Itsekkyys eli egoismi on filosofiassa jopa kummallisen mutkikas aihe. Sen määritteleminen jakaa vahvasti mielipiteitä. Monesta asiasta ollaan täysin erimielisiä.
Ensimmäinen karkea vedenjakaja on sen suhde tunteisiin ja haluamiseen.
1: Osa ajattelee että itsekkyys on sitä että tekee mitä haluaa, sitä ei voi lainkaan erottaa individualismista. Molemmissa korostetaan sitä että ihminen toimii halujensa ja tunteidensa ohjaamana. Tältä kohdalta individualismi olisi vain oppi siitä, että itsekkyys on hyve.
2: Moni on kuitenkin sitä mieltä, että itsekkyys on jotain aivan muuta: Esimerkiksi se, että joku antaa apua hyväntekeväisyyteen koska siitä tulee hänelle hyvä mieli kertoo siitä että hän on hyvä ihminen. Että sympatia osoittaa että hän on epäitsekäs.
Tällöin esimerkiksi se, että kokee että kolmannen maailman köyhät tarvitsevat apua ja lähtee sitten kentälle tekemään töitä vaikka tuberkuloosin ehkäisemiseksi on selvästi individualismista nouseva asia. Se on joka tapauksessa puhtaasti individualistinen aktio. Mutta itsekkyyden määritelmän valinta vaikuttaa siihen, onko se puhdasta itsekkyyttä vai puhdasta epäitsekkyyttä. Tämä aikaansaa vaikeuksia keskustelulle. Ja määritelmänvaihto onnistuu helposti ja tarjoaa manipulaatiosta kiinnostuneille paljon liikkumatilaa. Siksi on hyvä kiinnittää huomiota siihen mitä itsekkyyden määritelmää käytetään, ja ennen kaikkea, vaihdetaanko sitä lennosta.
Toinen merkittävä itsekkyyden määritelmä liittyy aktiivisuuteen ja passiivisuuteen. Yleensä mielipide -eroa ei ole siinä kuuluuko aktiivisuus itsekkyyteen. Sen sijaan passiivisuuden roolista ollaan erimielisiä:
1: Osan mielestä itsekkyyttä on vain sellainen toiminta, jossa aktiivisesti ajetaan omaa etua. Tällöin itsekkyys liittyy ahneuteen: Tallataan toisten oikeuksien päälle, jotta saataisiin itselle jotain.
2: Toisen näkökulman mukaan itsekkyyden suurin sisältö tiivistyisi kirjainyhdistelmään EVVK. (Ei Voisi Vähempää Kiinnostaa) Tämä tarkoittaa sitä, että itsekkyys liittyy ignoraatioon. Tällöin itsekkyys on yksinkertaisesti sitä, että kohteen ympärillä on Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirja liftareille" -sarjassa esittämä "Jonkun Toisen Ongelmakenttä", joka kirjassa takaa näkymättömyyden. Jos se ei ole sellainen ongelma, joka kiinnostaisi sinua, se on jonkun toisen, se ei kuulu sinulle, joka tarkoittaa että et näe sitä. Tämä olisi itsekkyyden lähde.
On merkittävää huomata, että ignoraationäkemys sisältää myös ahneuden. Otan tästä esimerkin:
1: Ahneysperustainen näkemys tarkoittaa sitä että jos et välitä jonkun maan oloista, vaan siirrät saastuttavan tehtaan maahan vain sen vuoksi että siellä valitetaan vähemmän saasteista, vaaditaan halvempaa saasteenpoistoteknologiaa, ja pääset vähemmillä palkkamaksuilla, teet sen koska saat siitä voittoa. Jos vain oman edun ajaminen toisten kustannuksella on itsekästä, se että et jaksa lähettää afrikan köyhille apua ei ole itsekkyyttä. Itsekkyys kun on ahneudessa aina aktiivista.
2: Ignoraationäkemyksessä taas ajatellaan että myös avun jättäminen afrikasta on paha asia, koska siinä itsekkyys voi olla myös passiivista. Ja se, että pistät saastuttavan tehtaan sinne halvan tuotannon maahan kertoo siitä että et välitä siellä olevista ihmisistä. Eli ignoroit heidät. Ignoraationäkemyksen mukaan ainakin minä olen niin syyllinen itsekkyyteen, että ei rajaa.
Yleensä itsekkyys on yhdistetty ahneuteen ja molempia on joka tapauksessa pidetty huonoina asioina, vaikka ne olisi jostain syystä jätettykin yhdistämättä toisiinsa. Mutta itsekkyyttä on myös puolustettu. Yleensä itse itsekkyyttä ei pidetä hyvänä, mutta sen kerrotaan johtavan hyvään. Osassa tämä on piilotetussa muodossa. Esimerkiksi utilitarismi, eli idea jossa pitäisi saada mahdollisimman paljon hyötyä on liitetty konservatistiseen taloustieteeseen, ja tästä on syntynyt ideaa siitä miten paras saavutetaan sillä että ei ole kaupan valvontaa, vaan kaikki tekevät mitä haluavat. Kilpailu estää ylihinnoittelun ja niin edes päin. Tässä näkemyksessä egoismia puolustetaan. Pisimmälle tämä näkemys on viety tihkumisteoriassa, jossa ajatellaan että rikas tienaa miljoonia ja alkaa sitten tuhlaamaan koska ei rahaa ole mukava vain pitää tilillä. Toisin sanoen tämän vastaus itsekkääseen eduntavoitteluun on se, että se on väline yleiseen hyvään. Paha omatunto ostetaan pois kuluttamalla. Harva pitää moraalisena sitä, että on ahne ja tuhlaileva. Mutta tihkumisteoriassa juuri tästä on kysymys. Tämä ajatus voisi muuten olla melko hyvä, mutta sen ongelma on se, että raha kiertää tehokkaammin, jos se laitetaan niille jotka ovat köyhiä. Rikkaiden kohdalla pankkitilinsaldo, joka näyttää miljoonia, kertoo että he eivät suinkaan kierrätä kaikkea. Näin raha kiertäisi muulla tavalla enemmän ja utilitarismin periaatteiden mukaan on moraalitonta pitää niitä siellä. Tämä tarkoittaa sitä että yleinen hyvä ei ole kovin rationaalinen puolustus.
Toinen merkittävä ongelma on yhteismaan tragedia. Tämä Garrett Hardinin kuvaama ongelma on selitettävissä vaikka seuraavalla tavalla: On yhteismaa, jossa kasvatetaan karjaa. Jos karjanomistajat omistavat lehmiä, he saavat niistä tuoton. Karjan laiduntamisesta taas tulee kuluja, koska ne tallaavat maata laitumelta. Nämä kulut ovat kaikkien yhteisessä maksussa. Tästä seuraa yksinkertaisesti se, että jokainen yrittää tuottaa mahdollisimman paljon nautoja mahdollisimman nopeasti ja lopputuloksena on se, että maa kuluu todella nopeasti käyttökelvottomaksi. Jos kasvatat vähän nautoja, saat vähemmän tuloja ja joudut maksamaan haitoista saman kuin ne pahimmat tallaajat. Kannattavuus kasvaa suoraan sen mukaan, mitä enemmän nautoja kasvattaa. Tämä soveltuu kaikkeen yhteisomaisuuteen.
On ehkä kysyttävä, onko kapitalistinen näkemys sellainen, että se ajaa meidät pahoihin tapoihin. Tämä on kuitenkin moraalifilosofisesti hankalaa, koska hyvät teot voidaan jakaa erilaisiin perusteluihin. Esimerkiksi:
1: prudentaaliset perustelut ovat sellaisia, että ne ovat hyviä, koska ne auttavat itseä. Teot ovat rationaalisia ja omaa elämää, terveyttä... ylläpitäviä. Jos ne ovat hyviä "yleisesti" niin kai ne ovat hyviä itsellekin? Tältä näkökannalta itsekkyys onkin hyvä asia.
2: Moraaliset perustelut taas ovat sellaisia että ne ovat hyviä, koska ne ajavat jotain hyviä periaatteita, jolloin ei ole väliä, ovatko ne itselle hyödyksi vai haitaksi.
3: Lisäksi on Kantilainen ajatus siitä että teko on hyvä, jos se noudattaa sellaista lakia, jota emme halua rikkoa. Tällöin riittää se, että teon tekemättä jättäminen johtaisi epäjohdonmukaisuuteen toiminnassa. Tämä on hieman erikoinen näkemys, mutta se liittyy siihen että moraalin ajatellaan noudattavan pilkuntarkasti jotain tiettyä sääntöä. Että moraali jota ei voi esittää kaikenkattavan moraalilain muodossa olisi huono moraali.
Merkittävää on kuitenkin se, että jos perustellaan että ei ole hyvä olla ahne kapitalisti, koska se rikkoo moraalisia perusteluja, on huomattava, että tässä ollaan vaikeuksissa. Vaikka kapitalisti olisikin kiinnostunut moraalista. Toki sekin että ei kiinnosta -voidaan levittää kynnykseksi. Mutta oletetaan ystävällisesti että kapitalisteja kiinnostaa heidän tekojensa hyvyys.
Voidaan nimittäin ajatella, että hyvän käsite on sellainen että jos prudentaalinen ja moraalinen ovat ristiriidassa, prudentaalinen voittaa. Tällöin moraaliperusteet eivät toimi ja ollaan johdonmukaisia. Toki tästä seuraa se, että jos jonkun mielestä moraali voittaa jos ristiriitaa ilmenee, niin silloin hänkin on johdonmukainen.
Vaikeus on tietysti siinä, että voittaakseen "prudentalistit" "moralistejen" olisi osoitettava toisen moraalin pohja vääräksi. Ja tämän tehdäkseen heidän olisi tehtävä enemm'n kuin esitettävä konsistentti vaihtoehto. Sillä heidän vastustajallaankin on konsistentti vaihtoehto. Tällöin he eivät perustele miksi toinen on väärässä, jolloin kyseessä on vain vetoaminen. Ja voidakseen tehdä tämän heidän on tartuttava itse moraalikäsitysten ytimeen. Valitettavasti kun moraalia ei voi vetää olemassaoloväitteistä, tämä tarkoittaa sitä että kumotakseen toisen näkemyksen he joutuvat olettamaan että moraalinen voittaa prudentaalisen. Ja tämä on juuri se, mitä he yrittävät todistaa. Tällöin ajaudutaan kehäpäätelmään, joka on argumentaatiovirhe.
Sama toimii tietysti myös toiseen suuntaan. Itse asiassa tämänkaltainen ilmiö on valitettavasti arvokeskustelujen syvintä ydintä. Siksi ne eivät (ainakaan kokemusteni pohjalta) koskaan johda yhtään mihinkään. Toisen näkemyksen rakenne voidaan ymmärtää, ja olla siitä yksilönä samaa tai eri mieltä. Suunnilleen siinä se sitten onkin.
Tietenkin on muistettava että yhteiskunnallisesti ajatellen vikaa ei ole pelkästään konservatiivisessa talousteoriassa. Aikaisemmin kannatettiin esimerkiksi kommunismissa tärkeää työn arvon käsitettä, eli kohteen arvo koostuisi siitä miten paljon vaivaa sen eteen on tehty. Ihmiset eivät kuitenkaan maksa asioista näin. Kun taloustieteen teoria selittää miten hinnat määräytyvät, ja se alkaa muuttumaan siihen että se alkaa selittämään sitä miten niiden pitäisi määräytyä sen sijaan että niiden ennusteet todella kertoisivat siitä miten ne määräytyvät, tiedetään että vika on talousteoriassa, ei todellisuudessa. En kritisoi kommunismia tässä kohdassa siksi että se yritti olla kollektiivinen, monin paikoin yksilöllisyyden kieltävä. Muualla teen sitä, peräti mieluusti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti