Näytetään tekstit, joissa on tunniste teoreettinen termi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste teoreettinen termi. Näytä kaikki tekstit

tiistai 2. helmikuuta 2016

Vatulationistinen tieteenfilosofia ; "Kokemus"peräinen tieto

Olen blogissani käsitellyt loogista positivismia hyvin ylimalkaisesti. Tämä on ollut tavoitteellista. Eräs toistuvimmista teemoista on se, että empirismi leimataan siihen ja kritisoidaan, ja syystä. Mielestäni tärkein opetus on että tämä rinnastus on olkiukko. Loogisen positivismin kritiikki taas ilman tätä juonnetta on, suoraan sanoen, usein riittävän hyvää siinä mielessä että en näe miksi tätä koulukuntaa pitäisi käsitellä juurikaan. On syytä opetella ja miettiä jotain hedelmällisempää.

On kuitenkin hyvä katsoa verifiointia. Ja nimenomaan siinä mielessä että verifiointiakin on "tavallaan" "kahta suurta päälinjaa". Ja ne ovat keskenään hyvin erilaisia. Tätä on syytä esittää vähintään karkeasti ja liioitellen jotta perusidea tulee selväksi. Sillä tällä tiedolla on merkitystä. Merkitystä jos haluaa välttää älyllistä koheltamista.

Jos otetaan empirismi "aivan sen alkuaikoina", se nojasi ennen kaikkea siihen että tietoa hankitaan kokemuksella. Tämä kokemus oli usein nähty nimenomaan aistinvaraiseksi kokemukseksi. Tässä mielessä verifiointi tarkoitti sitä että luotettiin että ihmisillä on luotettavat aistit. Ja niillä havainnoitiin asioita. Havaintoja sitten kuvattiin ja luokiteltiin mahdollisimman tarkasti.

Jos mietitään Wienin piirin oppeja, niin erityisesti Schlick ja Waisman pitivät tiukasti kiinni verifiointiperiaatteesta. He olivat kuitenkin irtautuneet sen että teoreettiset termit eivät ole havaintotermien lyhennelmiä. Eli niiden tavoitteena ei ole kuvata aistihavaintoja mahdollisimman lyhyesti ja eksaktisti. Sen sijaan niitä lähestytään hypoteettisesti tuotettujen teorioiden kautta. Teorioita ei siis havaita sellaisenaan, vaan ne postuloidaan. Tässä ei havaita ja kuvata vaan sen sijaan on havaintoja, mielellään havaintojoukko (explanandum) joka yritetään kuvata jollain mallilla (explanans) joka peittää sen (peittävän lain malli).
1: Asian voi viedä pahemmaksi ; Loogisen positivismin jatkomukaelmat, kritiikkeihin -  etenkin Wienin piirin "virallisen kriitikon" Karl Popperin kritiikkiin - reagoinnit johtivat loogiseen empirismiin. (Jota usein pidetään loogisen positivismin kanssa oleellisesti samanlaisena vaikka niissä on aste-eroja.) Siinä ei enää edes ollut positivismin alkutaipaleelle tyypillisiä verifikaatiovaatimuksia tai luottamusta termien käännettävyyteen. Eli asioita ei pitänyt havaita sellaisenaan eikä teorioissa kuvatut termit käänny sellaisenaan havainnoiksi. Havaintojen teoriapitoisuus on siis siinäkin hyväksytty.

Tämä johtaa tietenkin siitä erikoiseen tilanteeseen että suuri osa humpuukimaakareista on itse asiassa sellaisia että he ensin moittivat skientismiä. Selittävät että tieteen ulkopuolella on havaintoja. He tulkitsevat loogisen positivismin kritiikin tarkoittavan kaikkea tiedettä ja että asia on melkolailla loppuunkäsitelty. Samalla he kuitenkin nojaavat omiin kokemuksiinsa jota he pitävät viisautena, näkemyksellisyytenä ja muuna. He ovat siis tavallaan skientistejä itse, luottavat omiin intuitioihinsa ja tunteisiinsakin kokemusperäisinä havaintoja. He ovat naivimpia kuin loogiset positivistit.

Toki tähän saa hauskaa lisätwistiä tiedostamalla että Tapio Puolimatkan kaltaiset henkilöt ovat selittämässä että empiria vaatii ehdotonta luottamusta ihmisaisteihin ja ihmisjärkeen. Tämänlainen ns. metodinen optimismi on empirian kannalta kuitenkin niin 1700 -lukua. (Tai vielä pahempaa ; 2010 -luvun pseudoskeptismiä.) Hän on tässä selkeästi verifikationistinen. Ja nimenomaan sillä äärimmäisen alkeellisella tavalla.

Koen miltei tarpeelliseksi erottaa nämä verifiointityylit toisistaan. Jos ei muuten niin siksi että looginen positivismi ja sen mukainen selitystapa oli kuitenkin aikansa paradigma, joka oli väärä mutta kuitenkin tieteen teon kannalta riittävän käyttökelpoinen ajatuskulma. (Se oli filosofisesti heikko mutta tavallaan käytännössä sovellettava.) Tätä kautta haettiin kokemusperäistä tietoa. Se, kun omia tunteita ja havaintoja aletaan puolustaa kuin ne olisivat falsifiomattomia kritiikin ulkopuolella havaintoaineistoja, syntyy "kokemus"peräistä tietoa. Tätä tekisi mieli kutsua verifioinnin sijasta vatuloinniksi. Se on nykyään nähdäkseni hyvin suosittu arkifilosofian muoto.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Quine ei-postmodernistina

Quine on hankala filosofi. Osa näkee hänet (etenkin) "Two dogmas of empiricism" -teoksensa nojalta jopa jonain joka alusti postmodernia ajattelua. Tämä on sinänsä validia että Quine on pakko nähdä nimenomaan suhteessa positivismiin. Ja tämä suhde on, kuten aiemmin kirjoitinkin, erkautuva. Hänen filosofiansa on kuitenkin modernia (ei postmodernia) ja naturalistista. Joten tulkinta postmodernismista on liian pitkälle viety. Hän hyväksyi joitain positivistien ihanteita eikä hylännyt niitä. Toisin kuin postmodernin filosofian kohdalla on tehty.

Erityisesti tämä koskee niitä postmoderneja suuntauksia jotka uudelleenmäärittävät legitiimiteetin ; Perinteisesti on ajateltu että jos jollain on oikeutus, on metodi itsessään luotettava. Legitiimiteetti on siksi argumentti totuudellisuudesta. Postmodernismissa ei ole tavatonta että ylläolevan mahdollisuus kiistetään ja siksi legitiimiydestä on tullut sosiologisempi. Legitiimiys tarkoittaas itä että asian harrastajat pitävät sitä hyväksyttävänä. Tieteen tekemiselle tämänlaisella asialla saattaa olla joko vähän tai ei yhtään merkitystä. Mutta ihmiset ovat metafysiikkakeskeisiä joten maailmankuville tämä on ratkaiseva ero. Kysymys on siitä koskeeko tiede totuutta vai ei. Modernistisessa mallissa kieli on enemmänkin mallintava, se kuvaa maailmassa olevia faktoja. Postmodernismissa useammin etääntään tämänlaisten "faktojen" käsitteestä, kyseessä on enemmänkin erilaiset "poliittisesti korrektit" kielenkäytöt jonka ryhmä on hyväksynyt.

Väärinkäsitykset ovat ymmärrettäviä. Quinen klassikot kuten "Truth by Convention" ovat nimeään myöten postmoderneja miellyttäviä. Ja ne hyökkäävät siihen että erotellaan tiukasti esitykset jotka ovat "tosia merkityksen kautta" ja jotka ovat "tosia empiirisesti". Analyyttisen ja synteettisen tiedon välillä on hänelle enemmänkin harmaansävyisestä alueesta. Kutsumme "analyyttisiksi" niitä oletuksia jotka ovat niitä joita olemme vähiten halukas korjaamaan tai joita emme halua hylätä. Kuitenkin samalla on pakko korostaae ttä Quine ei luota yhteenkään sellaiseen totuuteen joka on "arvokas vain merkityksensä kautta" yksinään. Eli kaikki hyvät statementit ovat jollain tasolla kokemukseen sidottuja. Ne eivät ole täysin todistettuja koskaan, mutta se ei tarkoita sitä että ne eivät olisi ainakin osittain tuettuja.

Itse asiassa Quinea on vaikeaa nähdä postmodernistina, sillä hän menee tavallaan hyvin eri alueelle kuin he. Postmodernismissa kun on painotettu sitä puolta että kaikki totuudet ovat perimmiltään maailmankuvallisia ja intressien ja merkitysten kautta oikeuttuvia konventioita. (Tämä on toki karkeistus.) Quine taas näkee että ei ole mitään sellaista totuutta jolla olisi pelkästään synteettinen arvo. ; Postmodernistit filosofistavat tieteen kun taas Quine tieteistää filosofian. Quine esittää asian aivan suoraan otsikolla "Epistemology Naturalized".

Quine käsitteleekin pääasiassa epistemologiaa. Ja kriittisesti mutta epistemologiaa tuhoamatta. (Postmodernismissa on taipumusta enemmän epistemologiakritiikkiin jotta epistemologia olisi korostetusti illuusiota.) Quinen kritiikki osuukin aika ilkeästi hybrishenkiseen epistemologiaan. Sellaiseen joka on lähtöisin Descartesin varmuusajattelusta. Ja jota positivismissa jalostivat esimerkiksi sellaiset loogikot kuin Carnap. (Ja josta on kaikuja Alvin Plantingan warrant -ajattelussa.) Erityisesti moitteita sai foundationalismi. Hän moitti miten Carnapin semanttinen ohjelma jonka tavoitteena oli kääntää kaikki lauseet jotka käsittelevät fysikaalisia kohteita sellaisiksi että ne viittaisivat vain aistidataan eivätkä mihinkään muuhun. Quine kannatti holismia jossa tämänlainen ei ole lainkaan mahdollista. Hänelle teoreettiset termit eivät saa merkitystä olemalla yksinään vaan niillä on merkitys vasta yhdessä muiden havaintojen kanssa. Teoreettista termiä on käsiteltävä määritelmällisenä viitekehyksenä muiden teorioiden kontekstissa. Tämä tiivistyi Duhemin-Quinen teesiin joka käsittelee ongelmatilanteita. Jos jokin havaintoaineisto on ristiriidassa teorian kanssa, vika voidaan korjata monella tavalla. Havainto voidaan ajatella mittausvirheenä tai jonain joka korvaa teorian. Samoin jos vika hyväksytään olemassaolevaksi voidaan ajatella että voisimme joko hylätä itse teorian tai sitten muokata teoriaa sen verran että hylkäämme kyseisen hypoteesin jolla tuota teoriaa on testattu. (Quinella ei testata hypoteeseja. Holistisessa järjestelmässä hypoteeseilla testataan teorioita.) Sen mukaan on katsottava kokonaisuutta ja muutettava sitä mikä muuttaa tiedeverkkoa vähiten.

Epistemologian "naturalisointi" tarkoittaakin sitä että hylätään foundationalistiset varmuusvaatimukset, ja tämähän voidaan tehdä koska ne ovat määritelmällisesti vaatimuksina foundationalistisia. Hänestä olisi erikoista että foundationalistisia vaatimuksia evidenssille pitäisi pitää varmempina kuin tieteellistä metodia itseään. "..repudiate the Cartesian dream of a foundation for scientific certainty firmer than scientific method itself." (Jos saamme tulokseksi foundationalismin kunhan olemme ensin esiolettaneet että foundationalistinen asenne on hyvä tapa valita premissejä, niin eihän se tulos kyllä kovin vakuuttava ole.) Epistemologia siis korjataan siinä mielessä että Quinella tieteellisyys tarkoittaa pelkästään sitä että aistihavainnoista saamamme "input" ja teoreettisen prosessoinnin antama "output" tulevat vastatuksi tieteen viitekehyksessä. Eikä tieteellä ole muuta oikeutusta. Episteemiset normit ovat Quinella keskusteltavia aiheita. Nämä normit vain täytyy nekin ottaa osaksi tieteellistä keskustelua. Niitä ei siis vain oteta "foundationalistisena varmuutena" josta lähtien sitten tehdään jotain. (Tämä virhe on täsmälleen sitä mitä Plantinga tekee warrantinsa kanssa.) On siis nähtävä ero postmodernismiin ; Quine näkee että puhtaalla nojatuolifilosofialla ei ole mitään jolla tiede voitaisiin oikeuttaa. Mutta tällä ei ole kovin paljoa yhteyttä sille että kaikki tiedettä oikeuttavat normit olisivat yhtä keinotekoisia kuin vaikka liikennesäännöt siitä että liikenteen tulee olla juuri oikeanpuoleista.  (Itse asiassa briteissä ajetaankin autoilla eri puolilla tietä kuin Suomessa.) Ja siksi on eri asia puhua dogmatiikkaan vedoten kristinuskon ja islamin intressien kiistoista ja niiden Totuudesta kuin keskustella epostemologiavetoisesti siitä mikä on astronomian ja astrologian tieteellisyys.

Arkikielellä asian voisi sanoa siten että postmodernistit on helppo nähdä haihattelijoina kun taas Quine on pragmaattinen. Toki tämä tiivistys on otettava hyvin tarkasti. Postmodernistit tuntuvat vaativan - ja tätä kautta kenties jopa kaipaavan - Kovaa Totuutta. He kiistävät että ihmisellä olisi tämänlaista hallinnassaan. Quine on tältä osin itse asiassa hyvin samanlainen. Pragmatismi hänen kohdallaan ei sano että "usko siihen mikä on kätevää arkielämässä" vaan "usko niihin teorioihin joiden hypoteesit vastaavat kokemusperäiseen testiin." Mikä on usein hyvin eri asia. Mutta silti tuo tiivistys sanoo jotain oleellista. Jonka perusteella on melko ilmiselvää että Quine ei ole postmoderni. Hän on vain hyvin jännittävällä tavalla ei-positivisti.

lauantai 5. maaliskuuta 2011

Irrationaalista? Eiköhän se ole enemmän siitä epätieteellisyydestä?

Aristoteleen kehittämä formaali logiikka on hyvin tärkeä keksintä. Siinä on syllogistinen rakenne ; Johtopäätöksen rakenne on varma, jos lähtökohdat ovat oikein. Aristoteleen näkemykset vaikuttivat paljon esimerkiksi keskiaikaiseen teologiaan, jossa rakenne muodostui dogmaattisesti ; Premissit olivat auktoriteettejen lausuntoja, ja looginen muotoilu oli keino rakentaa niiden ympärille johtopäätöksiä.

Tieteessä tämänlainen syllogistinen logiikka ei ole kovin keskeisessä roolissa ; Sen sijaan sovelletaan enemmän induktiivista ajattelua, jossa ei ole vastaavaa erehtymättömyyttä. Tosin induktio sallii itseäänkorjaavan, eikä pelkästään tuhoavan toiminnan ; Premissejä voidaan muokata ; Jos havainnot ovat ristiriidassa, on taustaoletuksia korjattava tai peräti vaihdettava. Tieteessä käytetään siis hieman erilaista järkeilyä, informaalia logiikkaa.

Itse asiassa tiedemiesten ja teorioiden kokeilijoiden ajatteluissa on tietysti molemmanlaatuista logiikkaa ; Ilman tätä ei saada epäsuoraa vahvistusta tai heikennystä näkemyksiin. Esimerkiksi neutriino keksittiin, ei suinkaan havainnoin, vaan siten että taustalla oli teoria energian säilymislaista ja energiaa vapautuu radiumin hajoamisesta eri määrä. Tätä kautta oletettiin teoreettinen termi heikosta interaktiivisesta kappaleesta jota ei vielä oltu havaittu. Tämä taatusti on logiikkaa. Mutta tätä voidaan pitää hypoteesinmuodostuksena ; Neutriino muuttui "kunnolla tieteelliseksi" vasta myöhemmin. Näin ollen voidaan sanoa että logiikan käyttö on tärkeää.

Voidaan siis esittää että vaikka logiikka on hyvää, on kokeiluja silti vaadittava. Mutta olisi kummallista kieltää logiikankäyttö hypoteesienmuodostamisessa ; Ilman sitä kovin paljoa tiedettä ei voitaisi tehdä. Tätä kautta voidaan jopa esittää että tieteentekijäyksilö voi selvitä koko urastaan käyttämättä formaalia logiikkaa - käyttämällä informaalia logiikkaa sen sijaan. Mutta formaalia logiikkaa käytetään uusien näkemysten rakentamisessa, oivallusten muuttamisessa pelkistä ympäripyöreistä ideoista johonkin jossa on jotain materiaalia jonka kanssa voidaan lähteä työskentelemään.

Myers nosti esiin McGrathin näkemyksen, jonka kanssa on vaikeaa olla erimielinen. McGrath korostaa sitä, että todellisuutta tarvitaan rationaalisten ajatusten kalibroimiseen. Muuten ne ovat vain muotoiltuja rakennelmia. Pilvilinnoja jotka on kenties rakennettu ilmaan.

Myers ei näyt huomaavan, että McGratin näkemys ei ole ajatus siitä että maailma olisi tieteellisesti arvioitavissa, vaan siinä korostetaan tulkintakenttiä, jossa perusajatusta ei itse asiassa kalibroida, vaan todellisuudessa eletään tulkintojen kautta. - Joka näyttää pahasti siltä että tie aloitetaan ja jätetään kesken. Rationaalisuuden abstraktius myönnetään - ja myönnetään että tämä voi tarkoittaa näkemyksien totaalista kuvitteellisuutta, ne ovat vain mielen konstruktioita ei todellisuudessa esiintyviä asioita. Ja esitetään että niihin saadaan painoarvo kalibroimalla testaamalla niitö havainnoilla -jotka voivat aina yllättää meidät. Mutta sitten jotkut asiat silti jätetään totaalisen abstrakteiksi, että ne ovat totaalisesti tieteen ulkopuolella. - Koska Myers ei huomaa tätä, hän ihmettelee sitä miten McGrath yrittää kääntää prosessin väärinpäin. Myers kun vuodattaa seuraavaa : "McGrath reverses everything, though, and tries to argue that the scientists who constantly question their hypotheses and measure them against empirical reality are the prisoners of mere rationality, while the dogmatists who build a cage of improbable extrapolations from flawed and limited ancient texts are wandering about free."
1: Toki tämä McGrathin näkemys laittaa erikoiseen sävyyn ne ihmiset, joiden mielestä kristillisyys pitää sisällään tieteellisen ajattelun niin vahvasti että tieteellinen ajattelu olisi pelkän kristinuskon seuraus, ja että kristillisyydestä luopuminen johtaa pois tieteellisyydestä, kuten esimerkiksi Puolimatka esittää kun selittää tieteenhistoriaa ja muistuttaa väliin siitä miten ateisteilla ei ole taetta. Tämä tarkoittaa vähintään sitä että moniarvoista ja pluralistista tulkintakenttäajattelua ei voi yhdistää ajatukseen jossa maailmankuvien paremmuusjärjestys voidaan arvioida jotenkin...

Tässä on takana selvä ymmärryskuilu ; Myers näkee McGrathin sanat ja yhdistää ne siihen miten hän niitä itse käyttää. McGrath käyttää hieman toisenlaista lähestymistapaa. Tämä ongelma värittää aika vahvasti keskustelukenttää.

Esimerkiksi McGrath korostaa tekstissä sitä miten uskonnon rationaalisuus kielletään. Kuitenkin uusateistit huomauttavat nimen omaan siitä, että uskonnossa ei ole tieteellistä järkeä. (Eli jotain, jonka McGrath itsekin myöntää.) Myers, jota pidetään näkemyksiltään melkoisen tiukkana ateistina mainitsee tästä : "I've mentioned this a few times: I'm very impressed with the logical abilities of theologians, who construct the most intricate, elaborate, methodical apologetics imaginable" ... "The gripe isn't that they're stupid or incapable of rationality, it's that they build fantastical castles in the clouds and expect you to ignore the absence of testable, observable support." Luultavasti McGrathin näkemys tulee asian sijasta sanoista. Uusateistit kutsuvat uskovaisuutta suoraan "irrationaaliseksi". Ja vertaavat sitä usein satuihin ja joulupukkiin uskomiseen. McGrath vain ohittaa tässä sanan "rationaalinen" rakenteen yleissanana ja termin "oikean käytön" filosofian ja teologian maailmassa. Kun tämän muuttaa, suurin osa uusateisteihin kohdistetusta kritiikistä alkaa näyttämään melko kummaisalta.

Tämä ei tietenkään kerro mistään ateistien/uskovaisten tyhmyyskuilusta vaan ihan normaalista kommunikaatiokuilusta. Siitä jossa minä elän.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Huumeista ja havaintojen teoriapitoisuudesta.

"Saaret johdattavat merelle
minut joka en ole koskaan
vetänyt purjeköysiä"
(A.W.Yrjänä, "Kompassi")


Tuoreimmassa City -lehdessä oli gonzo -journalistinen tutkielma khat -huumeesta. Sen loppupuolella oli hieman tietoja siitä, miten tämä huume vaikuttaa. "Khatin vaikuttaessa käyttäjä piristyy, kokee euforiaa, tuntee ajattelevansa selkeämmin ja uskoo yleisen tietoisuuden kohentuneen. Todellisuudessa aivojen keskittymiskyky häiriintyy." Kyseessä on selvästi siitä että ihmisen reagoiminen ja keskittyminen on itsereflektiossa olennaisesti erilainen kuin ulkopuolisen mittaamana. Vastaavanlainen kohta voidaan löytää myös "Reindeerspotting" -elokuvasta, jossa narkomaani kaahailee autolla ja meinaa ajaa naisen päälle. Kaikki ihmettelevät kohkaamista, paitsi kuski joka ihailee refleksejensä nopeutta jotka "pelastivat ämmän".

Tätä kautta saadaan esiin tunnettu hermeneutiikan kritiikin muoto, jota olen itsekin käyttänut viitatessani hindujen lehmien kohteluun, joka on virallisesti aivan erilaista kuin mitä tilastot antavat näyttää. Tässä vasta -argumentissa ideana on se, että luonnontieteellinen lähestymistapa antaa erilaisia tuloksia kuin itsereflektio, joten itsereflektio tulee hylätä tosiasioidenvastaisena. Tällä ajatustavalla voidaan kritisoida monia asioita, esimerkiksi shamanistisia näkemyksiä joissa huumeista tulevat hallusinaatiot ovat vain erilaisia todellisuuksia joita ihminen ei normaaleilla rajoitetuilla aisteillaan havaitse.

Tässä kohden joku voisi kuitenkin sanoa, että yhtä hyvin voitaisiin väittää että oma henkilökohtainen kokemus olisi erehtymättömämpi kuin vaikkapa mittalaitteen antama refleksin nopeus. Se, että "luonnontiede voittaa sisältää ikään kuin oletuksen siitä että luonnontiede voittaa". Näin voidaan muistuttaa, että aivan kuten ihmissusien hyväksymisen kohdallakin, olisi periaatteessa mahdollista että moni asia jonka määrittelemme hallusinaatioksi johtuukin vain siitä että sulkumielisesti kiistämme avomielisesti vaihtoehdon että havainnon kohde voisi olla olemassa.

Feyerabend oli sitä mieltä että havainnoissa on aina teoreettisuutta. Sen ajan perususukomukset ovat aina mukana tulkinnassa. Näin esimerkiksi aurinkokeskisessä näkökulmassa maakeskinen näkemys näyttää huonolta, koska siinä on paljon outouksia, anomalioita. Kuitenkin maakeskisen näkemyksen puolustaja voisi vain lisätä ekliptikoja tai viitata siihen että maan ilmakehä tuottaa outoja säännönmukaisia heittoja ja harhoja. Näitä voidaan korjata episykliteorialla, jonka jälkeen havainnot näyttävät oikeilta.

Itse asiassa tämänlaista tapahtuu aivan oikeasti. Voidaan itse asiassa sanoa että havaintoihin tulee teoriapitoisuutta kahtaa kautta.
1: On psykologisia syitä, jotka ovat näkemystä siitä mitä asian havaitseminen tarkoittaa. Unessa saatu havainto voidaan tätä kautta määritellä eri arvoisiksi olettamalla sen tarkoitukseksi jotain hyvin erilaista.
2: On vallitsevien tieteellisten paradigmojen tarjoamia syitä, jotka taas johtuvat siitä, että meillä on esimerkiksi teoria valon taittumisesta jota kautta on rakennettu kaukoputkia jotka antavat tietynlaisia kuvia. Useiden kokeiden testausjärjestelmä rakentuu siihen että on monia erilaisia jo olevia tuloksia, joita käytetään apuna. Ilman tälläistä ei voitaisi (1) tehdä hiukkaskiihdytinkoesuunnitelmia eikä (2) tulkita niitä.
→ Laajasti ottaen sekä havainto että mittaus koostuu siitä että "reseptori X on reagoinut" ja tämä tulkitaan jotenkin. Uneksi, hallusinaatioksi tai sammakoksi tulkittu näköaistimus ovat tulkintoja siitä mitä jokin reagointi tarkoittaa.

Tämä ei tietysti johda siihen että meidän olisi järkevää uskoa että khat kohentaa tietoisuutta. Eikä LSD:kään avaa uusia teitä vieraisiin todellisuuksiin. Tai raportoidut ihmisten silminnäkijähavainnot UFOista tai Jeesuksen ylösnousemuksesta olisivat todellisia ilmiöitä/tapahtumia.

Usein tässä kohden käytetään ns. riippumattomuusvaatimusta. Tässä näkemyksessä Teoria (T) on testattavissa jos siitä voidaan (1) johtaa Hypoteesi (H) joka voidaan mitata, havaita ja arvioida teorioiden T1, T2... antamien tulosten kautta. Ja jossa teoria T on riippumaton teorioista T1&T2. Esimerkiksi riippumattomasta järjestelmästä on ollut tärkeä Kosson työssä. Hän on esittänyt että DNA -molekyylin kuvantaminen elektronimikroskoopilla on riippumaton, koska hahmo saadaan esiin tarkastelemalla sitä miten elektronit taipuvat. Tämä teoria elektronien taipumisesta on eri teoria kuin teoria DNA:n biokemiallisesta toiminnasta.
1: Ilman tämänlaisia rajoitteita voitaisiin päätyä "puhtaasti kehäpäättelyjärjestelmiin" jossa LSD avaa näkymiä uusiin todellisuuksiin koska LSD muuttaa havainnointia ja nähdään erilaisia asioita, joka taas kertoo siitä että toiset todellisuudet ovat tosia, koska LSD näyttää ne. Tämä olisi maailmankuvallista selittämistä, jossa ytimessä on se, mikä on päätetty ja havainnot tulkitaan jo ennaltapäätetyn pohjalta.

Toki ongelmana on se, että jos tutkimus antaa outoja tuloksia, voidaan muuttaa myös T1:tä tai T2. Emme voi tietää pitääkö meidän muuttaa mitä näistä asioista. Tätä kautta on selvää että valinnan kautta havainnon merkityksestä tulee tulkintaa, mukaan livahtaa teoriapitoisuutta. Tätä kautta kyseessä on jälleen valintatilasta, jossa maailmankuvallisella valinnalla on tilaa. Ja itse asiassa esimerkiksi Sneedin havainto, jonka mukaan liikemäärän säilymislaki sotkee fysiikassa törmäytyskokeet ; Jos mittaamme nopeuksia ennen ja jälkeen törmäytysten, joudutaan arvioimaan massojen suhde toisiinsa. Mittayksikön valinnassa mukaan kuitenkin tulee liikemäärän säilymislaki. Näin ollen massa on klassisessa törmäysmekaniikassa teoreettinen termi, eikä se täytä riippumattomuusvaatimusta.

Tämä on tietysti minunlaiselleni tärkeä, koska pidän Duhemin-Quinen teesiä yhtenä kenties mielenkiintoisimmista tieteenfilosofisista oivalluksista. Quine korosti sitä että analyyttisen ja synteettisen välinen ero on häilyvä. Eli havainnot ovat teoriapitoisia ja teoriat havaintopitoisia. Duhemin Quinen teesissä muutetaan sitä kohtaa, jota tarvitaan vähiten muualla. Massa on tärkeä koska klassinen törmäysmekaniikka on kaiken kaikkiaan varsin vakaalla pohjalla. Massan poistaminen tekisi tästä järjestelmästä järjettömän ja se olisi kova ja laajalle kumuava takaisku.

Näin ollen ongelmien ajatellaan olevan oletusarvoisesti pieniä ja vain harvemmin suuria. Tätä kautta tietoja voidaan tietysti joutua ajan mittaan muuttamaan melkoisen paljonkin. Näin joka kokeen jälkeen ei jouduta aloittamaan pyörän rakentamista alusta ja opiskella uudet käsitteet.
1: Pidän ajatuksesta joka rakentuu dynaamisuuden ja holistisuuden varaan. Sen varaan että yhden teorian ad hoc on toisen teorian tärkeä tulos. Ad hoc -oletus voi myös vaikuttaa taannehtivasti, eli viedä uskottavuutta muiden testien tuloksilta jolloin verkon rakenteeseen tulee heikkenemiä. Ja itse asiassa joskus "hyväksytysti kasautuneet ad hoc -selitykset" voivat kaatua ja nostaa taannehtivasti hyväksyttäväksi joitain vanhoja näkemyksiä. Tosin myönnän että tiedeperinteet voivat olla yhtä olennaisia. Jos joku käyttää todella outoja tutkimusjärjestelmiä, sen hyväksymiseen menee helposti kauemmin aikaa.

Näin uskallan sanoa "ei huumeille" ja uskallan pitää hallusinaatiokertomuksia todisteina siitä että huumeet harhauttavat mieltä. Ja jos epäilee muuta, astuu mukaan psykologisia selityksiä ainakin pehmenneen pään hairahtumisesta, maailmankuvallisista pakkomielteistä ja henkisestä turskaudesta. Siitä huolimatta, että moni sanoo että hallusinoivien aineiden käyttökokemusten puute olisi este asiaan kannanotot.

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Kaksi tasoa.

"kaks lakii synkäs Suomes määrää / kuka sanoo mikä oikeet, mikä väärää"
(AVAIN, "kaks lakii")

Tieteenteon perinteessä on jouduttu hylkäämään tiukan empiristiset näkemykset, jotka vaativat suoraa havaittavuutta ja suoraa testattavauutta. Sen sijaan empiristisen lähestymistavan vähemmän tiukat versiot voivat hyvin. Tämä onkin järkevää, sillä testattavuuden, havaintoihin sopivuuden sekä yksilön subjektiivisista mielipiteistä intersubjektiivisuuteen tai peräti objektiivisuuteen asti pyrkiminen ovat enemmän tutkijan hyveitä kuin mitään "kuolleeseen positivismiin jämähtämisen" osoittavia paheita.

Koska empiriaa ei haluttu täysin hylätä, syntyi deskriptiiviseen tiedekäsitykseen liittyen tieteen kielen kaksitasoteoria, joka jakaa tieteen kielen havaintotermeihin ja teoreettisiiin termeihin. Tähän liittyvää kehitystyötä tekivät etenkin Rudolf Carnap, Carl Hempel ja Ernest Nagel. Kaksitasoteoriaa käytetään, jotta empirismin vaatimukset täyttyisivät, eli esimerkiksi metafysiikkaa vältettäisiin tutkimusaineistossa. Ajatus pohjautuu myös ajatukseen tiedon kasautumisesta.

Tässä näkemyksessä tieteelliset teoriat ovat lausejoukkoja, eli itse asiassa kokoelma väitelauseita, jotka voivat olla tosia tai epätosia ja joita voidaan jollain tavalla koetella.

Tieteen kielen kaksitasoteorian mukaan tieteen kielessä esiintyvät ei-loogiset termit voidaan jakaa havaintotermeihin ja teoreettisiin termeihin.
1: Havaintotermit muodostavat havaintokielen, joiden tulkinta tapahtuu semanttisten sääntöjen avulla. Havaintotermit voidaan havaita.
__1.1: primitiivisiä termejä, jotka ovat suoraan havaittavia.
__1.2: näiden kautta eksplisiittisesti määriteltäviä termejä.
2: Teoreettisia termejä, jotka ovat mielekkäitä koska ne liittyvät korrespondenssisääntöjen avulla havaintotermeihin. Teoreettiset termit eivät ole suoraan havaittavissa, mutta ne ovat järkeviä ajatuksia. Esimerkiksi "populaatio" ei ole mikään suoraan havaittava asia ; Emme voi erottaa mitään populaation essenssiä ja laittaa tätä purkkiin ja punnita sitä, sillä se on vain kasa yksilöitä. Se on kuitenkin tieteessä fiksu käsite, johon liittyviä asioita voidaan tutkia empiirisesti koska ne liittyvät järkevästi havaintotermeihin, kuten yksilöihin.

Sitä osaa teoriasta, joka koskee teoreettisten käsitteiden välisisä yhteyksiä, voidaan tässä ns. standardinäkemyksessä kutsua "puhtaaksi teoriaksi". Kaksitasoteoriaa on kritisoitu paljon, eikä kaikkiin sen ongelmiin ole esitetty ratkaisuja. Tärkein kritiikki koskee sitä, että havaintotermitkin ovat pakosti tulkittua teoriakieltä. Mutta se on silti yhä paljon käytetty ajattelutapa.