Henkien kätkemä.

"I am so high / I can hear heaven / I am so high / I can hear heaven / Whoa, but heaven / No, heaven / don't hear me."
(Nickleback, Hero)

Maagillisia sävyjä sisältävä ajattelu on ihmisille perinteisesti aika tavanomaista. Nykyään tätä pidetään humpuukina. Kuitenkin maaginen ajattelu on myös suosittua. Muun muassa New Age -liike kannattaa maagista ajattelua. Eikä monet uskonnolliset näkemyksetkään ole sen ulkopuolella. Aiheeseen liittyy jonkin verran erilaisia käsitteitä, jotka on hyvä erotella, jos haluaa ymmärtää mistä niiden kohdalla on kyse.

1: Magia on pyrkimystä vaikuttaa luonnossa vaikuttaviin henkiin ja sitä harjoitetaan erilaisten rituaalien ja taikaesineiden avulla. Magiaan perustuu ympäristön hallinta. Magia on aktiivista toimintaa.
___1.1: Okkultismi (lat. Occultus ; kätketty, salattu), eli salatiede on salaisten keinojen ja menojen, taikuuden tai salaisten oppien avulla tavoiteltavaa, henkimaailmasta saatavaa tietoa tai tähän tietoon perustuvaa todellisuuden hallintaa. Okkultismina voidaan pitää sellaista henkistä oppia ja toimintaa, jonka sisältöä tai menetelmiä ei ole päästetty yleiseen tietoon. Perinteisesti okkultismissa on hierarkia, jossa oppimestari opettaa oppipoikaa. Tiedon saaminen on ansaittua, kaikille ei kerrota kaikkea. Kuten Apotti Tritheumius kommentoi okkultistisen kirjan, "De Occultan" kirjoittaneelle Agrippa von Netteseheimille: "Anna heinää härälle, sokeria vain papukaijalle."
2: Mystiikka taas ei pyri vaikuttamaan henkiin, vaan etsii järkiperäisen kokemuksen
ylittävää yhteyttä luontoon ja/tai Jumalaan. Mystiikassa päämääränä on ns. "unio
mystica" eli sulautuminen osaksi luonnossa olevaa yhteyttä, tai Jumalaa. Mystiikka on luonteeltaan passiivista ja mietiskelevää.
___2.1: Esoterismi sisältää ajatuksen erityisestä pelastavasta tiedosta (gnosis) tai yksilön sisäisestä muutoksesta (illuminaatio, valaistuminen).

Itse asiassa on jännittävää huomata, että okkultismi oli erittäin suosittua nimen omaan renesanssiaikana, jolloin yleensä liitetään ihmisen rationalisoituminen ja nouseminen katolisen kirkon "ikeestä". Tämä on sinänsä aivan totta, sillä empiirisen tiedon leviäminen sijoittuu tähän aikakauteen. Ei siksi ole sattumaa, että Newton oli kiinnostunut okkultismista. (Itse asiassa hänen liikemäärän idean kaltaisia ajatuksia oltiin ajateltu aikaisemmin, mm. Heracleitos, varhainen kabbalismi, gnostikot ja uusplatonistit tunsivat ajatuksen.) Okkultismin yleistyminen sopi yhteen tieteen kehityksen leviämisen kanssa. Yhteys ei luultavasti ole sattumaa, sillä syynä on asenteet. Kirkko vastusti rituaalimagiaa, koska se tarjosi reseptin mystisten kokemusten hankkimiselle. Tässä ei vielä ollut se, mikä teki siitä vaarallisen kirkolle. Pääsyy tälle oli se, että tällainen suora, opittava toiminta, oli henkilökohtainen yhteys Jumalaan, johon ei tarvittu katolisen kirkon tapaista instituutiota. Lisäksi katolisen kirkon perinteet korostivat mystistä lähestymistapaa, he korostivat mietiskelyä, eivät käytäntöä. Siksi renessanssiajallakin kristilliset tahot vastustivat okkultistismia. Esimerkiksi Faust -legendahan kuvaa okkultistisesta saatananpalvonnasta, jossa okkultistinen tieto on demonien kanssa leikkimistä. Hinta hallinnasta on kova; Okkultismin käyttäminen on siis ikään kuin hakkaisi hiiriä kuoliaaksi elävällä kalkkarokäärmeellä. Kenties toimii, mutta siinä on niin pahassa vaarassa, että on syytä harkita muita juttuja.

Tässä kohden onkin syytä huomauttaa sivulauseessa, että keskiajan maailmankuva ei suinkaan pitänyt ihmistä suvereenina luonnon herrana. Eläinoikeudenkäynnit antavat päin vastoin kuvaa siitä että ihminen nähtiin osana luontoa. Hallitsemisen korostaminen on tullut tai palannut kuvioihin vasta myöhemmin. Ja tästä "Ihminen on luonnon herra" -ajatus on peräisin Aristoteelisesta luonnonjärjestyksestä, jota on perusteltu Genesiksen luomiskertomuksesta otetuilla jakeilla. Tätä tulkintaa taas on sovellettu muun muassa Carl von Linnén taksonomiassa. Ja se on yhä mukana arkielämässä liian usein esiintyvässä väärinkäsityksessä jossa evoluutio nähdään jonkinlaisena kehitystikkaina, jonka huipulla keikkuu ihminen. Keskiajalla hallinta ja aktiivisuus ei kuitenkaan ollut tärkeässä asemassa. Ajan henki oli mystiikkaa, Platonisia ideoita ja muita vastaavia hengellisiä ja henkisiä asioita ja arvoja korostava, ja se vastusti käytännön aktiivista toimintaa, kuten okkultismia. Silloin induktiivisia päätelmiä sisältävää empiriaa pidettiin vain mielipiteidentuottamisen välineenä. Tietoa omistettiin, sitä mietiskeltiin. Sen koettelussa suhteessa käytäntöön ei ollut niin paljoa väliä.

Sillä vaikka teologiassa on myöhemmin kannatettu paljon esimerkiksi Thomas F. Torrancen perustelun tapaisia ajatuksia, joissa
1: Jumalausko tukee empiiristä tutkimusta koska jos maailmankaikkeus on älyllisen tahon luoma, se on järjestynyt, mikä tämä tekee mielekkääksi tutkia maailmankaikkeutta kokemusperäisesti ja induktiivisesti.
2: Kun maailmankaikkeus kuitenkin on vapaan äärettömän Persoonan luomus, siinä on myös poikkeuksia laeista, mikä tekee tärkeäksi tutkia myös sitä missä Jumala puuttuu tapahtumiin, eli etsiä missä ja miten paljon ennustamattomuutta esiintyy.
3: Koska maailmankaikkeuden rakenne on tehnyt rationaalinen olento, sen ymmärtäminen on mahdollista : Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta.

Tämä ajatus on toki osoitus siitä että usko ei ole empirian kanssa yhtään ristiriidassa. Mutta se ei vielä tarkoita että usko olisi empirian nousun takana. Sillä nämä selitykset on tehty pikemminkin jälkeen päin. Eli voidaan sanoa että aluksi uskonnot olivat empiriaa vastaan, mutta kun empiria sai vakaan aseman ja sen edut olivat jo kiistattomia, he sovittivat näkemyksensä sen kanssa yhteensopivaksi. Tässä ei tietenkään ole mitään väärää. (Torrancen perustelu muutti tieteenvastaisesta uskosta tieteen kannalta arationaalista, teologit ovat vain selittäneet kuinka kristillinen usko ei ole ristiriidassa tieteen teon kanssa, ja yrittäneet tavallaan tätä kautta tehdä yliluonnollisesta luonnollista ja järjellä käsittämättömäksi määritellystä käsitettävää.)

On kuitenkin aika jännittävää huomata, kuinka esimerkiksi juutalainen, okkultistisia sävyjä runsaastisisältävä kabbala, oli aikanaan lähimpänä nykyistä empirististä maailmankuvaa. (Toki merkitystä oli myös ympäröivällä, kiistatta kristillisellä, kulttuurilla, joka muuttui suvaitsevaisemmaksi renessanssin aikana. Mutta ei siksi että kristillisyys olisi samaa kuin tieteen etu, vaan sen takia että he eivät tappaneet näitä empiriaa harjoittavia okkultisteja. Tämän merkitystä ei voi vähätellä.) Kabbalan filosofia taas kehittyi runsaasti uusplatonismin pohjalle. Uusplatonikot olivat saaneet vaikutteita paitsi Aristoteleelta myös stoalaisilta ja eniten esoteerista ikivanhoista perimätiedoista. Seurauksena oli esimerkiksi se, että ajatus jatkuvasta liikkeestä on tärkeä kabbalismissa. Ja tämä käsitys oli yös monella gnostikolla ja uusplatonikolla. Tosin uusplatonismi ei ole ristiriidassa Torracen perustelujen kanssa, koska uusplatonisteillakin materialisen maailman oli luonut alempi demiurgi jota voitaisiin kutsua Jumalaksi, joka taas oli syntyjään Sofiasta, yhdestä Korkeimman emanaatiosta.

Kun tämän tiedostaa on oikeastaan hyvä huomata, että itse asiassa verrattuna sen ajan kristilliseen perinteeseen, renessanssiajan maagikkojen suhtautuminen oli suorastaan käytännönläheinen. Tämä taas edesauttoi nimen omaan kokeellisen tieteen syntyä: Maagikot eivät halunneet vain tietää, kuinka maailma toimii, vaan tavoitteena oli myös aktiivisesti ohjata ja hallita sitä. Ja tässä tilanteessa ei enää pelkkä puhdas rationalismi riitä. Systeemin on oltava paitsi looginen, myös jollain lailla todellisuuteen sopiva. Ja tämän vuoksi alkemian harrastus johti, sen nykyään hupsulta tuntuvista elementeistä huolimatta, ihan oikeiden vaikutussuhteiden löytämiseen. Myöhemmin kokeellinen tiede kuitenkin uhkasi magiaa. Kenties merkittävin, tai ainakin ymmärrettävin tälläinen vaikutus oli tietysti astrologian romahtaminen kopernikaanisen vallankumouksen takia. Maakeskisyys tuli ja vei perustelut astrologialta. Okkultistisesta asennteesta oli siis kenties etua jotta maailmankuva saatiin epiriamyönteisemmäksi, mutta kun tikkaat oli kiivetty, oltiin jo paikassa jossa oli kierreportaan ja tikkaat voitiin potkaista pois sen sijaan että ne vedettäisiin ylös uudelleenkäytettäväksi. Se, mikä oli ennen ediste, oli nyt hidaste.

Tästä voidaan huomata se, että ajattelun kehityksessä on erilaisia välivaiheita, joita tarvitaan jotta ajattelu voisi kehittyä eteenpäin. Nämä välivaiheet voidaan kuitenkin heittää syrjään kun ne ovat raivanneet tien. Tätä voisi kuvata myös tienraivausmetaforalla: Jos me haluamme tehdä tien, ensin joku on mennyt vesurin kanssa metsään ja kaatanut pajuja ja merkinnyt kaadettavia puita. Sitten vesurimiestä ei ole tarvittu, ja tilalle ovat tulleet metsätyökoneet. Jonka jälkeen metsätyökoneita ei enää tarvita vaan tienrakentaminen voidaan aloittaa. Me taas emme välttämättä tarvitse muuta kuin auton, jolla ajaa sitä valmista tietä.

Eli se, että jotain on tarvittu jossain vaiheessa ei tarkoita että sitä tarvittaisiin aina. Ja juuri tämän vuoksi filosofia onkin oppi, jossa selkeästi mietitään aina samoja kysymyksiä, mutta niihin vastaamistavat muuttuvat. (Toki kaikki eivät yhdistä tätä tiedon karttumiseen. Itse kuitenkin olen Ilkka Niiniluodonkin kannattaman "totuudenkaltaistamisen" ystävä. Vaikka uskonkin erilaisiin loogisiin järjestelmiin, uskon että niiden sisälläkin lähestytään totuutta, vaikka niiden paremmuusjärjestystä ei voidakaan käsitellä yhteismitattomuuden vuoksi.)