Tämä on toinen näkökulma ja käsittelytapa aiheeseen, josta kirjoittelin jo aikaisemmin.
Varmasti miltei koko ihmisen olemassaolon ajan ollaan etsitty jotain ratkaisuja joilla on yritetty hallita ja ymmärtää ympäröivää maailmaa. (Järjestys on sitten vaihtunut yksilön ja aikakauden mukaan.) Luultavasti aina on ollut jossain määrin mukana sellainen tapa, jossa vastausta maailman ymmärtämiseen etsitään luonnosta itsestään. (Siis hieman samaan tapaan kuin jos yrität tuntea jonkun tyypin, et rukoile sisäistä tuntemusta häneen, tai lue kirjaa jossa kerrotaan hänestä, vaan kutsut hänet sen sijaan kahville.) Tätä näkemystä, jonka mukaan tietoa saadaan kokemusten kautta, tekemällä yleistäviä, induktiivisia, teorioita, kutsutaan empirismiksi. Tänään keskityn näihin veikkoihin.
Yleensä empirismi yhdistetään 1600 -lukuun, tarkemmin renessanssiin ja valistukseen, koska tässä luonnonfilosofinen traditio kehittyi matemaattiseksi luonnontieteeksi.
Tämä ei minusta kuitenkaan ole alku. Koska alussa oli esisokraatikot. He yrittivät nähdä maailman elementtien kautta. Aristoteles katsoi, että kaikki tietämisen muodot pohjaavat induktiiviseen päättelyyn, ja hän käytti perusteluissaan havaintoaineistoa sen verran kuin se nyt oli siihen aikaan mahdollista. (Itse olen sitä mieltä että empiria muuttui järkeväksi vasta kun havaintolaitteisto oli tarpeeksi hienoa. Kun ihmisellä on havaintolaitteistona silmät ja muut aistinelimet, hän kyllä käytti niiden tuloksia. Siksi Aristoteleskin selitti auringon palavan. Kyllähän hänellä oli silmät päässä, eikä se taivaan pallo ainakaan vesielementtiä edustanut. Ihmisen rationaalisuus taas on historian aikana ollut suunnilleen sama, eli emme ole mitään supertietäjiä verrattuna historian ihmisiin, joten rationalismin haipuminen empirian jalkoihin johtuu enimmäkseen siitä että rationalismi on pysynyt vakaana ja havaintolaitteistojen taso on koko ajan kivunnut eteen päin. Kyseessä on siis ikään kuin eräänlaisen "punaisen kuningattaren hypoteesin" seuraus: Jos kaikki muut juoksevat ja itse pysyt paikallasi, häviät pitkässä juoksussa vaikka saisit etumatkaakin.) Ensimmäisenä sanaa empiirinen käytti kuitenkin vasta Sekstos Empeirikos, ja hänelle empiriaa edusti lääketiede.
Keskiajalla empirian kehitys siirtyi islamilaisiin maihin. Tietenkään empirian tutkimus ei lakannut täysin euroopastakaan, vaikka keskiaikaa miten "pimeäksi" kutsutaankin, ja osittain syystä. Esimerkiksi Willelmus Concheslainen yritti etsiä kaikelle luonnolliset syyt. Hänellä oli neljä luonnonvoimaa (vires naturae). Hän lainasi metodinsa Islamilaisista maista, jonne Aristoteleen induktioon perustuvat päätelmäntekotavat olivat levinneet. Myös Theodoricus Charteslainen pyrki luonnonmukaisiin selityksiin. Hän keskittyi toissijaisiin syihin (causae secundariae) jotka Jumala ylitti alkusyynä, ensimmäisenä syynä (causa prima). Keskiajallakaan ei siis vastustettu empiriaa sinänsä, nämäkin miehet saivat jopa kehuja oppineisuudestaan. Tosin monet sen avulla tehdyt päätelmät olivat oma lukunsa. Karkeasti voi sanoa että keskiajalla empiriaa sai hyväksytysti käyttää tietyin ehdoin, kunhan niiden tulokset eivät loukanneet tiettyjä näkemyksiä. (Tämä suhtautuminen ei ole niin järkyttävän ihmeellistä. Esimerkiksi Luonnontutkija 5/2007 sisälsi Henry Väreen artikkelin nimeltä "kasvitiede Suomessa ennen hyödyn aikakautta" kertoi että jopa kasvitieteen oli Suomessa seurattava luterilaista oppia. Esimerkiksi 1600 -luvun loppupuoliskolla vaikuttanut Helsingin yliopiston rehtori Enevaldus Svenonius edusti sitä näkemystä, että kaikki tieteet olivat alisteisia teologialle. Siis hieman samaan tapaan kuin nykyään kaikki luonnontieteet ovat alisteisia fysiikalle. Eli jos se oli Raamattua vastaan, se oli pakosti väärässä. Jotenkin minulle syntyy joitakin "deja vu" -tuntemuksia tästä.)
Syykin oli selvä: Keskiajalla luotettiin nimen omaan vedenpitävään, aukottomaan, deduktiiviseen päättelyyn. Heistä vain varma tieto oli tietoa. Siksi jos lopputulos ei ollut varma, sitä ei oikein voinut kutsua tiedoksi. "Filosofian historian kehityslinjoja" -kirjassa kerrotaankin (s 215-216), että tuohon aikaan empiriaakin harrastettiin, mutta tällä ratkaisiin nimenomaan eettisiä kysymyksiä. Sillä se ei tuottanut tietoa, vaan mielipiteitä (opnions) Empiirisestä tieteestä kutsuttiin nimeä "Luonnonfilosofia", ja termi "scientia" oli varattu juuri sen ajan deduktiiviselle päätelmille. (Luonnontutkijat taas tunnettiin Raimo Lehden "lumihiutaleet ja maailmankuvat" -kirjan mukaan luonnonfilosofian harjoittajat tunsivat pitkään nimen "virtuoosit".) Taustalla oli siis ajatus siitä että tarvittavat premissit saatiin Raamatusta ja Aristoteleen ja Platonin kirjoituksista ja skolastisessa perinteessä filosofian ja logiikan tehtävänä oli näiden tietojen järjestäminen aksiomaattisiksi kokonaisuuksiksi. Eli jo tunnetuista totuuksista etsittiin suoria seurausjohtopäätöksiä. "Kaikki oli jo keksitty".
Francis Bacon kuitenkin vakuuttui empiriasta sotateknologian myötä, kun hän näki kuinka insinööritaito ja aritmetiikka olivat olennaisia sodankäynnille. Nämä menetelmät noudattivat tiettyjä yleisiä periaatteita, jotka eivät täyttäneet sen ajan "varman tiedon" vaatimuksia. Bacon ei siis tuominnut tykistön käytön menestystä tuuriksi ja säätämiseksi, vaan sen sijaan hän moitti sen aikaista (1500 -luvun) filosofiaa siitä että sitä arvostettiin vaikka se oli monoliittisen liikkumaton, joka ei kehittynyt. Baconista tämä oli kirjanoppineisuutta, sen sivistys oli siis hänen mielestään eräänalinen luettelo ulkoa opeteltavia asioita, vaikka ei olisi pitänyt. Samanlainen ajatus kuin ajanlaskun alun ajan Israelissa fariseuksista : Olet sivistynyt koska osaat ulkoa kirjoja. Onhan se toki työn takana ja sinänsä ansiokasta. (Mutta että sivistystä, saman tien voisi kutsua tätä blogia niin hiton sivistyneeksi.) Empiria iski yli, kun kehitettiin ajatus tiedon karttumisesta. Tieteellä saatu tieto ei siis ehkä ollut ihan niin varmaa kuin deduktiivinen, sen tulokset olivat aukkoisia ja epätäsmällisiä. Mutta se parantui ajan saatossa.
Empirinen vallankumous jatkui, ja monet sen edustajista käyttivät luonnonfilosofia -terminologiaa. (Jopa Newtonin tiede oli luonnonfilosofiaa: Hänen klassinen mekaniikkansa esitettiin nimellä "Philosophiae Naturalis Principia Mathematica") Keskukseksi tuli "Royal Society of London for the Improving of Natural Knowledge", jonka avainhahmoja olivat muun muassa Isaac Newton ja John Locke (ei siis se tyyppi Lostista) Seura valitsi tunnuslauseekseen "nullius in verba" (ei kenenkään sanoin, ei sanoista) vastustaakseen skolastiikkaa "omnius in verba" (kaikki sanoista). Empiirinen perusfilosofia jäi pääasiassa Locken ja joidenkin "pienempien nimien" tehtäväksi, suuri osa sen sijaan keskittyi enemmän tutkimiseen. Keskittyminen käytännön tutkimukseen filosofoinnin sijasta on merkille pantava ero siihenastiseen sekin.
Empirian käsite hienostui aikojen varrella. Esimerkiksi Bertrand Russell sanoi että "Matematiikka on tieteenala, jossa emme koskaan tiedä mistä puhumme emmekä myöskään pitääkö sanomamme paikkansa." Myös Albert Einstein vihjasi, että "Jos matematiikka kuvaa todellisuutta, se ei ole puhdasta. Jos matematiikka on puhdasta, se ei kuvaa todellisuutta." Toisin sanoen empiriassa oltiin täysin hylätty näkemys, jossa matemaattinen kaava toimisi argumenttina ilman testaamista. Tämä tarkoittaa sitä, että se oli erkaantunut mahdollisimman kauan antiikin kreikkalaisten näkemyksestä, jossa fysikaalinen maailma koostui kokonaisluvuista, tai skolastikkojen näkemyksestä, jossa looginen ja paras varmuus saatiin abstraktien matemaattisten teoreemien kautta. Tieteellinen todistus ei enää voinutkaan tapahtua määrittelemällä puhtaasti abstrakti matemaattinen todellisuus omilla valitsemillaan ehdoilla, ja kutsumalla tätä luotua abstraktiotodellisuutta yhteenväksi reaalitodellisuuden kanssa. Sen sijaan empiristille matematiikka on abstraktia suhteiden tiedettä jonka aksioomia ja teoreemia voidaan toki soveltaa fysikaalisen maailman suhteiden jäsentämiseen ja rakenteen hahmotteluun mutta jossa ne eivät enää olekaan sama asia.
Onkin oikeastaan mielenkiintoista huomata kuinka tämä muutos johti siihen, että nykyisin empirian katsotaan ratkovan todellisuuskysymyksiä ja etiikan olevan puhtaan logiikan valtakuntaa. Näyttää siltä, että kuninkaat ovat vaihtaneet valtaistuimia. Tai sitten voidaan sanoa, että jos "matematiikka on tieteiden kuningatar" niin kuin sanonta sanoo, niin siinä tapauksessa "naturalistinen, empiirinen, luonnontiede on kuningas ja valtakunta on patriarkaalinen." Laskujohteisuus on siis muuttunut hallitsijasta enemmänkin palvelijaksi, ainakin kysymyksissä jotka käsittelevät ympäröivää todellisuuttamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti