"Uskontojen yhteisyyden ja erillisyyden historia on yhtä vanha kuin itse uskonnot. Juutalaisuus, kristinusko ja islam enempää kuin muutkaan nykyajan valtauskonnoista eivät ole olleet olemassa aikojen aamuhämäristä asti. Niiden synty ja kehitys on historiallinen prosessi, jonka seuraaminen auttaa ymmärtämään, miksi uskontojen rajat kulkevat siellä missä ne kulkevat."
(Martti Nissinen, "Miten uskonto sai rajat?")
Uskonnot mielletään pysyviksi. Niiden ajatellaan edustavan ikuista ja muuttumatonta Totuutta. Tätä kautta uskontoja ajatellaan monoliittisina ja hegemonistisina: Ne ovat suuria, ikuisia ja ne eivät muutu koskaan. Koska totuus ei muutu, ei uskontokaan voi. Kuitenkin kun uskontoja tarkastellaan historian kautta, huomataan että ne ovat ajallisesti muuttuvia. Niissä painotetaan eri asioita, niistä poistetaan asioita ja otetaan toisia lisää. Kristinuskossa tämä jopa jonkin verran myönnetään: Vanhan testamentin monet säännöt katsotaan vanhoiksi, sellaisiksi jotka Jeesuksen uusi sopimus muutti.
Mutta asiaa voidaan katsoa yleisestä uskontojen näkökulmasta. Tällöin yksittäinen uskonto on esimerkki isommista linjoista.
Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassa esitetään että uskonnon olennaisin ominaisuus on se, että se
1: Onnistuu olemaan kiinnostava, joka tarkoittaa sitä että ne sisältävät yhden skeeman ilmiöitä ja lainaavat niitä jostain toisesta skeemasta, tätä kautta uskonnot sisältävät komplekseja ideoita, jotka rakentuvat lisäksi psykologisesti synnynnäisiin, esitietoisiin tai ainakin lajityypillisiin luokitteluihin. Siksi uskonnoissa on puhuvia eläimiä, verta vuotavia patsaita tai muuta vastaavaa.
2: Uskonto sisältää olennaisesti elementin, jonka kautta uskotuilla olennoilla on pääsy henkilökohtaiseen tietoon. Eli ne tietävät jos valehtelet. Ne jollain tavalla näkevät kaiken mitä teet, tietävät kaiken mitä tunnet, koet ja ajattelet. Vasta kun tämä ominaisuus astuu mukaan kuvioihin, tarinoihin suhtaudutaan eri tavalla.
Kun nämä ehdot täyttyvät, on kyseessä uskonto. Tämän lisäksi voidaan katsoa miten uskonnot ovat muuttuneet.
Boyerin mukaan aluksi uskonnot keskittyvät näkemyksiin joissa on henkien kaltaisia toimijoita. Ne voivat olla metsänhenkiä tai esi -isiä tai niiden kaltaisia. Ne eivät olleet luojia, vaan vaikuttajia. Henget kirosivat eli toivat kuolemaa ja sairauksia sekä siunasivat eli toivat lapsia ja parannusta sekä satoa tai saalista.
Lisäksi uskonnot kehittyvät uskovien määrän kasvun mukana. Jos puhutaan heimouskonnoista, niissä on tyypillisesti yksi poppamies. Hän ei institutionalisoi näkemystään. Kun uskovien määrä kasvaa, tapahtuu sekä se, että (1) Tarvitaan useampia poppamiehiä ja (2) Muillekin tulee intoa ruveta poppamiehiksi, työsarkaa riittää. Tällöin uskonnosta täytyy ruveta tekemään järjestelmää: Poppamiehet rakentavat "Tiimejä", Heiltä saa samanlaista hoitoa. Näin kilpailua ei ole. Samanlaisuus tarjoaa myös vertailukohdan, jonka kautta kilpailijat voidaan tuomita parantajien sijasta puoskareiksi. Tästä syntyy instituutio ja perinne. Muut kilpailevat tätä kautta vähemmän, ja uusien kilpailevien poppamiesten esiin pääseminen vaikeutuu. Näin poppamiehet pysyvät viroissaan paremmin. Instituution kasvaessa papisto muuttuu ja asiaan alkaa syntymään voimakas kouluttautumisen henki. Pappeus alkaa vaatia opiskelua.
Tästä syntyy varsinaiset jumaluudet.
Tätä seuraa polyteismi, jossa Jumalia on useita, ja niiden välille rakennetaan erilaisia suhteita. Yleensä ne noudattavat perherakennetta. Jumalat ovat toistensa lapsia ja niin edes päin. Tietyn jumalan pariin voidaan mennä sen mukaan mitä tarvetta koettiin. Tässähän tärkeitä teemoja ovat uhraaminen kiitoksena, uhraaminen anteeksipyyntönä ja uhraaminen edunsaamisena. Nämä samat esiintyvät nykyisessä rukoilussakin.
Monoteismi on uudempi, ja siinä yksi Jumala ottaa kaikkien muiden Jumalien roolin. Tässä vaiheessa "kaikkivaltaisuus" korostuu: Jumala ei ole vain yhden teeman, vaan kaikkien teemojen kohde. Egyptiläisten Ekhnaton oli ensimmäinen monoteistinen uskonto, ja sekin syntyi monijumalaiseen kulttuuriin. Laajemmin jalansijaa monoteismi on saanut vasta myöhemmin, ja se liittyy seemiläiseen perinteeseen. Juutalaisuuskin on Matti Nissisen mukaan muuntunut monijumalaisesta yksijumalaiseksi. Kristinusko ja Islam ovat tätä nuorempia ja ne ovat olleet alusta lähtien melkoisen selvästi ja vahvasti yksijumalaisia; Vasta vuonna 620 eKr. deuteronomistinen liike muutti tilanteen; Vasta tällöin Jahven palvonta ainoana Jumalana alkoi.
Tässä kohden on hyvä huomata että monissa polyteistisissäkin uskonnoissa on luomiskertomuksissa on esimerkiksi Brahman kaltainen luova jumala, josta muutkin jumalat ovat peräisin; Tämä on joko muiden jumalien isä tai joka on luonut ne. He eivät ole "kaikkivoipia" aivan aivan samaan tapaan kuin mitä kristinuskon Jumala on. Ne kuitenkin ovat ennen kaikkea luojajumalia, joiden kautta kaikki, myös muut Jumalat saavat alkunsa. Tässä mielessä suurimmassa osassa nykyisistä ja suurista uskonnoista on ollut luojajumaluus. Luojajumaluus ei kuitenkaan ole yleensä varhaisimpien uskontojen Jumala, ne tulevat mukaan kun uskontojen "koko" kasvaa ja niiden rakenne muuttuu. Ne ovat keskittyneet elämänläheisempiin asioihin. Eurooppalaisen kristityn on tätä hieman vaikea ymmärtää, koska meillä Jumala on perinteisesti ollut synonyymi "luojalle", maailman alkuun panijalle. Kuitenkin valtaosa etenkin varhaisimmista uskonnoista eivät ole tälläisiä.
Uskonnot laajenevat, jolloin se että ne vastustavat kovasti ulkopuolisia muuttuu leviämisen hidasteeksi. Vaikka yhteisön intolerantti monolatria toki vahvistaa Me -henkeä ja saa uskovat sitoutumaan, laajenemiseen tätä asennetta täytyy lieventää. Ulkopuoliset täytyy hyväksyä vähintään julistamisen kohteiksi ja potentiaalisiksi käännynnäisiksi pelkä vihollisuuden sijasta. Jos uskonnosta taas lähdetään liikaa, on tärkeää sitoa ihmiset uskoon. Tämä tapahtuu esimerkiksi tekemällä luopumisesta erityisen vakavan asian. Yksityiskohdat elävät, ja parhaiten suosiota saavat ne uskonnot, jotka levittäytyvät silloin kun on tarve ja avaavat rajojaan, ja kun lähtöä alkaa tapahtumaan, reagoivat tähän ja vahvistavat me-muut -dikotomiaa.
Euroopassa kehitys on jakanut tämänkin vielä eteenpäin, ja tämä on tuonut tarpeen lisämäärittelyille:
1: Varhaisempi tapa on ollut primääriuskonto, jossa uskonto tulee vanhempien kautta. Siinä korostuu yhteisö, kokemuksellisuus. Sen sijaan opin hallitseminen on seuraajalla pienemmässä roolissa. Papisto tai muu ylimystö on tiedon haltija, ja kuuliaisuutta korostetaan. Tämän tyypin uskonto kattaa kaikki elämänalueet ja se pyrkii rakentamaan yhteiskunnan, perhe -elämän ja muut asiat. Se rajaa muut ulkopuolelle.
2: Modernimille tyypillinen tapa taas on sekundääriuskonto. Siinä korostetaan yksilöä, tämän valintaa, tämän pelastusta tai yksilönä saamaa etua. Siinä korostetaan erilaisia oppeja, joissa on looginen rakenne. Tässä kuuliaisuus on vaihdettu ymmärtämiseen ja vapaaehtoiseen seuraamiseen. Siinä uskonnollisuus myös usein eristetään arjesta. Siksi uskontoa mennään harjoittamaan vaikka Zen -keskukseen tai kirkkoon, ja arjessa se ei juurikaan näy aktiivipalveluksena. Myös avoimuus ulkopuolisille on korostunut.
Muutokset eivät tietenkään ole nopeita ja jyrkkiä, vaan vanha näkemys toimii pohjana muutokselle. Näin uskontoihin voi jopa jäädä jäänteitä vanhoista näkemyksistä.
Tämän lähestymistavan tärkein huomio on siinä, että se ei itse asiassa käsittele uskontoa sitä kautta että onko uskon suhde todellisuuteen mikä. Se käsittelee itse asiassa vain sitä miten ja millä tavoin uskonnot kehittyvät ja missä sosiaalisissa ympäristöissä ne ovat minkäkinlaisia. Uskonnon suosion syy on aina ihminen, ei totuus. On hyvä muistaa että varhaisuus ei myöskään kerro mitään uskonnon totuusarvosta; Osasta ne ovat "alkuperäisiä", toisista "kehittymättömiä". Aika ja suosion jatkumisen pituus ei kuitenkaan ole kovin uskottava uskon kohteen totuusarvon määrittelijä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti