa tämänlainen olkiukottaminen on saada sukkanukke kiinni vaikkapa IP -osoitevarmistuksilla tai sillä että hän kerran vahingossa kirjoittaakin lausunnon "sillä väärällä nimimerkillä" ~ Sitä ennen voidaan lähinnä katsoa että tyyppi edustaa jotain marginaalia, jolloin hänen argumenttinsa eivät ole yleensä käytettyjä tai kokonaiskuvan kannalta olennaisia.

Sukkanukkearmeijan ylläpitäminen voi kestää pitkänkin aikaa. Siksi internetissä kiertely onkin omituista ; Liika varomattomuus johta usein harhaan. Kommentoijien ajatellaan helposti olevan eri ihmisiä ja keskustelun aitoa. Tämä vääristää tulkintoja ; Olkiukkosukkanukesta tulee muutoin vakavasti otettava edustaja. Tavallaan lukijalta vaaditaan "itsehankittua paranoiaa" koska ympäriinsä pyörii "itsehankittua skitsofreniaa". Hullu maailma vaatii hulluutta jotta voisi olla järkevä. ~ Tai sitten voi tietysti vain antaa mennä. Ymmärtää että internetfoorumit ovat surrealistisia paikkoja ja että hyvin moni "foorumi ja threadi" vain lähestyy parodiahorisonttia ; Sitten ei enää voida sanoa onko esitys vitsi vai ei.

Internetin maailmassa trollaaminen on tietysti hauskaa. Mutta tosielämästä on löydettävissä yksi suorite, joka asettaa haastetta. Pelkästään kyvyttömyys nousta tälle tasolle pitäisi olla riittävä syy olla sukkanukettamatta. Parasta on, että saavutus on tehty ennen internetaikaa.

Australian pääministeri Alfred Deakin nimittäin oli uransa aikana myös salanimellä kirjoittava journalisti. Deakin-journalisti kirjoitti melko usein itsestään. Hän oli siis samanaikaisesti toimija, joka ideoi asioita jotka olisivat kiinnostavia. Että oli uutisoinnin aiheena niiden tekemisestä. Että valikoijana että asiasta kirjoitettaisiin. Että kommentaattorina.

Journalistina hän kirjoitti usein Deakinin tekemisistä ja osoitti tukeaan Deakinin ajatuksille (eli komppasi itseään). Erikoinen piirre oli että journalistina hän moitti pääministerin toimia välistä hyvinkin kärkevästi. Deakanin kaksoiselämä jatkui vuosia ilman että kukaan epäili mitään.

Evolutionistit kuolevat nuorempina. (Lisäksi se vahingoittaa sinua ja lähellä oleviasi.)

Muistan kun pienenä ja naivina juttelin uskontoasioista, koska pidin sitä harmittomana aiheena. Ajattelin että uskovaiset noudattavat omia sääntöjään ja ovat erityisen suvaitsevaisia ja pitkämielisiä. Totuus valitettavasti paljastui melko pian ja minusta tuli askeleen kyynisempi ja pessimistisempi viisaampi.

Juha Leinivaara kertoi imaamista, joka joutui pulaan selittäessään että evoluutioteoria ei ole islaminvastaista. Moni islamilainen ei hyväksynyt tätä ja siksi imaamia syytettiin apostasiasta. Tähän liittyy siitä ikävä asia kuin kuolemanrangaistus. Imaami itse ei tietysti edes kokenut tehneensä mitään apostasiaa, joten kysymys oli määritelmällisestä näkemysasiasta, eikä mistään "kunnollisesta ateismiinkääntymisestä".

Kristityt uskontoverit kykenevät vastaavaan. Coloradossa professorit saivat uhkailuja. Puhumattakaan siitä, miten "kenguruoikeudenkäynnissä" Pedro Irigonegaray oli erikoisessa tilanteessa, kun kreationistien puoli selitti miten heitä kutsutaan pahoilla nimillä ja Irigonegaray selitti tappouhkauksista. "A particularly notable moment was the juxtaposition of board member Connie Morris whining about being called stupid in "vulgar" terms while Irigonegaray was recounting the death threats he had received." Eikä siinä vielä kaikki.

Syynä ei taatusti ole yleinen kristittyjen väkivaltaisuus. Luultavasti keskiverto kristitty on vähemmän vihainen ja aggressiivinen, kuin esimerkiksi minä. (Siksi että olen keskivertoista vihaisempi ja aggressiivisempi, olipa mittarina lähes mikä tahansa ryhmä.)

Aborttiklinikalle iskenyt murhaaja Paul Hill on saanut tukea teoilleen. Hänen kunniakseen on perustettu peräti "Paul Hill Days". Hänen muistosivullaan ihaillaan hänen rohkeuttaan ja kerrotaan otsikossa "Raamattusitaatilla" siihen suuntaan, että hän oli hyvä uskovainen. Vain täysi uuno uskoisi että kaikki abortinvastustajat kannattaisivat aborttilääkärien teloittamista. Silti vain uuno uskoisi että teko oli vain random act, jolla ei olisi mitään tekemistä kristillisten näkemysten kanssa. Hillin teon kehujat näyttävät että asialla on "support group"; Tämä erottaa sen esimerkiksi suomalaisesta kouluampuja -Auvisesta, joka toki selitti olevansa "luonnollinen valitsija", mutta ei kuitenkaan saanut mitään evolutionistien kannatusta asialleen. Hänellä oli support groupia muualla, joka näkyy copycat -temppuina, joissa toistui aktio - mutta ei "evoluutioterminologia".

Tosiasia on, että aihepiiriä käsittelevän pitäisi olla varovainen. Ei yleisyyden vuoksi, vaan siksi että aggressiivisia tahtova ryhmittymä on kooltaan kaikkea muuta kuin merkityksetön. Yksi syy siihen että sellainen löytyy kristillisyydestä on todennäköisesti se, että kristittyjä on paljon. Siksi ei ole ihme jos yksi hullu löytää toisen hullun, he vaihtavat ajatuksia ja sitten onkin ryhmä jolla on identtiset hullutukset. Valitettavasti tämä selitystapa ei muuta tätä joukkohulluutta olemattomaksi. Lieveilmiö on lievelilmiö, mutta se on olemassaoleva ilmiö. Minut tämä lieveilmiö on kohdannut, ja sen seurauksena olen vihainen ja itse asiassa hieman paranoidi. (Onko se mielenvikaisuutta jos ne ovat todella perässäni?)

"Beyond reasonable doubt" vs. "Impossible expectations"

"My propositions are elucidatory in this way: he who understands me finally recognizes them as senseless, when he has climbed out through them, on them, over them. (He must so to speak throw away the ladder, after he has climbed up on it.)"
(Wittgenstein, "Tractatus Logico-Philosophicus")

Wittgensteinin varhainen kausi edustaa varmuuden hakemista. Hän halusi että ei puhuttaisi enempää kuin tiedetään, eli ei puhuttaisi metafyysisiä suulla suuremmalla. Tätä kautta hän ajatteli että "tikkaat voidaan jossain vaiheessa kaataa". Kuitenkin paljastui että tikkaita tarvitaan aina. Tai jopa pidemmälle ; Tieteellisyys on rakennustelineiden ympäröimä. Jokainen teoria on osittain metafyysinen ja kokonaisyys pysyy pystyssä vain sitä kautta miten nämä ovat nojaamassa toisiinsa ; Se, että kaikissa tieteellisissäkin teorioissa on aina mukana metafysiikkaa on ollut tieteenfilosofeille ilmiselvää sitten Wittgensteinin ja hänen ystäviensä loogisen positivismin yrityksen ja erehdyksen jälkeen.

Wittgensteinin myöhäiskaudella, kirjassa "Philosophical Occasions" hän sanoikin "Philosophy is like trying to open a safe with a combination lock: each little adjustment of the dials seems to achieve nothing, only when everything is in place does the door open." Eli kyseessä ei ollut suoraviivainen eteneminen, vaan kun eri teoriat osuvat yhteen, syntyy ymmärrystä. Wittgenstein muistutti nyt varmuuden sijasta siitä että "Every explanation is after all an hypothesis."

Tiiviisti ; voidaan sanoa että teoria itsessään ei ole havaittava objekti. Tai jotain joka voidaan todistaa sellaisella tasolla, että siinä ei olisi jonkinasteista epäilyttävyyttä.

Teologit käyttävät tätä osana uskon oikeuttamista. Tässä mielessä kaikki osaavat loogisen positivismin kaatumisen roolin tiedekriittisyydelle. Mutta harva miettii sitä, mitä kyseisen näkemyksen romahdus tarkoittaa tiedemyönteisyydelle. Kuitenkin tieteenfilosofiassa juuri tämä on olennaista. Loogisen positivismin romahdus ei nimittäin taatusti tarkoita tieteen hylkäämistä. - Ei, vaikka joskus asian ympärillä olevaa keskustelua katsoen tältä saattaa vaikuttaakin.

Huomiot pakottavat asettamaan tieteellisyyden aivan uuteen rooliin. Usein empiiristä tiedettä pidetään miltei kaikkivaltiaana ja lopullisen todistusvoimaisena. Tätä ajatusta on vaikeaa heittää mielestä. Kun sitä hyppää laskuvarjolla, sitä luottaa tieteentekijöiden laskelmaan enemmän kuin rukoukseen että ei lässähdä maahan pannukakuksi.¹

Tieteen metafyysinen luonne pakottaa miettimään nimen omaan sitä, mikä on "beyond reasonable doubt" (järkevän epäilyn ulkopuolella) : Kun teorioissa on metafysiikkaa, voidaan aina nostaa esiin jonkinlainen kriittinen "voi olla että olette väärässä" -heitto. Tiedenihilisti, denialisti tai pseudotieteilijä voi siksi aina "leikkiä paholaisen aasinajajaa"² ja sanoa että "not good enough". Aina voidaan löytää jotain oletuksenvaraista ja metafyysistä johon vedoten joku voi sanoa filosofisesti että "ei vakuuta". Väärinkäytettynä tämä johtaa antitieteelliseen saivarteluun. Tämä saivartelu johtaa ainakin postmodernismiin. Ja varsinkin denialismiin. Tätä liioiteltua saivartelua kuvataan sanaparilla "Impossible expectations", mahdottomat vaatimukset.

Sagan mainitsi siitä, miten "Extraordinary claims require extraordinary evidence". Tämä nostaa uuden tason. Teorian evidenssi liittyy teorian erikoislaatuisuuteen. Kaikissa teorioissa on metafysiikkaa, mutta toisissa sitä on vähemmän kuin toisissa. Tämän vuoksi voimme, tutkiessamme tulta empiirisesti, jättää flogistonin taakse ja katsoa eteenpäin kohti happiteoriaa. Joku filosofi tietysti voi etsiä näistä arvailunvaraisia elementtejä ja löytääkin niitä. Mutta tämä ei johda siihen että happiteoria olisi satuilua tai huono selitys. Tai että happiteorian ja flogistonin laatueroja ei voitaisi arvioida. Moni tekee viimeisimmän loikan ja päätyy tietorelativismiin tai alkaa pitämään ihmisen sielun värähtelytasoja sallittavana empiirisenä teoriana palamiselle. Sagan muistuttaa siitä että me emme kykene ehkä tietämään täydellisesti, mutta melko hyvin kuitenkin. Matkassa on vain haasteita. Siksi hän sanoikin : "The truth may be puzzling. It may take some work to grapple with. It may be counterintuitive. It may contradict deeply held prejudices. It may not be consonant with what we desperately want to be true. But our preferences do not determine what's true."

Itse asiassa moni kutsuu empiriisiä teorioita kiistattomiksi. Monet tietorelativistit väittävät että tämänlaisen sanan käyttö tarkoittaisi "silmälaput päälle" -asennetta jossa oltaisiin loogisen positivismin hengessä katsomassa että empiria ja vallitsevat paradigmat ovat erehtymättömiä. "Kiistaton" -sana ei kuitenkaan itse asiassa sano että teoriat olisivat erehtymättömiä ja että empiria olisi todistanut jonkun asian niin että sen vaihtaminen ei ole missään oloissa järkevää. Kiistattomuus -sanan käyttö tuntuu heistä dogmaattisuudelta.

"Kiistaton" -sana on tämänlaisen tiedeylivaltaisuuden ja skientismin sijasta kuitenkin pohjimmiltaan tieteensosiologinen kannanotto ; Ei ole menossa sellaista keskustleua joka uskottavasti olisi johtamassa paradigmanvaihtoon. "Kiistaton" -sana sanoo vain että asiassa on vallalla vain yksi teoria joka on "beyond reasonable doubt". Eli näkemyksestä ei ole vakavasti otettavaa tieteellistä debattia juuri nyt.

---

1 Moni tekee tietysti molemmat, rukoilee ja käyttää laskuvarjoa. Osalle mukana on eläimellinen reviirinmerkkaustapa, "mustan helmen kirous", joskin ilman karibialaisia merirosvoja.
2 "Paholaisen asianajajaksi" kutsuminen olisi liian kohteliasta, tämän sanan konnotaatiot kun liittyvät terveeseen epäilyyn, skeptismiin, sen sijaan että kyseessä olisi paranoijan tasolla oleva sairas epäily, denialismi.

Tyhjänrohkeat salaliittoteoreetikot.

"Muistamisenarvoisia päähänpistoja" viittaa erikoiseen rypäytymiseen. New Worl Order -salaliittolaiset, Illuminatus -salaliittoteoreetikot -ja omana lisäyksenä myös esimerkiksi saatanapaniikkiin liittyvät roolipelivainot- ja muut vastaavat toimijat ovat nimittäin hyvin omanlaisiaan. He ovat kristillis-konservatiiveja.

Useinhan tämänlainen toiminta liittyy assosiaatiossa New Age -tyyppiseen toimintaan. Karkeasti sanoen voisi sanoa että kristillis-fundamentalismiin liitetään "hihhulointi", ja New Ageen "hörhöily". Salaliittoteoriat ovat enemmän hörhöileviä.

Mutta New Age on ideologialta ja sosiaaliselta rakenteeltaan liian maailmaasyleilevä ollakseen "kunnolla läpitunkevan paranoidi". Hehän yrittävät nähdä hyvää jopa avaruusolentojen abduktioissa joissa humanoidit tarinoiden mukaan tunkevat sondeja vasten tahtoaan kaapatun ihmisen anukseen ja teetättävät näille lapsia ja tunkevat nämä täyteen avaruusmikrosiruja jotta voisivat lukea kaapattujen ajatuksia ja jotta tietäsivät missä tämä heidän arvon homo sapiens sapiens -lajin koe -otus milloinkin luuhaa.

Kunnon New Ageri vastustaa systeemin jämähtämistä kahlitsevana, NWO -salaliittolainen näkee tässä itsensä vihtahousun kannattajien juonen. Asiaa hoidetaan tietysti maanpäällisten toimijoiden kautta. NWO -salaliittoteorioiden ytimessä taas on se, että valtava saatanallinen toimija vetää naruista ja yrittää saada aikaan totalitaarisen helvetin. Tämä muutoksen pelko sopii yhteen konservatiivisen kanssa, koska molemmissa on voimakas muutosvastarintainen efekti. Näin ollen useimmat konservatiivit eivät toki ole NWO -salaliittoteoreetikkoja. Mutta useimmat NWO -salaliittoteoreetikot ovat konservatiiveja.
1: Ei ole yllättävää, että salaliittoparanoijat esimerkiksi juutalaisen "rappeuttavan kulttuurin" vastaisuus Suomessa, ovat olleet konservatiivisten toimijoiden.

Useinhan salaliittoteorioita lähestytään aika karkeasti vain (1) ne rakentavan luovuuden ja mielikuvituksen ja oman ajattelun ja muiden positiivisten asioiden kautta ja (2) karkeana taikauskoisena pseudotieteenä. Ne toimivat tietysti molemmat omalla tavallaan ja rinnakkain, koska ne käsittelevät samaa aihetta eri näkökulmasta.

NWO -Salaliittoparanoian kohdalla kysymykseen tulee kuitenkin myös pelko ja projisointi. Kristillinen konservatiivi rakastaa käännyttävää julistusta, joten hänen ihanteensa on yhden aatteen maailma. On hyvin helppoa kuvitella "vihollinen" ja muut samanlaiseksi. Ja jos tämä ei toteudu, on helppoa kuvitella että he ovat kaksinaamaisia valehtelijoita jotka juonivat pinnan alla.
1: Uskallan sanoa näin, koska olen itsekin aika herkkä tämänlaiselle yliampuvalle paranoialle.

Salaliiton pelon ytimessä on demonisoinnin psykologia : Toimiva pelottelu toimii ajatuksella "vihollinen keskuudessamme". Vihollisen täytyy muistuttaa hyviä.
1: Kunnon pelotteleva ja pelkääjää kahlitseva demonisointi ei synny Tolkienin "Taru sormusten herrasta" -örkeillä, vaan "Battlestar Galactican" Cyloneilla.

Olennaista on se, että samanlaisuus tuo mukanaan "omia syntejä" projektioon, ja tuo samastumisentunnetta. Tämä antaa kokemuksen siitä että vihollinen on järjellinen ja ymmärrettävä toimija, joka tekee kuvitellun toimijan tahoista tietyllä tavalla yksilölle itselleen uskottavampia. Ja samalla vedotaan myös suoraan omiin pelkoihin, kuten vieraudenpelkoon.

Nämä yhdistämällä syntyy voimakas salaliittotunne, jossa itse nähdään egoistisesti harvinaisena erikoistapauksena, joka näkee tämän ovelan juonen taakse. Samalla on ymmärrettävää, miksi salaliittoteoriat ovat usein niin kovin ekstreemejä ; Salaliittoteoriassa yhdistyy varmuus siitä, että asiat jotka ovat vastaan salaliittoteoreetikon omaa maailmankuvaa ja mielipiteitä on paitsi ikävää, epäeettistä ja inhottavaa. Ja niiden kannattaminen valheellista tai typeryyttä. Tämän lisäksi asian on oltava ultimaattisesti haitallinen ja erimielisen tulee olla säälittävän halveksittava aivoton sätkyukko. Ja vastakkainen mielipide lisäksi masinoidaan osaksi suurta koneistoa, kaikkien aikojen suurinta pahaa. Ja samalla saadaan ylpeydentunnetta siitä, että vain salaliittoteoreetikko ja hänen fiksut ja valaistuneet aatetoverinsa ovat selvillä tästä totuudesta. Äärimmäinen rohkeus vaatii pelon sietämistä. Salaliittoteoreetikkoja kuvaakin eräänlainen tyhjänrohkeus joka kumpuaa paranoiasta.

Skeptismin Paha Kolmiyhteisyys.

Skeptismi -sanalla on nykyisin melko hyvä kaiku. Ihmiset yhdistävät sen melko yleisesti rationaalisuuteen. Sen vuoksi kaikki haluavat olla skeptikkoja. Tässä mukaan tulee tietysti se, että skeptismi -sanaa käytetään monessa yhteydessä. Niiden välillä ei ole kovinkaan paljoa samaa.

Pinnallisesti jokainen skeptikko esittää itsensä epäilijänä ja varoo herkkäuskoisuutta, mutta käytännössä jokainen tapa määrittää epäilyn ja herkkäuskoisuuden eri tavalla. Tätä kautta eri versioilla ei ole juuri mitään tekemistä keskenään. Tätä tilaa kuvannee tuo ylhäällä oleva kuvio.

Selitän kuviota auki vielä tekstinä(kin). Järjestys ei ole satunnainen. Järjestys on "todistettuna pitämisjärjestys". Ensimmäisessä asiat hyväksytään pienellä tai olemattomalla perustelulla, kun taas viimeisessä "mikään perustelun määrä ei riitä". (Syyttäkää järjestystä vaikka evidenssikeskeisyydestäni!)

Skeptismi paranoiana.

Tässä versiossa skeptismi tarkoittaa epäluuloa. Takana on oletus siitä että tiedeyhteisö, hallitus tai jokin muu iso taho manipuloi ja huijaa muita. Tästä syntyy kauhuskenaariopelottelua.
1: Mielenkiintoista kyllä: Tämä on itse asiassa ainut "peruspalloista" joka ei ole analyysiltään ja tietoteorialtaan "tietty järjestelmä", jolla on kehittämishistoria. Tässä salaliittoteoreetikon tunne on keskeisessä asemassa. Tässä keskitytään (1) ad hoc -selitysten keksimiseen jossa intuitiot saadaan liimattua asioihin. Näin "nähdään" vaikka tavallisten uutisotsikoiden takana "merkkejä" siitä tietystä salaliitosta. Tärkeää on myös (2) se, miten nämä intuitiot osaa tuoda esiin. Löydetyn ad hoc -selityksen on vedottava paitsi omaan intuitioon, sen esittämisen pitää saada muissa aikaan intuitioita. Tämä on sitä salaliittoteoreetikon ammattitaitoa. Molemmat näistä ovat taitoja, ne vaativat harjoittelua ja niissä opitaan paremmaksi.

Tässä keskiössä on epäilijän toisinajattelijan status. Tässä yhteydessä esimerkiksi tieteen käsityksiin nojaava "salaliiton kieltäjä" koetaan herkkäuskoisena. Hänhän syö kaiken mitä salaliiton tekijät syöttävät. Tässä kohden edellä mainittuun liitetään usein sana "helppo". Aito epäily on sen sijaan "vaikeaa", koska harva uskoo siihen. Toisin sanoen analyysin helppouden ja vaikeuden sijasta korostetaan psykologista helppoutta. Lukumääriin vetoaminen on valitettavasti argumenttivirhe, vetosipa sitten enemmistössä tai vähemmistössä olemiseen.

Herkkäuskoisuus on ensisijassa jonkinlaisen salaliittoparanoian puuttumista.

Skeptismi skientisminä.

Tässä pyritään vaihtoehtoja punnitsemaan tieteellisen todistusaineiston kautta, olipa kyse mistä tahansa. Tässä päädytään usein puolustamaan vakiintuneen tieteen näkemyksiä. Psykologisesti tämä voi olla helppo tila, mutta aitona skeptikkona oleminen on itse asiassa hyvin vaikeaa. Harva ihminen on opetellut todistusaineiston otoksen ja käsittelyn ja johtopäätösten tekoa kovinkaan paljoa.

Tosin tässä kohden skeptismi tuottaa usein arkiajattelun vastaisia asioita. Arki -ihmisten käsitykset monista asioista ovat luuloja siitä mitä ne ovat. Tätä kautta skeptikko joutuu usein olemaan vähemmistönäkin. Tässä kohden mukaan astuu tietysti pseudoskeptismi, joka näyttää hyvin samalta. Tosiasiassa pseudoskeptikko kuitenkin vain heijastelee juuri niitä "yleisiä näkemyksiä". Usein hän puolustaa niitä "tieteellisinä totuuksina", koska ne ovat yleisiä harhaluuloja.

Tässä skeptismissä herkkäuskoisuus on itse asiassa todella erilaista, kuin edellisesssä tapauksesa. Tässä varotaan tekemästä liian helppoja johtopäätöksiä. Esimerkiksi jos näkee tunnistamattoman lentävän esineen, sen pohjalta ei ole vielä perusteltua uskoa sen takana olevan älyllinen toimija. Avaruusäly on tässä vaiheessa perustelematon "voi olla", ad hoc -liima. Tekoselitys, joka on liimattu päälle. Tämän vuoksi vaaditaan tarkempia todisteita. Paranoiassa myös perusteluun tarvittavan todisteiden puute ja saamisen vaikeus tukee "kätkemistä".

Skeptismi relativismina

Tämä on vanha antiikin kreikan skeptismin ajatusmaailmaa. Siinä korostetaan sitä että ihminen ei voi saavuttaa tietoa mistään. Siksi tämän on paras olla yrittämättä. Ihmettelemällä ja tietämättömyyden hyväksymällä saavutetaan mielenrauha.

Tämä on nykyisin melko harvinainen muoto. Joskus jotkut esittävät olevansa tämänlaisia skeptikoita, mutta jo seuraavassa lauseessa he voivat esittää tietävänsä että toisen täytyisi vaikka käydä lenkillä jotta tämä voisi hyvin. Tätä kautta he eivät ole useinkaan "puhdasoppisesti skeptikkoja".

Tässä herkkäuskoisuus on sitä että ei hyväksy tietämättömyyttään.

Pahan Kolmio.

Päästään varsinaiseen "pahaan". Toki olen valinnut perusympyröihin sanat siten että ne ovat konnotaatioiltaan negatiivisia. (Esimerkiksi "skientismi" ei kuulosta läheskään yhtä hyvältä kuin "tieteelliset analyytikot". Tämä on tarkoituksellista. Valitsemalla negatiiviset sanat kaikille, pyrin olemaan tasapuolinen sillä ainoalla tavalla jolla osaan. Koska en voi olla varma että silitänkö toisia ja olen toisille vain neutraali, päätin "vähän lyödä kaikkia".)

On selvä että erilaiset näkemykset sekoittuvat keskenään. Se kuvaa enemmän asennetta, ja arvostusta kuin tässä onnistumista. Mutta sitäkin kautta voidaan edetä. Tätä kautta "pallojen keskelle" on saatu hieman kolmiomainen kuvio. Niissä kuvaan sitä, että eri pallojen yhdistyessä syntyy erilaisia asioita.
1: Pseudotieteissä on mukana paranoidista epäilyä, mutta samalla uskoa ja halua tieteellisen analyysin käyttöön. Tiedettä arvoistetaan ja sitä kohti pyritään. Tässä korostan sitä että oman näkemyksen tieteellisyydestä ei luovuta. Virheet ovat joko "irrelevantteja" tai niitä ei myönnetä. Tieteellinen argumentaatio pseudotieteiden kohdalla on huonolaatuista. Mutta olennaista on se, että sitä kuitenkin pidetään tärkeänä ja tämän analyysin tekemistä ja opiskelua pidetään keskeisenä ja tärkeänä asiana.
2: Salaliittoteorioissa tieteellinen todistaminen ei ole keskiössä. Jos sitä ei ole, se on kätketty. Toki tässäkin mielellään lainataan tieteellistä jargonia, mutta jos todistusaineistoa ei puutu, tämä voidaan silti tunnustaa ja tätä ei nähdä ongelmana itse salaliitolle. Perinteinen selitys on "kätkentä". Jos tieteellinen tutkimus antaa eri tuloksen, sitä on joko manipuloitu tai sitten se on vain huono.
3: Perinteinen mystiikkasävyinen rajatieto on ehkä "oudoin peruna" tässä säkissä. Sillä se yhdistää hyvin erilaista tietämisen ja relativismin yhdistelmää. Siinä on suuri tuntematon, jota voidaan ymmärtää ja hallita samanaikaisesti. Tässä ratkaisuna on se, että tieteen sijasta turvaudutaan hallintarituaaleihin ja siihen että opetellaan erilaisia kirjoitettuja luokitelmia. Kun enkeleistä kirjoittaa luokitelmalistoja ja heidän roolejaan, sitä joudutaan opettelemaan. Joten kyseessä on heistä tieto.

Keskelle jää tietysti denialismi. Se perusluonteeltaan kerää yhteen kaikkien yllä olevien huonot puolet. Tämä on ymmärrettävää, kun muistaa että tupakan syövänaiheuttamisen kohdalla oli ensimmäisiä denialistisia liikehdintöjä. Siihen liitetään vahvasti slogan "doubt is our product". Denialismissa tavoitteena ja lopputuloksena on epäily. Se eroaa kaikista yllä mainituista siitä, että mikä tahansa epäily ja mikä tahansa "herkkäuskoisuuden luokka" käy, kunhan se voidaan liittää siihen kohteeseen jota denialismi on kyseenalaistamassa.

Tämän vuoksi denialistiset järjestelmät ovat perusluonteeltaan hyvin "saippuaisia". Niiden perusluonne on epämääräisyys. Ne eroavat selvästi pseudotieteistä, koska pseudotieteissä korostetaan oman, vaihtoehtoisen näkemyksen, tieteellistä vahvuutta. Denialismissa taas riittää että vastustajaa mollataan, ja tämän luotettavuus asetetaan kyseenalaiseksi. Keinoina on "kaikki" salaliitoista toisen tieteen kyseenalaistamiseen.

Luottamus.

Paranoidia skitsofreniaa sairastavat ihmiset rakentavat luontevasti mitä erikoisempia tarinoita heihin kohdistuvasta vainosta. Esimerkiksi hän saattaa pelätä että maailmassa vaikuttaa suuri salaliitto, ja että nämä asuvat hänen yläkerrassaan. Tämän seurauksena esimerkiksi tärkeät paperit ja dokumentit ja tavarat täytyy aina pakata mukaan kun mennään ulos. Samoin täytyy kasata ulko -oven eteen tavaraa, jotta he eivät yöllä pääse murtautumaan kotiin nukkuessa. Kaupankäynnissä pitää olla varovainen, ja esimerkiksi velanperintä on vain salajuoni, ja tämän maksaminen ei kannata, koska itse velka ei ole pääasia vaan tekosyy sille että "ne pääsee sisään". Jos yrität argumentoida tilannetta vastaan, edustat tietysti heitä. Soluttautujia voi olla joka paikassa.

Kenties hieman yllättäen nämä tarinat ovat johdonmukaisia. Tosin jos ja vain jos johdonmukaisuus tarkoittaa rationaalisuutta, eli sitä että tarinat noudattavat logiikkaa. Esimerkiksi esimerkkini tarina ei ole "mahdoton" sanan suurimmassa merkityksessä. Ja kun tämä odotetaan todeksi, voidaan todistusaineisto tulkita sen mukaan. Onhan muistettava, että ns. valehtelua tapahtuu oikeastikin. Ja kun tiedetään että salaliitto on totta - ja tämähän on heistä loogisesti mahdollista, koska pahuutta ja salaliittoja ja rikollisia on oikeastikin, tiedetään että jos joku puhuu tätä ennakko -oletusta vastaan, taho valehtelee. Skitsofreenikon tarinalla on tarinoissaan oma sisäinen logiikka, jota ulkopuoliset eivät jaa.

Ja me kaikkihan teemme tätä joka päivä. Kun menen kauppaan, oletan että saan maksua vastaan tavaraa. Mitään täysin poissulkevaa mahdollisuutta sille, että kassanhoitaja ei maksun saatuaan kaiva tiskin alta valtavaa moukaria ja paiski sillä minua päähän (Että pampun pampun hutkis!) ei ole. Annan kaikelle jonkinlaisen "kredibiliteettikertoimen" eli viittauksen siitä kuinka luotettava jokin myyjä on tai ei ole. (Siksi asioin Alkossa enkä osta kulmilla pyöriviä piilopulloja.) Sama pätee tietysti ihmissuhteisiin.

Postmodernisti voisi sanoa, että skitsofreenikoilla on vain erilainen yhtä hyvä teoria todellisuudesta. Minä en. Olen toki hyväksynyt Quinen ja Duhemin tulokset siitä, että minkä tahansa yksittäisen faktan ympärille voidaan laittaa näkemysverkko, joka on yhtä kattava kuin jokin toinen. Ne olisivat vain "erilaisia" ja niitä koskisi normaalit perspektiivien pluralismin ehdot: Niitä voidaan luokitella, mutta eri kielipelin varaan rakentuneet kokonaisuudet eivät olisi paremmuusvertailukelpoisia - ellei sitten rikota erilaisten logiikan sääntöjen sallimisen periaatetta vastaan ja rakenneta jokin kolmas looginen rakennelma, jolla näitä kahta arvioidaan. (Jolloin kyseessä on eräänlainen "pseudopluralismi", joka on itse asiassa sama kuin "pseudosuvaitsevaisuus", jossa joku taho väittää että hän haluaa vain oman mielipiteensä kuuluviin ajatusten monimuotoisuuden nimissä mutta tavoittelee kuitenkin esimerkiksi sitä että "ne pahat ateisti-darwinismi romahtaa".)

Olen kuitenkin sitä mieltä, että itsekriittisyys on tärkeämpää. Verkko tulee rakentaa konsilienssin periaatteen mukaan, jolloin kumoamistilanteessa tulee kumota se, joka muuttaa tiedeverkkoa vähiten. Ytimessä ei tällöin ole jokin tietty kohta, vaan kokonaisuus ratkaisee. Tämä tarkoittaa sitä, että yksittäistä ikuisesti varmaa näkemystä ei voida asettaa - Tällöin anomalioiden kertyminen jonkin kohdan ympärille johtaa sen kumoutumiseen. Tällöin verkko rakentuu eri mekanismilla. Ei ole yksittäistä pistettä, jonka ympärille se rakennetaan.

Tämän logiikka eroaa siis oikeasti erittäin paljon "skitsofreenikon logiikasta". Kuten tulevat käytännön esimerkkini toivon mukaan valaisevat.
1: Konsilienssipohjaisessa empiriapohjaisessa päättelyssä luottamus rakentuu empirian varaan, kokemukseen. Esimerkiksi jos olet käynyt kauppaa ja tiedät että kauppa on menneisyydessä ollut luotettava, voit induktion ongelmasta huolimatta "hyvin perustellusti uskoa" että seuraavallakaan kerralla moukari ei ilmesty tiskin takaa. Ja jos taho on huijannut, hän on hieman epäluotettavampi.
2: Luottamus on mukana tietysti myös huijauksissa: Huijari saa luottamusta joka ei hänelle kuulu ja se on hänen olemuksensa. Lauerman "Huijaus" -kirjassa kerrotaankin, kuinka usein huijarit kiinni jäätyäänkin ovat sellaisia, että he "loukkaantuvat", jos heidän luotettavuuttaan kyseenalaistaa tai tutkii esimerkiksi heidän osuuttaan huijausrinkiin. Se, että asian perustelee sillä, että on paljastunut muitakin huijaukseen perustuneita harrastuksia. Joka ikinen tutkittava epäily pitäisi heistä ikään kuin osoittaa todeksi jo ennen tutkimusta, vaikka tutkimusta ja kysymyksiä aiheesta tehdään juuri sen vuoksi että mitään "kredibiliteettikerrointa" ei ole näissä kysymyksissä lyöty täysin lukkoon. Entinen viittaa myöhempään, mutta näkemys elää koko ajan, kuten hyvässä empiriassa pitääkin. Tosin esimerkiksi pseudotieteissä luottamusta haetaan kokemuksien kautta. Tohtorinarvoja esiintyy ja saatetaan esimerkiksi esittää, että "ollaan työskennelty useissa sairaaloissa" joka paljastuukin sitten sellaiseksi, että henkilö on ollut vaikkapa siivoojana yhdessä ja talonmiehenä toisessa. Ja tietenkin hekin kiinni jäätyään muistuttavat, että esimerkiksi tohtorin tutkinto on jäänyt hankkimatta siksi että "ne vainoavat".
3: Luottamus on mukana myös lähdekritiikissä. Siinähän tiedon sisällön lisäksi on mukana se, mistä tieto tulee. Jos tieto tulee epäluotettavasta lähteestä, se tarkoittaa että tietokaan ei välttämättä ole edes tosi. Se tulee siksi varmistaa jostain "luotettavammasta tahosta". Tämän vuoksi esimerkiksi tieteen vertaisarviointi on tärkeää. Se on ikään kuin tiedemaailman tekemä "kredibiliteetin testaus". Pelkkä tohtorinarvo ei riitä siihen että saa väittää mitä tahansa.

Kredibiliteettikertoimen on yksinkertaisesti elettävä, tai muuten sorrutaan skitsofreenikon logiikkaan. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että päätetään aluksi mikä on totuus ja sitten kasataan todellisuudesta kuva tämän ympärille. Todistukset saavat tietenkin luotettavuustason, kuten kaikessa. (Filosofian maailmassa vertaisarvioitu teksti on paljon arvokkaampi todiste kuin esim. tämä blogaus joka on kuitenkin amatöörin tekemä eivertaisarvioitu juttu.) Tällöin sorrutaan kuitenkin assimilaatioon, eli totuuden tavoittelemisen sijaan perustellaan se, miksi ollaan oltu alusta asti oikeassa. Duhemin ja Quinen tiedeverkkoa pinnallisesti tarkastellen ero ei ehkä ole valtava, mutta se on olennainen. Hyvässä systeemissä on oltava itsekriittisyyden siemen, joka voi tarkoittaa esimerkiksi fasifiointiperiaatteiden mukanaoloa. Se mahdollistaa akkomodaation. Väitänkin että tämä ero on yksi tärkeimmistä asioista, joita on muistettava. Ja sen ytimessä on luottamus ja epäluottamus ja se, kuinka subjektiivisena tämän pitää.

Tältä pohjalta esimerkiksi vastavuoroisuus näyttää siltä, että hyviä tekoja tehdään, ja siiitä saa sitten "hyvän maineen".

Ja tämän vuoksi esimerkiksi määritelmäni "extraordinarystä" eli siitä jolle on asetettava "kovennettu todistustaakka", on hieman normaalista poikkeava. Monille se tarkoittaa sitä että he tietävät mikä "epätodennäköinen ilmiö" on. Minulle se taas kertoo vain ja ainoastaan sitä, että sen hyväksyminen vaatisi suuria muutoksia tiedeverkon alueella. Koska tässä yritetään tehdä (tai väitetään tehtävän) ns "tiedettä", pitää tiedeverkkoon jossain määrin luottaa, koska muutoinhan ei olisi mitään intoa hakea siihen (paitsi huijaaminen, ja tälläistähän kukaan ei tunnusta, joten heidänkin on "leikittävä mukana".) Silloin heidän on todella vahvasti perusteltava miksi heidän näkemyksensä on niin hyvä ja etenkin tutkimuksellisesti hedelmällinen, että se oikeuttaa niin suuren osan tiedemaailmasta harjoittavan virhepäättelyä (ja jopa "valehtelusana" ja "satuilusanat" esiintyvät usein näissä tiedekriitikon puheissa..) Siksi jos jokin "uusi paradigma" vaatii toimiakseen sen, että tämä kumoaa vaikkapa geologian ajoitusmenetelmät, luonnonhistorian näkemykset, kosmologiset tutkimukset galaksien ja tähtien kehityksestä, näkemykset genetiikan ilmiöistä jne. niin sen täytyy olla harvinaisen hyvin perusteltu.

Olen siis kyyninen ja skeptinen enkä kovinkaan postmodernisti. Ja toivon, että tämän jälkeen lukijatkin ovat. Toivottavasti he eivöt käy seuraavalla kerralla kaupassa nuija -asenteella, koska tavoitteenani ei ole suinkaan rakentaa mitään postmodernismia rakastavista paranoidesta koostuvaa yhteiskuntaa. Silti skitsofreenikon logiikka on aika tavallista. Yleensä ihmisten maailmankuva ratkaisee sen, onko jokin asia totta, ja tämän kanssa erimielinen tuomitaan suoralta kädeltä. Tämän kritisoinnissa on silloin keskeisintä se, miksi toinen on alusta lähtien väärässä ja miksi itse on ollut alusta asti oikeassa. Kääntymistilanne ei vielä muuta tätä, eikä kääntynyt vielä tarkoita samaa kuin avomielinen, koska kääntymisen mukana myös itsekriittinen asenne voi muuttua ja poistua.