lauantai 23. syyskuuta 2017

Ideologia, poikkeus ja poliittisten vihollisten spottailu

Ideologia on terminä hyvin laaja. Usein se tarkoittaa utopistisia etiikkateoriointeja joissa maailmaa kuvataan maailmankuvan kautta. Mutta tässä yhteydessä ideologiaa on kaikki se, missä määritellään tieteen puolesta mitkä asiat ovat faktoja tai joissa korostetaan mitkä faktat ovat relevantteja yhteiskunnan käsittelyssä.

Itse näen toki vahvan eron niiden ideologioiden välille jossa ei hyväksytä ilmastonmuutosta ja sitten tätä kautta tehdään päätöksiä joissa annetaan yhteiskunnan saastua. Ja niiden jotka pitävät ilmastonmuutosta tosiasiana ja jotka päättävät että antaa yhteiskunnan saastua. Mutta molemmat näistä luokista voidaan nyt niputtaa ideologia -kattotermin alle.

Näin keskeisin mittari on usein eettinen, sellainen kuin esimerkiksi oikeudenmukaisuus. Tällöin mieleen voi tulla vaikka Tuomas Akvinolaisen ajatukset siitä miten yhteiskunnassa tulee olla hierarkia. Kuningasta tulee totella. Paitsi jos Kuningas on Jumalaa vastaan. Tällöin kansa voi kapinoida. Se, miten nähdään että kuningas ei seuraa Jumalaa on sitten katsottava vaikka siitä miten oikeudenmukainen yhteiskunta hänen komennossaan on. Tuomas Akvinolainen esimerkiksi esitti että samasta työstä tulisi saada sama palkka ja että rikkaiden tulisi antaa omaisuuttaan vähempiosaisten avuksi. Perustarpeiden tyydytys oli jotain jota ei tarvinnut ansaita.

Akvinolaisen asetelma vaikuttaa jopa kaltaiseni ei-teistin mieleen reilulta. Toki siinä on poliittiselle ideologialle tyypillinen hajuste: Ideologia määrää mitä faktat ovat. Jumala on olemassa ja tietyt periaatteet ovat hänen tahtonsa. Nämä sanellaan ideologian itse itseään mandatoiden ja niitä ei voi kieltää tai kyseenalaistaa ilman että ideologia katoaa tyystin. Ja sitten jostain syystä Akvinolainen itse edustaa kirkkoa joka sattumalta on jokin joka katsoo käytännössä sitä onko kuningas Jumalaa seuraava vai ei. Kirkollinen taho on siis käytännössä se taho joka määrää määrääkö määrääjä. Joka on itse asiassa ultimaattista päättämistä.

Tämä ei ole valtarakenteissa mitenkään poikkeuksellista. Akvinolaisen tilanne itse asiassa näyttää tilanteelta joka on hyvin tyypillinen kaikissa konservatiivisissa poliittisissa järjestelmissä; Järjestelmä myy itseään kokeiltuna järjestelmänä. Mutta käytännössä siinä kuvastuu mielenkiintoinen valtajärjestely joka tukee sen hetken valtaeliittiä. Tämä johtuu oikeastaan melko ilmiselvistä syistä; Konservatiivius tarkoittaa karkeasti sitä että yhteiskuntaa pidetään ennallaan. Ja vallitsevat järjestelmät tukevat sen hetken menestyjiä.

Yhteiskuntarakenteiden muuttaminen voi tuhota asioita mutta tosiasiassa riskit muutoksesta eivät jakaudu tasaisesti. Rikkailla on usein paljon enemmän menetettävää. Köyhillä ei ole usein muuta menetettävää kuin kahleensa. ; Tätä kautta ei herätä ihmetystä jos hallitsevaa valtaa edustava Sipilä tekee ”kovia ratkaisuja” jotka kohdistuvat köyhiin, työttömiin tai muihin ihmisiin. Kysymys ei ole vihasta vaan Carl Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta ; Poliittisia vihollisia ei välttämättä vihata sielun palolla. Mutta heidän tuhoutumisensa voidaan sallia. He ovat hyväksyttävä uhri. Konservativismi myy poliittisten vihollistensa uhraamisen käytännöllisyyden kaavulla. Konservatiivit voivat tehdä julmia asioita kutsumalla sitä ”pakoksi” tai ”käytännön sanelemaksi”. Ja tätä kautta ei huomata että tosiasiassa jos käytäntö asettaa ehtoja ja rajoja niin tosiasiassa tarjolla on useita eri tapoja toimia ja näistä valitaan jotkin kun taas toisia ei.

Itse näen että oleellisinta on tiedostaa että ”kovat päätökset” eivät koskaan ole sankarillisia itseuhrautumisia. Konservatiivi ei ole leikkaustensa ja uhraustensa kohde itse. Eikä hänen äänestäjäkuntansakaan. Pakote joka pakottaa uhraamaan poliittisia vihollisiakin on usein jotain ihan muuta kuin taantuma kivikaudelle ; Pakote on usein se, että rikkaisto joutuu luopumaan elämäntavastaan ja ansaintamenetelmistään, joka pakottaisi monia heistä elämään sitä elämää jota pitävät työttömille aivan liian lokoisana ja pehmopullamaisena. Riskinä on se, että vaikka itse uskonkin että valtaeliitit ovat ikuista, niin muutokset voivat vaihtaa valtaeliitin toiseen valtaeliittiin. Joka ei koostu niistä jotka hyötyvät tämän hetken muutoksista.

Tässä mielessä ironisinta onkin se, että tosiasiassa vallankumouksia ja konservatiivien valtaa ylläpitää sellaiset rakenteet joita he haluavat purkaa. Olen itse elänyt vähävaraisessa perheessä ja nuorempana elin yhteiskunnassa jossa oli mahdollista olla poliittisesti ignorantti. ; Tilanne vaati sitä että oli mahdollista elää elämää käytännön tasolla ilman että poliittiset päätökset uhkasivat koko omaa olemassaoloa ja elämäntapaa. Lama alusti kuitenkin aivan uudenlaisen ilmapiirin. Ja näin ignoranttiuteni politiikasta näyttäytyy vähän samanlaiselta kuin pelkästään rauhan aikana eläneiden ihmisten ignoranssi sodan kauhuista. Ne vaativat vähintään jollain tasolla sekä hyviä että vakaita oloja. Jos olosuhteet ovat huonot, asia on heti mietinnässä. Ja jos olosuhteet eivät ole vakaita, tilanne saattaa muuttua ja järkevä ihminen valmistautuu siihen.

Köyhillä ei nimittäin ole paljon menetettävää. Mutta se menettäminen on strategisesti oleellista. Suomessa on nimittäin hyvä sosiaaliturva. Vallitseva järjestelmä ylläpitää myös tätä. Ainakin niin kauan kunnes ei pidä. Tämän menettäminen on riski nimenomaan kaikille heikompiosaisille. Ei siksi että tulotaso olisi merkittävän suuri vaan siksi että ilman sitä elämä muuttuu elämiskelvottomaksi. Vaihtoehtona on nälkäkuolema, kylmettyminen tai rikkaiden lihoneiden ihmisten varastelu ja hädän tullessa lihoiksipistäminen ja syöminen. Kannibalismi tai kuolema ei ole ihmiskunnan tasolla mikään tuntematon valintaskeemasto. ; On kiinnostavaa että rikkaat eivät ole tiedostaneet tätä. He pelkäävät ansionmenetyksiä.

Tässä onkin kiinnostavaa lukea ideologien mielipiteistöjä. Ja sitten katsoa poikkeuksia. Tosiasia on, että kaikki poliittiset puolueet ja ihmiset elävät kaksoisstandardissa. Tästä malliesimerkit löytyvät konservatiivien sijaan liberaaleista. Esimerkiksi John Stuart Mill oli kuuluisa siitä että hän rakasti vapautta ja vapauksia. Mutta sitten hän näki että tietyt ihmisryhmät olivat ”barbaarisia” eivätkä ansainneet siksi vapautta. Mill esimerkiksi kohteli intialaisia siten, että intialaiset voisivat vapautua sitten kun britit olisivat ensin opettaneet heille miten heidän tulisi elää. Britit hyötyivät intiasta ja sen työvoimasta taloudellisesti. Joten kokonaisuus oli yhtä näppärä kuin Tuomas Akvinolaisella.

Kiinnostavinta on katsoa miten nämä asettuvat. Tämä tuli itselleni tutuksi jo aikana kun olin poliittisesti ignorantti. Sillä ihmiset osasivat tuottaa huonoja ja epävakaita oloja sosiaalisesti. Itse asiass tuolloin elettiin vielä aika pitkälti yhtenäiskulttuurissa joka oli hyvin konsensuskeskeinen. Muoti-ilmiöt olivat esimerkiksi tärkeä merkki jolla signaloit ryhmään kuulumisesta.

Tässä ilmapiirissä korostettiin uskonnonvapautta arvokkaana asiana joka tarkoitti sitä että kristityt saivat julistaa ja oli epäkohteliasta kritisoida tai olla erimielinen heidän kanssaan. Tämä suomalaisuus-perinne-maassamaantavalla -henki on toki vielä jäljellä vanhojen kalkkisten puheissa nykyäänkin. Se vaan alkaa näyttämään noin yleisesti hassulta, joka tuottaa kiinnostavaa viestintää kun kansan tahdoksi ja maan tavaksi itsensä nähneet ideologistit. Heidän tulisi kai omien sanojensa mukaan muuttaa liberaalien läpitunkevasti mädättämästä maasta pois jonnekin USA:n raamattuvyöhykkeelle. Mutta sen sijaan he murisevat siitä että heitä vainotaan olemalla heidän kanssaan erimielinen avoimesti internetissä. ; Erimieliset ovat poikkeus koettuun pääsääntöön jonka mukaan kunnon kansalainen nyt vaan on kristitty. Ja että käytännössä kaikki ovat kristittyjä paitsi jos sanovat sen ääneen. Josta sitten seuraa se, että ateistit tunnistetaan näiden ihmisten silmiin siitä että he ovat kertomassa tästä ääneen. Ja tätä pidetään moitteena ateisteja vastaan. Eikä mietitä sitä että esimerkiksi minut tulkitaan ateistiksi säännönmukaisesti koska tehdään tulkintoja. Ja kuitenkin samalla olin useita vuosia töissä yrityksessä jossa monilla oli käsityksiä joiden mukaan olin kristitty ja mukana seurakuntatoiminnassa. Koska tältä se "tunnetaan siitä että on aina kaikkialla pakko sanoa vakaumuksensa ääneen" -asia näyttää. Itseltäni se näyttää siltä että asia nostetaan esiin paheksuntaan aina kun sanoo asioita ääneen. Joka kertoo siitä että ihminen haluaisi että tässä kohden olisi vallassa poikkeus "sananvapauden" ja "uskonnonvapauden" yleisessä pääsäännössä jota he rakastavat kovasti.

Vastaavaa on helppo nähdä nykyajassa konservatiiveilla; Moni esimerkiksi korostaa uskonnonvapautta ja mielipiteenvapautta ja muuta vapautta. Mutta samalla tärkein uhka ovat ”suvakit” jotka ovat ideologisesti väärää mieltä olevia ihmisiä joita voidaan kutsua ”kansanpettureiksi”. Ja toisaalta pelätään ”islamismia” ja ”islamisaatiota”. Eli sitä että liian moni ihminen maassamme alkaakin olemaan väärää mieltä. Tilanne tuo mieleen ne modernit kristityt jotka ensin huutavat ”Sapere Aude” ja sitten ihmettelevät kun kaikki älykkäät ja ajattelevat ihmiset eivät olekaan täysin samaa mieltä kaikesta heidän kanssaan. (Darwinisteja viedäänkin kuin litran mittaa, eli he eivät ole ajatelleet oikein. Näin olen kuullut.) On selvää että tässä on kiinnostavia poikkeuksia. Poikkeuksia jotka eivät ole satunnaisia.

Ja joita väritetään ”kansalaisuudella”. Joka on selvästi jotain laajempaa kuin pelkkä Suomen kansalaisuus tai geneettisesti tiettyyn ihmisjoukkoon kuuluminen tai sukuhistoria ; Suvakkien ”kansalaisuus” kyseenalaistetaan. Joka vihjaa siihen miten poliittinen korrektius ei suinkaan puutu tästä ryhmästä. Se on vain eri tavalla jaottunutta ja jakautunutta kuin liberaaleilla.

Tärkeintä onkin tajuta että kaikki rakastavat vapautta ja ajattelevat että yksilöillä on jokin arvo. Nämä ovat yhteisiä perustoja kulttuurissamme. Kaikista uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat niin maan mainio asia. (Näissä on toki painotuksia. Liberaalit myyvät itseään "maltillisuutena" josta poikkeaminen on "äärimmäistä" kun taas konservatiivit usein korostavat olevansa "täysjärkisiä" jonka ulkopuolella on "haihattelua". Näin siitä huolimatta että usein konservatiivit jakavat maailman hyvin tiukasti siten että ne jotka eivät ole vahvasti oikeisto-konservatiiveja edustavat leimallisesti jotain "punavihervasemmistoa" jossa unohdetaan että liberaalit pitävät yhteiskunnan keskeisimpänä tarkastelukohteena ihmisyksilöitä joita ei saa lokeroida kun taas kommunistit pitävät keskeisimpänä lokerointityylinä luokkaa. Noin karkeasti. Samalla karkeudella fasisteilla ytimessä on rotujen välinen suhde jota on kuvattava sodankäyntimetaforin. Ja maahanmuuttokritiikki puhuu siitä miten tämä taistelumetafora on tehtävä ilman rotujen mainitsemista.) Kiinnostavaa onkin aina nähdä se ketkä ovat poikkeuksia jotka voidaan jonkin kovan päätöksen varjolla uhrata. Nämä nimittäin kuvaavat ideologistien poliittiset viholliset.

Tämän lisäksi kiinnostavaa on tietenkin myös katsoa miten viholliset tunnistetaan. Tässäkin usein ideologinen puhe hämmentää. Jos konservatiivi tai liberaali puhuu ideologiasta on syytä huomata poikkeukset. Poikkeuksissa on poliittinen vihollinen. Mutta tämän lisäksi poliittinen vihollinen ei aina ole sitä mitä kautta virallinen puhe sen antaa ymmärtää sen olevan. Selitys on usein epäsuora. Vähän kuin se että armeijan väitetään olevan ei-seksistinen sitä kautta että miehet ovat keskimäärin parempikuntoisia. Jos kunto kuitenkin olisi todellinen syy, valittaisiin armeijaan menevät kuntotestein eikä sukupuolella. Koska suora testi on aina laadukkaampi kuin siihen liittyvien korrelaattien kanssa pelaaminen.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten rotua käsitellään usein geneettisenä konseptina teoriassa. Mutta tämä on harhautunutta. En esimerkiksi pidä siitä että liberaalit ovat kritisoimassa rotujen olemassaoloa sellaisena konseptina joka on olemassa vain jossain natsien ideologiapalstoilla. Natsit voivat puhua ties mistä geeniklustereista (joista heillä ei usein ole kovin syvää ymmärrystä mutta se ei estä heitä puhumasta tästä.) Käytännössä rotu tunnistetaan ihonväristä ja tätä kautta "rotu" on olemassaoleva piirre aivan samalla tavalla kuin "punapäisyys". Geneettiset erot ovat hyvin pieniä - ihmisten väliset geneettiset erot rotujen kesken ovat pienempiä kuin gorillalauman sisäinen monimuotoisuus. Mutta kohde on silti olemassa ja tunnistettavissa ja tätä kautta "riittävän reaalinen".

Eli rotujen olemassaoloa kiistävällä on usein käytössä rasisteja parempaa populaatiogenetiikkaa. Mutta eihän se tarkastelun kohde rasisteilla ole ensinnäkään tämä. Eivät he yritä määritellä uusia alalajeja kuin biologit tekevät biologien ehdoin. (Joka mielestäi olisi toki se miten rasismi pitäisi oikeuttaa. Luomalla ihmiselle oleellisesti alalajinomaisia klustereita. On selvää että tämänlainen ehdosto ei täyty. Ihmisillä ei tällä hetkellä ole alalajeja. Ei ole ollut neandertalilaisten jälkeen.) Eivät rasistit ensin tee geeniklusteritestejä ja vasta sitten lähde tönimään tyyppejä. Sen sijaan he näkevät tummavivahteisia tyyppejä ja lähtevät sitten tönimään. Samoin maahanmuuttokritiikissä puheet "laittomista maahanmuuttajista" eivät vaikuta relevanteilta koska "islamisminpelko" ei lopu kansalaisuuden saamiseen. Samoin näyttää että aika moni tunnistaa islamin ulkonäöstä. Ei pukeutumisesta vaan ihonväristä. Ja aina kun tehdään näin, vihjautuu että toiminnan takana on oikeasti jokin jolla ei käytännön tasolla ole väliä onko se koettu rasismiksi vai ei. Se vaakkuu ja näyttää täysin rasismilta.

Toki joku voi miettiä että mitä väliä sillä on että millä tavalla poliittisen vihollisensa määrittelee. Se on kuitenin poliittinen vihollinen. Itsekin mietin. Mutta kun kategoriointivirheet näiden kahden välillä noudattavat samaa rakennetta, voidaan niitä kuitenkin käsitellä yhdessä...

Ei kommentteja: