Kun puhutaan siitä että jonkun elämäntapa olisi nautiskelijan elämäntapa, mieleen tulee helposti Hugh Hefner. Tai ainakin hänen aloittamansa "Playboy" -lehden kauppaama elämäntapa. Siinähän on paitsi nakusia naisia, myös artikkeleja ja elämätapaasioita. Lehden ideana on tietty glamour. Toisaalta ajattelemme helposti että laiskat hipit, jotka viettävät elämänsä vetämällä hieman itse kasvattamaansa pilveä, elävät työttömyyskorvauksella ja lorvivat ja joiden toimi sisältää kitaransoittoa ja pilven lisäksi parran kasvatusta sekä tukkansa rastaamista ovat nautiskelijoita, hedonisteja.
Hefnerin tapaista ajattelua kannatti Aristippos. Hänestä mielihyvää piti tavoitella. Itse asiassa hän oli sitä mieltä että mielihyvää tuli tavoitella keinoilla millä hyvänsä: Jos seurauksena tuli kärsimystä, niin "so what" - tuskakin oli parempaa kuin elämä missä ei tapahdu mitään, siis ei nautintoa eikä kärsimystä. Tällä logiikalla tällä hetkellä leviävä Paco on jotain sellaista, jonka käyttö olisi tällä logiikalla hyväksyttävää.
1: Tässä nautiskelijan kuvassa mallisankarina voisi toimia "se vanha kunnon" James Bond. Seikkailuja, martineja ravistettuna ei sekoitettuna, nopeita autoja, kasinoita, vaaroja, seikkailua ja jännitystä ja niin edes päin.
2: Tässä nautinnon näkemyksessä ajatellaan että onnellisuus olisi sitä että on iso kartano talona, paljon palvelijoita jotka tiskaavat, paljon omaisuutta, ruokana hienostuneita herkkuja, jälkiruuaksi kaviaaria, hienoa taidetta, puolisona ammattimalli, joka on lisäksi hienostuneen huumorintajuinen.
"Hippien" tapa nauttia on epikurolainen tapa. Siinä ajatellaan että rahaa voidaan tarvita, mutta tietyn määrän jälkeen se ei tuota lisää iloa. Aluksi se estää nälän, vilun ja velkojat. Tämän jälkeen nurkkiin alkaa kerääntymään ylimääräistä roipetta joka ei ilostuta yhtä paljoa. Tässä kaikkea ei tarvitse tavoitella. Osa haluista on luonnollisia ja hyödyllisiä, kuten nälkä ja vilu ja ystävyys. Ne on täytettävä. Osa taas on luonnollisia mutta tarpeettimoa jolloin niitä ei tarvitse täyttää, kuten iso talo, hienot viinit ja olohuoneessa oleva taiteilijan teos. Ja osa on luonnottomia ja tarpeettomia kuten valta. Jos onnen saa helposti, se kannattaa ottaa vastaan. Liian vaikeat asiat kannattaa jättää väliin. Avain näiden erottamiseen on ajattelu.
1: Tätä kautta esimerkki voisi olla Uuno Turhapuro, joka nauttii halvasta makkarasta, omistaa normaalin ja kuivalla huumorilla varustetun naisen, jonka isällä on paljon rahaa. Hän miettii paljon miten voisi livahtaa aktuaalisesta työnteosta. Hän odottaa innolla perintöään.
2: Tässä nautinnon näkemyksessä nautinto on sitä että ihminen harkitsee tekojaan, ei vetäydy askeesiin mutta ei ryve rahassakaan. Hänellä on katto pään päällä ja ruokaa kupissa. Ja ystäviä joiden kanssa jakaa tätä kaikkea.
Mutta toki muunkinlaisia nautiskelijoita on. Monet nautinnonhakuisuuden piirteet jäävät meiltä helposti huomaamatta.
Aristoteleelle nautinto oli päämäärän lähentymistä. Ja onnellisuus oli ihmisen luonnollinen päämäärä, eräässä mielessä koko elämän tarkoitus. Hän korosti kohtuutta. Tässä näkemyksessä rikkaus tuottaa kateutta ja köyhyys muita murheita. Kannattaa olla keskivälillä, kultaisella keskitiellä. Lisäksi täytyisi olla hyveellinen.
1: Tämän tyypin esimerkkisankari voisi olla Tarzan. Hän on toki lordin jälkeläinen ja elänyt viheliäisessä viidakossa. Olennaista on kuitenkin se, että vaikka hänellä onkin orjia, hän on sangen vaatimaton kun otetaan huomioon se, miten valtaviin kulta -aarteisiin hän säännöllisesti törmää. Hänen keskitiensä on joskus puukon ja lannevaatteen kokoinen.
2: Tässä näkemyksessä keskiluokkainen elämäntapa voisi olla hyvinkin onnellisuutta. Tarvitaan kohtuullisesti kaikkea, asioita ei ole liian vähän eikä liikaa. Jos jotain asiaa on riittävästi, ei kannata jahdata tätä asiaa vaan keskittyä muuttamaan niitä jotka poikkeavat. Ja tärkeää on huomata myös se, että liiasta luopuminen tuo onnellisuutta.
Yksi nautinnollisuuden tapa on Nietzschen tapa. Hänestä nautinto tulee saavuttamisen kautta. Näet asioiden arvon ikään kuin vasta kun "joudut taistelemaan niiden puolesta", kun ne eivät tipahda eteesi "kuin manun illallinen". Tässä nautinto ei enää liitä niinkään omistamiseen kuin luomiseen. Nauttija myös kärsii. Tätä kautta kun Roomalaisilla ei ollut riittävästi vettä, he rakensivat valtavalla vaivalla ja työllä akvedukteja. Tämä toi isompia iloja sekä isompia vaikeuksia kuin rakentamatta jättäminen.
1: Tämän mallin sankari voisi olla Frodo Reppuli. Hän luopuu kaikesta, ja toisin kuin joku Aragorn, hän ei ole kuninkaallista sukua, tai toisin kuin Gimli hän ei ole synnynnäisesti väkevä. Hänen roolinsa on kärsiä jotta saisi aikaan sellaisia asioita mitä hän pitää tärkeänä. Ja tietenkin luodakseen kiehtovan lopetuksen Bilbo Reppulin kirjaan.
2: Tässä elämäntavassa epänormaalius ja taiteellinen luomisvoima on omistamisen sijasta nautintojen lähde.
Lisäksi näiden mainittujen lisäksi voisi mainita kahden tyyppistä aktiivista nautiskelijaa, jotka molemmat aikaansaavat erikoisia asioita ja jotka eivät täysin sovi ylempiin vaihtoehtoihin:
1: Flâneur on ammattimainen mietiskelijä, jonka ulkoinen toiminta on passiivista. Tälle tyypillistä on vapaus jossa irtaudutaan työstä. Tässä on takana ajatusta jonka Matthew Arnold esitti: Ajattelu vaatii halua epäkäytännöllisyyteen, koska käytännössä pääasiassa selviää ilmankin. Ajattelumme heuristiikat ovat "riittävän hyviä". Ne antavat kohtuullisia vastauksia nopeasti. Toisaalta siihen liittyy myös se, että luodakseen uutta on kyettävä irtautumaan vanhoista ajatuksista. Uuden idean luominen on aina jonkin verran "out of box" -juttu. Lisäksi työ vaatii aikaa ja luominen taas vaatii aikaa myös. Vuorokaudessa on vain rajallisesti tunteja. Tätä tyyppiä luonnehtii eräänlainen ahkera vetelehtiminen, laiska elämäntapa yhdistettynä rauhassa miettimiseen.
2: Flambeur taas on opportunistinen, ulkoisesti aktiivinen, yllättävä. Hänessä yhdistyy hurja spekulatiivisuus ja tähän liittyvä taivaidentavoittelu sekä uskallus ja riskinotto.
Näissä molemmissa mukana liittyy iso ripaus onnea. Siinä missä sekä epikurolainen onnellisuudenmaksimoija että Nietzscheläinen työntekijä perustavat juttunsa siihen että asioita rakennetaan ymmärryksen kautta, näissä mukana on riskinottoja. Ideana on se, että sekä flâneureista että flambeureista monista tulee luusereita, koska flâneurin laiskuus ei aina johda mihinkään ja flambeur helposti menettää paljon hävitessään niiden riskien realisoituessa. Heistä vain harvasta tulee onnistujia, mutta myös todelliset supervoittajat liittyvät näihin vaihtoehtoihin. Tämä idea taas on Nassim Talebin kirjassa "Musta Joutsen" keskeinen. Hän esittää että esimerkiksi huimat innovaatiot ovat usein harvinaislaatuisia ja tasaista tulosta saadaan tietyllä toimintatavalla kun taas erikoiset saavutukset sisältävät usein ison riskin - muutenhan kaikki tekisivät sitä. Siksi se tapa joka maksimoi supervoittoja johtaa usein valtavaan häviäjien määrään. Ongelmana siinä kun näitä superonnistumisia yritetään toistaa on tietenkin se, että muistamme vain harvat. Ne jotka ovat onnistuneet. "Penissilliinin keksiminen vahingon arvon tajuamisen kautta" jää kirjoihin ja kansiin, kun taas sen sijaan historiankirjat eivät kerro että "Tänään mietiskelijä Lassi Laiskuri tuotti työttömyyrkorvausrahojen voimalla epämääräisen räpellyksen, joka ehkä miltei toimisi jossain toisessa universumissa" : Nautinnon kohdalla nämä strategiat suhtautuvat riskeihin täysin eri tavoin. Mutta niitä yhdistää se, että niissä ei pelata varmaa voittoa vaan pelataan upporikasta ja rutiköyhää.
Siksi olisi hyvä tietää minkälaisista nautinnoista ja nautiskelijoista puhuu. Sillä muuten voi jäädä historiaan kuten Timokrates tai Diotimus. Timokrates väitti, lähdettyään joukosta, että epikurolaisuus korostaa mässäilyä ja että Epikuros itse ahmii niin paljon että joutuu oksentelemaan väkisin. Diotimus taas kirjoitti loanheittokirjeitä, joita hän väitti Epikuroksen humalassa ja krapulassa kirjoittamiksi. He eivät erottaneet Aristippoksen näkemyksiä Epikuron näkemyksistä. Vastaavan virheen ovat tehneet myöhemmin toki monet muutkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Arnold. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 20. toukokuuta 2009
sunnuntai 26. huhtikuuta 2009
Reilu kilpailu.
"And I've never taken up a sport just because it was a social fad."
(Dinah Shore)
Urheilua on pidetty pitkään kasvattavana asiana. Antiikin kreikassa opeteltiin esimerkiksi painia. Kreikkalaisissa kaupungeissa oli aina kaksi rakennelmaa, jotka olivat melkoisen suuria : Teatteri ja stadion. Siksi Homeroskin osasi mainita useistakin kilpailuista. Olympialaiset olivat näistä meillekin tunnettuja. Kreikassa niiden voittajia arvostettiin todella paljon. Kuitenkin Aristoteleeltä löytyi varoituksen sana urheilusta: Hän muistutti opettajia siitä että urheilun tarkoituksena oli lasten fyysisen kunnon kehittäminen, ei mestarien ja voittajien kouliminen. Siksi tavallisen oppilaan tuli harjoittaa kaikkia lajeja tasapuolisesti. Näin hän harjaantui monipuolisesti.
Nykyaikainen urheilu koulussa on nykymuodossaan kuitenkin brittiläistä perua. Brittiläisissä yläluokan kouluissa harjoiteltiin muun muassa ihanan sofistikoitunutta rugbya. Myös golf, kriketti ja tennis olivat tärkeitä, mutta nehän liitämme englantilaisiin automaattisesti. Tosin tennis oli tuontitavaraa. Tämä oli olennainen gentlemannin, herrasmiehen, koulutuksessa, koska ajateltiin että nämä opettivat päättäväisyyttä, toisten kunnioittamista, sääntöjen seuraamista, reilua peliä, itsekontrollia, rohkeutta, lannistumattomuutta ja itsen ja taitojen kunnioittamista.
Näitä pidettiin hyvinä, koska niissä oli (1) Tavoite, jonka eteen tehtiin työtä ja (2) säännöt, joita tavoittelussa oli seurattava. Voitto oli ensisijainen tavoite, mutta hävinneitäkin tuli kunnioittaa. (3) Samoin ristiriitatilanteita nostettiin aktiivisesti esiin. Voittaminen ja häviäminen olivat osa tätä ristiriitaa. Ajateltiin että urheilu opettaa ratkaisemaan näitä. (4) Samalla opittiin kestämään häviötä. Tämä combo olikin olennainen uskonnollisessa kasvatuksessa. Siksi tähän liittyvää oppia sanottiin myös Muscular Christianityksi.
Olympialiikkeen isä, Pierre de Coubertin, haki tietysti vaikutteita brittiläisistä kouluista. Erityisesti hän vakuuttui Thomas Arnoldin asiaan liittyvistä kannanotoista. Hän liitti asian tietenkin myös antiikin kreikan urheiluun. Hän halusi kasvattaa, ja keinona oli urheilu. Kuitenkin seuraus oli vähemmän koulutuskeskeinen olympialiike.
Kuitenkin urheilun moraalisuusasioissa on matkassa myös mutkia. George Orwell sanoi ilmiöstä seuraavasti "Serious sport has nothing to do with fair play. It is bound up with hatred, jealousy, boastfulness, disregard of all rules and sadistic pleasure in witnessing violence. In other words, it is war minus the shooting." Lauseiden lisäksi asian takana on tietysti tutkimuksiakin.
Shields ja Bredemeier tekivät tutkimuksen vuonna 1995. Siinä paljastui, että urheilevat ratkoivat ongelmia alemman tasoisella moraalisella kehitystasolla kuin eiurheilevat. Toisaalta havaittiin myös se, että urheilutilanteita arvioidaan alemmilla moraalisilla kehitystasoilla kuin normaalin elämän moraalisia ongelmia. Lisäksi peleissä voi olla oikein tehdä sellaisia asioita, joita normaalissa elämässä ei pidetä hyvänä. Syynä tähän on se, että kilpailu vaikuttaa ihmiseen:
1: Kilpailu on sosiaalista ryhmän sisällä, mutta ryhmän ulkopuoli on vihollinen. Sherifin tekemä tutkimus osoitti esimerkiksi sen, että kun ryhmät laitettiin leirille arvottuihin ryhmiin ja heidät pistettiin kisaamaan toisiaan vastaan ja voittajia palkittiin, leiri muuttui vandalisminteoksi. Avoin vihamielisyys nousi, ja vasta kun leiri koki ohjaajien lavastaman ulkopuolisen tuhoajan, yhteisen vihollisen, he yhdistivät voimansa. Ulkopuolinen vihollinen ei tee tilannetta empaattiseksi tai altruistiseksi. Oman itsen sijoittuminen joukkueissa määrittää sen, minkä puolen haluaa voittavan.
2: Virheitä voidaan helposti delegoida ulkopuolelle. Tällöin syytetään tuomaria, eikä itseä. Kun näin käy, on kuin ottaisi moraalisen vapaapäivän. Tuomarin sanaan liittyy myös ulkopuolisuus, ja peleissä usein onkin tilanteita, joissa kikkaillaan säännöillä. Tällöin sääntö korostuu, ei se, miten sen pitäisi olla. Lisäksi tuomaritilanne korostaa sitä, että saa tehdä väärin jos tuomari ei huomaa. Tällöin vastuu moraalisesta toiminnasta delegoidaan, eikä sen eteen nähdä vaivaa. Tuomari ulkoistaa säännöt ja poistaa keskustelun pelin oikeutuksesta ja jatkumisesta.
3: Kun peli kovenee, keinot kovenee. Tästä on esimerkiksi Telaman ja Kahilan tekemä tutkimus vuodelta 1994; Kun peli on merkittävä, ja peli ammattilaista, valmentajan asenteet kovenevat ja muutenkin tiukka tilanne tarjoaa ikään kuin luvan huijata jos ei jää kiinni. Tätä korostaa ryhmäpaine, se että tässä ollaan yhdessä. Oma moka pilaa muidenkin mahdollisuudet. Tosin näihin tuloksiin voi vaikuttaa ihan sekin, että osa rehellisistä pelaajista, jotka eivät hyväksy vilppiä, jäävät pois ihan sen takia että vilppi antaa muille potkua, jolloin kovemman tason peliin päätyy niitä jotka ovat huijaneet pitkin matkaa.
Tietenkin urheilu ei ole läpeensä pahaa. Ensinnäkin liikunta auttaa pysymään hyvässä fyysisessä kunnossa, jolla on positiivisia vaikutuksia muun muassa elinikään. Se on myös aktiivista. Lisäksi se antaa uuden, erilaisen, toiminta -alueen, jolla voidaan toimia. Esimerkiksi minä olin koulussa surkea liikunnassa ja käsitöissä. Jos nämä olisivat olleet ainoat aineet, minua olisi vituttanut se että käsityön ja liikunnan opettajani Rainer Haarte kertoi äidilleni totuudenmukaisen arvion että "Tuomo on sellainen tumpelo." Pärjäsin, koska muut kouluaineet menivät ihan kivasti. Muita murheenaiheitahan minulla oli lähinnä välituntielämä sekä nokkahuilu. Kestin sen sillä, että olin muualla niin pirun hyvä. Tietty brassailuninto kun on aina ollut ilonaiheitani, epämääräisen hihittelyn lisäksi. Monella voi olla niin että koulu menee muuten huonosti, mutta urheilu rullaa. Tämä antaa arvokkaita kokemuksia. Lisäksi jos urheiluun lisätään huutamista säännöistä, tuomariongelmat voivat siirtyä pois, koska kinasta tulee aktiivista ja sosiaalista. Tiettyä pesismailalinjaa on toki vahdittava, mutta sitä vartenhan koulussa on opettajat. He ovat veljiemme vartijoita.
Itse pidän liikuntaa tietyssä määrin tärkeänä. En tosin osaa jääkiekon sääntöjä. "Paitsio" on olemassa, mutta en tiedä mitä se on. Mutta mitä muuta sitä voi tehdä, kun elämäntapansa ja itsetuntonsa perustaa eräänlaiseen jälkivanhoillisen taitoon, joka keskittyy lähinnä siihen keitä voi vetää päihin ja miten. Eräällä, kieroutuneella, tavalla itsetuntoni on siis sidottu siihen, miten monia voisin vetää turpaan mutta en vedä. Vallan ja vastuun kohtaamisesta ilmeisesti syntyy jotain, jota voisi miltei kutsua itseluottamukseksi.
En tässä vaiheessa eritellyt urheilua kahtia. Urheiluahan on karkeasti urheilua, joka tehdään itsen vuoksi ja urheilua joka tehdään yleisön vuoksi. Nykyaikana penkkiurheilun määrä vihjaa siihen suuntaan että suuri osa urheilusta tehdään juuri yleisön vuoksi. Tämä jaottelu ei ollut tässä olennaista. Kuitenkin se on minusta maininnan arvoinen juttu. Siksi hieman offtopic -alaviite. Toki yleisö voi innostaa pelaamaan taitavasti ja kikkaillen, joka voi auttaa motorista kehitystä mutta haitata sosiaalisia pelitaitoja. Kikkailijat saavat päteä liikuntatunneilla.

Tunnisteet:
Aristoteles,
Arnold,
Bredemeier,
de Coubertin,
Haarte,
Homeros,
Kahila,
koulutus,
Muscular Christianity,
olympialaiset,
Orwell,
Sherif,
Shields,
Shore,
Telama,
urheilu
tiistai 26. helmikuuta 2008
Aika on suhteellista rahaa.
"All paid jobs absorb and degrade the mind."
(Aristoteles)
Matthew Arnold esitti 1700-luvun lopussa, että ihmisiä massana ei kiinnosta käsitellä asioita syvällisesti, koska se ei ole käytännöllistä. Suurimmalle osalle riittää julki tuotu, heidän luottamiensa ihmisten kannattama kollektiivinen, yhdistävä tunne. Heillä ei ole aikaa selvittää asioita, eikä mahdollisuutta ottaa etäisyyttä omaan elämäänsä ja kulttuuriinsa.
"Valistuksen ihminen" taas pyrkisi kaikessa selvittämiseen ja kritiikkiin riippumatta rodusta tai mistään yhteiskunnallisesta."Sapere aude." Tämä ei kuitenkaan onnistu nyky -yhteiskunnassa kovin helposti, koska sekä vasemmistolainen, marxilainen, näkemys on ollut työn arvokkuutta korostava, ja "yhdysvaltalaisen", oikeistolainen, voittoa korostava ideologia korostavat käytännöllisyyttä, jossa toiminnan rationalisointi tarkoittaa "tuottamattomien työvaiheiden minimointia" ja "voimavarojen maksimaalista hyväksikäyttöä".
Yhteiskuntamme ei yksinkertaisesti anna meille aikaa miettiä syntyjä syviä. Me emme siksi kykene olemaan kovin hyvin "valistuksen ihmisiä". Pseudotieteet luonnollisesti käyttävät tämän hyväkseen. Jutun ei tarvitse olla hyvä toimiakseen, koska ihmisillä harvemmin on aikaa ja voimavaroja ja kiinnotusta lähteä tutkimaan niinkin epäkäytännöllistä ja aikaavievää alaa kuin tieteenfilosofiaa. Ja tämän päälle vielä jotakin muuta asiaa.
Toki yhteiskuntamme rakentuu ylijäämän varaan, ja tätä ylijäämää voidaan käyttää monenlaisiin asioihin, tutkimustyöstä taiteeseen. Ja meillä tätä kautta olisi enemmän voimavaroja kehittää myös tätä puoltamme. Mutta yhteiskuntamme vain pyrkii rationalisoimaan rattaansa talouskasvu mielessään, joten se todennäköisesti painottaa ylijäämän siihen, mikä tuottaa eniten bruttokansantuotetta. Ja tämä ei ole yksittäisen ihmisen rationaalinen ajattelu.
Tehdastyöläisen ei tarvitse ajatella tuottaakseen. (Mikä johtaa siihen että kansansanonta "Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä" saa hieman poikkeavia tulkintoja. Seuraus ja syy vaihtavatkin eräällä tavalla paikkaa tässä sanonnassa.)
Palkkatyö ei jätä aikaa ajatteluun, eikä palkkatyötä tekevä siksi kykene kehittämään itseään kovin paljoa. Nykyään melkein kaikki ovat palkkatyössä ja kiirettä pitää. Silti pseudotieteiden kannattajat ovat jatkuvasti vetoamassa siihen, miten "pitäisi ottaa selvää asioista". Ja sitten kun on ottanut selvää asioista, he voivatkin aivan syystä sanoa, että "olet noliferi, joka teet näitä asioita vain koska sinulla ei ole muuta tekemistä."
Eipä ihme, että psykologi Barry Schwartz on tuottanut vaihtoehtojen paradoksin, jonka mukaan erittäin runsas valintojen määrä tekee meistä onnettomia, koska joutuessamme tekemään valintoja, joudumme tekemään niitä yhä enemmän vajavaisella informaatiolla, ja tästä pakollisesti seuraavista erheistä voimme syyttää vain itseämme. Eli sitä tahoa joka teki valinnan. Ja jos minimoisimme erehtymisemme ja alkaisimme puntaroimaan ja kyseenalaistamaan jokaikistä valintaamme, meillä ei riittäisi aika. Olemme siksi eksistentiaalisen angstin alla.
Jean-Paul Sartre oli laittoman oikeassa; Valitseminen tuottaa angstia. Ja olemme pakotettuja valitsemaan. Ja valitsematta jättäminenkin on valinta.

angst,
Aristoteles,
Arnold,
eksistentialismi,
ideologia,
marxismi,
pseudotiede,
Sartre,
Schwartz,
vaihtoehtojen paradoksi,
valistus
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)