Hienostunutta.

Koska televisiosarjat ovat hyviä yleensä sen vuoksi että näemme niissä naapureiden vikoja omiemme sijasta, ajattelin pilata pari hyvää televisiosarjaa itsekriittisyyden suossa. Nämä molemmat sarjat ovat komediasarjoja. Ensimmäinen on "Pokka pitää" ( englanniksi "Keeping Up Appearances") ja toinen "Frasier" (englanniksi "Frasier".)

"Pokka pitää" kertoo Hyacint Bucket nimisestä naisesta. Hän on naimisissa Richardin kanssa. On luultavaa että hän on joko nainut miehen väärässä luulossa, tai sitten hän on vain muuten muokannut sukunimeään. Sillä hänen oikea sukunimensä on Bucket (ämpäri), mutta hän lausuu sen suomennoksessa Bukeé (tuoksu) ja englanninkielisessä versiossa Bouquet (kimppu). Tämä nimenmuunnos on oikeastaan hyvin kuvaava. Sillä he ovat korkeintaan keskiluokkaisia. Heidän sukulaisensa ovat köyhiä, lihavia ja ronskeja. Mutta Hyacinth pyrkii näyttelemään yläluokkaista. Sarjan huumori syntyy epäonnistumisesta. Kaikki näkevät roolin läpi ja pitävät teeskentelyä ärsyttävänä. Hyacinth itse sen sijaan pitää itseään hyvinkin hienostuneena ja yrittää, todellakin yrittää, kaikkensa.

"Frasier" sarja taas käsittelee radiopsykiatri Frasier Cranen elämää. Hän sekä hänen veljensä Niles pitävät ylellistä elämäntapaa tärkeänä. Viinit, ooppera, kallis ruoka, vaatteet ja sisustus tietenkin mukaanlukien. Tämä määrittelee heidän elämäänsä. Etenkin Niles suorastaan tavoittelee hienostuneisuutta: Tämä käy selvästi esiin yhdessä jaksossa, jossa paljastuu että hän oli pitänyt "1812 Overture" -kappaleesta, kunnes oli kuullut että se ei ole sivistyneistön mukaan hieno kappale. Ideana on tietysti se, että Frasier muuttaa poliisi -isänsä luo tekemään radiopsykiatriaohjelmaa. Hän yrittää selvittää elämänsä tapahtumia ammattietiikkansa kautta, mutta hän tuntuu vain paikoin vierailevan isänsä ymmärtämisessä: Martyn maailma koostuu isoista pihveistä ja muista yksinkertaisista asioista. Kuten urheilusta, isoista pihveistä ja kaljasta. Sarjan suurin osa jännitteistä perustuu siihen että Marty on (1) onnellinen verrattuna älykkäisiin ja ulkoisesti erittäin menestyneisiin poikiinsa ja (2) hän pärjää muutenkin hyvin ja tajuaa erilaisia asioita jopa pelottavan hyvin. Tästä ristiriidasta on tehty esimerkiksi jakso jossa Frasier kamppailee sen kanssa että tämän isä voittaa tämän koko ajan shakissa. Olennaista on kuitenkin se, että Frasier ja Niles onnistuvat olemaan hienostuneita ja sivistyneitä. Heillä on koulutus, raha, työ, tunnettavuus. He eivät taatusti mokaile etikettiyksityiskohdissa tai yritä epätoivoisesti saada toimintaansa näyttämään joltain mitä se ei ole. Koska se on, sen ei tarvitse yrittää tulla. Se voi tosin joutua toimimaan, jotta se jatkossakin on sitä mitä se on.

Kyllä. Puhutaan snobbailusta.

Tämä on sinänsä merkittävä asia, sillä se tuo elämään yhden lisäelementin. Normaalisti ajatellaan että elämässä on muutama normaali "pitää".
1: Velvollisuusmielinen "pitää", joka tarkoittaa sitä että asia ei välttämättä ole moraalinen (toki velvollisuusetiikka on yksi tapa ajatella etiikkaa, mutta vaikka et hyväksyisi tätä näkemystä tuskin kiellät velvollisuuksien olemassaoloa.) Se vain pitää hoitaa. Hyvä esimerkki on vuokranmaksu tai muut vastaavat asiat.
2: Asiat, joiden pitäisi olla, jotka viittaavat onnellisuusasioihin. Tällöin ajatellaan että jos olet onneton, puuttuu jotain, ja tämä pitäisi korjata. Tämäkään ei välttämättä liity suoraan etiikkaan tai hyvyyteen. Ne eivät välttämättä liity velvollisuuksiinkaan.
3: Sellaiset pitää versiot, jotka koskevat puhtaasti etiikkaa. Silloin ajatellaan että tämän puute tekee jollain tavoin pahaksi.

Näissä tuodaan kuitenkin yksi "pitäisi" lisää. Heillä on lisäksi hienostunut maku. Heille hyvän maun "pitäisi olla". Asian pitää olla hienostunut. Tämä mutkistaa molempien televisiosarjojen ihmisiä. Monet kuitenkin osaavat arvostaa oopperaa koska se on hienostokulttuuria, ja halveksia saippuaoopperaa koska se ei ole hienostokulttuuria. Monesti tätä tehdään pelkän lajityypin mukaan, ilman että on edes nähty teosta.

Snobismi on monella tavalla ongelmallinen.
1: Nietzschen mukaan esimerkiksi taide on korkea hyve, ja snobit omalla tavallaan arvostavat ainakin sen statusta. Lisäksi he selvästi taistelevat kehittääkseen itseään. Snobi, jolla on runokokoelma selaamatta ja hienostoviini maistelematta pyrkii korjaamaan tilanteen. He harjoittavat ja edistyvät. Ja he kokevat vaikeuksia tämän vuoksi. Se vaatii työtä, aikaa ja rahaa. Kaikki uhrauksia jotka voisi käyttää johonkin muuhun. Kuitenkin heidän yli -ihmisyytensä on kyseenalainen, koska he eivät riko rajoja. Tämä on olennaista, koska jos he vain tekevät mitä heiltä odotetaan, he seuraavat. He seuraavat eräänlaista orjamoraalia, joka käskee ja jota seurataan.
2: Individualismin mukaan he voivat olla itseään toteuttavia tai ei. Riippumatta onnistumisesta; Jos he tekevät mistä nauttivat, tai jota pitävät tärkeänä, niin mikä ettei? Tästä seuraa se että Hyacinth Bucket elää individualistisen näkemyksen mukaista elämää. Hänen puolisonsa taas ei.
3: Epikurolaisen lähestymistavan mukaan heidän elämänsä on huonoa. Frasier ja Niles eivät ole läheskään yhtä onnellisia, kuin heidän isänsä. Koska he yrittävät liikaa. Epikuroshan korosti sitä, että ei pitäis yrittää liikaa. Frasier ja Niles saisivat kenties enemmän iloa irti, jos he yrittäisivät vähemmän ja tyytyisivät halvempaan. Ei tarvitsisi ponnistella. Tällöin snobismi vertautuu eräänlaiseen mässäilyyn. Mässäily keskittyy määrään ja tämä taas asettaa laatuvaatimukset liian korkealle.
4: Toisaalta konservativistisen ajattelun mukaan Hyacinth epäonnistuu ja Frasier onnistuu. Sillä he kaikki tavoittelevat onnellisuutta, joka taas näkyy menestyksenä. Frasier elää aidosti, hän on toteuttanut "Amerikkalaisen unelman", hän on sekä yrittänyt että saavuttanut. Hän on tehnyt tämän hyvin, koska hän on saavuttanut sivistystä ja rahaa, ja hänellä on perhe, jossa on siinäkin menestyneitä ihmisiä. Hänen ystävänsäkin ovat usein menestyneitä ja sivistyneitä. Häntä pidetään kiinnostavana. Hyacinth on pelkkä wannabe. Hän ei saa edes oikeaa seuraa, vaikka kovasti yrittää päästä piireihin. Kukaan ei arvosta häntä. Hän on se, joka yrittää päästä seuraan ja pitää muita kiinnostavina ja toivoo, että se tarttuisi häneen. Ja hän ei vaan osaa.

Oma harrastukseni on eräällä tavalla hyvin elitistinen. Ja siitähän snobbailusta on kyse. Ainakin pyrkimisestä eliittiin. On vaikeaa sanoa pyrkiikö Niles vai Hyacinth enemmän eliittiin. Vaikka on selvää että vain toinen on sen tilan myös saavuttanut.

Tämä tuli selväksi, kun kävin Helsingissä. Katselemassa roskaelokuvaksi mainostetun "Unborn" -elokuvan. Elokuvan joka ei ollut kauhua, mutta ei vielä komediaakaan. Olin siellä hyvin trendikkäässä ja mukavassa homoseurassa, ainoana heterona. Juttelimme mukavia. Sain kuulla että "olen sellainen joka yleensä ottaa asioista selvää" , kun keskustelu kääntyi huumeiden kasvattamisen hienouksiin. Kun ihmettelin ääneen miksi osaan. Kutsukaa sitä "hei, kehukaa minua kun olen niin vaatimaton -kikaksi", snobismin nimeen. Poistulomatkalla olin junassa samassa penkkirivissä kahden selvästi melko hyvin menestyvän nuoren kanssa. Luin kirjaa. Heillä oli hienot vaatteet. Jutuista päätellen hieno työ ja hienot tyttöystävät. Toinen heistä mainitsi siitä, että häntä vituttavat ne hipit. Koska ne pätevät tiedoillaan. Kaveri yritti rauhoitella kivasti, ja selitti että jos ne hipit lukee paljon ja on viisaita. Kaveri selitti että hipit eivät ole mitään, kun ovat niin rumiakin. Tässä vaiheessa ilmemaailma vihjasi siihen suuntaan, kenelle samassa penkissä istuvalle nämä sanat oli osoitettu. (Minulla on joskus sellainen tapa koota tälläisiä tilanteita sanomatta mitään. Se liittyy varmasti jotenkin asentokieleen.) Hänen kaverinsa yritti kovasti siirtää puheenaihetta pois. En jaksanut provosoitua, joten en tarkoituksellisesti edes reagoinut. Jatkoin lukemista. Kirja on polvien päällä. En viitsinyt heittää vastavetoja. Siinä vaiheessa, kun kaveri mainitsi miten niitä olisi kiva lyödä, reagoin sen verran, että nostin lukemani kirjan kasvojen eteen. Nauroin. Lyhyesti. Kirja sattui olemaan Donn F. Draegerin "Ninjutsu - The art of invisibility". Kannessa on sellainen ninjan kuva. Molemmat vaikenivat. Poistuin omalla asemallani. Kaveri on varmaan jo selvinnyt humalastaan. Kaikille kävi hyvin, krapulaa lukuun ottamatta. Kirja ei sinällään sisällä lähitaistelu tekniikoita, vaan enemmän ninjojen historiaa. Tosin siinä kerrotaan yksityiskohtia ninjojen väijymis, piiloutumis, pakenemis ja muista vastaavista tekniikoista. Huvittavinta on tietysti se, että olen osa -aikaklenkka, jolla on tasapainoelimessä vaurio. Olennaista oli se, että he luulivat minusta muuta kuin mitä olin. En siis ollut tässä kohden Niles. Olin selvästi Hyacinth. Tosin sillä erotuksella, että onnistuin tavoitteessani.

Miksi esitin tämän reissun tarinan? Koska se näyttää selvästi sen, miten erilaista snobbailu voi olla. Ympäröin itseni, ja toimin siten, että saisin tietyn elitistisen auran. Snobismissani ylpeys kohtaa laiskuuden. Mässäilykin olisi kiva, ja olen toki muidenkin kuolemansyntien fani. Mutta olen niin laiska ja ylpeä, että niille muille ei oikein jää aikaa muuhun. Tietenkin joku voisi luulla, että ylpeä ei myöntäisi sitä. Mutta entä jos hän yrittää aikaansaada kuvaa siitä miten itsekriittinen ja vaatimaton hän on?

Tietyllä tavalla asiassa on kyse siitä, että välittää siitä mitä - ainakin jotkut - ihmiset ajattelevat. Ja on tämän vuoksi valmis teeskentelemään, pitämään mölyjä mahassaan, olemaan kohtelias vaikka ei pidä ihmisestä ja niin edes päin. Ei ihme, että etiketti katsotaan sopivaksi snobismiin kuin oliivi martiniin.