"And I've never taken up a sport just because it was a social fad."
(Dinah Shore)
Urheilua on pidetty pitkään kasvattavana asiana. Antiikin kreikassa opeteltiin esimerkiksi painia. Kreikkalaisissa kaupungeissa oli aina kaksi rakennelmaa, jotka olivat melkoisen suuria : Teatteri ja stadion. Siksi Homeroskin osasi mainita useistakin kilpailuista. Olympialaiset olivat näistä meillekin tunnettuja. Kreikassa niiden voittajia arvostettiin todella paljon. Kuitenkin Aristoteleeltä löytyi varoituksen sana urheilusta: Hän muistutti opettajia siitä että urheilun tarkoituksena oli lasten fyysisen kunnon kehittäminen, ei mestarien ja voittajien kouliminen. Siksi tavallisen oppilaan tuli harjoittaa kaikkia lajeja tasapuolisesti. Näin hän harjaantui monipuolisesti.
Nykyaikainen urheilu koulussa on nykymuodossaan kuitenkin brittiläistä perua. Brittiläisissä yläluokan kouluissa harjoiteltiin muun muassa ihanan sofistikoitunutta rugbya. Myös golf, kriketti ja tennis olivat tärkeitä, mutta nehän liitämme englantilaisiin automaattisesti. Tosin tennis oli tuontitavaraa. Tämä oli olennainen gentlemannin, herrasmiehen, koulutuksessa, koska ajateltiin että nämä opettivat päättäväisyyttä, toisten kunnioittamista, sääntöjen seuraamista, reilua peliä, itsekontrollia, rohkeutta, lannistumattomuutta ja itsen ja taitojen kunnioittamista.
Näitä pidettiin hyvinä, koska niissä oli (1) Tavoite, jonka eteen tehtiin työtä ja (2) säännöt, joita tavoittelussa oli seurattava. Voitto oli ensisijainen tavoite, mutta hävinneitäkin tuli kunnioittaa. (3) Samoin ristiriitatilanteita nostettiin aktiivisesti esiin. Voittaminen ja häviäminen olivat osa tätä ristiriitaa. Ajateltiin että urheilu opettaa ratkaisemaan näitä. (4) Samalla opittiin kestämään häviötä. Tämä combo olikin olennainen uskonnollisessa kasvatuksessa. Siksi tähän liittyvää oppia sanottiin myös Muscular Christianityksi.
Olympialiikkeen isä, Pierre de Coubertin, haki tietysti vaikutteita brittiläisistä kouluista. Erityisesti hän vakuuttui Thomas Arnoldin asiaan liittyvistä kannanotoista. Hän liitti asian tietenkin myös antiikin kreikan urheiluun. Hän halusi kasvattaa, ja keinona oli urheilu. Kuitenkin seuraus oli vähemmän koulutuskeskeinen olympialiike.
Kuitenkin urheilun moraalisuusasioissa on matkassa myös mutkia. George Orwell sanoi ilmiöstä seuraavasti "Serious sport has nothing to do with fair play. It is bound up with hatred, jealousy, boastfulness, disregard of all rules and sadistic pleasure in witnessing violence. In other words, it is war minus the shooting." Lauseiden lisäksi asian takana on tietysti tutkimuksiakin.
Shields ja Bredemeier tekivät tutkimuksen vuonna 1995. Siinä paljastui, että urheilevat ratkoivat ongelmia alemman tasoisella moraalisella kehitystasolla kuin eiurheilevat. Toisaalta havaittiin myös se, että urheilutilanteita arvioidaan alemmilla moraalisilla kehitystasoilla kuin normaalin elämän moraalisia ongelmia. Lisäksi peleissä voi olla oikein tehdä sellaisia asioita, joita normaalissa elämässä ei pidetä hyvänä. Syynä tähän on se, että kilpailu vaikuttaa ihmiseen:
1: Kilpailu on sosiaalista ryhmän sisällä, mutta ryhmän ulkopuoli on vihollinen. Sherifin tekemä tutkimus osoitti esimerkiksi sen, että kun ryhmät laitettiin leirille arvottuihin ryhmiin ja heidät pistettiin kisaamaan toisiaan vastaan ja voittajia palkittiin, leiri muuttui vandalisminteoksi. Avoin vihamielisyys nousi, ja vasta kun leiri koki ohjaajien lavastaman ulkopuolisen tuhoajan, yhteisen vihollisen, he yhdistivät voimansa. Ulkopuolinen vihollinen ei tee tilannetta empaattiseksi tai altruistiseksi. Oman itsen sijoittuminen joukkueissa määrittää sen, minkä puolen haluaa voittavan.
2: Virheitä voidaan helposti delegoida ulkopuolelle. Tällöin syytetään tuomaria, eikä itseä. Kun näin käy, on kuin ottaisi moraalisen vapaapäivän. Tuomarin sanaan liittyy myös ulkopuolisuus, ja peleissä usein onkin tilanteita, joissa kikkaillaan säännöillä. Tällöin sääntö korostuu, ei se, miten sen pitäisi olla. Lisäksi tuomaritilanne korostaa sitä, että saa tehdä väärin jos tuomari ei huomaa. Tällöin vastuu moraalisesta toiminnasta delegoidaan, eikä sen eteen nähdä vaivaa. Tuomari ulkoistaa säännöt ja poistaa keskustelun pelin oikeutuksesta ja jatkumisesta.
3: Kun peli kovenee, keinot kovenee. Tästä on esimerkiksi Telaman ja Kahilan tekemä tutkimus vuodelta 1994; Kun peli on merkittävä, ja peli ammattilaista, valmentajan asenteet kovenevat ja muutenkin tiukka tilanne tarjoaa ikään kuin luvan huijata jos ei jää kiinni. Tätä korostaa ryhmäpaine, se että tässä ollaan yhdessä. Oma moka pilaa muidenkin mahdollisuudet. Tosin näihin tuloksiin voi vaikuttaa ihan sekin, että osa rehellisistä pelaajista, jotka eivät hyväksy vilppiä, jäävät pois ihan sen takia että vilppi antaa muille potkua, jolloin kovemman tason peliin päätyy niitä jotka ovat huijaneet pitkin matkaa.
Tietenkin urheilu ei ole läpeensä pahaa. Ensinnäkin liikunta auttaa pysymään hyvässä fyysisessä kunnossa, jolla on positiivisia vaikutuksia muun muassa elinikään. Se on myös aktiivista. Lisäksi se antaa uuden, erilaisen, toiminta -alueen, jolla voidaan toimia. Esimerkiksi minä olin koulussa surkea liikunnassa ja käsitöissä. Jos nämä olisivat olleet ainoat aineet, minua olisi vituttanut se että käsityön ja liikunnan opettajani Rainer Haarte kertoi äidilleni totuudenmukaisen arvion että "Tuomo on sellainen tumpelo." Pärjäsin, koska muut kouluaineet menivät ihan kivasti. Muita murheenaiheitahan minulla oli lähinnä välituntielämä sekä nokkahuilu. Kestin sen sillä, että olin muualla niin pirun hyvä. Tietty brassailuninto kun on aina ollut ilonaiheitani, epämääräisen hihittelyn lisäksi. Monella voi olla niin että koulu menee muuten huonosti, mutta urheilu rullaa. Tämä antaa arvokkaita kokemuksia. Lisäksi jos urheiluun lisätään huutamista säännöistä, tuomariongelmat voivat siirtyä pois, koska kinasta tulee aktiivista ja sosiaalista. Tiettyä pesismailalinjaa on toki vahdittava, mutta sitä vartenhan koulussa on opettajat. He ovat veljiemme vartijoita.
Itse pidän liikuntaa tietyssä määrin tärkeänä. En tosin osaa jääkiekon sääntöjä. "Paitsio" on olemassa, mutta en tiedä mitä se on. Mutta mitä muuta sitä voi tehdä, kun elämäntapansa ja itsetuntonsa perustaa eräänlaiseen jälkivanhoillisen taitoon, joka keskittyy lähinnä siihen keitä voi vetää päihin ja miten. Eräällä, kieroutuneella, tavalla itsetuntoni on siis sidottu siihen, miten monia voisin vetää turpaan mutta en vedä. Vallan ja vastuun kohtaamisesta ilmeisesti syntyy jotain, jota voisi miltei kutsua itseluottamukseksi.
En tässä vaiheessa eritellyt urheilua kahtia. Urheiluahan on karkeasti urheilua, joka tehdään itsen vuoksi ja urheilua joka tehdään yleisön vuoksi. Nykyaikana penkkiurheilun määrä vihjaa siihen suuntaan että suuri osa urheilusta tehdään juuri yleisön vuoksi. Tämä jaottelu ei ollut tässä olennaista. Kuitenkin se on minusta maininnan arvoinen juttu. Siksi hieman offtopic -alaviite. Toki yleisö voi innostaa pelaamaan taitavasti ja kikkaillen, joka voi auttaa motorista kehitystä mutta haitata sosiaalisia pelitaitoja. Kikkailijat saavat päteä liikuntatunneilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti