Näytetään tekstit, joissa on tunniste Äiti Teresa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Äiti Teresa. Näytä kaikki tekstit
lauantai 2. elokuuta 2014
Minkä tarpeen kirkko tyydyttää modernina aikana?
Hannu Kiuru lähestyi kirkkoa hyyskän kautta. Hän ottaa avuksi Maslown tarvehierarkian, jossa perustarpeet on tyydytettävä ensin ja vasta sitten löytyy tarvetta korkeammille arvoille. "Ei ole ihmisen omissa käsissä elämä, ei. Kun luonto huutaa, niin se on sitten menoa ja sivistyneet tavat osoittautuvat pelkäksi pintasilaukseksi. Raakalaismaisia barbaareita olemme yhä. Ei meitä näytä kiinnostavan toisten ihmisten hyvä, vaan hätätapauksissa etusijalla on aina oma alkukantainen perustarpeentyydytyksemme." Tämä on hyvin mielenkiintoinen näkökulma ja asia.
Sillä usein kirkkoa esitetään juuri jonain syvänä ja perustavana. Itse asiassa sitä myydään jonain joka nimenomaan olisi esillä silloin kun kaikki normaalit asiat sortuvat. "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja" -lausuma ylikorostaa sitä että kysymys ei ole itsensä toteuttamisesta vaan jostain aivan tarvehierarkian juuressa olevalta. Tämä on toki sinänsä ymmärrettävää että ainakaan minulle itsetoteutus ja itsekunnioitus saadaan helposti muualta. Ja ajatus älyllisyydestä uskonelämän yhteydessä on jotain jota itse asiassa tuntuu melko vieraalta. Moni jopa sanoo minulle että kyllä se usko putkahtaisi heti kun olisin vähemmän kikkailemassa dogmatiikan ja uskonnon tieteellisyyskysymysten kanssa. Ja tämä voi olla tottakin.
Kuitenkin ainakin minulle näyttää siltä että uskonto on tosiasiassa palvelu joka kykenee tarjoamaan ratkaisuja lähinnä siellä portaiden yläpäässä. Alemman portaan toiminta on jonkinlaista sosiaalityötä jota kirkko oikeuttaa etiikallaan. Mutta se voidaan varsin hyvin tehdä ilman uskontoakin. Osittain näiden toimien tekeminen on sitä että kirkko oikeuttaa perustarpeiden tyydyttämisellä julistustyön joka tähtää Maslown tarvehierarkian korkeammille portaille.
Toki teologiasta löytyy apukortteja myös alemmille tasoille. Esimerkiksi ihmeparannukset ovat juuri jotain jotka iskevät hyvin matalalle tasolle Maslown tarvehierarkiassa. Ne lupaavat parantaa näitä perusasioita. Mutta näitä katsellessa niiden tyhmyyskertoimet tuntuvat nousevan porras portaalta. Itselleni kokemus syntyy siten että jos korkeimmilla Maslown tarvehierarkian tasoilla uskonto tarjoaa maailmankuvan ja jonkinlaista saivartelevaa älyllisyyttä ja yhteisön, niin mitä enemmän perustarpeisiin mennään niin sitä enemmän väitteet ovat joko taikauskoa (ihmeparannus) tai jonkin eiuskonnollisen toiminnan päälle liimattua (uskonnon nimissä tehty maallinen sosiaalityö). Joka vihjaa siihen suuntaan että uskonto on jotain joka tyydyttää nimenomaan ihmisten korkeimpia tarpeita. (Mikä ei ole yllättävää. Niin tekevät tietokonepelitkin, eivätkä nekään yleensä järin realistista maailmankuvaa tai todellisuuskäsitystä tarjoa.)
Siksi minun mieleeni tuleekin Äiti Teresa.
Hänhän tuli tunnetuksi tekemällä uskonnon nimissä parannustyötä Intiassa. Siellä hän toimi nimenomaan perusasioiden parissa. Sairaiden auttaminen ja muu hyväntekeväisyystyö on jotain joka tapahtuu niin Maslown tarvehierarkian juuressa että se jo lähes kasvaa ruohoa. (Jos se olisi abstraktioille mahdollista se kasvaisi ruohoa.) Häntä pidettiin samalla nimenomaan uskonnollisena toimijana. Mutta Intia on Intia. Ja jollain tasolla Pahan Ongelma on siellä konkreettinen jokapäiväisen arjen teemoittaja. Hänen kuolemansa jälkeen löytyi kirjeitä jotka Äiti Teresa oli käskenyt poltettavaksi. Mutta koska maailma on mikä on, ei näitä kirjeitä poltettu. Niistä selvisi että rukoilu oli loppunut ja syvä epäily uskoa kohtaan oli vallannut Äiti Teresan mielen. Tätä on pidetty muistutuksena siitä miten vakaumus ei kenties olekaan kovin tärkeässä osassa työtä. Sillä vaikka rukous loppui, ei työ loppunut. ""Of course nonbelievers all over the world display compassion," said Dan Barker of the Freedom From Religion Foundation. "She was forced to go through the motions and admitted her own hypocrisy.""
Itse kuitenkin muistan, että Äiti Teresa oli myös katkeroitunut ja julma ihminen. Äiti Teresan teologiset argumentit olivat järkyttäviä ; Kärsivien ihmisten piti hänen mukaansa hymyillä enemmän ja käyttää vähemmän kipulääkkeitä. Sillä hän uskoi tuskan kasvattavaan voimaan. Hänen kommenttinsa esimerkiksi syntyvyydensääntelystäkään eivät ole kauneimpia mahdollisia, ja kontrastia pahentaa se että ne on annettu Nobelin rauhanpalkinnon saamisen yhteydessä. Nämä muistuttavat siitä että ihmiset eivät ole pyhimyksiä. Ja Äiti Teresa pitää nähdä sitä kautta että hän kaikesta huolimatta auttoi ihmisiä siitä huolimatta että hän oli kyynistynyt ja katkeroitunut vanha ämmä. (Kaikki katkeroituneet, kyyniset ja ämmät saavat minulta kyllä aina ripauksen symppaamista ja tsemppaamista ; Sanajoukko ei siis ole herjaamista, vaan ne luovat tarvitsemani kontrastin.)
Kenties siellä juurella olisi kuitenkin tilaa jonkinlaiselle uskonnollisuudelle. Minun, kuten Äiti Teresankin, tuntuu vain olevan hyvin vaikeaa löytää sitä sieltä. Sofistikoitunut teologia, se on se mikä helposti tulee mieleen uskonasioista. Ja se on myös suhteellisen helppoa yhdistää uskontoon siten että asia on nimenomaan uskontoa eikä jotain muuta. ; Toki huipulla on kilpailua siinä mielessä että muut asiat tyydyttävät samoja tarpeita, mutta kun sinne vie uskontoa ei sitä yleensä selitetä joksikin muuksi. Esimerkiksi teologia ei ole kenties koko uskonto mutta se on uskontoa, eikä jotain joka salakuljettaa uskontoa. Usein kun jokin salakuljettaa uskontoa se päinvastoin kuljettaa sisällään näitä teologisia filosofisia konsepteja.
Nähdäkseni kansankirkko elää konseptina vain jos se onnistuu muuttumaan perustarpeeksi. Tai jos se onnistuu tyydyttämään korkeimman tason tarpeet ilman että sille on relevantteja kilpailijoita. Monopoliasemaa ylhäällä ei selvästi ole, eikä "juuressa tunnu oikein olevan uskottavuutta", ainakaan sellaista joka vetoaisi massoihin niin että he uskoisivat että kirkko auttaisi juuri heitä. (Moni ajattelee että kirkon hyväntekeväisyys auttaa köyhiä, jolloin oma suhde kirkkoon jää helposti etäiseksi, tai ei ainakaan henkilökohtaiseksi.) Minun kohdallani "kansankirkkoa" ei ihanteellisuudessaan ole, on vain valtion toimissa rituaalisesti mukanaoleva "valtionkirkko". Joka on enemmän valtion symboleiden kantaja, kuin oman henkilökohtaisessa elämässäni tarpeellinen.
Kirkko näyttää kuitenkin tyydyttävän kohdallani tarpeistani suurimman. Vittuilun tarpeen. Jos joskus tekee mieli vittuilla jollekulle, niin kirkon suunnalta löytyy aina ja helposti joku jonka katsominen synnyttää ikään kuin oikeutuksen että helpon toteutuksen tämän vittuiluntarpeen tyydyttämiselle. En usko että tämän varaan on hyvä rakentaa kirkkolaivaa. Luultavasti tämän varaan ei kannata rakentaa edes paskahyyskää.
torstai 15. syyskuuta 2011
Hymyilkää enemmän!
Menestysteologia tuntuu hyvin intuitiivisesti selvältä ; Siinä menestys kertoo siunauksesta ja sairaudet kirouksesta. Juutalaisille tämä ajattelutapa oli ilmeisesti hyvin luonteva, koska Uuden Testamentin puolella Jeesus joutui erikseen kritisoimaan tätä näkemystä.
1: Tämä on sinällään merkillistä, sillä Vanha Testamentti pitää sisällään esimerkiksi Jobin kirjan, joka selvästi näyttää kirjan pyhyyden teologiseksi lähtökohdaksi hyväksyville varsin vakuuttavan vastaesimerkin. Pahan ongelmaa ei siis yleensä ratkaista synnin tematiikalla ja kerrota että kärsimys on ikään kuin ansaittua. Menestysteologiassa tämänlainen ajattelu on sen sijaan ilmselvä ja sen piirissä Pahan ongelmaan itse asiassa on vakuuttava ja lopullinen ratkaisu, oikeudenmukaisuuden ja rangaistuksen tematiikan kautta.
Menestysteologia johtaa käytännössä siihen että jos olet vaikkapa vammainen, ihmiset päättelevät että et usko tarpeeksi. Ongelmat kaikkoaisivat jos vain uskoisit enemmän. Tämä ei ole kovinkaan kaunista.
Toki kristinuskossa on paljon menestysteologisia suuntauksia ja niissäkin joissa niitä ei ole, on etenkin ihmeparanemiskertomuksilla olennainen rooli. Moni on jopa sitä mieltä että rukousparannus on kristinuskon ytimessä. Logiikka tuntuu jotenkin menevän niin että Jeesus lupasi vielä ihmeparannuksiakin suurempaa asiaa, syntien anteeksiantoa. Ja parantamalla ihmisiä hän samalla näytti että sairauksien lisäksi hän voisi vapautua myös synneistä. - Yhteys voisi näyttää konsistentilta menestysteologisen "synti on sairautta ja sairaus on syntiä" -tematiikalta. Argumentti on kuitenkin enemmänkin non sequitur - virhe jossa tehdään hätäinen päättely siitä että kyky yhdessä tarkoittaa taitoa myös toisessa, vaikka mitään pakottavaa yhteyttä näiden välillä ei ole. Toisin sanoen siinä ei oikeasti esitettäisiin menestysteologian konseptia, vaan tehdään ainoastaan huonoa ajattelua.
Sillä hyvin usea kristitty näyttää valinneen toisen tien. Siinä kärsimys näyttää jalostavan. Tällöin köyhien kärsimyksestä tulee heidän erityisoikeus, josta tulisi peräti nauttia. Tämäkin on tietysti tuttua uskovaisten tarinoissa jossa korostuvat erilaiset vaikeudet ja niiden voittaminen. Saadaan aikaan kristillinen taistelija joka on näyttänyt tahtotilansa taistella syntiä ja sielunvihollista vastaan.
Tämä johtaa Äiti Teresan kaltaisiin olentoihin. Ja tämä ei tarkoita mitään kovin mainiota. Hitchens kertoo "The Missionary Position" -teoksessaan Äiti Teresan etiikasta. Hän katsoo kärsimyksen jalostavan - ja siksi hän säästelikin hoitolaitoksissaan särkylääkkeitä ja kivunhoitoa, se auttoi ihmisiä lähentymään kristuksen kärsimyksiin. Hän kuvaa stoalaista suhautumista kärsimykseen "I think it is very beautiful for the poor to accept their lot, to share it with the passion of Christ. I think the world is being much helped by the suffering of the poor people" ja kun häneltä kysyttiin mitä köyhä voi tehdä maailman puolesta, hän sanoi että "They should smile more." Äiti Teresa itse ei toki karsastanut luksusta. Onkin kuvaavaa, että tämä hyväntekijä itse asiassa itse vietti yllättävän vähän aikaa Kalkutassa, joka toi hänen maineensa. Sen sijaan hän oli superjulkkis, joka kiersi ympäri maailmaa.
Tässä näkemyksessä on samaa mitä deterministisessä stoalaisuudessa tai itämaisessa karmassa ; Niissä pyydetään alistumaan väistämättömään. Tämä on hyvin julmaa sääntöä, joka kannustaa kärsimyksen ja pahan ja eriarvoisuuden hyväksymiseen. Vallanpitäjien ja etuoikeutettujen on tietysti mukavaa saada huonoimmissa asemissa olevat "olemaan kiltisti" ; (1) kunnioittamaan toisen omaisuutta, (2) kannustamaan siihen että ihminen ei kysy mitä itse saa vaan kysyy mitä voi tehdä muille & (3) olemaan onnellisuuden sijasta epäitsekäs, maltillinen ja totteleva. Tässä elämä tuskineen on vain irrelevantti testi matkalla siihen lopulliseen ihmeparanemiseen Taivaassa.
Taivaan ikuisen kivuttoman ja sairaudettoman ja synnittömän elämän valossa on helppoa huomata että itse asiassa tässä kärsimysfetistisessä teologiassakin on sisällä piilotettuna menestysteologia. Sen ongelmalliset elementit vain kätketään viemällä se tuonpuoleiseen. Silloin kärsimyksen jalostavaan voimaan keskittyvät voivat ikään kuin leikkiä että sitä ei ole. Molempien vaikutus on kuitenkin sama, se alistaa huono -osaisimpia, heikoimpia ja pienimpiä. Näin se tekee hyväosaisten elämästä entistäkin miellyttävämpää kun se muuten mahdollisesti ärsyttävä nurinakin vähenee.
Nämä kristilliset linjat saavat minut iloitsemaan siitä, että onneksi en ole kristitty. Tosin moni kristitty ei iloitse että nämä veikot ovat kristittyjä. Se saa minut hymyilemään Äiti Teresan toiveiden mukaisesti. Mutta vain vähän.
1: Tämä on sinällään merkillistä, sillä Vanha Testamentti pitää sisällään esimerkiksi Jobin kirjan, joka selvästi näyttää kirjan pyhyyden teologiseksi lähtökohdaksi hyväksyville varsin vakuuttavan vastaesimerkin. Pahan ongelmaa ei siis yleensä ratkaista synnin tematiikalla ja kerrota että kärsimys on ikään kuin ansaittua. Menestysteologiassa tämänlainen ajattelu on sen sijaan ilmselvä ja sen piirissä Pahan ongelmaan itse asiassa on vakuuttava ja lopullinen ratkaisu, oikeudenmukaisuuden ja rangaistuksen tematiikan kautta.
Menestysteologia johtaa käytännössä siihen että jos olet vaikkapa vammainen, ihmiset päättelevät että et usko tarpeeksi. Ongelmat kaikkoaisivat jos vain uskoisit enemmän. Tämä ei ole kovinkaan kaunista.
Toki kristinuskossa on paljon menestysteologisia suuntauksia ja niissäkin joissa niitä ei ole, on etenkin ihmeparanemiskertomuksilla olennainen rooli. Moni on jopa sitä mieltä että rukousparannus on kristinuskon ytimessä. Logiikka tuntuu jotenkin menevän niin että Jeesus lupasi vielä ihmeparannuksiakin suurempaa asiaa, syntien anteeksiantoa. Ja parantamalla ihmisiä hän samalla näytti että sairauksien lisäksi hän voisi vapautua myös synneistä. - Yhteys voisi näyttää konsistentilta menestysteologisen "synti on sairautta ja sairaus on syntiä" -tematiikalta. Argumentti on kuitenkin enemmänkin non sequitur - virhe jossa tehdään hätäinen päättely siitä että kyky yhdessä tarkoittaa taitoa myös toisessa, vaikka mitään pakottavaa yhteyttä näiden välillä ei ole. Toisin sanoen siinä ei oikeasti esitettäisiin menestysteologian konseptia, vaan tehdään ainoastaan huonoa ajattelua.
Sillä hyvin usea kristitty näyttää valinneen toisen tien. Siinä kärsimys näyttää jalostavan. Tällöin köyhien kärsimyksestä tulee heidän erityisoikeus, josta tulisi peräti nauttia. Tämäkin on tietysti tuttua uskovaisten tarinoissa jossa korostuvat erilaiset vaikeudet ja niiden voittaminen. Saadaan aikaan kristillinen taistelija joka on näyttänyt tahtotilansa taistella syntiä ja sielunvihollista vastaan.
Tämä johtaa Äiti Teresan kaltaisiin olentoihin. Ja tämä ei tarkoita mitään kovin mainiota. Hitchens kertoo "The Missionary Position" -teoksessaan Äiti Teresan etiikasta. Hän katsoo kärsimyksen jalostavan - ja siksi hän säästelikin hoitolaitoksissaan särkylääkkeitä ja kivunhoitoa, se auttoi ihmisiä lähentymään kristuksen kärsimyksiin. Hän kuvaa stoalaista suhautumista kärsimykseen "I think it is very beautiful for the poor to accept their lot, to share it with the passion of Christ. I think the world is being much helped by the suffering of the poor people" ja kun häneltä kysyttiin mitä köyhä voi tehdä maailman puolesta, hän sanoi että "They should smile more." Äiti Teresa itse ei toki karsastanut luksusta. Onkin kuvaavaa, että tämä hyväntekijä itse asiassa itse vietti yllättävän vähän aikaa Kalkutassa, joka toi hänen maineensa. Sen sijaan hän oli superjulkkis, joka kiersi ympäri maailmaa.
Tässä näkemyksessä on samaa mitä deterministisessä stoalaisuudessa tai itämaisessa karmassa ; Niissä pyydetään alistumaan väistämättömään. Tämä on hyvin julmaa sääntöä, joka kannustaa kärsimyksen ja pahan ja eriarvoisuuden hyväksymiseen. Vallanpitäjien ja etuoikeutettujen on tietysti mukavaa saada huonoimmissa asemissa olevat "olemaan kiltisti" ; (1) kunnioittamaan toisen omaisuutta, (2) kannustamaan siihen että ihminen ei kysy mitä itse saa vaan kysyy mitä voi tehdä muille & (3) olemaan onnellisuuden sijasta epäitsekäs, maltillinen ja totteleva. Tässä elämä tuskineen on vain irrelevantti testi matkalla siihen lopulliseen ihmeparanemiseen Taivaassa.
Taivaan ikuisen kivuttoman ja sairaudettoman ja synnittömän elämän valossa on helppoa huomata että itse asiassa tässä kärsimysfetistisessä teologiassakin on sisällä piilotettuna menestysteologia. Sen ongelmalliset elementit vain kätketään viemällä se tuonpuoleiseen. Silloin kärsimyksen jalostavaan voimaan keskittyvät voivat ikään kuin leikkiä että sitä ei ole. Molempien vaikutus on kuitenkin sama, se alistaa huono -osaisimpia, heikoimpia ja pienimpiä. Näin se tekee hyväosaisten elämästä entistäkin miellyttävämpää kun se muuten mahdollisesti ärsyttävä nurinakin vähenee.
Nämä kristilliset linjat saavat minut iloitsemaan siitä, että onneksi en ole kristitty. Tosin moni kristitty ei iloitse että nämä veikot ovat kristittyjä. Se saa minut hymyilemään Äiti Teresan toiveiden mukaisesti. Mutta vain vähän.
maanantai 23. elokuuta 2010
Give me something to return to in your heart.
"Nykyajan pahin sairaus ei ole lepra eikä tuberkuloosi, vaan tunne, että kukaan ei kaipaa minua ... Suurin paha on rakkauden ja laupeuden puute, hirveä välinpitämättömyys lähimmäistä kohtaan, joka elää tien ohessa."
(Äiti Teresa [eli Agnes Gonxha Bojaxhiu])
Alelaarista löytyi elokuva joka on eräänlainen floppi ; Elokuva ei itse asiassa epäonnistunut täysin. Se myi ja sitä katsottiin kohtalaisesti. Internetin arvostelut elokuvasta eivät ole yleisesti ottaen kovin mairittelevia. Kalevala -riimit kertovat sen sisältävän aivopieruja - ja lisäksi se on epäkristillinen sielunvaellusoppi-pakanallinen.
Epäonnistuminen oli vain siinä, että odotukset siitä oli asetettu niin korkealle, että mikään ei tuntunut sopivan niihin. ~ Elokuvan katsoessa olo oli siksi hieman samanlainen kuin "Raamattua" ensimmäistä kertaa kunnolla lukiessa - tuntuu että parhaat palat "on nähty jo trailerissa".
Elokuva on Antti-Jussi Annilan "jadesoturi". Se on "genrensekoitteluelokuva", jossa sekoitettiin Suomalaista elokuvaa sen kanssa hyvin erilaiseen kung -fu -elokuvaan. Lopputulos näyttää itse asiassa juuri yhtä mahdottomalta. Siksi en ihmettele että esimerkiksi "Aviisi" antoi sille huonot arvostelut. Kliseistä arvomaailmaa moitittiin : "elokuvasta ei saa selvää, mistä tapahtumien taustalla kulkevat tarinat on revitty. Ihmisten motiivit ovat epäselviä ja filosofia ontuu. "Kohtalo saavuttaa ne, jotka sitä yrittävät paeta", kaikuu sana, ja katsojaa nolottaa".
Kun muistaa samalla että "itämaista ja suomalaista mystiikkaa, zeniä ja sisua toiminnallisena sekoituksena" ei kuulosta ihan mahdottomalta - esimerkiksi ZEN -mestarissa ja perisuomalaisessa korpiörmyssä on hyvin paljonkin samaa henkeä - niin pakko on myöntää että pahaltahan se ensivaikutelma tuntuu.
Ensikatsomalta jäi olo että kyseessä on kung -fu -elokuva jossa ei ole juurikaan kung -fua - päällimmäinen tunteeni olikin että elokuvaan olisi pitänyt saada pirusti lisää viuhtomista. Mytologiaa ei käsitellä "filosofisesti", eikä se esitä mitään "suoraan fiksua". Lisäksi siinä oli paikoitellen varsin kummallisia kohtauksia, joita ei oikein osaa laittaa osaksi jatkumoa, kokonaisuutta jota "elokuvaksi" kutsutaan "klippejen" sijasta.
Jatkokatsomisilla pakka kuitenkin sekoittui lisää. Ratkaisun avain löytyy tavallaan jo Aviisista, joka muistuttaa "Vajaa parituntinen sisältää vain yhden vallitsevan tunnetilan. Rehellisesti sanottuna en tiedä, oliko minulla koko elokuvan aikana enempää kuin yksi ajatus. "Mitä tapahtui?"
Elokuva on tyylipuhtaasti tunnelmaelokuva. Sillä on yksi aihe, joka kietoo kaiken yhteen. Sitä voisi kutsua "demonin nimeksi". Elokuvan ideana ei yksinkertaisesti ole olla mikään "osoitetaan ohjaajan lukeneisuus pikkusormimaisesti löytämällä hienoja kytköksiä eri maiden myyteistä." Se ei sisällä suoraan mitään moraalista opetusta. Elokuva on tiivistynyt teema. Ja vain yksi sellainen.
Elokuvan teeman selittäminen itse asiassa lähtee siitä että suomalainen myytti on sitä että epäonnistutaan rakkaudessa väkevästi. Kung -fu -elokuvissa rakkaus on sekä väkevää ja pliisua ; Jos Suomalaiset olisivat kirjoittaneet Raamatun, olisi Maria sanonut Jumalalle, että "Minuun ei mikään tollanen vanha partapukki kosketa. Että mene ja siitä joku muu." Näin olisi syntynyt Neitsyt Maria "niin maan isolla N:ällä". Kun tämän ymmärtää, tajuaa miten ja miksi Sampo, Onnen runsaudensarvi onkin elokuvassa äärimmäinen Helvetinkone.
Sinänsä ajatus jossa Louhi lähetetään Kiinaan, ja tapettava poika yhdistetään kaikenlaiseen irtosälään, jonka seurauksena Sampo, joka oli eräänlainen runsaudensarvi yhdistyykin tässä tarinassa enemmän Pandoran lippaaseen. - Munat jotka kuoriutuvat muistuttavatkin tässä laatikossa olleeta riivauksia, ja kun demonia ei tapeta - johon liittyy sen nimeäminen - se jätetään laatikkoon - väärin Toivoksi nimettynä - elämään pimeään vankilaansa, jossa se vain odottaa yksinäisenä sitä hetkeä jona se voi vapautua mellastamaan.
Elokuvassa samasta teemasta kärsiivät kaikki. Miekkasankarin tyttö ei ensin anna, ja sitten antaa ymmärtää antavansa ja sitten lopulta antaakin jollekin toiselle. Hänen inkarnaationsa elää kylmässä Suomessa parisuhteen katkeamisen jälkeen niin yksin, että hänen keltainen kumiankkansakin alkaa tuntumaan miltei seuralaiselta. Demoni kököttää yksin kopassa odottaen. Ja muutenkin elo on yksinäistä ja kurjaa.
Sitaatit kuten "Mä en enää haluu olla yksin" ja "Ei saa jättää yksin." alkavat painamaan enemmän kuin ensikatsomalla oudolta tuntuneet sanailut "Löitsä mua miekalla mahaan?" - "Jepjep."
Tämä elokuvan teema on jotain sellaista, joka on suomalaisessa kulttuurissa hyvin vallitsevaa. Mutta jolle ei ole mitään yksiselitteistä sanaa. Se on ikään kuin termi, joka pitää sisällään monta sanaa, mutta jolle ei itselleen ole sanaa. Ja tämä teema taatusti yhdistää kaikkia ihmisiä modernissa maailmassa ; Yksilön elämän rooli ja tehtävä ja elämän arvot ovat helposti hukassa, kun mikään isompi päämäärä ei pakota, ohjelmoi, komenna ja ohjaa. (Mikä huipentuu Aviisin sitaattiin joka ilman tätä kontekstia maistuu varsin kornilta, mutta tämän kontekstin kanssa näyttää järkevämmältä.)
1: Modernin elämän kaksinaisuus tulee tietyllä tavalla hyvinkin vahvasti esiin elokuvassa : Kai saa merkityksensä demonin kautta. Demoni tarvitsee Sintaita jotta Sampo saadaan tehtyä ja avattua. Tämän vuoksi, vaikka Sintain tehtävä on tuhota demoni, demoni ensi töikseen herättää Sintain. Sintain tehtävä taas on tehdä itsestään tarpeettomaksi joka tapauksessa. Joko hän avaa Sammon jolloin tulee tuho. Tai sitten hän toteuttaa merkityksensä jolloin itämainen mystiikka aikaansaa sen, että hänen sielunkiertonsa loppuu eikä hän enää jälleensynny. Ja kontekstina tälle tuhoutumisen kahtiajaolle tämän tehtävän hylkääminen johti sekin eräänlaiseen merkityksen haipumiseen ja katoamiseen ; Valitusta sankarista Sintaista nobody looseriksi Kaiksi jolla ei ole edes ystäviä - paitsi kumiankka ja sekin vain melkein. Joka tapauksessa sankarilla menee päin persettä. Tämä on tietysti äärimmäisen suomalaista.
Tälle sanalle voisi kuitenkin antaa samanlaisen roolin kuin vaikkapa jollekin perisynnille ; Siinä missä Viha on jo nimetty, kenties tämä demoni tulisikin nimetä jotenkin? Ainakin nimeäminen tekisi siitä tiedostetun. Muuten siihen törmäävä sanoo kuten Seppä Kai demonille : "Kuka sä oikeen oot?" Elokuvassa nimi annetaan. Mutta on silti osuvaa, että demonin nimi jätetään katsojalle salaisuudeksi ; Se lausutaan niin että katsojalle kuuluu vain suhinaa. ; Sellaiset mahdolliset ja hyvin sopivat sanat kuten "nostalgia (menneisyydessä rypemisen muodossa)", "mustasukkaisuus", "itsesääli", ja "yksinäisyys" sekä "epätoivo" on syytä jättää syrjään. Ne eivät ole riittävän kattavia tähän teemaan. Määritelmän osaset ovat liian leviällä ja liian pieninä siruina maailmassa jotta niiden ydin olisi helposti käsille kaivettavissa.
Jopa elokuvan floppiuskin tuntuu korostavan teeman kaikenkattavuutta. Vähän kuten sen Sammonkin kanssa : Siitä on vain sirpaleet maailmalla. Maailma on sen vuoksi hieman korni ja tuntuu hieman kuin siinä jotnin asia olisi "tehty jotenkin väärin", tavalla jota on vaikea analysoida esille. Eli juuri sama, mikä teki elokuvasta vähän sellaisen kuin siinä olisi liikaa vähän kaikkea, mutta ei kunnolla oikein mitään. Iso buffetpöytä jossa on tarjontaa ties mille lajille, mutta jossa ei kuitenkaan tunnu olevan riittävästi kaloreja elämään. Jos minä haluaisin tehdä elokuvan, joka epäonnistuisi, haluaisin että se epäonnistuisi juuri samalla tavalla kuin tämä elokuva. Sellaisella tavalla että siitä tulee niiden kautta "rujo ja outo, mutta vähän niinq hyvä".
Harvassa on elokuvat jotka samalla tavalla jättänyt vallitsevaa määrittelemätöntä oloa, joka saa kysymään "Mitä oikein tapahtui?" sanan kaikissa eri merkityksissä. Tämä elokuva on kenties rujo, mutta sen rujous on kuin löisi rakastavasti pajavasaralla päähän -hieman kuten elokuvan "keskeinen mystinen kung-fu tekniikka" on rooliltaan.
Siksi jos joku moittii tätä elokuvaa, tälle pitäisi sanoa että "Perkele. Halusin ja yritin mutta meni ihan päin Helvettiä. Tee itte parempi!" Siinä olisi oikeaa asennetta.
Otsikko on tietysti elokuvan lopputekstien päällä oleva kappale, elokuvan tunnussävelmäksikin tituleerattu, "Fate" , joka tunnetaan kenties paremmin tuosta lauseesta kuin omalla nimellään..
(Äiti Teresa [eli Agnes Gonxha Bojaxhiu])
Alelaarista löytyi elokuva joka on eräänlainen floppi ; Elokuva ei itse asiassa epäonnistunut täysin. Se myi ja sitä katsottiin kohtalaisesti. Internetin arvostelut elokuvasta eivät ole yleisesti ottaen kovin mairittelevia. Kalevala -riimit kertovat sen sisältävän aivopieruja - ja lisäksi se on epäkristillinen sielunvaellusoppi-pakanallinen.
Epäonnistuminen oli vain siinä, että odotukset siitä oli asetettu niin korkealle, että mikään ei tuntunut sopivan niihin. ~ Elokuvan katsoessa olo oli siksi hieman samanlainen kuin "Raamattua" ensimmäistä kertaa kunnolla lukiessa - tuntuu että parhaat palat "on nähty jo trailerissa".
Elokuva on Antti-Jussi Annilan "jadesoturi". Se on "genrensekoitteluelokuva", jossa sekoitettiin Suomalaista elokuvaa sen kanssa hyvin erilaiseen kung -fu -elokuvaan. Lopputulos näyttää itse asiassa juuri yhtä mahdottomalta. Siksi en ihmettele että esimerkiksi "Aviisi" antoi sille huonot arvostelut. Kliseistä arvomaailmaa moitittiin : "elokuvasta ei saa selvää, mistä tapahtumien taustalla kulkevat tarinat on revitty. Ihmisten motiivit ovat epäselviä ja filosofia ontuu. "Kohtalo saavuttaa ne, jotka sitä yrittävät paeta", kaikuu sana, ja katsojaa nolottaa".
Kun muistaa samalla että "itämaista ja suomalaista mystiikkaa, zeniä ja sisua toiminnallisena sekoituksena" ei kuulosta ihan mahdottomalta - esimerkiksi ZEN -mestarissa ja perisuomalaisessa korpiörmyssä on hyvin paljonkin samaa henkeä - niin pakko on myöntää että pahaltahan se ensivaikutelma tuntuu.
Ensikatsomalta jäi olo että kyseessä on kung -fu -elokuva jossa ei ole juurikaan kung -fua - päällimmäinen tunteeni olikin että elokuvaan olisi pitänyt saada pirusti lisää viuhtomista. Mytologiaa ei käsitellä "filosofisesti", eikä se esitä mitään "suoraan fiksua". Lisäksi siinä oli paikoitellen varsin kummallisia kohtauksia, joita ei oikein osaa laittaa osaksi jatkumoa, kokonaisuutta jota "elokuvaksi" kutsutaan "klippejen" sijasta.
Jatkokatsomisilla pakka kuitenkin sekoittui lisää. Ratkaisun avain löytyy tavallaan jo Aviisista, joka muistuttaa "Vajaa parituntinen sisältää vain yhden vallitsevan tunnetilan. Rehellisesti sanottuna en tiedä, oliko minulla koko elokuvan aikana enempää kuin yksi ajatus. "Mitä tapahtui?"
Elokuva on tyylipuhtaasti tunnelmaelokuva. Sillä on yksi aihe, joka kietoo kaiken yhteen. Sitä voisi kutsua "demonin nimeksi". Elokuvan ideana ei yksinkertaisesti ole olla mikään "osoitetaan ohjaajan lukeneisuus pikkusormimaisesti löytämällä hienoja kytköksiä eri maiden myyteistä." Se ei sisällä suoraan mitään moraalista opetusta. Elokuva on tiivistynyt teema. Ja vain yksi sellainen.
Elokuvan teeman selittäminen itse asiassa lähtee siitä että suomalainen myytti on sitä että epäonnistutaan rakkaudessa väkevästi. Kung -fu -elokuvissa rakkaus on sekä väkevää ja pliisua ; Jos Suomalaiset olisivat kirjoittaneet Raamatun, olisi Maria sanonut Jumalalle, että "Minuun ei mikään tollanen vanha partapukki kosketa. Että mene ja siitä joku muu." Näin olisi syntynyt Neitsyt Maria "niin maan isolla N:ällä". Kun tämän ymmärtää, tajuaa miten ja miksi Sampo, Onnen runsaudensarvi onkin elokuvassa äärimmäinen Helvetinkone.
Sinänsä ajatus jossa Louhi lähetetään Kiinaan, ja tapettava poika yhdistetään kaikenlaiseen irtosälään, jonka seurauksena Sampo, joka oli eräänlainen runsaudensarvi yhdistyykin tässä tarinassa enemmän Pandoran lippaaseen. - Munat jotka kuoriutuvat muistuttavatkin tässä laatikossa olleeta riivauksia, ja kun demonia ei tapeta - johon liittyy sen nimeäminen - se jätetään laatikkoon - väärin Toivoksi nimettynä - elämään pimeään vankilaansa, jossa se vain odottaa yksinäisenä sitä hetkeä jona se voi vapautua mellastamaan.
Elokuvassa samasta teemasta kärsiivät kaikki. Miekkasankarin tyttö ei ensin anna, ja sitten antaa ymmärtää antavansa ja sitten lopulta antaakin jollekin toiselle. Hänen inkarnaationsa elää kylmässä Suomessa parisuhteen katkeamisen jälkeen niin yksin, että hänen keltainen kumiankkansakin alkaa tuntumaan miltei seuralaiselta. Demoni kököttää yksin kopassa odottaen. Ja muutenkin elo on yksinäistä ja kurjaa.
Sitaatit kuten "Mä en enää haluu olla yksin" ja "Ei saa jättää yksin." alkavat painamaan enemmän kuin ensikatsomalla oudolta tuntuneet sanailut "Löitsä mua miekalla mahaan?" - "Jepjep."
Tämä elokuvan teema on jotain sellaista, joka on suomalaisessa kulttuurissa hyvin vallitsevaa. Mutta jolle ei ole mitään yksiselitteistä sanaa. Se on ikään kuin termi, joka pitää sisällään monta sanaa, mutta jolle ei itselleen ole sanaa. Ja tämä teema taatusti yhdistää kaikkia ihmisiä modernissa maailmassa ; Yksilön elämän rooli ja tehtävä ja elämän arvot ovat helposti hukassa, kun mikään isompi päämäärä ei pakota, ohjelmoi, komenna ja ohjaa. (Mikä huipentuu Aviisin sitaattiin joka ilman tätä kontekstia maistuu varsin kornilta, mutta tämän kontekstin kanssa näyttää järkevämmältä.)
1: Modernin elämän kaksinaisuus tulee tietyllä tavalla hyvinkin vahvasti esiin elokuvassa : Kai saa merkityksensä demonin kautta. Demoni tarvitsee Sintaita jotta Sampo saadaan tehtyä ja avattua. Tämän vuoksi, vaikka Sintain tehtävä on tuhota demoni, demoni ensi töikseen herättää Sintain. Sintain tehtävä taas on tehdä itsestään tarpeettomaksi joka tapauksessa. Joko hän avaa Sammon jolloin tulee tuho. Tai sitten hän toteuttaa merkityksensä jolloin itämainen mystiikka aikaansaa sen, että hänen sielunkiertonsa loppuu eikä hän enää jälleensynny. Ja kontekstina tälle tuhoutumisen kahtiajaolle tämän tehtävän hylkääminen johti sekin eräänlaiseen merkityksen haipumiseen ja katoamiseen ; Valitusta sankarista Sintaista nobody looseriksi Kaiksi jolla ei ole edes ystäviä - paitsi kumiankka ja sekin vain melkein. Joka tapauksessa sankarilla menee päin persettä. Tämä on tietysti äärimmäisen suomalaista.
Tälle sanalle voisi kuitenkin antaa samanlaisen roolin kuin vaikkapa jollekin perisynnille ; Siinä missä Viha on jo nimetty, kenties tämä demoni tulisikin nimetä jotenkin? Ainakin nimeäminen tekisi siitä tiedostetun. Muuten siihen törmäävä sanoo kuten Seppä Kai demonille : "Kuka sä oikeen oot?" Elokuvassa nimi annetaan. Mutta on silti osuvaa, että demonin nimi jätetään katsojalle salaisuudeksi ; Se lausutaan niin että katsojalle kuuluu vain suhinaa. ; Sellaiset mahdolliset ja hyvin sopivat sanat kuten "nostalgia (menneisyydessä rypemisen muodossa)", "mustasukkaisuus", "itsesääli", ja "yksinäisyys" sekä "epätoivo" on syytä jättää syrjään. Ne eivät ole riittävän kattavia tähän teemaan. Määritelmän osaset ovat liian leviällä ja liian pieninä siruina maailmassa jotta niiden ydin olisi helposti käsille kaivettavissa.
Jopa elokuvan floppiuskin tuntuu korostavan teeman kaikenkattavuutta. Vähän kuten sen Sammonkin kanssa : Siitä on vain sirpaleet maailmalla. Maailma on sen vuoksi hieman korni ja tuntuu hieman kuin siinä jotnin asia olisi "tehty jotenkin väärin", tavalla jota on vaikea analysoida esille. Eli juuri sama, mikä teki elokuvasta vähän sellaisen kuin siinä olisi liikaa vähän kaikkea, mutta ei kunnolla oikein mitään. Iso buffetpöytä jossa on tarjontaa ties mille lajille, mutta jossa ei kuitenkaan tunnu olevan riittävästi kaloreja elämään. Jos minä haluaisin tehdä elokuvan, joka epäonnistuisi, haluaisin että se epäonnistuisi juuri samalla tavalla kuin tämä elokuva. Sellaisella tavalla että siitä tulee niiden kautta "rujo ja outo, mutta vähän niinq hyvä".
Harvassa on elokuvat jotka samalla tavalla jättänyt vallitsevaa määrittelemätöntä oloa, joka saa kysymään "Mitä oikein tapahtui?" sanan kaikissa eri merkityksissä. Tämä elokuva on kenties rujo, mutta sen rujous on kuin löisi rakastavasti pajavasaralla päähän -hieman kuten elokuvan "keskeinen mystinen kung-fu tekniikka" on rooliltaan.
Siksi jos joku moittii tätä elokuvaa, tälle pitäisi sanoa että "Perkele. Halusin ja yritin mutta meni ihan päin Helvettiä. Tee itte parempi!" Siinä olisi oikeaa asennetta.
Otsikko on tietysti elokuvan lopputekstien päällä oleva kappale, elokuvan tunnussävelmäksikin tituleerattu, "Fate" , joka tunnetaan kenties paremmin tuosta lauseesta kuin omalla nimellään..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)