Tunteiden suhde argumentaatioon on aika erikoinen. Tunteet ovat niille hyvä ja paha asia. Se, mitä ne ovat, riippuu asiayhteydestä, aiheesta ja näkökulmasta.
Aloitan huonoista asioista, koska ne ovat ehkä vähemmän yllättäviä:
1: Tunteet jotka lisäävät aiheeseen erilaisia tunnelatauksia ovat argumentaatiolle huonoja. Koska argumentoinnin perusidea on järjellisten perusteiden löytäminen, tämän häiritseminen tunteilla on huono asia. Näin on etenkin ihmisen tunnemaailman ulkoisten tosiasiaväitteiden kohdalla : Esimerkiksi lottovoitto ei muutu todeksi sillä että sitä pitää toivottavana. Samoin aurinko/tuulisähkön tai maalämmön tuotanto ei muutu ydinvoiman korvaajaksi helposti tai edes todennäköiseksi pelkästään siksi että se on mahdollista ja että se on toivottavaa ja olisi yleisesti hyvä asia. On hyvä muistaa että häiritseviä tunteita on kahdenlaisia: toiseen näkökulmaan sidotut negatiiviset tunteet ja omaan sidotut positiiviset tunteet. Tätä kautta tunteita voidaan väärinkäyttää sekä esimerkiksi demonisoimalla, keksimällä uhkakuvia tai väittämällä niitä todennäköisiksi vaikka ne eivät ole, moittimalla toisia tyhmiksi, pahoiksi jne. Mutta vielä salakavalampi ja vaikeampi tapa on tietysti oman näkemyksen puolustavien imartelu. Kun itseä kehutaan, se on helppo ottaa totena. Tätä kautta myös ryhmäpaine, yhteisöllisyys ja monet muut vastaavat asiat synnyttävät tunteita, joiden pohjalta päättelemme asioita.
2: Tunne itse tosiasiaväitteestä ei ole todiste. Vaikka kuinka aktiivisesti kokisit että jokin asia on tosi, se ei vielä tee siitä totta. Tämän vuoksi esimerkiksi kokemus siitä että Jumala olisi totta ei vielä tee sitä tosiasiaksi. Syy on yksinkertaisesti se, että voimme hyvinkin esittää että kokemus tunne olemassaolosta voisi olla periaatteessa mahdollinen ilman että se olemassaolo olisi totta. Syy tähän on se, että ihminen on erehtyväinen eikä kaikkitietävä. Vasta tällä oletuksella tämä asia muuttuu. Tunne olemassaolosta on itse asiassa jopa heikompi kuin havainto. Voihan havaintokin periaatteessa olla hallusinaatio, mutta kun saamme samoista kohteista havaintoja laitteilla, kuten digikameralla, joiden tulokset koemme melkoisen yhteneviksi, havainnot vaativat sitä että joko havainnot ovat luotettavia tai laitteistokin toimisi juuri siten erikoisella ja rajatulla tavalla väärin että ne sopisivat niihin hallusinaatioihimme.
Tunteet voivat olla kuitenkin myös aivan oikeita tutkimuksellisesti tärkeitä asioita:
1: Jos tutkitaan esimerkiksi ihmisten käsityksiä taiteesta, voidaan löytää erilaisia ihmisille tyypillisiä tapoja kokea taide. Tätä kautta voidaan saada irti muun muassa se, minkälaisia geometrisiä ominaisuuksia kauniiksi koetulla taiteella on. Kultainen leikkaus lienee tunnetuin tällöinen löytö. Tässä sidoksessa ihmisten tunteet, tai ainakin niiden jakauma, toimii apuna kun halutaan tehdä ihmisiä miellyttäviä taideteoksia. Siksi kultaista leikkaustakin opetetaan esimerkiksi taidekursseilla. Tunteet ovat tällöin olennaisen tärkeitä, eikä niihin vetoaminen ole väärin. Sama koskee tietysti tutkimuksia joissa kartoitetaan vaikkapa siitä pitävätkö ihmiset jostain televisio -ohjelmasta. Tätä kautta televisiokanava voi valita televisio -ohjelmia esityslistalleen ja mahdollisesti jopa sponssata joidenkin ohjelmien tuotantoa. Tässäkin kohden tunteet ovat järkevä tapa lähestyä asiaa.
2: Tunteiden synnyttäminen on tärkeää etenkin poliittisessa keskustelussa. Syynä on tietenkin se, että ihmiset halutaan paitsi saada kannattamaan jotain näkemystä, myös toimimaan. Tunteet ovat vahvin, kenties jopa pohjimmiltaan ainut, innostaja. Tätä kautta ihmiset saadaan tekemään haluttuja asioita. Yhteiskunnallinen toiminta, kuten epäkohtiin tarttuminen niiden muuttamiseksi, ei välttämättä ole mitenkään asiaan liittymätön elementti.
Tunnetta mutkistaa kuitenkin pari seikkaa:
1: Tietenkin tunteiden kohdalla vastuu argumentoinnista ei ole pelkästään esittäjällä. Jos argumentoijat pyrkivät tuomaan eri näkökulmia esiin ja käsittelevät niitä asiallisesti, jos yleisö on asenteellista, tämä ei tietenkään vaikuta mitenkään kehenkään koska heillä on tiettyjä jo ennalta päätettyjä tunteita asiasta. Tällöin vastuu on tietysti kuuntelijoilla. Argumentoija ei ole lähes koskaan ainut tunteiden lähde. Jos yleisö on jo demonisoinut toisen näkökannan, ei keskustelijan välttämättä tarvitse demonisoida. Tosin jos yleisön asenteellisuus on jo lähtökohtaisesti tiedossa, tätä voi käyttää jopa pohjana manipuloinnille: Kun esitetään oikein rauhallista ja käytetään hienostunutta jargonia, saadaan vahvistettua vaikutelmaa siitä että se yleisön näkemys olisi hyvä, jolloin yleisön ennakkoluulot vahvistuvat pelkän esiintymisen, eikä sisällön laadun, kautta. Joka tapauksessa jos yleisö on asenteellista, argumentaation tulosta ei voida laittaa rinnan sellaisen kanssa, jossa se ei ole ollut asenteellista ja pitää näiden tuloksia samanarvoisina.
2: Tunteet vaikuttavat näkemyksiin usein tiedostamatta, joten ei riitä että argumentoija tai yleisö itse kokee että hän ei ole tunteiden ohjaama. Tarvitaan lisäksi valtavasti itsereflektiota. Epäargumentatiiviset perusteet voivat ilmetä omista sanavalinnoista samaan tapaan kuin muutakin keskustelusta. Lisäksi voi tarkastella muuttuuko tunnemaailma negatiiviseen suuntaan kun vaikkapa mainitsee jonkun ideologian nimen. On syytä miettiä edustaako toinen näkemys jotain joka edustaa itselle äärimmäistä toiseutta. Luultavasti ateisti joka käsittelee uskontoa ja uskova joka käsittelee ateismia, tekee tätä tunteiden vaikutuksen vuoksi. Ideologiat synnyttävät tunteita, ja osa ideologioista nähdään vastakkaisina. Tältä voi välttyä hieman erikoisella tavalla: Yleensähän keskustelun aiheeksi valitaan sellaiset aiheet jotka ovat erityisen sydäntä lähellä. Kuitenkin jos aiheeksi valitaan asiat joiden lopputulosta itse pitää merkityksettöminä, tältä voidaan välttyä. Tosin jos aiheena on tosiasiaseikkojen sijasta politiikka tai yhteisöllisyys tai muu vastaava, tunnelataus voi olla jopa hyvä asia. Kukapa haluaisi seurata poliitikkoa, jolla ei ole tunnelatausta omaan ideaansa, joka ei ole siitä itsekään innostunut?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti