Henkilökohtaisilla välihuuteluillani koristeltua Milliläistä sananvapautta

Nykyajan netissä liberaali ja liberalismi ovat miltei kirosanoja. Itse asiassa poliittinen epäkorrektius on mennyt niin pitkälle, että ”suvakkiliberaaliksi” syytäminen on monille argumentin loppuminen. Vihollinen on identifioitu joten argumentaatiossa voidaan siirtyä puheeseen siitä miten tälläistä kansanpetturia tulisi kohdella. Koska se on se vapaan sanan henki monesti nykyään.

Itse asiassa liberaalin osa on hankala; Koska he eivät ole filosofisesti vasemmistoa mutta heitä kohdellaan niin, saattaa syntyä tilanteita joita monin paikoin vähintään liberaalihko Jiri Keronen kuvasi omasta kohtelustaan;

Mutta sitten toisaalta nämä ihmiset nojaavat hyvin klassisen liberalismin ajatuksiin joka ikisen kerran kun puhuvat sananvapaudesta.

Itse harjoitan aktiivisesti ignorointia, kuten blokkaamisia mutta vain hyvin harvoin sensuuria, kuten ilmiantoja. Painostamiskampanjointia eli ihmisen näkemysten jakamista jotta moni näkisi ja lietsoutuisi vain hyvin ankarista syistä tai pakon edessä. Näiden välillä on oleellisia eroja; Ignoroinnissa huolehdin siitä mihin minä käytän tietoisuuttani. Mikä on oman arvioni mukaan aikani arvoista. Sensuuri on sitä että estän muita puhumasta. Ja painostaminen on sitä että nostetaan vihamyrskyjä ja aktiivikampanjoita tilanteessa jossa joku ilmaisee asioita.

Nykyaikana harva välittää tai osaa erottaa sensuurin ja sanomisten seuraukset toisistaan. Itse näen, että monesti sensuristi on ihmisen kunnian syvin ystävä. Sillä kun suunsa avaa vapaassa maailmassa, muut synnyttävät tästä mielipiteen. Ja he voivat sanoa tämän ääneen – jopa joukolla – vaikka se ei olisikaan mairitteleva. Sensuurissa on usein suojelun henki. Mikä on ymmärrettävää, kun huomioi monien järjenlahjat. Sensuuri on kuitenkin yleensä hyvin yleistä jolloin prosessissa kielletään mieheltä pihvi, koska vauva ei pysty pureksimaan sitä.

Tämä tekee minusta ei-traditionalistisen sananvapaudesta huutajan. Joka tekee minusta liberaalin. Koska jos olisin traditionalisti ja näkisin että olisi sensuroitava lähinnä poliittisesti epäkorrektin liberaaliston propagandaa, olisin alt-rightiä tai jotain vastaavaa. Ja kyllähän minä olen liberaali. Oikein ärhäkkä sellainen. Peräti klassinen liberaali.

Ja tämä ajatussuuntaus on jotain joka olisi syytä opetella.
- Joko siksi että sitä kannattaa.
- Tai siksi, että asiallisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen ymmärtäminen. Joka näkyy esimerkiksi olkiukottomissa argumentaatioissa.

Siksi otankin tähän käsittelyyn klassisen liberaalin, John Stuart Millin, ajatuksia sananvapaudesta. Hänen tunnetuin, kenties myös keskeisin, lähestyminen aiheesta löytyy ”On Libertyn” toisessa luvussa. Jossa hän on kärsimätön sensoreiden ja vainoajien kanssa. Jossain määrin hänen sanomisensa on hyvin tärkeää nykyaikanakin.

Sananvapaus oikeutetaan jollain, ei ole ensimmäinen oikeutettu peruskannanotto

Mielestäni tärkeää on huomata sekin, että Mill ei lähesty sananvapautta absoluuttisuuden kautta. Eli tavalla jossa sananvapaus vain määritellään keskeisemmäksi dogmaksi jonka rikkominen olisi rike. Sellainen synnyttää hyvin asenteellista ja argumentitonta sananvapauden puolustamista.

Sen sijaan Mill asetti keskiöön totuuden. Ja sananvapaus oikeuttui sitä kautta, että se oli jossain suhteessa tähän totuuteen. Hänen argumenttinsa on moniosainen; Ensimmäisessä osassa hän sanoo, että sananvapaus on tärkeää jos mielipide on totuudellinen. Tässä sananvapauden perustalla olevana oikeutena on se, että
1: Totuus ja sen selkeä ja elävä esittäminen ja tiedostaminen ovat arvokkaita ihmisiä. Joten meidän täytyy sallia ja mahdollistaa ihmiset siihen, että he voivat kohdata ja löytää totuuden.
2: Vapaa sana mahdollistaa sen, että ihmiset saavuttavat selkeät ja elävät ymmärrykset totuuksista ja maailmasta. Sensuuri estää tosi mielipiteitä.
J: Josta seuraa se, että vapaan sanan tukeminen on jotain jota on tärkeää puolustaa.

Tämä taso on se, jolle suuri osa keskustelusta yltää nykyään. Jos me katsomme sitä millä ”poliittista korrektiutta” vastustetaan on nimenomaan se, että ajatellaan että ihmiset puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä. Suoraan puhumista pidetään tärkeänä. Se on selkeämpää kuin kiertoilmaukset joita halveksutaan. Millin valossa poliittisen korrektiuden vastustamisessa keskitytään pääasiassa kahteen pääteemaan;
1: Oma näkemys nähdään tosiasiana jota liberaalit vääristelevät. Ja tästä syntyy epäsymmetria. Liberaalien ”propagandaa” halutaan melko usein jopa rajoittaa. Esimerkiksi sukupuolisuutta koskien esitetään että sukupuoliasia on biologinen tosiasia joten on ikään kuin valehtelua ajaa toisenlaista sukupuolen lähestymistä. Ja siksi sananvapautta pidetään totuuden puolella.
2: Selkeys on mukana. Sillä periaatteessa jos joku sanoo, että ”varusmies” korvataan ”varushenkilöllä” ei tosiasiassa juurikaan muuta asiasisältöä. Ja näin ollen ei voi olla kysymys sanomisen sisällöstä. Millin ajatus siitä, miten ajatuksen on oltava paitsi sisällöltään tosi, niin myös elävä ja ymmärrettävä johtaa siihen että on ymmärrettävä miksi synonymisaatio on niin vahva ivan ja vastustamisen kohde poliittisen korrektiuden kritiikeissä.

Mill kuitenkin jatkaa;

Jos sensuroimme epätoden kertomista niin ihmisiltä torjutaan tilaisuus jossa heille paljastetaan heidän ajattelunsa heikkoudet ja onttoudet. Siksi sananvapaus oli tärkeää myös väärässäoleville. Toki tässä olisi toki mahdollista, että totuutta ylläpitävä sensori. Haasteena Millin mukaan on se, että tämä vaatisi erehtymättömän sensorin. Erehdys tarkoittaa sitä minkä historia Millille opetti; Se, että ennen torjuttiin jokin asia epätotena on paljastunut myöhemmin todeksi. Jolloin totuutta arvostavat sensorit ovat torjuneet ajatuksia joiden tiedämme nyt, myöhemmin, olevan totta. Tai ainakin, jonka nykyään hyväksymme todeksi samaan tapaan kuin menneinä aikoina se jokin aivan toisenlainen totuus.

Tämäkin taso on tavallaan tuttua. Mutta enemmänkin kreationismipiireissä tutussa hengessä; Esimerkiksi Tapio Puolimatka on tunnettu dialogisen pluralismin kannattaja. Ja tässä kannatetaan nimenomaan ajatusta jossa keskustelu johtaa siihen, että totuus voittaa. Ja tässä on usein ajatus siitä että vastapuoli keskustelee väärin kun ei vain ymmärrä valistua annetusta argumentistosta Herraan Kristukseen ja Jumalaan. Josta seuraa turhautumista ja ajatusta siitä että jokin on aivopessyt ja vääristänyt itse keskustelukulttuurin. Kun se oppi ei selvästi mene perille. Ja Puolimatka itse tuntee olevansa ns. totuuden asialla mietityn keskusteluprosessin kautta.

Mutta Mill menee vielä pidemmälle. 

Hän näkee että kriittisyys ei ole pelkästään sitä että epäilee vallitsevien tahojen näkemyksiä. Hän näkee että ainoa tapa olla kunnolla kriittinen on olla itsekriittinen. ”Omilla aivoilla ajattelu” onkin korvattava asenteella jossa korostetaan omaa erehtyväisyyttä. Tässä asenteessa on vaikeaa asettua sensoriksi koska oma totuus voi olla erehdys.

Mielipiteiden esittäminen muuttuukin hyvin erikoisesti; Jos se näissä ylläolevissa vaiheissa on vielä hyvin tuttua siinä mielessä että korostetaan että mielipiteen esittäjä haluaa valistaa muita, on Mill asettanut tässä mielipiteenilmaisun arvokkaaksi nimenomaan sen vuoksi, että se asettaa meidän omat ideamma arvioon. Vapaa ilmaisu on tulta jolla koetellaan omia erehtyväisyyksiä.

 Tässä tasossa Mill jopa esittää sen, joka tekee hänestä minulle tärkeimmän sananvapausfilosofin. Sillä Mill ei näe ihmiskuntaa jonain totuusmoottorina. Monet esimerkiksi esittävät että totuus voi voittaa vainosta huolimatta. Mill näkee että tästä ei itse asiassa ole mitään taetta. Mill näkee että ihmiset ovat usein kiivailijoita. Ja he eivät ole vahvimpia kiivailijoita totuuden koettelulle. Sen sijaan ihminen voi kiivailla ja propagoida ankarasti virheen puolesta ja ovat valmiita sammuttamaan totuutta esimerkiksi sensuurilla.

Toiseen osaan;

Mill eteneekin vaiheittain. Ja tämä paljastaa miten Mill ei ole naivi siitä että totuus todella voittaisi ajatusten markkinapaikalla. Hän näkee että ihmisillä on vinoumia ja he ovat erehtyväisiä. Millin lopullinen näkemys sananvapaudesta ei ole myöskään mikään glorifioitu rationaalisen ihmiskunnan ylistys. Vaan yksinkertaisesti se, että se on vähemmän huono kuin vaihtoehtonsa.

 Millin toinen osa koskee sitten sitä jos ihmisellä on väärä mielipide. Toisessa argumentissaan Mill’s ehdottaa kuvittelemaan, jos ei muuten niin argumentin vuoksi, uskomaan että eletään yhteiskunnassa jossa jokainen vallassaoleva mielipide on tosi. (Ajatus joka on aika monelle nykykonservatiiveille yllättävän vakavastiotettava.)

Koska olemme olettaneet erehtymättömän sensorin, voimme ohittaa Millin aiemmin esittämän ajatuksen ihmisen rajallisuudesta. Tässä tilanteessa voisimme ajatella, että olisi oikein sensuroida valehtelua ja propagandaa. Ja siksi sitä ei koskisi samat oikeudet kuin niitä näkemyksiä joissa puhutaan suoraa, kiertelemättä ja valehtelematta minkä oikeaksi tietää. Tässä Mill korostaa nimenomaan sitä, että ihmisille syntyy elävä kuva totuudesta.

Sananvapaus ei tässä enää tarkoitakaan pelkästään sitä että olisi oikeus sanoa tosia asioita. Tässä Millillä on ajatus siitä, että ihmiset ovat siinä mielessä rationaalisia olentoja, että kun ideat laitetaan markkinoille, tosimmat kestäisivät. Toisaalta hän näki myös ihmiset siinä mielessä sosiaalisiksi, että keskustelu on totuutta lähentävä moottori siinäkin mielessä että erimielisyys täsmentää ymmärrystä siitä miksi se totuus on totuus. Millin mukaan vain aidon debatin kautta voimme syventää kokemusta ja ymmärrystä totuudesta. Ilman tätä se jää vain kuolleeksi dogmaksi.

Tämä on minusta ainakin siinä mielessä ymmärrettävää, että debatointi antaa asioille merkitystä. Riitely tekee asiat, paitsi ulkoa opituksi liturgiaksi, myös kiehtovaksi ja tärkeäksi. Mill näki että lähinnä matematiikassa voitiin todistaa näkemyksiä sellaisella tavalla jossa tämänlaista prosessia ei tarvita. Niissä totuudesta varmistutaan katsomalla sen todistusta. Mutta ihmisten kiistakysymykset ovat tavallisesti mutkikkaampia – vaikka niitä monesti typistetäänkin kuin ne olisivat yksinkertaisia.

Entäs fisuimmanvalta?

Voitaisiin kuitenkin ajatella, että kenties ajattelu ja mielipiteily tulisi yhdistää. Etenkin kun puhutaan totuudesta, on selvää että kyseessä on meritokraattinen asia. Kaikki ihmiset eivät yksinkertaisesti ajattele yhtä hyvin. On jopa mahdollista että osa ajattelee niin heikkotasoisesti että on kyseenalaista ajattelevatko he ollenkaan; Heillä kenties on vain kokoelma mielipiteitä ja asenteita.

Mill ei taatusti vastustanut ajatusta tietoeliitistä. Hänhän on itse asiassa jopa puolustanut ajatusta jossa korkeakoulutetut saisivat vaaleissa useampia ääniä koska he olivat tavallista tallaajaa fiksumpia. Siksi voitaisiin kuvitella maailma jossa vain eliitillä on sananvapaus ja muut sitten saisivat niellä älymystön tuottamat totuudet. Hieman kuin entisessä koululaitoksessa jossa arvostettava maisteri ulkoluku-pänttäytti faktoja oppilaidensa päähän.

Mill kuitenkin näki että jopa tolloimmat tarvitsisivat omaa ajattelun harjoittamista jotta he voisivat kokea merkitystä siitä totuudesta joka heille esitetään. Tämä olisi hyväksi heidän itseaktualisoitumisellekin siinä mielessä, että he voisivat olla vähemmän tolloja tämän jälkeen. Jokaisen tulisi saada harjoittaa älyllisyyttä sillä tasolla mille hän yksilönä kykenee, vaikka tämä olisi joskus rajoittunutta. Ja lisäksi olisi ajateltava että ihmiset voisivat kehittyä.

Loppuosa

Mill tarjoaa tämän päälle kolmannen osan jossa hän ei lavenna argumentistoa, vaan tarkentaa sitä miten hänestä suurin osa tilanteista ei ole sitä, että tarjolla on ehdoton totuus tai ehdoton vale, vaan usein ihmiset käsittelevät osatotuuksia ja osavalheita.

Hän korostaa myös pessimismiään ”ideoiden markkinapaikalle”. Hän korostaa että ylevän totuuden sijaan usein päädytään joka tapauksessa kiistoihin ja mielipidekonflikteihin. Eli vaikka näkemys lähti ajatuksesta jossa sananvapaus on väline totuudelle, Mill korostaa että lopputulos on usein sellainen että totuus torjutaan aggressiivisesti koska sen esittänyt ihminen nähdään viholliseksi. Se, että sanoja edustaa jotain tahoa joka yleisesti sotii asioita jotka uskot absoluuttiseksi totuudeksi riittää syyksi ohittaa näkemys.

Millin näkemys tässä on lähinnä sen korostamista että on aina toivoa jos ihmiset ovat pakotettuja kuuntelemaan molemmat puolet. Vain silloin kun vastapuoli voidaan tuhota ja piilottaa johtavat hallitsemattomaan ennakkoluuloon.

Toisin sanoen Millille sananvapaus on perimmiltään vain kahdesta pahasta pienempi.

Ei mikään kovin suuri ihanuus. Tämä on hyvin kiehtovaa koska sananvapaus ja liberalismi leimataan usein yhteen ajatuksella jossa sananvapautta pidettäisiin absoluuttina. Ja jonka pohjalta rakennetaan ajatuksia joissa olisi jotenkin syvästi ristiriitaista ”olla suvaitsematta suvaitsemattomuutta”. Millin tekstissä maailmassa kuitenkin tunnetaan esimerkiksi sellaisia ajatuksia kuin ”enemmistön tyrannia”.

Itse näen että Millin näkemys on valaiseva. Lisäksi se näyttää eräänlaisen ymmärryshierarkian joka demonstroi monisäikeisen ja aika runsaiden nyanssejen täyttämän sananvapauden puolustamisen. Joka on peräti jäsennetty tavalla jossa alussa on yksinkertaisia asioita joista sitten laajennetaan eteenpäin. Tavalla jossa voidaan nähdä mille tasolle ajattelun monimutkaisuutta yltää se henkilö joka sananvapauteen vetoaa ja missä tilanteissa hän jättää siihen vetoamatta.

Ideologia, poikkeus ja poliittisten vihollisten spottailu

Ideologia on terminä hyvin laaja. Usein se tarkoittaa utopistisia etiikkateoriointeja joissa maailmaa kuvataan maailmankuvan kautta. Mutta tässä yhteydessä ideologiaa on kaikki se, missä määritellään tieteen puolesta mitkä asiat ovat faktoja tai joissa korostetaan mitkä faktat ovat relevantteja yhteiskunnan käsittelyssä.

Itse näen toki vahvan eron niiden ideologioiden välille jossa ei hyväksytä ilmastonmuutosta ja sitten tätä kautta tehdään päätöksiä joissa annetaan yhteiskunnan saastua. Ja niiden jotka pitävät ilmastonmuutosta tosiasiana ja jotka päättävät että antaa yhteiskunnan saastua. Mutta molemmat näistä luokista voidaan nyt niputtaa ideologia -kattotermin alle.

Näin keskeisin mittari on usein eettinen, sellainen kuin esimerkiksi oikeudenmukaisuus. Tällöin mieleen voi tulla vaikka Tuomas Akvinolaisen ajatukset siitä miten yhteiskunnassa tulee olla hierarkia. Kuningasta tulee totella. Paitsi jos Kuningas on Jumalaa vastaan. Tällöin kansa voi kapinoida. Se, miten nähdään että kuningas ei seuraa Jumalaa on sitten katsottava vaikka siitä miten oikeudenmukainen yhteiskunta hänen komennossaan on. Tuomas Akvinolainen esimerkiksi esitti että samasta työstä tulisi saada sama palkka ja että rikkaiden tulisi antaa omaisuuttaan vähempiosaisten avuksi. Perustarpeiden tyydytys oli jotain jota ei tarvinnut ansaita.

Akvinolaisen asetelma vaikuttaa jopa kaltaiseni ei-teistin mieleen reilulta. Toki siinä on poliittiselle ideologialle tyypillinen hajuste: Ideologia määrää mitä faktat ovat. Jumala on olemassa ja tietyt periaatteet ovat hänen tahtonsa. Nämä sanellaan ideologian itse itseään mandatoiden ja niitä ei voi kieltää tai kyseenalaistaa ilman että ideologia katoaa tyystin. Ja sitten jostain syystä Akvinolainen itse edustaa kirkkoa joka sattumalta on jokin joka katsoo käytännössä sitä onko kuningas Jumalaa seuraava vai ei. Kirkollinen taho on siis käytännössä se taho joka määrää määrääkö määrääjä. Joka on itse asiassa ultimaattista päättämistä.

Tämä ei ole valtarakenteissa mitenkään poikkeuksellista. Akvinolaisen tilanne itse asiassa näyttää tilanteelta joka on hyvin tyypillinen kaikissa konservatiivisissa poliittisissa järjestelmissä; Järjestelmä myy itseään kokeiltuna järjestelmänä. Mutta käytännössä siinä kuvastuu mielenkiintoinen valtajärjestely joka tukee sen hetken valtaeliittiä. Tämä johtuu oikeastaan melko ilmiselvistä syistä; Konservatiivius tarkoittaa karkeasti sitä että yhteiskuntaa pidetään ennallaan. Ja vallitsevat järjestelmät tukevat sen hetken menestyjiä.

Yhteiskuntarakenteiden muuttaminen voi tuhota asioita mutta tosiasiassa riskit muutoksesta eivät jakaudu tasaisesti. Rikkailla on usein paljon enemmän menetettävää. Köyhillä ei ole usein muuta menetettävää kuin kahleensa. ; Tätä kautta ei herätä ihmetystä jos hallitsevaa valtaa edustava Sipilä tekee ”kovia ratkaisuja” jotka kohdistuvat köyhiin, työttömiin tai muihin ihmisiin. Kysymys ei ole vihasta vaan Carl Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta ; Poliittisia vihollisia ei välttämättä vihata sielun palolla. Mutta heidän tuhoutumisensa voidaan sallia. He ovat hyväksyttävä uhri. Konservativismi myy poliittisten vihollistensa uhraamisen käytännöllisyyden kaavulla. Konservatiivit voivat tehdä julmia asioita kutsumalla sitä ”pakoksi” tai ”käytännön sanelemaksi”. Ja tätä kautta ei huomata että tosiasiassa jos käytäntö asettaa ehtoja ja rajoja niin tosiasiassa tarjolla on useita eri tapoja toimia ja näistä valitaan jotkin kun taas toisia ei.

Itse näen että oleellisinta on tiedostaa että ”kovat päätökset” eivät koskaan ole sankarillisia itseuhrautumisia. Konservatiivi ei ole leikkaustensa ja uhraustensa kohde itse. Eikä hänen äänestäjäkuntansakaan. Pakote joka pakottaa uhraamaan poliittisia vihollisiakin on usein jotain ihan muuta kuin taantuma kivikaudelle ; Pakote on usein se, että rikkaisto joutuu luopumaan elämäntavastaan ja ansaintamenetelmistään, joka pakottaisi monia heistä elämään sitä elämää jota pitävät työttömille aivan liian lokoisana ja pehmopullamaisena. Riskinä on se, että vaikka itse uskonkin että valtaeliitit ovat ikuista, niin muutokset voivat vaihtaa valtaeliitin toiseen valtaeliittiin. Joka ei koostu niistä jotka hyötyvät tämän hetken muutoksista.

Tässä mielessä ironisinta onkin se, että tosiasiassa vallankumouksia ja konservatiivien valtaa ylläpitää sellaiset rakenteet joita he haluavat purkaa. Olen itse elänyt vähävaraisessa perheessä ja nuorempana elin yhteiskunnassa jossa oli mahdollista olla poliittisesti ignorantti. ; Tilanne vaati sitä että oli mahdollista elää elämää käytännön tasolla ilman että poliittiset päätökset uhkasivat koko omaa olemassaoloa ja elämäntapaa. Lama alusti kuitenkin aivan uudenlaisen ilmapiirin. Ja näin ignoranttiuteni politiikasta näyttäytyy vähän samanlaiselta kuin pelkästään rauhan aikana eläneiden ihmisten ignoranssi sodan kauhuista. Ne vaativat vähintään jollain tasolla sekä hyviä että vakaita oloja. Jos olosuhteet ovat huonot, asia on heti mietinnässä. Ja jos olosuhteet eivät ole vakaita, tilanne saattaa muuttua ja järkevä ihminen valmistautuu siihen.

Köyhillä ei nimittäin ole paljon menetettävää. Mutta se menettäminen on strategisesti oleellista. Suomessa on nimittäin hyvä sosiaaliturva. Vallitseva järjestelmä ylläpitää myös tätä. Ainakin niin kauan kunnes ei pidä. Tämän menettäminen on riski nimenomaan kaikille heikompiosaisille. Ei siksi että tulotaso olisi merkittävän suuri vaan siksi että ilman sitä elämä muuttuu elämiskelvottomaksi. Vaihtoehtona on nälkäkuolema, kylmettyminen tai rikkaiden lihoneiden ihmisten varastelu ja hädän tullessa lihoiksipistäminen ja syöminen. Kannibalismi tai kuolema ei ole ihmiskunnan tasolla mikään tuntematon valintaskeemasto. ; On kiinnostavaa että rikkaat eivät ole tiedostaneet tätä. He pelkäävät ansionmenetyksiä.

Tässä onkin kiinnostavaa lukea ideologien mielipiteistöjä. Ja sitten katsoa poikkeuksia. Tosiasia on, että kaikki poliittiset puolueet ja ihmiset elävät kaksoisstandardissa. Tästä malliesimerkit löytyvät konservatiivien sijaan liberaaleista. Esimerkiksi John Stuart Mill oli kuuluisa siitä että hän rakasti vapautta ja vapauksia. Mutta sitten hän näki että tietyt ihmisryhmät olivat ”barbaarisia” eivätkä ansainneet siksi vapautta. Mill esimerkiksi kohteli intialaisia siten, että intialaiset voisivat vapautua sitten kun britit olisivat ensin opettaneet heille miten heidän tulisi elää. Britit hyötyivät intiasta ja sen työvoimasta taloudellisesti. Joten kokonaisuus oli yhtä näppärä kuin Tuomas Akvinolaisella.

Kiinnostavinta on katsoa miten nämä asettuvat. Tämä tuli itselleni tutuksi jo aikana kun olin poliittisesti ignorantti. Sillä ihmiset osasivat tuottaa huonoja ja epävakaita oloja sosiaalisesti. Itse asiass tuolloin elettiin vielä aika pitkälti yhtenäiskulttuurissa joka oli hyvin konsensuskeskeinen. Muoti-ilmiöt olivat esimerkiksi tärkeä merkki jolla signaloit ryhmään kuulumisesta.

Tässä ilmapiirissä korostettiin uskonnonvapautta arvokkaana asiana joka tarkoitti sitä että kristityt saivat julistaa ja oli epäkohteliasta kritisoida tai olla erimielinen heidän kanssaan. Tämä suomalaisuus-perinne-maassamaantavalla -henki on toki vielä jäljellä vanhojen kalkkisten puheissa nykyäänkin. Se vaan alkaa näyttämään noin yleisesti hassulta, joka tuottaa kiinnostavaa viestintää kun kansan tahdoksi ja maan tavaksi itsensä nähneet ideologistit. Heidän tulisi kai omien sanojensa mukaan muuttaa liberaalien läpitunkevasti mädättämästä maasta pois jonnekin USA:n raamattuvyöhykkeelle. Mutta sen sijaan he murisevat siitä että heitä vainotaan olemalla heidän kanssaan erimielinen avoimesti internetissä. ; Erimieliset ovat poikkeus koettuun pääsääntöön jonka mukaan kunnon kansalainen nyt vaan on kristitty. Ja että käytännössä kaikki ovat kristittyjä paitsi jos sanovat sen ääneen. Josta sitten seuraa se, että ateistit tunnistetaan näiden ihmisten silmiin siitä että he ovat kertomassa tästä ääneen. Ja tätä pidetään moitteena ateisteja vastaan. Eikä mietitä sitä että esimerkiksi minut tulkitaan ateistiksi säännönmukaisesti koska tehdään tulkintoja. Ja kuitenkin samalla olin useita vuosia töissä yrityksessä jossa monilla oli käsityksiä joiden mukaan olin kristitty ja mukana seurakuntatoiminnassa. Koska tältä se "tunnetaan siitä että on aina kaikkialla pakko sanoa vakaumuksensa ääneen" -asia näyttää. Itseltäni se näyttää siltä että asia nostetaan esiin paheksuntaan aina kun sanoo asioita ääneen. Joka kertoo siitä että ihminen haluaisi että tässä kohden olisi vallassa poikkeus "sananvapauden" ja "uskonnonvapauden" yleisessä pääsäännössä jota he rakastavat kovasti.

Vastaavaa on helppo nähdä nykyajassa konservatiiveilla; Moni esimerkiksi korostaa uskonnonvapautta ja mielipiteenvapautta ja muuta vapautta. Mutta samalla tärkein uhka ovat ”suvakit” jotka ovat ideologisesti väärää mieltä olevia ihmisiä joita voidaan kutsua ”kansanpettureiksi”. Ja toisaalta pelätään ”islamismia” ja ”islamisaatiota”. Eli sitä että liian moni ihminen maassamme alkaakin olemaan väärää mieltä. Tilanne tuo mieleen ne modernit kristityt jotka ensin huutavat ”Sapere Aude” ja sitten ihmettelevät kun kaikki älykkäät ja ajattelevat ihmiset eivät olekaan täysin samaa mieltä kaikesta heidän kanssaan. (Darwinisteja viedäänkin kuin litran mittaa, eli he eivät ole ajatelleet oikein. Näin olen kuullut.) On selvää että tässä on kiinnostavia poikkeuksia. Poikkeuksia jotka eivät ole satunnaisia.

Ja joita väritetään ”kansalaisuudella”. Joka on selvästi jotain laajempaa kuin pelkkä Suomen kansalaisuus tai geneettisesti tiettyyn ihmisjoukkoon kuuluminen tai sukuhistoria ; Suvakkien ”kansalaisuus” kyseenalaistetaan. Joka vihjaa siihen miten poliittinen korrektius ei suinkaan puutu tästä ryhmästä. Se on vain eri tavalla jaottunutta ja jakautunutta kuin liberaaleilla.

Tärkeintä onkin tajuta että kaikki rakastavat vapautta ja ajattelevat että yksilöillä on jokin arvo. Nämä ovat yhteisiä perustoja kulttuurissamme. Kaikista uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat niin maan mainio asia. (Näissä on toki painotuksia. Liberaalit myyvät itseään "maltillisuutena" josta poikkeaminen on "äärimmäistä" kun taas konservatiivit usein korostavat olevansa "täysjärkisiä" jonka ulkopuolella on "haihattelua". Näin siitä huolimatta että usein konservatiivit jakavat maailman hyvin tiukasti siten että ne jotka eivät ole vahvasti oikeisto-konservatiiveja edustavat leimallisesti jotain "punavihervasemmistoa" jossa unohdetaan että liberaalit pitävät yhteiskunnan keskeisimpänä tarkastelukohteena ihmisyksilöitä joita ei saa lokeroida kun taas kommunistit pitävät keskeisimpänä lokerointityylinä luokkaa. Noin karkeasti. Samalla karkeudella fasisteilla ytimessä on rotujen välinen suhde jota on kuvattava sodankäyntimetaforin. Ja maahanmuuttokritiikki puhuu siitä miten tämä taistelumetafora on tehtävä ilman rotujen mainitsemista.) Kiinnostavaa onkin aina nähdä se ketkä ovat poikkeuksia jotka voidaan jonkin kovan päätöksen varjolla uhrata. Nämä nimittäin kuvaavat ideologistien poliittiset viholliset.

Tämän lisäksi kiinnostavaa on tietenkin myös katsoa miten viholliset tunnistetaan. Tässäkin usein ideologinen puhe hämmentää. Jos konservatiivi tai liberaali puhuu ideologiasta on syytä huomata poikkeukset. Poikkeuksissa on poliittinen vihollinen. Mutta tämän lisäksi poliittinen vihollinen ei aina ole sitä mitä kautta virallinen puhe sen antaa ymmärtää sen olevan. Selitys on usein epäsuora. Vähän kuin se että armeijan väitetään olevan ei-seksistinen sitä kautta että miehet ovat keskimäärin parempikuntoisia. Jos kunto kuitenkin olisi todellinen syy, valittaisiin armeijaan menevät kuntotestein eikä sukupuolella. Koska suora testi on aina laadukkaampi kuin siihen liittyvien korrelaattien kanssa pelaaminen.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten rotua käsitellään usein geneettisenä konseptina teoriassa. Mutta tämä on harhautunutta. En esimerkiksi pidä siitä että liberaalit ovat kritisoimassa rotujen olemassaoloa sellaisena konseptina joka on olemassa vain jossain natsien ideologiapalstoilla. Natsit voivat puhua ties mistä geeniklustereista (joista heillä ei usein ole kovin syvää ymmärrystä mutta se ei estä heitä puhumasta tästä.) Käytännössä rotu tunnistetaan ihonväristä ja tätä kautta "rotu" on olemassaoleva piirre aivan samalla tavalla kuin "punapäisyys". Geneettiset erot ovat hyvin pieniä - ihmisten väliset geneettiset erot rotujen kesken ovat pienempiä kuin gorillalauman sisäinen monimuotoisuus. Mutta kohde on silti olemassa ja tunnistettavissa ja tätä kautta "riittävän reaalinen".

Eli rotujen olemassaoloa kiistävällä on usein käytössä rasisteja parempaa populaatiogenetiikkaa. Mutta eihän se tarkastelun kohde rasisteilla ole ensinnäkään tämä. Eivät he yritä määritellä uusia alalajeja kuin biologit tekevät biologien ehdoin. (Joka mielestäi olisi toki se miten rasismi pitäisi oikeuttaa. Luomalla ihmiselle oleellisesti alalajinomaisia klustereita. On selvää että tämänlainen ehdosto ei täyty. Ihmisillä ei tällä hetkellä ole alalajeja. Ei ole ollut neandertalilaisten jälkeen.) Eivät rasistit ensin tee geeniklusteritestejä ja vasta sitten lähde tönimään tyyppejä. Sen sijaan he näkevät tummavivahteisia tyyppejä ja lähtevät sitten tönimään. Samoin maahanmuuttokritiikissä puheet "laittomista maahanmuuttajista" eivät vaikuta relevanteilta koska "islamisminpelko" ei lopu kansalaisuuden saamiseen. Samoin näyttää että aika moni tunnistaa islamin ulkonäöstä. Ei pukeutumisesta vaan ihonväristä. Ja aina kun tehdään näin, vihjautuu että toiminnan takana on oikeasti jokin jolla ei käytännön tasolla ole väliä onko se koettu rasismiksi vai ei. Se vaakkuu ja näyttää täysin rasismilta.

Toki joku voi miettiä että mitä väliä sillä on että millä tavalla poliittisen vihollisensa määrittelee. Se on kuitenin poliittinen vihollinen. Itsekin mietin. Mutta kun kategoriointivirheet näiden kahden välillä noudattavat samaa rakennetta, voidaan niitä kuitenkin käsitellä yhdessä...

"Konfiguraatioista" eteenpäin

Analyyttisen filosofian perinteisimmässä versiossa ajateltiin että loogiset totuudet olivat väitelauseita (propositio) jotka olivat välttämättä tosia (necessary true). Ne eivät olleet epätosia missään tilanteessa; Ajateltiin etä välttämättä todet lauseet tyydyttyivät kaikilla mahdollisilla konfiguraatioilla. (Esim. tautologiat olivat väistämättä tosia.)

Karkeasti sanoen tämä tarkoitti sitä etä määritelmänteko ajateltiin eräänlaisena koneena tai mallina jossa oli muuttuvia osia. Näitä osia voitiin laittaa eri tiloihin. Ja jotkin asiat muuttuivat ja toiset eivät. Toisin sanoen noudatettiin semanttisia sääntöjä. Tällä tavalla kieli oli jokin josta löydettiin analyyttisiä totuuksia.

Tämä näkemys on sittemmin kokenut kohtuu kovia. Esimerkiksi Quine moitti tätä näkemystä peräti kahdella eri tavalla, ensin "Truth by Conventionissa" ja toisaalta "Two Dogmas of Empiricismissä". Quine näki kielen jonain jossa analyyttiset ja synteettiset käsitteet eivät olleet yhtä selkeästi erillisiä kuin oli aiemmin ajateltu. Muita haastajia ovat olleet esimerkiksi Kripke.

Määrittely ja logiikka

Näillä näkemyksillä on erikoisia vaikutuksia myös siihen miten asiat nimetään. Voidaan nähdä että osa on "runoilijahenkisiä". Heille ei riitä että asian sisältö on hyvin määritelty. Sen on viitattava myös sopiviin kohteisiin. Toisaalta monet ovat olleet sitä mieltä että nimet ovat itse asiassa vain nimilappuja, ja tätä kautta voidaan sanoa että nimeämiseen käytetyllä merkkijonolla ei itsessään ole mitään referenssiä määrittävää sisältöä.

Kysymys on ikivanha. Shakespearen "Romeon ja Julian" ajatus siitä miten ruusu toisen nimisenä on samanlainen kukka, muistuttaa esimerkiksi Millsin väitettä siitä että nimillä ei ole konnotaatioita vaan pelkästään denotaatioita. Ja että suora viittaus on se joka merkitsee. Olen itse tässä mielessä "Shakespaariaalinen".
1: Tässä mielessä kiistat ja näkemyserot voivat näkyä vaikkapa evoluutioteorian kohdalla ; Osa kreationisteista näkee että jos evolutionisti kutsuu bakteerin siimamoottoria siimamoottoriksi niin hän itse asiassa tunnustaa että hänestäkin eliöt on luotu ja että hän tietää sen itsekin. (Tämä sopii vahvasti Jean Calvinin teologiaan, hänellähän jokainen ateisti tietää olevansa väärässä.) Tässä metaforan mukana tulevat konnotaatiot ovat heistä oleellinen osa tietosisältöä. Kuitenkin termiä voidaan periaatteessa käyttää pelkkänä viittauksena jolloin nimeämisellä ei ole sen suurempaa sisältöä tai merkitystä.

On tavallaan kiinnostavaa mietti sitä että kun meillä on tiettyjä määritelmiä, ne ovat itse asiassa konsepteja jotka kuvaavat partikulaareja kohteita ja kohderyhmiä. Ja liitämme nämä mielessämme niiden oikeisiin nimiin. Kripkellä oli tähän sovitettava ajatus jossa oikea nimi (proper name) viittaa samaan objektiin kaikissa mahdollisissa maailmoissa joissa tämä kohde on olemassa.

Tässä kohden on helppoa huomata yhteys alustamani klassisen analyyttisen filosofian suuntaan. Vaikka ainakin minun intuitioni sanoisi varsin helposti että käsitteenmuodostus ja looginen perustelu olisivat jotenkin toisistaan irrallisia asioita. Nimeäminen on kuitenkin konseptin luomista. Ja itse asiassa tätä on melko vaikeaa irrottaa teorianmuodostamisesta. Kun asialle luodaan kuvaus, määritellään millainen ilmiö on. Ja jos löytyy tilanne jossa kohde ei täyty annettua kuvaustaan, on mietittävä onko nimeäminen tehty huonosti vai onko kohde sittenkin jotain muuta. Nämä kysymykset muistuttavat hyvun ankarasti teorioiden falsifoimista. Joka taas tuo mukaan ne ongelmat analyyttisen ja synteettisen tiedon erottelussa joita Quine toi esiin.

Tässä mielessä analyyttisen filosofian ongelmat tulevat vastaan jopa silloin kun puhutaan asioiden määrittelemisistä..

Induktioiden varmentelusta

Induktioiden käyttö on tieteenfilosofiassa kenties yksi suurimmista ongelmista. Ongelmista sitä kautta että niitä on käytännössä pakko käyttää mutta niihin liittyy ongelmia joita ei voi kiertää.

Karkeasti ottaen syyn ja seurauksen kanssa ongemana on se, että näemme tapahtumia emmekä syyseuraussuhdetta itseään. Ja induktiossa on aina epävarmuuselementtejä.

Toisaalta induktiot ovat laaja sikermä. Ottaakseni demonstraatiota ääripäistä otan;
* Voidaan esittää joutsenista attribuuttikuvauksia mallia "kaikki joutsenet ovat valkoisia". Nämä voivat olla tosia tai epätosia väitteitä. Tätä kohtaa koskee tiedon epäsymmetria ; Induktiota ei voida verifioida. Eli mikään määrä havaittuja joutsenia ei takaa että seuraava havaittu joutsen olisi musta. Toisaalta jo se yksi havaittu musta joutsen falsifioisi koko induktion ja sitten se olisi tosi.
* Näiden kanssa hieman erilainen väite taas on käyttää analogiaa jossa vertaillaan kahta esinettä tai esineryhmää. Ja esittää että kun ne ovat ominaisuuksiltaan A ja B samanlaisia keskenään niin sitten ne ovat myös ominaisuudessa C samanlaisia. Näitä koskee Leibnizin laki ; Jos otamme kaksi esinettä, niissä on vähintään jokin epäanalogia. Ne ovat esimerkiksi eri lokaatiossa. Tai jos ne eivät ole niin ne ovat itse asiassa yksi ja sama esine. Epäanalogisuus on tässä kohden väistämätöntä. Silti nämä voivat olla hyviä vertauksia ja analogioita.

Nämä ongelmat johtavat joskus erikoisiin väitteisiin. Joko induktioihin ei luoteta lainkaan. Tai sitten induktioita käsitellään yhtenä klimppinä. Tämä on tarpeetonta. Itse asiassa on tarpeellista klimpittää enemmän. Ottaa esiin kolmas kohta. Syyseuraussuhteita koskevat induktiot. Ne ovat siitä erikoisia että ne ovat usein tapahtumien kuvauksia ja aineisto osuu niihin hyvin, heikosti tai eivät lainkaan. Ne ovat usein haasteellisesti falsifioitavissa koska epäonnistunutta teoriaa voidaan helposti paikkailla erilaisin ad hoc -oletuksin. Silti voidaan sanoa että osa näistä induktioista ovat vähemmän epäluotettavia kuin toiset.

John Stuart Mill luokitteli induktioita ja sitä miten induktioita voitaisiin sitoa syy-seuraussuhteisiin ; Hän luokitteli neljä hyvää induktiomallia tähän.
1: "Method of agreement", yhtäpitävyyden metodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu monenlaisissa ympäristöissä silloin kun läsnä on jokin yhteinen muuttuja niin tämän muuttujan voidaan katsoa olevan melko varmasti se syy joka aikaansaa tuon seurauksen.
2: "Method of difference", erotusmetodi. Jos jokin ilmiö tapahtuu jossain tilanteessa jossa on useita muuttujia ja se lakkaa tapahtumasta kun jokin yksi muuttuja (mutta ei muita) poistetaan, tämä poistettu efekti todennäköisesti aikaansaa ilmiön.
3: "Method of concomiant variations", varioinnin menetelmä. Jos kahdessa ilmiössä on "kyllä-ei" -tapahtumisen sijaan asteittaisia eroja voidaan muuttaa yhtä muuttujaa asteittain ja katsoa mitä tapahtuu sille toiselle muuttujalle. Efektin poistamisen ja vähentämisen sijaan voidaan katsoa mittaustuloksia harmaan eri asteilla. Jos muuttujien välinen muutos on tasainen, eli joko kasvaa tai vähenee toisen muuttujan muuttuessa, niin näiden väliin voidaan nähdä syyseuraussuhdetta.
4: "Method of residues", jäännösten menetelmä. Jos johonkin tilanteeseen jossa on monta muuttujaa tuodaan jokin uusi efekti ja lopputulos näyttää erilaiselta, voidaan uskoa että tämä uusi tuotu efekti on tuon muutoksen syy.

On toki selvää että näissä on kysymys manipuloitavista muuttujista. Ja nykyaikana tiedämme että syy-seuraussuhdetta ei silti tule täysin varmistettua. Nämä ovat kuitenkin siitä kiinnostavia että niissä on varmistelumenetelmiä. Ja niiden ytimessä ei ole Popperin kannattama falsifioitavuusperiaate. Induktion ongelmaa voidaan siis, ei nyt täysin korjata, mutta oleellisesti parantaa.

Näin ollen ei tarvitse kunnioittaa jotain ID -teoreetikoiden Paleyn kelloseppäanalogian uudelleenlämmityksiä vain siksi että evoluutioteoriassa ja muissa luonnontieteissä vedotaan korrelaatioihin jotka ovat myös yksi induktion luokka aivan kuten vertauksetkin. Ja näin ollen voidaan kenties jossain määrin luottaa tieteeseenkin enemmän kuin monesti saa kuulla ihmisiltä joista totuus on vain jäänne jostain kristillisestä asenneympäristöstä ja että kaikessa on vain kysymys maailmankuvista.

---

Postmodernit kriitikot jotka kirjoittavat kommentteja tietokoneella uskoen syyseuraussuhteellista narraatiota jossa "Enter" vaihtaa riviä. Näin he levittävät valtapeliä jossa fyysinen "läsnäolo" ja siihen litityvä kontrolli ja "sisään astuminen" penetraatiomielisenä lisäyksenä ovat oleellisia kun taistellaan maailmankuvista. He usein korostavatkin miten kaikki ovat maailmankuvia ja skientismi on sellainen kanssa. Mutta eivät itse nouse paremmiksi joten miksi skientistin täytyisi muuttua heidänlaisikseen? Miksi he eivät kestä moninaisuutta ja erilaisuutta vaan pelaavat valtapelejä?

Utilitarismin sisäisiä ongelmia

Utilitarismi on oppi joka on hyvin lähellä hedonismia. Jeremy Benthamin mukaan moraalisuus arvioidaan seurauseettisesti siten miten paljon se tuottaa onnellisuutta. Onnellisuus ja mielihyvä tuppaavat olemaan ainakin intuitiivisesti toisiinsa sidottuja. Näin ollen siitä tulee helposti egoistista. Kuitenkin samanaikaisesti Benthamin näkemys on äärimmäisen altruistinen. Se jopa vaatii yksilöiden uhraamista. Utilitarismissa kun haetaan mahdollisimman suurta onnellisuutta mahdollisimman monille. Tämä sosiaalisuus on vaikeaa yhdistää hedonismiin.

Toki tätä voidaan muurata umpeen tajuamalla että kenties hedonismi ei olekaan ongelmallista jos ihmiset ovat luonnostaan altruistisia ja sosiaalisia. Bentham olikin luultavasti saanut vaikutteita piispa Richard Cumberlandilta jonka mukaan ihminen on luonnostaan prososiaalinen. Benthamin utilitarismi vaatii siis toimiakseen tietynlaisen ihmiskuvan. Ja toisaalta Benthamin näkemyksen kritiikki vaatii sitten toisenlaisen ihmiskuvan.

Utilitarismi kuitenkin sisältää myös hedonismista etääntyneitä kulmia. Utilitarismia kutsutaankin hyötyetiikaksi siinä mielessä että sen perusasenteella voidaan lähestyä hyötyä onnellisuuden sijaan. Tätä kulmaa ajaa esimerkiksi John Stuart Mill, joka esimerkiksi jakoi nautintoja hienostuneempiin ja vähemmän hienostuneisiin. Jos pelkkä nautinto ja onnellisuus lasketaan, voisi joku nauttia naisten mutapainista yhtä paljon kuin Mozartista. Millin mukaan asia ei ollut näin. Toiset nautinnot ja onnellisuuden lähteet ovat jalompia. Joka tietenkin vaatii taustalleen sitä että tosiasiassa onnellisuuden ja nautinnon sijaan olisikin jokin muu mittari, jota kautta hyötyä arvioidaan. Utilitarismin ongelmaksi tässä kulmassa on jäänyt se, että pitäisi selvittää jotenkin että mikä tämä korkeampi mittari sitten on.
.

Nevermind uploading

Olen "naturalisti" mutta silti "skeptinen" ajatukselle jossa mieli kopioidaan digitaliseksi kopiokseen (mind uploading). Henkenä ei ole niinkään se olisiko digitaalinen konsepti tietoinen kuin se, että se olisi juuri sama henkilö. Mutta jos annetaan tälle ajatukselle periksi voidaan päätyä erikoisiin ajatuskokeisiin.

Voidaan nimittäin kuvitella ajatuskoe jossa mielen kopiointi olisi mahdollista. Ja tästä lähtökohdasta saadaan esille eettinen kysymys siitä pitäisikö näin tehdä. Robert Nozick on kirjoittanut ajatuskokeen kokemuskoneesta. Joka on itse asiassa nähtävissä ajatuskokeena joka muuttuu fiktiosta todellisuudeksi heti jos mind uploading on todellakin mahdollista. Hän on kuvannut kokemuskonetta (the experience machine). Siinä ideana on että ihminen ladataan koneeseen joka tarjoaa hänelle nautittavia ärsykkeitä. Koneeseen kytketty ihminen elää tilassa jossa hänen ei tarvitse huolehtia "oikean ruumiinsa" elintoiminnoista. Ja koneeseen kytkettynä myös unohtaisi että hänet on kytketty koneeseen. Hän ei kuitenkaan voisi vain kopioida itseään masiinaan ja jatkaa normaalia elämäänsä muutoin. Ja hänen ajatuskokeensa ytimenä on juuri se, että ihmisen olisi valittava jompi kumpi.

Tämä nähdään usein haasteena hedonismille. Hedonismissahan perusteemana on se, että hyvä elämä on kokemusta. Ideana on nautintojen saamisen ja kärsimysten välttämisen hengestä. Jos nautinnot todella ovat hyvän elämän ydin, niin ihmisen pitäisi liittää itsensä kokemuskoneeseen.
1: Toki antamani sävytys on hieman asteneellisempi sillä otin esille etiikan. Useimmille hyvä elämä on väistämättä eettinen kannanotto. Eli hyvä elämä on eettistä elämää. Kaikki eivät pidä tätä välttämättömänä. Hedonismi itse asiassa on tämän erottelun kannalta usein se suuntaus jonka vuoksi jaottelu ylipäätään voidaan nähdä tarpeelliseksi. Itse näen että aina kun hyvästä elämästä puhutaan niin jotenkin näyttää että keskustelu siirtyy - käytännössä poikkeuksetta - myös tämän elämäntavan eettiseen oikeuttamiseen. Joten pidän aivan soveliaana oikoa tällä tavalla.

Toki hedonismi on siitä kiinnostava että perinteisesti ajatellen sitä vastaan on hyökätty jonkinalaisen eläimellisyysanalogian kautta. Tästä klassisin esimerkki on Thomas Carlylen ajatuskoe jonka mukaan hyvin hoidettu sika eläisi hedonistien mukaan miellyttävämpää elämää kuin onneton Sokrates. Tämä asenne menee toki paljon kauemmas. Jopa hedonisti Epikurosta leimattiin dekadentiksi ja rappiolliseksi. Ja hedonistit ovat yleensä vastanneet näihin haasteisiin jaottelemalla nautintoja joko keston tai muun kautta.
1: Epikuros itse vastasi aikansa haasteisiin korostamalla kohtuullisuutta ja jaottelemalla nautinnot kahteen luokkaan joiden välillä oli hierarkia. Hän jaotteli nautinnot katastemaattiseen ja kineettiseen nautintoon. Kineettinen nautinto oli kutiavan paikan raapimisesta, mässäilystä, ryyppäämisestä, syömisestä ja seksin harrastamisesta saatavaa nautintoa. Näissä ongelmana on usein rajattomuus ja lisän haluaminen. Epikuros ei kannustanut tämänlaiseen ahneeseen toimintaan. Hän korosti että halu ei tyydyty ja liiasta ryyppäämisestä tulee krapula. Sen sijaan tulisi olla kohtuullinen ja tavoitella katastemaattista nautintoa joka ilmenee siten että ei halua enempää. On tyytyväinen siihen mitä on. Tämä vaatii toki tarpeiden täyttämistä, mutta sellaisella tavalla joka osoittaa että eläimellisyysanalogiaa kuvaavat itse asiassa rakentavat vääristelevän olkiukon hedonisteista.
2: Toisaalta myös Mill oli samantapaisilla linjoilla esittäessään "Sika vai Sokrates" -ongelmaan suoraan että vaikka sika elääkin tyytyväistä elämää, niiden elämä on lyhyempi ja köyhempi. Hän korosti että nautintojen vertailu vaatii sen, että kokeillaan molempia tai etsitään joku joka on kokeillut molempia. Ja sitten hänet laitetaan valitsemaan. Tämä itse asiassa iskee melko voimakkaasti Carlylen ajatuskokeen haasteeseen. Sillä ihminen voi nauttia iloista joista sikakin nauttii. Voimme syödä ja pitää itseämme lämpimänä ja makoilla. Toisaalta meillä on myös kulttuurisia ja älyllisiä iloja joita olemme kokeilleet. Ja juuri se että Carlylen ajatuskokeessa on jännite sotii tällöin sen tarkoitusta vastaan. Sillä Carlylen ajatuskoe toimii jos ja vain jos ihminen ajattelee sian nautintoja eikä silti halua vaihtaa sikana elämiseen. Tuska on tällöin vain sitä että ei katsota ihmiselämää kokonaisuutena, kärsimyksen lisäksi on myös nautintoja jotka ovat sian ulottumattomissa. Ja koska ihmisellä on kokemusta näistä asioista niin valinta on aito.

Nizickin kokemuskone on siitä kiehtova, että siinäkin on ajatuskokeesta jossa on kyseessä valinta. Se koskee myös nautintoja. Mutta se on paljon tehokkaampi haaste kuin "Sika vai Sokrates" -ajatuskoe. Sillä siinä isketään suoraan nautintoihin. Kokemuskone voi täyttää päämme ihanalla musiikilla ja sen sisällä voisi olla tarjolla jopa sellaisia iloja joita meidän maailmamme ei tunne, kuten hyvin käsikirjoitettua romanttista komediaa tai sellaista pornoa joka ei olisi helvetin tylsää. Samoin kone antaa aidontuntuisia kokemuksia ystävistä ja heidän kanssaan keskustelusta ja muusta vastaavasta. Kokemuskone ei alista meitä eläimeksi nauttimaan alhais-eläimellisistä rypemis-iloista. Ja tämä tekee siitä hedonisteille paljon kovemman haasteen ; Klassinen hierarkisointitemppu kun ei vain toimi.

Ensimmäinen asia joka saattaa tulla hedonistille mieleen on totuus. Kokemuskone on virtuaalinen. Ihminen ei tiedä että on kokemuskoneessa joten hän ei tietenkään koe elävänsä valheessa. Mutta itsensä sokaiseminen ja totuuden peittäminen voidaan nähdä itsessään nautinnolliseksi asiaksi. Tämä on monista hieman kaukaahaettua, mutta se on mahdollisuuksien rajoissa.

Minulla ei kuitenkaan ole varaa tähän. Sillä jos tietoteoreettinen suhteeni maailmaan ja hyvään elämään pitäisi tiivistää, se tiivistyy "immersiiviseen suhteeseen todellisuuteen". Toisin sanoen kiistän että ihmisillä olisi jotain ehdotonta Totuutta. Empiria tarjoaa kokemuksellisuuden kannalta relevantteja mallinnuksia todellisuudesta. Tämänlainen malliriippuvainen realismi on perusasenteena sellainen että se haiskahtaa hirveältä saivarteluhaihattelulta. Mutta tosiasiassa se toimii enemmänkin pragmatismin hengessä. Ratkaisuni solipsismin haasteeseen on lähellä Peircen phaneron -ajattelua. (Asenne on aikaansaanut joitain vaikeuksia, ja sitä on jopa pidetty epäfilosofisena, esimerkiksi lukiossa.) Eikä "emme voi tietää mitään ja tiede on voimaton" -relativismi. Eikä warrant -henkinen "mutta ihmisellä on ehdottomasti virheetön logiikka, ajattelukyky ja havainnointi. Tässä tieteenfilosofia, hyvä elämä ja etiikka nivoutuvat hyvin helposti jonkinlaiseksi holistiseksi klimpiksi jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. (Quinen perusteluverkko -ajattelutapa on kieltämättä luontevaa nivoa tähän ilmapiiriin.) Kokemuskoneen kannalta tämä tarkoittaa sitä että en voi viitata oikeisiin totuuksiin tai itsepetokseen.

Toisaalta siinä on haaste, jota tavallaan alustin mind uploadingin kohdalla. Jos mielemme ladataan koneeseen, on hyvin vaikeaa sanoa mikä on identtistä tosimaailman kanssa. (Ja tosielämässä jos kokemuskoneesta ei voi irrottautua, kuten Nozickin ajatuskokeessa on, voisin ihmetellä että miten tämä tieto on saatu. Kun koneessa olleet eivät ole päässeet ilmaisemaan kokemuksiaan, miten tiedetään asia? Kenties tätä lähestytään jollain mallinnuksella, jolloin kokemuksen kuvaus on samoissa ongelmissa kuin mind uploadatun persoonan.) Kuitenkin juuri tässä kohden voidaan tiedustella että olisiko silti mahdollista että Millin ajatuksessa on jotain jolla mielen lataus kokemuskoneeseen voitaisiin estää. Sillä digitaalista maailmaa kuvaa helposti vieraus. Sen maailma joka tarjoaa nautintoja, runsaasti nautintoja, on hyvin helposti arjesta ja aiemmasta elämänkkokemuksesta poikkeava niin että valinta kuitenkin tehdään "tietotyhjiössä". Jolloin voitaisiin sanoa että kokemuskoneeseen astuminen olisi huono asia.

Mutta jos ajatuskokeen kannalta oletetaan että kokemuskoneessa oleva mieli on juuri oma mieli, ja kokemukset ovat sekä hienoja että hierarkisesti laadukkaita kokijalleen, ei minulla ole oikeasti muuta sanottavaa kuin että antaa mennä. Ladatkaa mieleni internettiin. Siellähän minä olen muutoinkin. (En siis koe että ajatus koneeseen lataamisesta olisi mitenkään hirveää ja sanoinkuvaamaton pahuus. Ja tätä kautta tämä oikeastaan syö ajatuskokeesta pois sen mitä siinä sitten on koskaan ollutkaan.) Olen myös hedonisti sanan hyvin määrätyssä sisällössä. "Internet Encyclopedia of Philosophy" kuvaa hedonismin kohdalla minuun sopivaa asennetta käsitteellä jossa nautinto ja kärsimys ovat hedonisteille "Only Source of Intrinsic Value". Hyvä elämä on kokemuksia. Ja kokemusten kannalta on usein niin että ilo, onnellisuus, nautinto ja muut vastaavat asiat ovat asioita jotka koemme itsenään hyvinä. Muut asiat, kuten ryyppääminen, rällästäminen, teräaseet - ja jopa niin hengellinen asia kuin uskonnot - taas ovat jotain jotka tekevät elämää elämisen arvoiseksi siksi että ne tarjoavat toivoa, turvallisuutta ja pelastuksen tuonpuoleisessa. Jotka ovat väline siihen että saamme hyviä kokemuksia ja koemme elävämme hyvää elämää.
1: Tämä on siitä hieno kulma että se mahdollistaa monenlaisia toimintoja. Jos mietitään Schopenhauerin ja Nietzschen suurinta näkemyseroa, niin se koski sitä että Schopenhauer näki että tärkeää on välttää kärsimyksiä ja turruttaa haluamista. Nietzschen mukaan taas kärsimys ja ilo ovat usein toisiinsa sidoksissa, nautintoon pitää ponnistella ja ihmisen tulee haluta, yrittää ja pettyä paljon jotta voi jotain saavuttaakin. Asenne-erot ovat hyvin suuria. Molemmissa on kuitenkin jossain määrin hedonistinen pohjasävy. Schopenhauerilla hyvät kokemukset ja hyvä elämä tulee askeettisemmin ja tärkeintä on välttää kärsimystä. Nietzschellä taas oli ... Dionyysisempi ote asioihin ja hän tavoitteli onnellisuutta vaikka sitten kärsimysten yli.

Ja niin minä kehotan teitä vihaamaan lähimmäisiänne...

Jukka Hankamäki otti kantaa Helsingissä tungeksimiseen. "Näin kesäaikaan teen retkiä Helsingin ulkopuoliseen todellisuuteen. Eilen tein fillarilenkin Porvooseen. Ihmettelenkin kovasti, miksi ihmiset eivät viihdy Suomen idyllisissä pikkukaupungeissa vaan pakkautuvat Helsinkiin kiistelemään ja riitelemään kaikesta. Asenne on myös filosofian vastainen. Todellinen filosofia on aina asunut ulkopuolisuudessa ja erakoituneisuudessa. Nietzsche kutsui sitä ”kauiammisenrakkaudeksi”. Ihmiset eivät liioin rakasta naapureitaan myöskään kaupungeissa, joihin he sulloutuvat milloin milläkin verukkeella. Työssäkäynti taitaa olla yleisimpiä. (En tiennytkään suomalaisten olevan niin ahkeria, että pelkästään työn vuoksi ovat valmiita maksamaan asumisesta enemmän kuin tienaavat.)"

En itse asu Helsingissä vaan Keravalla. Se on näitä radanvarsikaupunkeja jotka eivät ehkö ole niin idyllisiä kuin Porvoo. Siellä tulee mietittyä niitä teemoja joita turistinäkökulmasta puuttuu. Nimittäin sitä että maisema on vain osa asumista. Keravalla on riittävä määrä palveluja. Mutta esimerkiksi käydessäni teurastuskurssia jouduin asumaan jonkin aikaa Kiteellä. Tästä paikasta saattoi sanoa vain yhden asian. Siellä ei ollut mitään. Asemalla on kasa puuta ja jätteidenlajitteluastia. Ja tässä oli alueen oleellisimmat nähtävyydet. Alueella on paljon metsää ja vähän ihmisiä. Siellä oli kaunista eikä ihmiset vaivanneet, eikä heitä poissaolevina tarvinnut sietää. Nämä olivat alueen vahvimmat bonukset. Heikkoudet olivat siinä että siellä ei ollut mitään.

Silti ihmettelenkin sitä miksi tavalliselta ihmiseltä odotetaan filosofisuutta kun Hankamäki, ammattifilosofi, tunnetusti asuu Helsingissä. Ja valittelee työnsaamiseen ja yliopistorahoitukseen liittyviä teemoja. Hän käy vain tekemässä turistireissuja idylliin. Kenties siksi että hän jollain tasolla ymmärtää -kuten suuri osa kansasta- että Helsingissä asuvat eivät elä yli varojensa ainakaan kovin kauaa. Ja että moni vain oikeasti panostaa palveluiden läheisyyteen, koulujen läheisyyteen - kyläkouluilla ei tunnetusti mene hyvin, niitä lakkautetaan kuin pienten kyläin posteja - ja vastaaviin. Jokainen Helsinkiläinen vain valittaa rahasta, mutta todellista absoluuttista köyhyyttä he eivät koe. Helsingissä kalliilla alueilla asuvat kohtaavat sitten sitäkin enemmän suhteellista köyhyyttä koska alueilla on myös erityisen varakkaita ihmisiä.

Todelliset köyhäilijät - eli ne joilla ei aidosti ole varaa Helsingin hintatasoon - tekevät kuten me. He muuttavat Keravalle, Korsoon, Jakomäkeen ja vastaaviin alueisiin. Paikkoihin jotka ovat Porvoon hintatasoon verrattuna edullisia. Ja jotka ovat samalla myös paikkoja jonne Hankamäkikään tuskin tekee mitään idyllisiä pyöräretkiä. Radanvarsialueiden estetiikka vaatii totuttamista. Se on kaukana kalliista Porvoosta joka on ulospäin lähes pelkkää "julkisivua".

Ylläoleva ei ole vain vittuilua. En rehellisesti sanoen koe kovin motivoivaksi vittuilla Hankamäelle itsessään - hänhän ei ole koskaan tehnyt minulle mitään ilkeää eikä minulla muutenkaan rehellisesti sanoen ole mitään häntä vastaan. Tämä oli lähinnä kannanotto Nietzschen kauimmaisenrakkauteen.

Nietzsche on toki omia suosikkifilosofejani, mutta tässä kohden näen että hän on väärässä. Olen korostanut että aito suvaitsevaisuus vaatii sietämistä. Nietzsche on tietyssä määrin ymmärtänyt tämän. Sillä hän on huomannut miten vaikeaa se on. Ihmiset suhtautuvat kaukana oleviin ihmisiin kuriositeetteina. Ihmistä kohdellaan tällöin idyllenä - ikään kuin turistina jossain paikassa vieraillessa. On helpompaa suhtautua positiivisesti kaukana oleviin kehitysmaalaisiin kuin sietää sieltä maahan tulevia pakolaisia. Sillä ihminen joka tulee nurkan takaa vastaan ei ole idylli, vaan joku jota joutuu sietämään.

Perinteinen objektiivisuuden näkökanta on korostanut sitä että ihminen etääntyy tarkastelun kohteesta ikään kuin ulkopuoliseksi. Tämä näkemys on nähdäkseni väärä. Aivan kuten skepsiksen facebookin puolella tuli kerran todettua : "Osa väittää että skeptikot ovat kylmiä, kovia ja tunteettomia. Ainakin minä olen miltei hysteerinen!" Nietzschen kauimmaisenrakkaus ja ulkopuolisuus on liittynyt enemmän objektiivisuuteen liittyviin mielikuviin jotka ovat enemmän kulttuurisia piirteitä ja ihanteita kuin tosiasioita. Viileästi ja tunnekylmästä asioita katsova tiedemies onkin tavallaan - ja ikään kuin - cooliutta korostavan machokulttuurin heijastuma. Mielikuvassa ja ihanteessa on oltava viileä ja ulkopuolinen jotta ei olisi tunteellis-hysteerinen. Itse taas korostan sitä että tosiasiassa tiedemiehiä katsoessa korostuu enemmänkin se, mitä Edward Wilson sanoo "Konsilienssi" -teoksessa kuvatessaan tiedemiehiä joukkona ihmsiä. "Luonteeltaan he vaihtelevat yhtä paljon kuin väestökin. Kun ottaa heistä tuhannen suuruisen satunnaisnäytteen, saa likimain koko ihmiskunnan skaalan kaikilla mitatuilla suureilla - anteliaasta ahneeseen, hyvin sopeutuneesta psykopaattiin, huolettomasta pakkomielteiseen, vakavasta haihattelevaan, keikarista erakkoon. Osa on vakaita kuin verovirkailijat, mutta osalla on maanis-depressiivisestä mielisairaudesta kärsivän paperit." Syynä on se, että klassinen ulkopuolisuutta korostava objektiivisuusnäkemys on emotionalinen teemoitus. Kun taas tieteen laatu on metodologinen kysymys. Näitä kahta ehkä mielikuvissa pidetään samana, mutta ne ovat ns. yhteismitattomia. Hyvin tehty tiede ja tiedemiehen emootiot kokeita tehdessä eivät riipu toisistaan. ; Filosofiassa tämä ero on tietysti pienempi, koska siellä käytetään intuitiota. Intuitio taas tunnetusti seuraa maailmankuvia enemmän. Siksi Hankamäki/Nietzsche ei ole täysin väärässä.

Kuitenkin nähdäkseni voitolle jää kuitenkin se, että suvaitsevaisuus on ennen kaikkea sietämistä. Jos jokin asia miellyttää itseä, sen voi hyväksyä ilman mitään ongelmia. Siihen ei tarvita mitään suvaitsevaisuutta. Sen sijaan se, että joku ärsyttää niin että tekisi mieli haastaa hänet kaksintaisteluun kuolemaan asti aamunkoitteessa ihan siksi että ei halua elää samassa universumissa kyseisen veikon kanssa. Sen kanssa painiminen vaatii paljon suvaitsevaisuutta. Ja tämä on vaikeaa. (Believe me. I Know that one!)

Kuitenkin nähdäkseni kiinnostus ja tunteminen ja ymmärrys vaativat usein taustalle motivaatiota. Ja motiivi iskee usein lähelle. Esimerkiksi olen ihmeissäni miten moni todellakin-ei-kirjatoukka on jaksanut kaivaa esiin edes karkeimmat pohjatiedot islaminuskosta vain siksi että he ovat perussuomalaisia joita ahdistaa että heitä ahdistavat "mokkamunamusulmaaninekrut" tulevat "harrastelemaan pakanallista poppaukkouiluaan" maahamme. Toki on selvää että osaamistaso islamista on varsin pientä. Mutta he sentään osaavat edes sen yhden vieraskielisen käsitteen nimeltä "jihad". Se on paljon ihmisiltä jotka noin karkeasti ottaen näyttävät muistavan koulukirjoista lähinnä niiden kansikuvia.

Syynä on se, että tosiasiassa vihollisuus ja pelot ja vihat ovat kannustimia. Ja ne ovat sitä myös tieteessä - ja itse asiassa etenkin filosofiassa. Tässä kohden on syytä palata Wilsoniin. Mieheen joka oli reduktionisti ja naturalisti ja joka ei pitänyt postmodernismia kovin viisaana oppina, koska sen kannattamat "filosofiset kannat ovat luultavasti vääriä, koska ne sekä sekoittavat tutkimusta että sulkevat sen tulevaisuudelta ovia." Kuitenkin hän samalla korosti että "Kaikesta huolimatta nostan hattua postmodernisteille. Hurjan romantiikan nykyisinä vaalijoina he rikastuttavat kulttuuria. He sanovat meille muille: ehkä te olette väärässä." Tämä uhka voi ahdistaa ja vaatia sietämistä. Mutta se myös kannustaa puolustamaan omaa kantaa vahvemmin. "Tarvitsemme aina postmodernisteja tai heidän kapinoivia vastineitaan. Sillä onko parempaa keinoa vahvistaa järjestäytynyttä tietoa kuin puolustaa sitä jatkuvasti vihamielisiä voimia vastaan? John Stuart Mill oli oikeassa todetessaan, että opettaja ja oppija nukahtavat vartiopaikalleen, kun tantereella ei ole vihollista."

Taustalla on hieman sama tilanne kuin uskonnon ja tieteen suhteessa. Monesti ne ovat yhteensovitettavissa. Silloin tiede ei haasta uskoa vaan pakottaa sen korkeintaan miettimään uusiksi siihen liittyviä mekanismeja. Usein kysymys uskosta on kuitenkin juuri mekanismeihin sidottua, jolloin usko muistuttaa tieteellistä teoriaa väitelauseineen. Silloin syntyy mahdollisesti kulttuuri jossa usko voittaa ja ihmisiä ajetaan kotiarestiin siksi että he puhuvat aurinkokeskisestä maailmankuvasta tai jossa tiede voittaa ja uskonto falsifioituu sen takia että sillä on eitotuudenmukainen dogmisto evoluutiosta. Samoin ihmisen minuus ei ole suoraan sama kuin heidän identiteettinsä. Identiteetti on vain mainos sisällölle, nimilappu. Silloin erilaisuus ei haittaa. Mutta monesti kysymys on juuri siitä että minuus sidotaan identiteettimerkkeihin hyvinkin vahvasti. Ja silloin omaa itseä vahvistetaan vihollisuuden kautta. ; Valtaosa ihmisistä ylläpitää positiivisia konnotaatioita sekä uskoon että tieteeseen lähinnä sillä että heillä on jompaan kumpaan - tai useimmiten jopa molempiin - etäinen suhde. Tieteen ja uskon yhteensovittaminen on monille helppoa siksi että he eivät ole kiinnostuneita tieteestä, uskosta tai kummastakaan.

Ja kyllä. Väitän että uskossa että identiteetissä vain hyvin harva - jos kukaan - aidosti täyttää sitä riippumattomuushaastetta. Käytännössä kinaa ja skismaa on siis luvassa. Vain hyvin harva poikkeusyksilö - ja mahdollisesti olematon Jumala tietää että minä en tasan tarkkaan ole sellainen - kykenee nousemaan tämän skisman ulkopuolelle tai yläpuolelle. Me muut olemme sidottu lähimmäisenvihaan ja jossa kauimmaisenrakkaus ei ole mitään kiinnostusta tai motiivia vaan lähinnä vihan ja motiivien puutetta. Englannin kielessä "intressed" ja "intrested" ovat sanoina hyvin lähellä toisiaan. Mielestäni tämä on oleellinen yhteys - jota oma kielemme ei valitettavasti tunne. Sillä elämässä ne ovat kenties vielä tuotakin lähempänä toisiaan.

Me muut rakennamme itsellemme jonkinlaista Dawkins -ansaa. Ja kyllä, tämä on ansa jonka Dawkins on rakentanut itselleen. Lainaan "Journeyman Philosopher" -blogista tähän liittyvän lainauksen. Dawkins kun luokittelee uskonnot fundamentalisteihin että passiivisiin jotka suojelevat fundamentalisteja ja että muunlaisia ihmisiä ei ole. Blogisti kommentoi tätä väärään dikotomiaan perustuvaa kahteen jakoa seuraavalla "These are very intelligent, very knowledgeable and very articulate men, but this stance is an intellectualisation of a deeply held prejudice against religion in general. Because they are atheists, they believe it gives them a special position - they see themselves as being outside the equation - because they have no religious belief, they are objective, which gives them a special status." Eiväthän he tietysti ole ilman motiiveja. Ja edes minulla ei ole niin paljoa arroganssia että selittäisin että agnostismini antaisi minulle jonkun spesiaalistatuksen tarkastella uskontoa objektiivisesti ulkopuolisena. Eihän se tee minusta motiivitonta. Ulkopuolisuus ainoastaan toiseuttaa minut. Ja tämä toiseus on minut motivoiva.

---

Ylemmässä kuvassa on Lontoolainen lintu jonka lajia en ole jaksanut määrittää. Mukavan pittoreski papukaijamaisia mielikuvia luova elikko. Jolla on ikävä tapa rääkyä häiritsevästi ja liikkua laumoissa. Idylli murtuu viimeistään kohdatessa. Alemmassa kuvassa "Wallace Collectionissa" oleva kasvoiksi muotoiltu kypärä. Vastaavia muotoiluja tehtiin myös sotahevosten panssarein hevosesta saatettiin tehdä vaikka yksisarvinen tai lohikäärmeenturpainen.

"nihilisti -indiivit" ja muita hajotelmia.

Liberalismi korostaa yksilöllisyyttä ; On vapaita yksilöitä jotka tekevät erilaisia valintoja. Tämä ajaa erilaiset arvolauselmat kätketyiksi asioiksi. Objektiivisen moraalin sijasta on lähinnä erilaisia yksilöllisiä arvostuksia.

Konfliktien kanssa eläminen muuttuukin tätä kautta erityisen tärkeäksi. On erilaisia ristikkäisiä erimielisyyksiä. Kun ihmisille sanoo että "sapere aude", ei pidä suuttua siitä jos he ajattelevatkin eri tavalla kuin sinä ja kieltävät juuri sinun suosikkimoraalinäkemystesi absoluuttiuden. Koska arvot voivat jäädä "mielipideasioiksi joista ei voi kuin riidellä", ja niitä yritetään suvaita, on vaarana se, että arvokeskustelua aletaan hyssyttelemään. Arvot jäävät tällöin pimentoon ja toiset ihmiset näyttäytyvät tällöin helposti mekaanisina toimijoina.

Tämänlainen vaikenemalla suvaitseva henki on nähdäkseni nykyään aika vahva. Se rakentuu kuitenkin melko erikoiselle vapauskäsitykselle ; "Napoleonin komplekseissa" erilaisia vapauskäsityksiä käytiin humoristisesti ja iskulauseiden kautta. Siellä tämä vapauskäsite on pidäkkeetön vapaus, joka syntyy siten että yhden vapaus edellyttää jonkun toisen vapauden täydellistä tuhoamista. Tästä syntyy nollasummapelimäinen tilanne. Tällöin korostuu se, miten erimielisen vapaus sanoa ääneen oma mielipiteensä synnyttää automaattisesti konfliktin omien arvojen kanssa. Tämä kyseenalaistus taas on itseltä pois. Sitä halutaan olla rauhassa erimielisyyden kuulemisesta ja tämän vapauden asioiden keskustelu ikään kuin poistaa.

Tavallaan käy niin että ajattelunvapaus ja sananvapaus asetetaan konfliktiin keskenään. Itse en kykene näkemään tässä kisassa mitään kovin tärkeää. Ääneen lausuttu erimielisyys ei pakota vaihtamaan mielipidettä. Se kenties vaatii keksimään parempia perusteluja.

Se, minkä liberaali ihminen, joka sanoo mielipiteensä ääneen, saa usein kuulla konservatiiveilta on syytös nihilismistä. Konservatiivien määrittelyvallan alla olevan objektiivisen moraalin vaihtoehdoksi asettuu tällöin totaalinen arvojen puute. Ajatuksena on se, että liberalismissa "ei olisi ydintä". Eli että "mitä vaan saa tehdä". Yksittäiset arvostukset olisivat vain yksi mahdollisuus eikä murhaajaliberaali olisi liberalismin vastainen. Tämänlainen ajatus saa kuitenkin konservatiivit vastustamaan jotakin kollektiivista massaa, jolla olisi jokin tietty ydin. Liberaali ei siis oliskaan yksilö jonka näkemyksiä voidaan katsoa yksilöllisesti -joka on oleellinen kun rakennetaan murhaajaliberaaliargumenttia- vaan tämä niputetaan johonkin massaan. Kritisoimalla joitain liberaaliyksilöitä tai suuntauksia pyydetään heittämään koko roska jorpakkoon.
1: Tämä on ongelmallista, koska liberalismissa ei ole "oikeaa mielipidettä" vaan se on enemmänkin ajattelumekanismi. Konservatiiveilla taas on enemmänkin "oikeat mielipiteet". Joten joku voi päätyä liberaalilla ajattelumekanismilla konservatiiviksi. Tätä kautta syntyy eräänlainen ristiriita, joka vihjaa siitä että tätä niputtamista ei ole kenties mietitty ihan loppuun asti.

Konservatiivit ovat tässä kohden sekä oikeassa että väärässä. Liberalismi ei ole nihilismiä, ja sitä voidaan käsitellä siksi massana. Liberalismissa on ytimessä arvoja, kuten uskonnonvapaus, mielipiteenvapaus. Liberalismissa on ytimessä myös hyvän elämän ja onnellisuuden käsitteet. Niiden saavuttamiseen ei vain anneta mitään yhtä tiettyä tietä. Onnelliseksi voi tulla hyvinkin monilla eri tavoilla - osa niistä on jopa toisensa poissulkevia. Karkeasti sanoen näiden muutamien, objektiiviseksi moraaliksi asetettujen arvojen, varaan rakentuu koko perinne.

Ja itse asiassa liberalismissa on itse asiassa myös useita erilaisia perinteitä.

Hyssyttelyperinteessäkin on tiettyä liberalismin henkeä ; Erimielisiä ikään kuin suojellaan pilkalta/vihalta/giljotiinilta. Heidän mielipidettään halutaan suojella moniarvoisuuteen vedoten. Konservatiivitkin osaavat tämän "suojellaan tätä meidän vainottua marginaalinäkemystä moniarvoisuuden hengessä" -strategian varsin hyvin.
1: Se kertoo siitä että he ovat valmiita hyväksymään joitain osia liberaalista ajattelumaailmasta. Näin heidänkään maailmansa ei olekaan niin konfliktissa "individualismi vs. oikeat vanhat hyvät arvot" kuin suunnilleen kaikki, jopa minä, liian helposti ja usein ajattelevat. Yksilö ja yhteisö eivät ole toistensa poissulkevia. Yksilölle tuleva ei ole aina yhteisöltä pois -tai toisinpäin. Kyseessä ei ole nollasummapeli.

Hyssyttelyperinne taas eroaa vahvasti omasta ajamastani Milliläisestä liberalismista, jossa "poliittinen totuus" - eli yhteiskunnallisen toimintastrategian valinta - haetaan prosessissa, jossa tietoisesti asetetaan vastakkain erilaisia ja tarvittaessa vastakkaisia väittämiä. Tässä syntyneessä debatissa on voittajia ja häviäjiä. Häviäjille, kuten murhaajaliberaaleille, voi sanoa vain että voi kyynel.
1: Tämänlainen avoin, jopa riitelevä, maailmannäkemys voi tuntua epäkohteliaalta, ja jopa kovalta. Mutta tässä toinen ihminen on pakko ottaa mukaan. Hyssyttelyssä hänen arvomaailmansa on kätketty ja toinen ihminen välineellistyy. Kun ollaan avoimessa ja paikoitellen jopa ääneen konfliktoivassa yhteisössä - jossa itsekin hävitään aina silloin tällöin - toisen ihmisen näkemykset on ikään kuin pakko yrittää ottaa huomioon. Toki tämä korostaa uusia arvoväittämiä ; Harm Principle joka kieltää murhaamasta tai pahoinpitelemästä erimielisiä, on otettava objektiivisen moraalin kaltaiseksi pakotteeksi. Koska sitä kuitenkin tietää joskus olevansa myös häviäjien puolella, sitä helposti tietysti hyväksyykin tälläisen.

Pornon määrittelystä, rajaamisesta ja kieltämisestä.

"I can't define pornography, but I know it when I see it."

Pornografiasta on tullut kirjoitettua paljon, koska se on provokatiivinen aihe, jonka kautta voidaan nostaa esiin monia juttuja jotka muuten olisi "tylsiä". Ajattelin että tällä kertaa voisin nakuttaa siitä sen määrittelyn ja kieltämisen kautta. Valitettavasti en ehdi katsomaan pornoa, kun olen aina kirjoittamassa siitä. Olen siis hieman kuten sinkut avioliittoneuvojat.

Pornoa kielen päälle. Määritelmää hakemassa.

Etymologisesti sana "pornografia" tulee kreikan sanasta joka tarkoittaa prostituoituja. Kuitenkaan tämä ei ole sellaisenaan kovin hyvä määritelmä koska pornografiaksi luokitellaan aineistoa joka ei kerro tai kannusta prostituutiota. Tämä on siksi hyvä esimerkki siitä miten etymologia ei ole "täydellisten määritelmien lähde", vaikka joskus tuntuu että tätä sellaiseen käytetään.

Pornografialle on kuitenkin löydettävissä kolme käytettyä päämääritelmää. Se on hyvä, koska muuten ilmiön rajaaminen ja siitä keskustelu olisi aika vaikeaa. Voidaan päästä hieman parempaan kuin "tiedän kun näen", joka on eräänlainen tapa autoritarisoida omat tuntemukset ja fiilikset.
1: Pornografia on mikä tahansa aineisto joka on seksuaalisesti sävyttynyttä. Tällöin käytännössä mikä tahansa voi olla pornografista. Esimerkiksi Viktoriaanisiin aikoihin nilkan näyttämistä pidettiin riskaabelina. Japanissa naisen niskaa pidettiin eroottisimpana ruumiinosana, ja vanhassa kreikassa se oli kainalokuoppa. Toisaalta monissa metsästäjä-keräilijäheimoissa kuljetaan rinnat paljaana ja tämä ei välttämättä ole useimpien mielestä mitenkään eroottissävytteistä. Paitsi tietysti joistakuista. Ja joku voi periaatteessa ottaa innostusta vaikka anatomian tai taidehistorian oppikirjojen kuvista. Tällöin pornografia on kovasti muuttuvaa, kulttuurisidonnaista ja kaikenkattavaa. Toisaalta rajanveto voi olla aiheellinen.
2: Toisen määritelmän mukaan pornografia on seksuaalisesti sävyttynyttä aineistoa joka on pääasiassa tarkoitettu aikaansaamaan kiihottumista. Tässä kohden vältetään monet 1 kohdan omituisuuksista. Taide, heimokulttuuri ja anatomian oppikirjat, puhumattakaan kumisammakoista, ei ole valmistettu siihen tarkoitukseen. Mielenkiintoiseksi tämä muuttuu tietysti siinä vaiheessa kun aletaan miettimään "tekijän motiiveja". Sillä vaikka motiivi olisi kiihottaa, se ei tarkoita että se olisi ainut tarkoitus. Tätä kautta esimerkiksi kaunokirjallisuudeksi, ei pornoksi, yleensä luokiteltu "Lolita" kirjan arviointi on vaikeaa. Se on toki mm. argumentti tai vähintään kysymysten herättely asian tiimoilta. Se on myös seksuaalisesti värittynyt siinä määrin että kiihottumiskysymys on oleellinen. Samoin kuin "Last Tango in Paris" taatusti tavoittelee kiihottumisia, mutta se tekee myös poliittisia kannanottoja. Kysymys on "mikä on tarpeeksi muuta /liikaa kiihottamista".
3: Kolmas tapa on normatiivinen. Siinä pornografia määritellään sitä kautta että niissä on seksuaalisesti kiihottavia aineistoja, joita käytetään jotenkin pahassa ja likaisessa mielessä. Tällöin arvojen loukkaaminen astuu mukaan kuvioihin. Tämä näkökanta korostaa sitä että suuri osa seksuaalisesti kiihottavasta materiaalista ei olekaan pornoa, vaan jotain. Tämä pakottaa vahvaan erotteluun "erotiikan" kanssa, koska tässä pornografia määritellään pahuuden kautta. Tällöin jos puhutaan pornon vahingollisuudesta, tämän esityksen porno on aina vahingollista, ja sen sijaan olisi keskusteltava aina siitä onko "tämä ja tämä" pornoa. Tässä valtavana ongelmana on tietysti se, "kenen arvot". Nimittäin normaalisti kaikki sensuuri tehdään aina ja kaikkialla vedoten jotenkin arvoihin ja ideologioihin joiden kautta ne arvot tulevat. Porno on tässä pohjimmiltaan auktoriteetin asemaan nostetun moraalikäsityksen määrittämää "kiellettyä seksuaalisuutta" tai ainakin sen toteuttamisen rajoittamista. Moraalinäkemykset eroavat tässä kohden suuresti, ja mukaan astuu monia ensimmäisen määritelmän ongelmia:
___3.1: Pitääkö nilkkakuvat kieltää kaikkialla, vai vaan Viktoriaanisissa kulttuureissa, vai ainoastaan Viktorianaikaisen englannin arvoja kannattavilta yksilöiltä? Tämä sama kysymys tulee vastaan oluenmyynnissä: Islamilaiset eivät saa juoda olutta, joten pitäisikö kaikkien oluen juominen kieltää jotta he eivät ajautuisi kiusaukseen?
___3.2: Toinen, yleinen näkemys on se, että pornografia tarkoittaa kaikkea sellaista seksuaalista aineistoa joka vahingoittaa naista. Yleisesti keskustelussa nostetaan esiin juuri naisten oikeudet. Tämä kertoo siitä että miestä ei nähdä pornon suhteen uhrina, mutta se on naiselle ensisijainen asema.
___3.3: Kolmas yleinen näkemys on se, että porno on seksuaalista aineistoa joka turmelee. Tätä kautta se rikkoo jotain "yleisiä arvoja", ja muuttuu yksilön oikeudesta yhteisön asiaksi. Tätä kautta yhteisön arvomaailma on se, mihin on ikään kuin pakko peilata: Yksilön arvoillahan ei voida antaa arvoa koska hän voi sanoa että aineisto "muuttaa" häntä, tai jopa "kehittää" häntä johonkin suuntaan. "Turmelu" on tätä kautta helposti vain mielipide. Erikoiseksi konventioihin vetoamisen tekee se, että Usein esitetään että pornografia olisi vain pienten käyttäjäryhmien juttu. Tämä riippuu taatusti käytetystä määritelmästä. Se on kuitenkin hyvin levinnyt ja taloudellisesti pärjäävä, joka viittaa päinvastaiseen. Marginaaliryhmät eivät voisi tuottaa valtavan suurta kannattavuutta. Se, mitä konnotaatioissa kokeetaan "pornografiaksi" ei siis ole yleisiä näkemyksiä vastaan. Jos moraali on yhteisön moraali, se tarkoittaa sitä että normatiivisen näkemyksen mukaan suuri osa "pornografian" nimellä myytävästä ja tarjottavasta aineistosta ei olisikaan "aitoa pornoa", vaan vaan harmitonta "erotiikkaa". Toisaalta turmelua vastaan puhuu se, että se itse asiassa vähentää ikäviä asioita. Jos tämä on siis perustelu sen vähenemiselle, olisi johdonmukaista väittää että tämä asiantila jotenkin velvottaisi siihen tai tekisivät pornosta jotenkin tuettavan asian, jota kannatettaisiin ja tuettaisiin rikollisuuden vähentämisen ja yhteishyvän nimissä, kuten vaikka uskontojen kohdalla tehdään.
Kun asiaa katsoo laajemmin, on selvää että "seksuaalisesti eksplisiittinen materiaali" voi kulkea hyvinkin erilaiseen tulokseen sen suhteen, onko se pornoa vai ei, vaikka sen kiihottavuus, kantaaottavuus tai haitallisuus ei olisi edes erimielisyyden alla. Ongelmana aiheessa onkin se, että tämä hämärtyy. Olisi syytä keskittyä siihen, mitä haittaa asioista on. Näin samanmielisyys nousee näennäisen erimielisyydenkin takaa helposti ja usein.

Erikoinen 1 ja 3 aineiston välillä on se, että jos asiaa katsotaan laajemmin, harva itse asiassa pitää niiden sisältöä samana. Syy on siinä että kun 3 vahingoittamista pidetään keskeisenä elementtinä, harva itse asiassa pitää sitä seksuaalisesti kiihottavana. Tätä kautta valtaosa esitetystä pornografian nimellä kulkevasta aineistostakaan ei olisi "aitoa pornoa". Raiskaamiset, kuolleisiin sekaantumiset, lapsiporno, silvontaporno, väkivaltaporno ja muut haitalliset asiat ikään kuin "yleistä kannanottoa ajatellen" eivät ole 1 kohdan pornoa mutta ovat ehdottomasti 3 kohdan pornoa. Moraaliarvoiltaan konservatiiviset suosivat tavallisesti juuri tätä määritelmää mutta käyttävät sitä huolimattomasti. He vaihtavat 1 ja 3 kohdan määritelmiä, jotta kaikki seksuaalisesti kiihottava saataisiin kiellettyä automaattisesti pahaksi. Itse asiassa tällöin he eivät argumentoi asiasta, vaan määrittelevät koko ilmiön pahaksi vain sen vuoksi että he eivät pidä siitä. Vastaavalla tempulla voitaisiin kieltää aivan mitä tahansa. Jos uskonto määritetään kultinkaltaiseksi, eli sen harmin ja haitan mukaan. Ja sitten vaihdetaan uskonnon määritelmä yleensä hengellisyyteen ja sanotaan sitten että kaikki hengellisyys tulisi kieltää, harva ottaisi juttua vakavasti.

Yleensä ottaen tästä käy selviksi se, että suuri osa erimielisyyksistä eivät ole edes näkemyksellisiä. Aiheen piirissä kaikki ongelmat määritelmäepäselvyyksissä korostuvat: Yksimielisyys saattaa hämärtyä määritelmäerimielisyyksien taakse. Ja toisaalta joskus sama termi ja sama kanta voi johtaakin erimielisyyteen: Joku voikin vastustaa koko pornografiaa ja toinen vain sitä vahingollista osaa, heillä on keskenään eri määritelmät ja samat sanat. Heidän välillään on tällöin erimielisyys, joka ei näy kovin helposti. Se näkyy vain laajemmassa analyysissä. Ja tällöinkin vain, jos aiheet kuten taidekuvat astuvat mukaan keskusteluun.
Tämä korostaa sitä että aiheen parissa ei voida vain "kokea". Jotta voidaan ylipäätään ymmärtää, mitä toinen tarkoittaa, joka on minimitaso aidolle kommunikaatiolle, ei täyty jos ei olla tarkkoina. Siksi on tiedettävä mitä määritelmiä kukin käyttää, ja että niissä myös pysytään.

Pornon käsiraudat, missä saa käyttää ja missä menee rajat.

Kun mietitään lakiasioita, on pakko miettiä myös sitä mitä valtio saa kieltää ja mitä ei. On oltava jotain perusvapauksia ja joitain perusvelvollisuuksia. Lisäksi eston voimakkuudesta tulisi jotenkin voida päättää. Perinteisesti eroottiseksi luokitellun aineiston esittämisen puolta on pidetty taiteilijoiden ja liberaalien toimesta. Sen sijaan uskonnolliset ja konservatiivisest tahot ovat pyrkineet kieltämään sitä. Yleensä tässä on muutama perussyy:
1: Seksi itsessään nähdään pahana, jolloin sen tekeminen aina on syntiä. Siispä sen esittäminen taiteessa tai pornografiassa on kiellettävä.
2: Seksi itsessään on hyvä asia, mutta pornografia vetää sen väärään paikkaan. Toisin sanoen tämä on sama, kuin vaikka jumalanpalvelus, joka on kirkossa harras tilaisuus, mutta jos se tehtäisiin kaatopaikalla kasassa ihmisen paskaa, se olisi jotenkin luonteeltaan herjaava. Liberaalit taas voivat vastustaa samaa aineistoa joko sen takia että se haittaa naisen oikeuksia ja mahdollisuuksia, orjuuttaa ja tekee hänestä kohteen, objektin.

Toisaalta taas monet, feministitkään, eivät ole vakuuttuneita että se olisi vahingollista. Ja silloin sen rajoittamiseen ei heistä pitäisi olla syytä. Osasta kaikki seksi muuttaa naisen kohteeksi, toisten mielestä vain väkivaltaporno ja alan alipalkkaus tekee niin. Kolmannen mielestä syyllisiä on myös silloin, kun alla on "vapaaehtoinen pakko", eli se että ihminen elää köyhyydessä ja ainut vaihtoehto säälliseen elämään on ammatinvalinta. Tällöin ihminen voi valita köyhyyden. Mutta reiluksi tilanteeksi sitä ei voi silti sanoa.

Molemmissa linjoissa esiintyy tietysti myös moraalin laillistaminen (legal moralism), joka on siitä erikoinen tapa, että siinä vastuu moraalisista toimista otetaan yksilöiltä pois. Se on näkökanta, että jos jokin asia on paha, siitä on tehtävä myös rikollista. Tätä kautta moraalia ei vahdi yksilö, vaan ympäröivä kulttuuri. Oikeus päättää asiasta ei siksi ole yksilöllä vaan yhteiskunnalla. Tätä tapaa voidaan perustella sillä että valtio suojelee kansalaisiaan vahingoittamasta itseään. Ongelmia tulee tietysti tilanteissa, jotka itse näkee harmittomina mutta joita jotkut muut paheksuvat. Pahimmissa tilanteessa valtio muuttuu "isoksi veljeksi", joka kontrolloi toimintaa. Totalitaariset kulttuurit ovat tyypillisesti eläneet tällaisessa tilassa. Yksilön asioista on tehty yhteisön asioita.

Toinen perustelu on tietysti moraalinen paheksuttavuus. Pornografian myyminen aikaansaa paheksuntaa koska se kritisoi uskontojen periaatetta jossa pornografia on kielletty. Tässäkin takana on totalitaristisista valtioista tuttu periaate, jossa kritisoiva diskurssi ja vaihtoehtoiset mielipiteet kielletään. Toisaalta yhteiskunnan pornografistuminen on tuottanut hankaluuksia, kun pornografiaan törmäävät nekin jotka siihen eivät halua törmätä. Tilannetta voi verrata vaikkapa passiiviseen tupakointiin.

Normaalisti liberaalit vastustavat yhteisön valtaa määrätä asiasta, vaikkapa uskonnon kautta. Tosin tässä usein asetetaan poikkeuksia, kuten lasten kohdalle. Yleisenä ilmiönä liberaalissa näkemyksessä porno on sensuuria. Voidaan siis eräällä tavalla sanoa että on yleistä asettaa jotain rajoitteita, ja pitää asiaa enemmän rajanvetokysymyksenä. Tässä perusteluna voi olla vaikkapa esitys siitä että aikuinen osaa miettiä asioita ja on fysikaalisesti eri tavalla kehittynyt. Toki hieman vastaavan tapaista argumentaatiota esiintyy myös pornografian kieltäjillä. He suojelevat yhteisön heikkoja ja ymmärtämättömiä jäseniä, joista osa vain sattuu olemaan aikuisia. Tällöin tilanne vertautuu esimerkiksi huumeisiin, joita aikuisetkaan eivät saa laillisesti.

Jos asiaa lähestytään John Stuart Millin harm principlen kautta, sensuuriin pitäisi olla hyvä syy. Sensuurilla pitäisi estää selvä haitta. Ja se pitäisi rajata siten että harmitonta ei mene tarpeettomasti mukana. Luudalla pitäisi lakaista vahingoittava aineisto. Tätä kautta huumeiden kielto suojelee henkeä ja elämää, mutta pornografian kohdalla tilanne on selvästi erilainen. Ja on selvää että valtaosa pornografiaksi kutsutusta ei aikaansaa ongelmia, jos ongelmaksi lasketaan vain fyysinen vahingoittuminen. Ongelmia tässä perustelussa tulee NAMBLA:n kohdalla. Se kun perustelee lapsipornoa sillä että lapset pitävät siitä. Heidän mukaansa tästä ei siis ole haittaa. Lapsiporno pitäisi siis heistä laillistaa.

Kysymys on tavallaan siitä kuinka suuren arvon ilmaisunvapaudelle antaa. Pornografia on ehkä makaaberia, mutta se on kuvallista ja sanallista ilmaisua. Eihän sananvapaudessakaan kielletä kliseisiä mielipiteitä. Toinen on sen henkilökohtaisuus. Henkilön moraali on hänen käsissään ja seksuaalielämä ei oikeasti muille kuulu. Tätä kautta pornografian kieltäminen on hieman sama kuin komentaminen siihen kenen kanssa saa mennä naimisiin. Tietyssä määrin tätä on tietysti myös laki joka estää lasten kanssa naimisiin menon. Homoseksuaalisten avioliitot ovat jo monisyisempi tilanne. SM -pornossakin on kaksi vapaaehtoista. Täyttyykö harm principlen ehdot, vai onko tarvetta sessiokohtaisempaan tarkasteluun, mikä tarkoittaa tarkempaa erittelyä, määrittelyä ja tarkkailua?

Kaikkien onneksi Millkin hyväksyy suostuttelun, suorastaan kehottaa siihen. Ihmisiä saa siksi varoitella tai suositella jotain asiaa, mutta ei kieltää. Yksilö voi itse päättää ottaako hän toisen esityksen vakavissaan vai ei. Tätä minä kannatan. Hieman kuten uskontojenkin kanssa. On hyvä että tarjotaan. Mutta pakko ei pitäisi osallistua. Ja halutessaan ilmiötä pitäisi voida välttää. Ja osa on sellaista settiä, että on hyvä että kielletään.

Sensuurinvapaus.

Sananvapaus on yksi nyky -yhteiskunnan tärkeistä puheenaiheista. Siihen on perinteisesti suhtauduttu, ainakin puheen tasolla, kahdella tavalla:
1: Se ei ole tärkein arvo, joten se voidaan uhrata muiden arvojen edestä. Tällöin esimerkiksi pornografinen kielenkäyttö on kielletty, koska se on joistakuista moraalitonta. Samoin kiroilu, ja vaatimus poliittisesti korrektiin kielenkäyttöön on sellainen.
2: Se on tärkein arvo, joten sananvapautta ei saa vastustaa mitenkään. Tällöin mitä tahansa saa sanoa missä vain milloin vain.

Ongelmana on kuitenkin yleensä sen rajoitukset. Vain hyvin harva kannattaa aivan puhdasta anarkiaa sanomisissa. Esimerkiksi herjaaminen, yksityisasioiden kertominen ja muut vastaavat asiat ovat sellaisia että niitä pidetään aika usein pahoina asioina. Kysymys on siis oikeastaan ole niinkään siitä että kannatettaisiin kohtaa 2. Kyse on oikeastaan siitä, mitä ovat ne arvot, joiden edessä sananvapauden tulee joustaa. Kyse on oikeastaan silloin siitä kenen arvot voittavat.

Aika usein esitetään että jos sananvapaus pettää yhdessä asiassa, se pettää kaikissa. Tämä on kuitenkin slippery slope -argumenttivirhe. Ei ole mitään syytä uskoa että sensuuri laajenisi. Toki sensuuri voi yleistyä asteittain siten että lopulta eletään totalitaarisessa yhteisössä, mutta tämä ei ole välttämätöntä. Se on sama, kuin väittäisi että yhteiskunta joka sallii eutanasian sallii seuraavaksi kuolemantuomiot, josta sallisi seuraavaksi abortit ja sen jälkeen kenen tahansa ulkomaalaisen tappamisen ja lopulta sallisi kaikkien ihmisten tappamisen. Toki voimme kuvitella vaikkapa pahan sotilasmahtia johtavan hahmon tekevän tälläistä, se ei ole mahdotonta sanan täydessä merkityksessä, mutta ei sitä kovin perusteltuna voi silti pitää. Tosiasiassa mitään pakotetta jatkaa ei ole. Kyse voi olla rajanvedosta: Sallimmehan ylinopeuden hälytysajoneuvoiltakin ilman että tässä kinataan siitä että (1) eri tahoille annetaan erikoisoikeuksia, mikä on epätasa -arvoista, eikä (2) siitä että kaikkien autojen nyt tulisi sitten saada kaahailla miten vaan ja (3) että koko liikennesääntöihin perustuva järjestelmä olisi hylättävä.

Yleensä sananvapautta rajoittavat esimerkiksi poliittinen korrektius ja uskonnon pyhinä ja kiellettyinä pidetyt asiat sekä hyvät tavat. Siksi esimerkiksi herjaamista pidetään pahana asiana, koska se on epätotta ja epäkohteliasta. On hyvä huomata että sanktiot sananvapaudesta perustuvat usein
1: Valtion laillisiin rangaistuksiin. Nämä voivat joissain maissa olla julmiakin, mutta joskus ne ovat sakkorangaistuksia tai varoituksia. Joskus tämä ilmenee vain sensuurina, jolloin esimerkiksi lehdistö jättää julkaisematta mielipidekirjoitusta.
2: Sosiaaliseen vastustamiseen, joka voi olla esimerkiksi sitä että moraalista närkästystä kokevat humalaiset pikkurikolliset ja vaimonhakkaajat pieksevät puhujan baarin edessä. Se voi olla tappouhkauksia siitä että ei pidä jonkun TV -ssä esitetyistä mielipiteistä. Se voi olla postitettuja nimettömiä uhkauksia, puhelinsoittoja, työpaikkakiusaamista. Tai se voi olla ignoraatiota tai mitä muuta vastaavaa tahansa.

Yleensä kielloilla voi olla muutamia toisensa poissulkevia seurauksia.
1: Voi tapahtua Streisand effect, jolloin se että asiaa yritetään hiljentää aikaansaakin sen, että sosiaalinen ympäristö ei vastusta asiaa, vaan itse asiassa tukee sitä.
2: Jälkisensuurista tulee ennakkosensuuria, jolloin kiellettyjä näkemyksiä ei edes uskalleta esittää.

On kuitenkin hyvä huomata että tässä rangaistuksen ja seurauksien ketjussa on tietty kontrolloimattomuus. On epäselvää miten paljon sanomisia voidaan itse asiassa hallita pelkällä ulkoisella sensuurilla. Sen sijaan yhteiskunnan arvoista nouseva sensuuri onkin vaikeampaa rikkoa asia.

Lisäksi sekin, mitä sananvapaus on, ei ole yksinkertaista:
1: Voidaan sanoa että jopa kiinassa olisi sananvapautta, jos sananvapaus määritettäisiin siten että kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa - mutta eri sanomisilla on eri hinta. Tällöin joidenkin asioiden sanominen olisi vain riskialttiimpaa kuin toisten.
2: Toisaalta logiikka, tutkintatavat, kokeet ja monet muut asiat ovat sellaisia että ne pitävät toisia sanomisia parempina kuin toisia. Sekin on selvästi eräänlaista sananvapauden rajoittamista. En saa sanoa matematiikan kokeessa että 1+1=3 saamatta opettajalta rangaistusta joka vaikuttaa arvosanaan, joka taas voi vaikuttaa esimerkiksi työuraani.

Molemmissa yllämainituissa tuntuu olevan jokin vika. Tämä tarkoittaa sitä että niiden määrittely eroaa siitä mitä niillä yleensä tarkoitetaan. Sananvapaus ei siis ole pelkkää sanomisen estämistä, ja toisaalta arvosananalennuskin on rangaistus. Jotenkin tuntuu että jos kohdassa 2 kysyttäisiin "Onko Mao mielestäsi hyvä johtaja (k/e)" ja sanoisi että "ei" ja tästä seuraisi arvosanan alennus, niin tuntuisi että jossain olisi vika ja sananvapautta olisi rikottu.

Siirrytään filosofejen pariin: John Suart Mill esitti kenties kuuluisimman puolustuksensa sananvapaudelle. Hän kirjoitti julkaisussaan "On Liberty" seuraavaa "If the arguments of the present chapter are of any validity, there ought to exist the fullest liberty of professing and discussing, as a matter of ethical conviction, any doctrine, however immoral it may be considered." Toisin sanoen jos argumentti on mitenkään tosi, on oikeus osallistua keskusteluun aiheesta. Vaikka aihe ja kannanotto olisi kuinka moraaliton, siitä saisi puhua ja keskustella. Pakottamisesta hän ei tietenkään puhunut mitään. Eikä siitä että muiden olisi pakko tukea tätä toimintaa. Tämän vuoksi ei synny ristiriitaa hänen kannanottoonsa mielipiteistä. Hänestä jokaisella on "absolute freedom of opinion and sentiment on all subjects, practical or speculative, scientific, moral or theological." Eli mielipiteitä sai olla missä tahansa aiheessa ja niistä on lupa puhua. Mill ei tietenkään ollut mikään totuusrelativisti, moraalirelativisti tai anarkisti. Itse asiassa hän esitti että hieman kuten Jazzissakin, jossa improvisoidaan, on kuitenkin tietyt säännöt. Jopa tiukat sellaiset. Hänestä sananvapaus, poliittisena ilmiönä, oli sellainen että sitä koski yksi periaate, jota oli toteltava: Harm Principle. "The only purpose for which power can be rightfully exercised over any member of a civilized community, against his will, is to prevent harm to others." Eli siinä vaiheessa kun joku vahingoittaa toista, hänet saa vaientaa vaikka vasten tämän tahtoa. Ongelmana on tietysti se, mikä on sitä vahinkoa. Jos joku esittää uskonnollisen kannanoton josta olen erimielinen, onko tämä herjaus? Minulle tulee paha mieli siitä että kaikki eivät ole agnostikkoja, koko yhteiskunta pitäisi siis agnostioida. Kumpi aikaansaa harmia? Se, joka agnostioi vai ne jotka vastustavat? Vai molemmat? Otan muutaman toisen esimerkin:
1: Pornografiassa on vaikeaa sanoa vahingoitetaanko esimerkiksi kuvattavaa naista, katsojaa, lapsia jotka vahingossa lukevat eroottisia novelleja tai muuta vastaavaa. Tässä kohden linjanvedot ovat erityisen vaikeita koska tähän sidotaan uskonnollisia näkemyksiä. Monen vakaumuksen mielestä pornografia on vahingollista. Kysymys onkin, voidaanko tällä syyllä rajoittaa toisten sananvapautta vai ei? Onko itse suosimani "Porno ei lataa itseään" viittaus siihen että se ei vahingoita jos henkilö itse ei pidä sitä vahingoittavana?
2: Vihapuheiden kohdalla tilanne on myös vaikeaa. Miten esimerkiksi tulisi suhtautua tahoon, jonka mielestä natsismia ei saisi aatteena kannattaa? Onko se esimerkiksi sidottava siihen mitä he toimivat, eli rangaistaan vasta kun he alkavat herjaamaan tai toimimaan muuten käytännössä?
3: Luultavasti jopa jokainen diktaattori noudattaa Harm Principleä. Samoin kuin käytännössä jokainen muukin ihminen. Esimerkiksi minä en pidä rokotevastustuskampanjoijista, koska he (1) ovat väärässä ja ennen kaikkea koska tämän seurauksena he (2) suoraan vahingoittavat lapsiaan kun nämä eivät saa suojaa taudilta (3) haittaavat myös muita, koska tautia ei saada häädettyä jos sillä on paikka jossa itää. (3) Ja ironista kyllä katson että rokotevastustus takaa sen että rokotetaakka ei tule pienenemään, kun esimerkiksi isorokkorokote tehtiin turhaksi sillä että kaikki rokotettiin, ja silloin sillä ei ollut paikkaa mistä levitä. Näin isorokkorokotteesta voitiin luopua.

Joel Feinberg taas teki hieman erilaisen sananvapauden rajoittamisen idean. Hänestä julkisen sensuurin tuloso seurata Offense Principleä. Siinä ideana on se, että voimme sensuroida asioita sillä että ne loukkaavat joitakuita.
1: Tässä on hyvä huomata että loukkaaminen on usein vähemmän vakava kuin vahingoittaminen - tosin monesti eroa niiden välillä on mahdotonta vetää. Kuitenkin jos vahingoittaminen nähdään fyysisen koskemattomuuden rikkomisena, niin tällöin käy melko erikoisesti joissain erityistapauksissa ; Esimerkiksi sadomasokistinen seksi, johon osallistuminen on molempien osapuolten kohdalla vapaaehtoista, on eräällä tavalla uhriton rikos, tai ainakin rikokseton uhri. Kuitenkin tästä on USA:ssa tarjottu pitkiä vankeusrangaistuksia, ja joissain paikoissa jopa kuolemantuomioita sen vuoksi että ne on katsottu erityisen moraalittomiksi teoiksi, jotka vahingoittavat yhteisön arvomaailmaa ja saastaavat sen.
2: Tämä taas on ongelmallinen siinä kohdassa että monet ihmiset loukkaantuvat mitä pienemmistä asioista. Esimerkiksi jos koen ennakkoluuloja, se tarkoittaisi sitä että erimielinen voisi jotenkin loukata minua. Osasta saman ideologiankin jäsenistä sama lausunto voi olla vain huvittava. Esimerkiksi Tanskalaiset sarjakuvat Muhammadista ovat hyvä esimerkki siitä miten eri tavoin Islamilaiset ovat suhtautuneet asiaan. Siksi sen sensuroimiskysymys olikin erittäin mutkikas ja mielipiteitä jakava.
3: Loukkaamattomuudessakin pitäisi vetää jotkin rajat, koska muuten minä voisin sanoa että minua loukkaa jos joku on missä vain asiassa vähänkin erimielinen, eikä vain vapaaehtoisesti jaa ihanaa ja täysin oikeassa olevaa hyvää arvomaailmaani, ja tämän vuoksi lehdistöä pitäisi sensuroida.
4: Ongelmia tulee myös aateristiriidoista. Esimerkiksi jos joku kokee että evoluution opettaminen koulussa loukkaa hänen uskontoaan, ja vahingoittaa lapsen psyykeä ja tekee hänestä evoluutikon jonka sielu on vahingoittunut ja mätä, sekä (itse)murhaan altis, hän taatusti loukkaantuu asiasta ja pelkää sitä kovin. Toisaalta minua ja monia muitakin tämä mainittu kannanotto loukkaa myös pirusti. Tehtiinpä niin tai näin, jompi kumpi taho loukkaantuu.

Luultavasti lopulta yhteisö katsoo kuka vahingoittaa ja haittaa. Kuka rikkoo Harm Principleä ja kuka Offence Principleä. Tämä taas riippuu luultavasti sekä kansan ideologisesta voimakkuudesta että sisällöstä sekä sen jakautumisesta. Jos jokin asia katsotaan yleisesti erittäin loukkaavaksi, vähemmistön tuskin annetaan esittää siitä asioita. Jos se taas katsotaan vain vähän tai ei ollenkaan loukkaavaksi, vähemmistön luultavasti annetaan esittää kannanottojaan aivan rauhassa. Ja uskon että tämä toimii jopa niissä valtioissa, joissa ollaan hyvinkin diktatoirisia. Tietenkin se, saako yhteisö tahtonsa läpi, voi vaihdella. Ja yritykset -ja joskus onnistumisetkin- vallankumouksissa ovat yksi asiantilan muuttamisen takana oleva idea. (Joskin vallankumous voi syntyä muistakin kuin arvokysymyksistä. Esimerkiksi infrastruktuurin romahtaminen voi ainakin kuviteltavasti aikaansaada levottomuuksia vaikka aatemaailma olisi kuinka samanlainen.)

Tämän vuoksi arvokeskusteluja käydään paljon. Ja tämän vuoksi kaikki osapuolet tuntuvat kannattavan sananvapautta ja vastustavan erilaisia haitallisia elementtejä jotka jollain tavalla saastaavat yhteiskunnan ja siinä asuvat ihmiset. Ja tämän vuoksi arvokeskustelut tuskin muuttavat mitään yksilötasolla. Mutta muutokset yhteiskuntatasolla ovat nähtävissä. Osa näkee tämän sen käymisen syyksi. Toisin sanoen heillä on takanaan jokin ideologia, arvomaailma, jonka he haluavat vaikuttavan yhteiskunnassa enemmän. Siksi arvokeskusteluissa esiintyy aina silloin tällöin vallantavoittelua joka naamioidaan vaikkapa sananvapauden puolesta puhumiseksi. Ja aika usein yhdestä näkökulmasta katsoen ihmisoikeuksia rikotaan niiden suojelemisen nimissä samanaikaisesti kun toinen näkee että ihmisyyttä suojellaan estämällä haittoja.

Was? Schadenfreude?

Markus Kajon "Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja" aloittaa luvun "XIX Luku: Moraalista, etiikasta ja sosiaalista" kertomukssella, jossa resuinen ja mustelmainen haltija antaa toiveita. Ei toki ilman ehtoja ""Sillä ehdolla ja hinnalla", sanoo haltija, "että samalla hetkellä kun liukastumis-, ripuli- ja päänsärkyalttiutenne häviävät ja kantamuksesi alkavat tuntua keveämmiltä, samalla hetkellä tuttavasi N.N., jonka nimeä äsken ajattelit, muuttuu koiraksi. "" Suostut ehtoon ja toivot itsellesi mukavia asioita, terveyttä ja sitä että taakka ei koskaan ole liian raskas. Naapurisi muuttuu koiraksi. Selität kuinka hyvää koiran elämä on, kuinka läski ämpäristä on parempaa kuin hieno ranskalainen ateria ja niin edes päin. Ja teet parhaasi että koira elää hyvää koiran elämää. Sitten haltija tulee uudestaan ja kysyt tältä että "Miksi muuten minä sain tilaisuuden muuttaa ystäväni koiraksi eikä päinvastoin?" Haltija vastaa että "Kysyin ensin tuttavaltanne haluaisiko hän elämänsä helpommaksi sillä hinnalla että teistä olisi tullut koira. Mutta siitä paikasta hän tinttasi minua keskelle turpaa." Tämän kuultuanne "Silmä kosteana katsotte koiraystäväänne, joka hotkii vetistä puuroa. Voi Musti!"

Toki elämässämme olemme tekemissä vähemmän ihmeellisten päätösten kanssa. Mutta niihin liittyy usein muita ihmisiä. On ryhmätyötä ja ties mitä palvelustentekorinkejä. Jotta olisimme reiluja ja rehtejä, emmekä ilkeitä, olisi jotenkin tiedettävä mikä on oikeudenmukaista. Muutenhan emme voisi sanoa ketään kelmiksi, tai hyväksi.

Individualistisessa maailmassa tässä ongelmana on oikeuslaitos ja yhteiskunta. Jos jokainen kehittää itseään, tämä tarkoittaa sitä että usein tulee yksilöiden keskeisiä ristiriitatilanteita. Ja heidät on määritelty samanarvoisiksi, joten tehtiinpä miten vain, jonkun kanta on väärässä ja toisen taas ei. Joskus tekoja kutsutaan esimerkiksi rikoksiksi. Mutta kenen puolella oikeuslaitos voisi olla? Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä ennen moraali määritettiin kuuliaisuudella, tarvittiin vain lakeja ja normeja joita oli toteltava. Nyt tilanne ei ole näin, koska yhteiskunnan ei katsota olevan monissakaan asioissa määräysvaltainen. Toisin sanoen on erotettava yksilö ja yhteisö. Molemmille tarvitaan käsittelyä. Individualismissa tämä on tehty rakentamalla erillinen oikeudenmukaisuuden idea.

Varhaisimmissa versioissa oikeudenmukaisuus ajateltiin yksinkertaisesti velanmaksuanalogian kautta: Oikein on se, mikä voidaan katsoa oikeutetuksi hinnaksi jostain asiasta. Tämä perustuu siis siihen että jäädään konkreettisesti kiitollisuudenvelkaan.

Individualismissa oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä että oikeuslaitos on tasapuolinen, reilu ja molempia osapuolia kuunteleva. Se ei tietenkään voi mystisesti poistaa ristiriitoja, mutta tästä tulee puolueettomuuden vaatimus. Toisin sanoen individualistinen näkemys eräänlaisen samanarvoisuuden, tasa -arvon ja muiden vastaavien ympärille. Tämäkään ei tietenkään ole aivan yksinkertaista. Asiasta on monia hyviä näkemyksiä, jotka vaikuttavat hyviltä. Siispä minun on, jotain selkoa asioista saadakseni, lähestyttävä niitä negatiivisen kautta. Niiden heikkouksien tarkastelu paljastaa niistä asioita. Pelkkä positiivinen ei sen sijaan eroja toisi tässä kohdassa esiin.

Nimittäin ensimmäinen kompastuskivi tulee jo niinkin aikaisin, että on mietittävä oikeuttaako päämäärä keinot? Tähän kysymykseen on kaksi vaihtoehtoa, ja näiden välinen harmaa alue. Niitä kaikkia on kannatettu. Molempien ympärille voidaan rakentaa erilainen systeemi. Esimerkiksi jokin maa voisi oikeuttaa kiduttamisen, jotta terroristit saadaan tunnustamaan. Toinen voisi sanoa että oikeus on yhtä kuin keinot tai vähintäänkin että keinot ovat konkreettisesti olevia ja ne painavat vaa -assa paljon, jolloin kidutusta ei tietenkään tule sallia.
1: Jos ajatellaan että päämäärä oikeuttaa keinot, ajatellaan kuten jesuiitat aikanaan. Mutta tähän on tietysti toinenkin näkemystapa. Utilitarismi. Sen idea on siinä että se, mikä tuottaa onnea enemmistölle on hyvä asia. Se pyrkii maksimoimaan onnen. Siinä on kuitenkin melko julmia pohjasävyjä, koska siinä rikoksesta rankaiseminen oikeutetaan sillä että se tuottaa hyvää mieltä tai sen jättämättä tekeminen tekisi pahaa mieltä kokonaisuuden kannalta eniten. Tästä seuraa se, että syytöntä voitaisiin piestä jos siitä tulisi enemmistölle iloa enemmän kuin harmia tälle yksilölle. Ja itse asiassa tämä on vielä pahempi: Utilitarismin mukaan jos tilanne on mainitsemani, kyseinen ihminen olisi oikein piestä. Olisi väärin jättää tämä syytön pieksemättä. Tätä kautta utilitarismi itse asiassa tuhoaa yksilön oikeuksia: Hänet nähdään vain osana laajempaa peliä. Utilitaristeilla on lisäksi tiettyjä määrittelyvaikeuksia. Onnellisuutta tulisi voida mitata. Tämä on mutkikasta, koska onni joka yhdelle tulee mansikan syönnistä tulisi voida verrata vaikka iloon joka toisella on kun hän saa telkkarin. Lisäksi utilitaristeja on karkeasti kahta leiriä, joista ensimmäinen edustaa Benthamin edustamaa näkemystä jossa eläimen ja ihmisen onni ovat samanarvoisia. Olisi siis parempi olla onnellinen sika kuin onneton ihminen. John Stuart Mill taas kannatti toista näkemystä: Hänestä on korkeita ja matalia mielihyvän aikaansaajia, jolloin hänestä olisi parempi olla onneton ihminen kuin onnellinen sika.
2: Sen sijaan jos olet sitä mieltä, että keinoja ei voi oikeuttaa päämäärillä, edustat kenties Kantilaista kategorista imperatiivia tai Sartrelaista ajattelua siitä miten kannanotoista tulee yleispäteviä moraalilakeja. Tämä tiivistyy myös kultaisen säännön monissa versioissa. Ja tietenkin Hammurabin laissa (silmä silmästä - hammas hampaasta.) Tämä on hyvin lähellä sitä vanhaa ajattelua, jossa on sääntö jota on toteltava. Et voi kiduttaa ettei sinua kidutettaisi. Tämänkaltainen moraalinäkemys on persoonaton, ulkopuolisen tuomarin moraalinäkemys: Tässä esimerkiksi läheisiä ihmisiä tulee kohdella juuri samoin kuten muitakin. Sinä et saa antaa henkilökohtaisten uskollisuuden vaikuttaa. Lojaaliudesta tulee rikos, koska se asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi tämän vuoksi moni ei ole vakuuttunut siitä että tämäkin olisi oikein.
3: Lojaaliuden näkemyskin on tässä kohdassa tärkeä ja selvästi omanlaisensa näkemys. Siinä ajatellaan yksinkertaisesti sitä, että pidämme toisista, vihaamme toisia ja (suurimmasta) osasta emme välitä. Tällöin perheen puolustaminen yli muita ihmisiä on hyve. Tässä versiossa ystävyys, lämpö ja sympatiantunne korostuvat. Moraalisuus tulee tunne -elämästä eikä niinkään kylmän etäisistä laeista. Tämä on, monesta ehkä hieman yllättäen, skeptikkon ystävänä tunnettu Hume: Moni tuntuu ajattelevan että skeptismi olisi sellainen aate, että se olisi jotenkin kylmä ja sympatiat poistava. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä, että eikö sitä todellakin olla velkaa ystäville, koska heidän mukavuudellaankin on arvo? Ongelmana on tietysti se, että asiaan liittyy sellaisia mielipiteenjakajia kuin nepotismi, eli sukulaisten suosiminen. Samoin työpaikkojen antaminen suhteilla, ja se että oikeuden edessä pärstäkerroin ratkaisee tuomion ei ole monista moraalin korkein ilmentymä.

Entä jos olisi pakko valita? Pitäisikö valita yhteiskunta, jossa noudatetaan utilitarismia, moraalilakeja vai lojaalisuutta? Ongelmana on se, että näitä olisi voitava vertailla. Vain siten niitä voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen jossa sanotaan että tuo on parempi kuin toiset. Tästä seuraas että on valittava näkökulma. Ja tässä kohden käy valitettavasti niin, että jos esimerkiksi haluat perustella lojaalisuutta, sinä et saa sitä moraaliseksi ennen kuin päätät että lojaalisuus on tärkeämpi kuin ne toiset. Tällöin teet kehäpäätelmän: Teet alkuoletuksesta loppupäätelmän. Sama koskee kaikkia muitakin versioita: Utilitarismia pitäisi perustella moraalin kautta, jolloin on valittava näkökanta jossa päätetään jo valmiiksi että utilitarismi on oikein.

Siksi Markus Kajon toiveen halunneen toiminta on moraalista tai moraalitonta, riippuen täysin siitä mikä oikeudenmukaisuuden perustelusysteemi valitaan. Toki suuressa osassa asioita ristiriitoja ei tule. Tällöin näkemykset eivät tietenkään tuota mitään "valinnan ongelmaa". Niistä kaikista tulee kuitenkin samat toimintaohjeet. Mutta tässä yritettiin punnita, joten näitä en ottanut käsittelyn piiriin.

Toki valinnankin jälkeen olisi avoimia kysymyksiä: Esimerkiksi mikä tarkalleen ottaen on oikeudenmukaisuuden yhteys moraaliin. Ovatko ne itse asiassa sama asia vai ei? Onko termin nimeäminen turhaa redundanssia joka hämärtää ihmisen käsitesotkun alle? Eli onko oikeudenmukaisen maan eläjän lainkuuliaisuus aivan sama asia kuin hyvyys? Osasta on, koska jos antaisin almun köyhälle koska saisin siitä hyvän mielen, olisin itsekäs. Parasta on tällöin viileä lain noudatus. Osasta taas aito hyvyys on juuri sitä että saa sen hyvän mielen siitä antamastaan almusta.

Nämä ovat mutkikkaita ja liittyvät suoraan politiikkaan. Siihen mitä pitäisi tehdä. Joskus kuitenkin kuuluu hyviä kiteytyksiä, jotka pelastavat monelta. Kuten isäni sanoi: "Politiikka ei ole monimutkaista. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista." Ehkä se on tässä kohdassa vähän sama asia. Ei pidä miettiä liian mutkikkaita, vaan ajatella että oikeudenmukaisuus on yhteisten asioiden ruotimista. Se ei toki tuo vastausta siinä mielessä, mitä tässä haetaan. Mutta se antaa lupaa "mogailla". Se, lupa perseillä, antaa ainakin minulle tiettyä lohtua. Moraalifilosofisesti ero on pieni, ja itse asiassa perusteluna irrelevantti, mutta minulle konkreettisessa elämässä se on suuri.

---

Schadenfreude tarkoittaa sitä, että iloitsee toisen epäonnistumisesta. Tälle on siis siisti saksankielinen sana. Vahingonilo on melko hyvä käännös. Sekin on yksi sana. Mutta ei saksaa. Valitsin sen otsikkoon, koska se vaikuttaa eri näkemyksissä hyvinkin erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi utilitarismissa se on "hyvää jota seuraa", ja jopa tunteisiin perustuvissa näkemyksissä sen arvo vaihtelee: Osa tulkitsee sen hyväksi ja osa pahaksi.