Vihollinen keskuudessamme.

"En minä ole vainoharhainen, ne ovat!"

Ihminen kohtaa aina juoruja ja muita vastaavia kertomuksia. Tyypillisesti hän ei törmää itseään koskeviin huhuihin. Kuitenkin varmaan meistä kaikista liikkuu kaikenlaisia kertomuksia. Joku pitää meitä jollain asteena vihollisinaan tai ei muuten vain tykkää. Ja erilaisilla kertomuksilla me välitämme näitä tuntemuksia niistä jotka ovat oikeasti vihollisiamme, oletettavasti vihollisiamme, kuvitellusti vihollisiamme tai ääritapauksissa jopa sellaisia joita toivomme vihollisiksemme.

Juoruilla kuitenkin sidotaan myös itseä sosiaaliseen ympäristöömme. Tämän tyyppinen on yleistä. Joskus se on ihan harmitonta. Ja moni ymmärtää että retoriikka on retoriikkaa ja höpötys höpötystä. Juoruilu liiallisesti itse asiassa vie uskottavuuden juoruajalta. Juoruilu on kuin kiivastuminen: Jos sen tekee vaikka kerran vuodessa, se tehoaa ihan eri tavalla kuin jos sen tekee joka päivä.

Mutta kuitenkin nämä asiat voivat tietysti haitata elämää. On työpaikkakiusaamista, joka johtuukin siitä että joku juoruaa eikä hän jostain syystä menetäkään arvostustaan. Laajemmalla rintamalla juoruamista voidaan käyttää uskontojen ja politiikan välineenä. Kun kuningas, pappi tai muu auktoriteetti esittää juoruilua, hän ei voi menettää kasvojaan ja syntyy työpaikkakiusaamista vastaava tilanne. Tosin tämä mittakaava voi olla paljon laajempi koska henkilöillä on suurempi vaikutusvalta. Yleensä työpaikan juorukellolla on valtaa maksimissaan koko kyseisen työpaikan henkilöön. Kunigas taas voi hallita koko maata, ja teoriassa paavi voisi määrätä kaikkia katolilaisia.

Lisäksi vaikka huhupuheet helposti tuomitaan ilkeämieliseksi, olen ollut huomaavinani, että useasti juoruilijat yrittävät olla nimen omaan eettisesti aktiivisia. He itse kokevat että juoruiluun ja pahan puhumiseen on jonkinlainen oikeutus. Pitäähän ihmisiä tiedottaa, että joku edustaa vaarallista aatetta tai käyttäytyy sopimattomasti. Henkilön eristäminen ryhmästä tai työpaikalta on etu, koska "Se on huono työntekijä koska se on tiiätsä sellanen".

Toki kaikki demonisoinnit, juorut, huhupuheet ja noitavainot ovat periaatteessa ulkopulisesta absurdeja ja uskomattomia, on kuitenkin huomattava että ne ovat useimmiten setti uskomuksia, jotka on ainakin näennäisesti rationalisoitu, ryhmän sisäisesti ne ovat täysin konsistentteja ja järkeviä, ristiriidattomia ja eheitä. Niiden luonteesta jopa keskustellaan. Ja kaikesta naurettavuudestaan huolimatta ne toimivat erittäin hyvin sosiaalisessa kontekstissa. Ne eivät välttämättä ole "fiinillä tavalla rationaalisia", mutta ne toimivat ja ovat sitten sitäkin järkevämpiä sen kuuluisan "arkijärjen tasolla".

Syy siihen että tämä on mahdollista voi olla esimerkiksi se että ihminen on enemmän sosiaalinen kuin rationaalinen olio. Laumaeläin, jonka elämä on rakentunut enemmän toimivan yhteistyön ja sosiaalisen pelin ympärille. Eikä nero, joka tuottaa ratkaisuja erilaisiin ongelmiin. Laumaeläimelle kun riittää että joku keksii ratkaisun, sen ei tarvitse olla itse. Laumaeläimelle on parempi olla osa tiimiä, ja saada statusta miellyttämällä, kuin niskuroida ja joutua ajetuksi laumasta.

Jotta tietäisimme, mitä vainot ovat, heitän pari esimerkkiä. Olen listannut niihin muutamia messeviä yksityiskohtia.

Esimerkki 1: Noitavainot.

Noitia vainottiin Skotlannissa, Englannissa ja Saksassa ja muualla mannereuroopassa 1400 -luvulta 1700 -luvulle. Tämä johti siihen että syntyi noitaoikeudenkäyntejä, noitavainoja ja ihmisiä tapettiin. Noitavainot eivät olleet pelkkää katolisten toiminnasta. Itse asiassa ajallisesti myöhäisimmät vainot olivat nimen omaan puritaanien heiniä. 1600 -luvun englannissa noituudesta syytettiin tavallisesti alueilla, joilla he tavoittelivat valtaa. Kun puritaanit saivat alueen hallintaansa, noituustuomiot vähenivät. Myös Amerikoissa noitavainot, joista kuuluisin on varmasti Salemin tapaukset, olivat puritaanien aluetta. Eikä vainojen lietsojatkaan olleet aina teologiapelikortit taskussaan. Heillä oli poliittisia tavoitteita, joiden toteuttamiseen oikea huhu oikeaan paikkaan oli mitä kätevin keino. Esimerkiksi (nyt TV:n Tudors -sarjasta tuttu) Henry VIII päätyi toisen vaimonsa, Anna Boleynin, kanssa kiistoihin ja päätteli että hänen avioliittonsa oli noituuden tuotos. Tämä päättyi Annan teloitukseen. Samoin 1500 -luvun Skotlannissa noituussyytteitä heittivät erilaiset vallanpitäjät niillä alueilla, joissa heidän hallintansa oli heikompaa. Tämä oli kaksipiippuinen keino, koska jos jonkun hallitsijan valta -alueella sanottiin olevan noitia, se tarkoitti että hän oli heikko eikä hallinnut sitä kunnolla. Noituudella siis toisaalta saatiin tuhottua erimieltä olevia, mutta liiallisuus vei kunnioituksen.

Kuitenkin pitkin matkaa protestantit ja katoliset oppineet esittivät teologisia ja rationaalisia argumentteja koko noituuden olemassaoloa vastaan. Tämä päätelmä taas johti siihen, että heistä noitavainot olivat harhaa, ilkeämielisyyttä ja viattomien kiduttamista ja surmaamista. Esimerkiksi katolinen inkvisiittori Alonso de Salazar Frias on tullut tunnetuksi siitä, että hänestä monet vainot olivat sepitettä; Hänestä argumentti tämän puolesta oli se, että usein vasta kun noituudesta alettiin huhuamaan, noitia alkoi löytymään. Eli aikaisemmin paikat elivät rauhallsta elämää ja mutta heti huhun paikalle saapumisen jälkeen ihmiset alkoivat löytämään kertomuksia noituudesta ja paikka paljastuikin oikeaksi pirunpesäksi, jossa murha ja vääryydet kukoistivat. Brixenin piispa teki myös kantelun Kramerista. Monet kirkonmiehet siis ehdottomasti olivat huhua vastaan ja monet poliitikot halusivat sen jatkuvan, jotta voisivat ajaa omia tavoitteitaan.

Esimerkki 2 : McCarthy ja kommunistit.

Kylmän sodan aikana USA ja Neuvostoliitto kävivät kärhämää. Kiistan alla oli demokratia ja kommunismi sekä kapitalismi vastaan suunnitelmatalous. Henki oli kova, ja kommunismista syytettiin monia. Siksipä helmikuussa 1950 Senaattori Joseph McCarthy käytti kommunismikorttia edukseen lausumalla:
"while I cannot take time to name all the men in the State Department who have been named as active members of the Communist Party and members of a spy ring, I have here in my hand a list of 205 - a list of names that were made known to the Secretary of State as being members of the Communist Party and who nevertheless are still working and shaping policy in the State Department."

Toisin sanoen McCarthy teki juuri samaa mitä puritaanit tekivät: Heitti syytteen sille alueelle jota ei voida hallita. Koska listan nimiä syytettiin vakoojiksi. Kun noitia katsottiin pahan välikappaleiksi ja niiden olemassaoloon uskottiin, kommunistivakoojien pelkoa pidettiin rationaalisena, mahdollisena. Toisin sanoen McCarthyn sanoma oli, että joukossa oli pettureita ja että joukossa oli huijareita, heidän avustajiaan ja hölmöläisiä. McCarthyn väite oli tehokas, koska vakoojat olivat tietysti niin ovelia, että niitä oli vaikea tunnistaa. McCarthyn puolustajia ei kiinnostanut mistä McCarthy oli saanut em. listan tiedot. "Doubt is our product" -periaate toimi. Riitti että hän heitti epäilystä. Tietenkin McCarthyn kyseenalaistamiseta tuli syyllisyyden merkki; Kun McCarthyn aktiviteeteille pistettiin jarrua hallituksen toimesta 1954, hän itse julisti tämän voitoksi noille, jotka pelkäsivät kommunistien paljastamista. Tietenkin tilanne karkasi McCarthyn ulkopuolelle, kuten noitavainotkin eivät enää olleet riippuvaisia niiden kirjoittajista, vaan sikisivät eri puolilla. USA:n silloinen hallitus oli vaikeuksissa koska syytökset eivät oikeastaan tulleet mistään vaan kaikkialta. Ja jos se kiisti että mitään kommunistien vakoojaketjua ei ollut, vastaan tuli tietenkin kysely siitä, että miksi asiasta sitten niin kovasti puhutaan. Eli "Then what's all the fuss about?"

Muita esimerkkejä:

Tietenkin myös Mao Zedongin kommunismissa oli varjoja joissa syytettiin vainoharhaisesti vihollisia. Samoin kuin Kommunistit Venäjällä syyttivät milloin ketäkin ties mistä syystä. Jos kerroit Stalinvitsin, jouduit leirille, koska vastustit kommunismia ja kritisoit sitä. Tämä tarkoitti tietysti sitä että et uskonut kommunismiin, jolloin olit kapitalisti ja paha. Samoin Natsi -Saksassa demonisoitiin juutalaisia, heidät kuvattiin ahneina ja pahoina. Eikä Suomikaan ole immuuni tälle, riittää kun katsoo 1918 tapahtumia ja muistaa sanat "punikki" ja "lahtari", ja miten konkreettisia antipatioita sanoihin tuolloin liittyi.

Periaatteessa esimerkkilistaan voisi laittaa puolet maailmanhistoriasta, mutta nuo ovat pari hyvää esimerkkiä, joissa on selvästi esillä piirteet, jotka minusta kuuluvat vainojen luonteeseen. Josta puhummekin seuraavaksi. (Tässä olen käyttänyt suuresti apunani professori Rodney Barkerin näkemyksiä.)

1: Demonisaatio syntyy usein spontaanisti, se saa sisällön muutamasta yksilöstä. Mutta se voi joko valloittaa aikaisemman käsityksen tai joutua sen valloittamaksi. Pitkässä juoksussa ne eivät elä yhdessä. Vaino on paradigma kulttuurin tasolla. Jos vaino ei saa suosiota, se tyrehtyy vähemmistön toiminnaksi ; Tämä ei vielä tarkoita että se olisi vaaratonta. Jos siis esimerkiksi valtiosta 1% on dominionisteja joilla on tavoiteena kristillinen valtio ja joista osa toivoo homoille kuolemantuomioita, se on siemen josta näkemys lähtee leviämään, jos ajat ovat suotuisat. Toisaalta myös tälläiset pienet ryhmät ovat vaarassa joutua itse vainon alle, jos heistä esimerkiksi levitetään sellaista kuvaa että dominionistit ovat vallan ja murhanhimoisia, tästä tulee helposti syy kieltää heidän toimintansa. Tämä voi muuttua vainoksi, jos se tehdään esimerkiksi antamalla dominionismin kannatuksesta rangaistukseksi kuolemantuomio.
2: Vainoissa olevat ideat eivät tule tyhjästä. Ne eivät ole mitään järjettömyyksiä, vaan niiden teho perustuu nimen omaan siihen aikaan sopivista rationalisoinneista. Jos ajattelemme että natsit saivat valtansa pelkällä irrationaalisuudella, ollaan väärällä tiellä. Demonisoinnit tekee vaarallisiksi se, että ne ovat tavallisen ihmisen silmissä hyvinkin rationaalisia. Jos ne näyttävät järjettömiltä, ne eivät saa valtaa. Toisin sanoen: Heidän tarinansa ovat usein "mahdollisia" ja ne ovat "arkijärkeen sopivia". Ja juuri tämä tekee ne vaarallisiksi. Juuri se tekee niistä paradigmoja (jotka tunnistetaan "after the fact"): Niiden kannattajat saavat vakuutettua tavalliset, muutoin rauhanomaiset ja lainkuuliaiset kansalaiset, siitä että on OK poltella juutalaisia. Tämä tehdään tietynlaisilla rationalisoinneilla, ei millä vain soopalla ja vihassa huudetuilla järjettömyyksillä.
___2.1: Demonisaatio syntyy kulttuurin yleisideologiasta; Jos suosittu näkemys uskoo noitiin, kommunistivakoojiin tai sabotööreihin tai terroristeihin, tätä voidaan lietsoa. Kysymys ei loppupeleissä ole siitä, onko pahutta oikeasti; Riittää että siihen uskotaan. Esimerkiksi McCarthyn aikana kommunistit, kuten Amerikkalaisetkin, taatusti harjoittivat tiedustelua. Kyseessä on siksi tässä kohden enemmänkin mittakaavakysymys. Toisaalta taas noitia ei ollut keskiajalla, mutta niiden pelko oli todellisuutta. Kohteen olemassaolo on irrelavanttia, pelko sitäkin relevantimpaa. Sillä demonisaatiossa olemassaolevaa pelkoa korostetaan ja lietsotaan, tai pelkoa synnytetään yleisestä maailmankuvasta, jonka mukaan jokin on mahdollista. Tästä mahdollisesta sitten vain tehdään uskottavaa.
3: Demonisointi tapahtuu aina jonkun ideologian nimissä. On joku valtionjärjestys, uskonto tai muu elementti, jonka suojelemista pidetään tärkeänä. Tämän nimissä saadaan sitten tehdä pahaa. Vaino ei voi toimia, jos ei ole jotain "suurempaa hyvää", jonka nimissä pahuus voitaisiin tehdä. Olisi kuitenkin väärin kutsua tätä yliluonnolliseksi tai metafyysiseksi, koska esimerkiksi rationalismia voisi periaatteessa käyttää vainoamisvälineenä. Jos uskottelemme että jossain on "järjen vihollisia", niitä vastaan taisteleminen on hyväksyttyä, koska niitä edustavat "vaaralliset taikauskot", joiden takana on tehty vaikka mitä kauheuksia.
4: Demonisoinnin kohdetta ei suinkaan tehdä helposti näkyväksi, vaan se on päinvastoin ikään kuin näkymätön, supertavallinen. Tämä tarkoittaa sitä, että vihollinen kuvataan sisäisesti kammottavaksi hirviöksi, joka ei millään lailla ulkoisesti eroa muista. Tämä johtuu siitä, että pelottavin salamurhaaja on sellainen, joka ei eroa muusta massasta ennen iskuaan ja joka palaa massaan heti iskunsa jälkeen.
___4.1: Vihollinen ei ole ulkopuolinen taho. Hän voi toki edustaa ulkopuolista tahoa, mutta hänet tuodaan lähelle. Siinä missä esimerkiksi sodassa vihollinen yritetään tehdä helposti erotettavaksi, demonisoinnissa aatteen tekee vaaralliseksi se, että vihollinen on "omaa ryhmää". Tämä vaatii isompaa valppautta.
5: Kertomukset ja syyte kulkevat yhdessä. Ei ole niin että kertomuksista seuraa syytettä tai syyttestä kertomuksia. Ne kulkevat käsi kädessä. Siksi on monimutkaista nähdä, johtuuko viha siitä että henkilöt halusivat demonisoida tietyt ihmiset, vai vihattiinko henkilöitä siksi että heidät oltiin demonisoitu. Ilmiöt kasvattavat toisiaan, ja ovat symbioosisuhteessa. Syntyy itseään ruokkiva kehä. Voidaan sanoa että et voi syyllistää ryhmää ennen kuin se on määritelty, ja tosiasiassa kun esimerkiksi henkilöä syytettiin noidaksi, noituus samalla määritettiin samoissa kansissa. Voit syyllistää ryhmän vasta kun sinulla on se.
___5.1: Vainoissa seuraajien vilpittömyys on keskeistä. Ei voida loppupeleissä erottaa, onko toimija vilpitön vai käyttääkö se van retoriikkaa oikeuttaakseen toimensa. Ja kun loppupeleissä kyseessä ei ole henkilön näkemys, vaan "kansan paradigma", käy niin että vaikka alku olisi pelkkää retoriikkaa, seuraajat ovat hyvinkin vilpittömiä. Vainoa toteuttaville ihmisille oikeutus ja retoriikka muuttuu yhdeksi. Heillä on "oma kieli", ja "oma looginen systeemi", jota he seuraavat loppuun asti. Heille tiukatkin syytteet menevät läpi, koska siinä kontekstissa jossa he toimivat, ne ovat täysin loogisia.
6: Demonisointi ei suinkaan tarkoita että olisi jokin oppi joka olisi annettu ja dogma. Ne voivat päin vastoin olla rationaalisen mietinnän alla. Itse asiassa ainut, mikä pysyy muuttumattomana on uskomus demonisoitavan ryhmän olemassaoloon. Sen luonteesta, toimintatavasta ja muusta olevat asiat voivat muuttua paljonkin ja yksityiskohdista voidaan jopa keskustella ja ne muuttuvat ajan mittaan. Olennaista on se, että vaino loppuu vasta kun taustaryhmää ei uskota olevaksi, tai sen mahdin uskotaan olevan käytännössä nolla. Siksi kylmän sodan loppuminen lakkautti kommunistifobian ja taikuuteen uskomisen lakkaaminen lopetti noituuden.