Melko yleinen tehty virhepäätelmä liittyy todistamisen taakkaan ja todisteiden puutteen kautta todistamiseen, jolloin tehdään päättelyvirhe nimeltä argumentum ad ignorantiam. Tästä seuraa kahdenlaisia "virheestä virheeseen" -päätelmiä. Tilannetta voisi ymmärtää kuvittelemalla janan, jossa on kaksi ääripäätä. Molemmat niistä ovat väärässä. Kun mennään virheestä virheeseen, huomataan että "kun tuo toinen pää on väärä, niin silloin tämä toinen pää on tietysti oikein". Mutta ehkä se oikea kohta onkin siinä keskellä. Kun vertaus siirretään perusteluksi, huomataan ääripäät 1 ja 2:
1: Ensimmäinen on se, että et usko että jokin asia X on olemassa. Huomaat että tästä asiasta X ei ole todisteita. Päättelet tästä aivan oikein, että silloin olisi väärin pitää X:ää todistettuna. Siihen ei siis ole järkeviä syitä uskoa. Päättelet tästä väärin että on järkevää ajatella että X on todistettu olemattomaksi eli on rationaalista uskoa sen olemattomuuteen.
2: Toinen asia on se, että uskot että asia X on olemassa. Huomaat että X:ää ei ole osoitettu olemattomaksi, ja päättelet tästä aivan oikein että silloin olisi väärin väittää X:ää kumotuksi. Päättelet tästä väärin sen että X:ään uskominen olisi rationaalista.
Tässä kohden on muistettava, että rationaalisuus nojaa todistamiseen. Jotta jotain asiaa voitaisiin pitää järkevänä, sen olemassaolosta olisi saatava jotain todisteita. Todisteita on saatava, koska melko usein jotain asiaa ei voida yksiselitteisesti todistaa olemattomaksi. Esimerkiksi jos uskot että mörrimöykky se sateessa istuu kärpässienen alla, kumoaminen vaatisi kaikkien kärpässienten alle tuijottamista sateessa. Tutkimusta voidaan aina, ainakin teoriassa, kritisoida siitä että onko tihku riittävän sadetta, ja vedota että ehkä jokin kärpässieniyksilö olisi jäänyt jossain päin maailmaa huomaamatta. Näin peikkoja ei voitaisi kumota. Jos kannanottona on se, että olisi kumottava ehdottomasti ilmiö X tai muuten siihen olisi järkevää uskoa, asetetaan helposti mahdottomia ehtoja. Mahdottomien ehtojen käyttäminen päättelyssä viittaa vaikeuksiin: Näkemys on dogma, jokin joka on rakentanut itsensä sellaiseksi että sen kritisoiminen on mahdotonta. Tällöin näkemys ei ole itsekriittinen. Tätä taas pidetään keskeisen tärkeänä asiana. Se on siis Yleisesti Erittäin Huono Tilanne Johon Fiksun Kannanoton Ei Ikinä Pitäisi Joutua.
1: Tässä kohden on yleistä että ad hoc -selityksiä pidetään ikään kuin ratkaisuina, jotka oikeuttavat uskomisen. Tässä kohden on kuitenkin muistettava että nämä apuselitykset ainoastaan estävät jonkun yksittäisen asian, joka muuten kumoaisi selityksen. Ad hoc toimii käytännössä vain, jos ilmiöllä on jotain todisteita muualla. Se saa voiman niiden, ei näiden hätäselitysten kautta. Tästä malliesimerkki löytyy homeopatiasta. Kun huomattiin että keskivertoisessa homeopaattisessa valmisteessa on vain liuoteainetta, ja pitäisi ostaa useita pullollisia että saataisiin yksi molekyyli sitä lääkeainetta, he kehittivät apuselitykseksi sen että vedellä on muisti. He eivät ole osoittaneet tutkimuksissa että tätä muistia todella olisi olemassa. Siksi se ei myöskään toimi pelastustienä, koska homeopaattisten valmisteiden tehosta ei ole saatu tutkimuksissa todisteita. Veden muisti on ad hoc, se vain estää kumoutumisen, mutta se ei suinkaan tee homeopatiasta rationaalista.
Toisaalta olemattomuuden todistaminen on tärkeää. Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Siksi X olisi kumottava. Tämä on joskus mahdollista: Falsifioitavuus on tärkeä tieteenfilosofinen käsite, joka tarkoittaa sitä että jokin näkemus tai teoria voitaisiin osoittaa vääräksi. Kun tehdään testi, jossa jokin tulos osoittaisi että teoria olisi väärässä, ja se selviää siitä eli tämä teorian kannalta ikävä tapahtuma ei tapahdu, puhutaan korroboroitumisesta. Tätä pidetään näkemyksen todistusvoiman kasvamisilmiönä ja se tekee asiasta rationaalisen. Kaikki eivät pidä falsifiointia merkittävänä asiana, mutta tässä kohden olennaista on kuitenkin huomata, että kukaan ei pidä sitä huonona asiana, tai vääränä lähestymistapana. Osasta se on vain liian tiukka ja vaikea. Kaikki rationaalisuuteen nojaavat näkemykset kuitenkin uskovat että asioilla olisi oltava todisteita ja perusteluja että niihin uskominen olisi järkevää.
Miten sitten tulisi suhtautua niihin, joihin voidaan soveltaa todisteiden puutetta? Tässä kohdassa mukaan astuu arationaalisuus. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole rationaalista uskoa että asia X olisi totta tai ei olisi totta. Vain falsifioidut näkemykset on osoitettu vääriksi. Ja vain todistetut oikeiksi. Niihin on helppo suhtautua. Mutta miten näihin arationaalisiin asioihin sitten tulisi suhtautua? Reagointeja on muutamia:
1: Tutkimus. Tämä tarkoittaa sitä että tehdään tutkimusta, jossa joko kumotaan tai saadaan todisteita ilmiölle. Tällöin asiasta voidaan ruveta keskustelemaan. Tämä on tietysti hyvä tapa, koska näin saadaan tietoa. Se, mistä ei ennen ollut todisteita, on nyt jotain todisteita - joko puolesta tai vastaan. Molemmissa tapauksissa opimme jotain.
2: Pidetään mölyt mahassa, kunnes joku tuottaa tutkimusta ja tietoa aiheesta. Keskustelunaihe ei ole järkevä.
3: Jos huomataan että asia on määritelty sellaiseksi että sitä ei voida tutkia, se on kauheaa laatua. Silloin se on joko huonompi kuin väärässä oleva asia. Se on turha. Tietomme asiasta ei voi mitenkään kasvaa, eikä siitä tiedetä mitään. Joten keskustelu ja tutkiminen ei johda yhtään mihinkään ja kaikki näkemykset jota siitä sanotaan on vain perustelematonta arvailua. Tässä tapauksessa määritelmää on joko muokattava jotta tämän kohdan ehto ei toteudu. Tai sitten on vain tunnustettava että tämä on umpikujakysymys, josta ei päästä mihinkään. Kaikki kysymykset eivät ole sellaisia että niihin voitaisiin lainkaan vastata.
4: Jos asiassa viitataan mielipiteenvapauteen tai aletaan levittämään sitä muille ilman että tilannetta korjataan, kyseessä ei ole rationaalinen asia, vaan uskonto sellaisessa muodossa, joka ei ole perusteltua uskoa, vaan uskoa uskon vuoksi. Tällöin kyse ei ole rationaalisuudesta, vaan muusta. Osa pitää tämänkin tyyppisiä asioita tärkeänä. Rationaalisiksi ne eivät silti tietenkään muutu. Mutta eivät turhiksikaan, koska ne saavat arvonsa rationaalisuuden ulkopuolelta.
Osa on tietysti irrationalisteja, joiden mielestä ei ole mitään totuutta josta voitaisiin puhua. Heille koko rationaalinen usko kiviin tai Jumaliin on mahdotonta. Silloin ei ole järkevää uskoa X:ään tai sen olemassaolottomuuteen missään tilanteessa. Heillä ei siis ole käsitettä rationaalisesta uskosta vaikkapa Jumalaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti