Kikkelivitsi parantaa kaikkea. Jopa Fiorea. Jos Fiorea voisi jotenkin parantaa.

Videoformaatin edut ovat selviä mutta kyseenalaisia...

Youtube -kanavani on vienyt paljon aikaa ja tämän vuoksi en ole kirjoittanut tänne niin paljoa. En ole hirveän tyytyväinen videoformaattiin. Koska videon rakenne on se mitä se on, vaaditaan helposti multimediatemppuiluja. ; Esimerkiksi mielenfilosofinen videoni ei olisi ollut helposti ymmärrettävä ilman videoon lisättyjä tekstejä.

Lataaminen ja editointi vaativat myös aika paljon aikaa. Virheiden korjaaminen on hyvin haasteellista ja muuta vastaavaa. Toisaalta editointi on uusi taitosetti ja sitä on ollut kiinnostava käyttää.

Videoiden tekemisessä on joitakin asioita joita olisi hyvin vaikeaa kuvata kirjoituksella. Tästä hyvnä esimerkkinä on filosofisesti hyvin köykäinen musiikista kertoiluni. Tilannetta on helpompi kuvata äänellä. Ihan siksi että äänen kuvailu on hankalampaa kuin itse äänen tuottamista.


Myös miekkailupuolella voi helpommin sönkötellä kun voi näyttää ilman että on kuvattava kaikki tekstimuodolla.
Toisaalta mukaan voidaan liittää myös näytelmällisiä ulottuvuuksia. Tämä tarjoaisi valtavasti vaihtoehtoja jos osaisin näytellä.
Sitä voisi jopa hyötyä siitä että olisi muusikko. Jota en ole.

Yleisesti ottaen videoformaatti näyttää tukevan ennen kaikkea ns. "pinnallisia esittämisen tapoja". Eipä ihme että tohtorinväitöskirjoja tavataan tehdä kirjallisena eikä esimerkiksi YouTube -muodossa.

This is a knife - or is it?

Miekan ja [tikarin, puukon tai veitsen] erottaminen toisistaan on usein helppoa. Kahdenkäden miekkaa ei sekoita tikariin. Eikä morapuukko voi olla miekka oikein millään mielikuvituksella. Välissä on kuitenkin joitain haasteellisesti eroteltavia välimuotoja. Sellaisia jotka pakottavat miettimään sitä onko kyseessä iso puukko vai pieni miekka. ; Elokuvamaailmassa ainakin "Crocodile Dundee" pakottanee miettimään sitä onko hänen "this is a knife" todella veitsi.

Yksi tapa lähestyä tätä asiaa voi olla se, että katsoo rakennetta. Veitsissä on yleensä hyvin vaatimattomat kädensuojukset. Miekka on "useimmiten" esine jossa on jonkinlainen kädensuoja. Mutta tässä on riskinä tietyntyyppinen "juridisuus". Nykyisen saksan alueella kun tavalliset ihmiset eivät saaneet kantaa miekkaa, joten he kasvattivat veitsiään ja näin syntyi messer. Jota voi monesti olla vaikeaa erottaa muuten kuin kahvaosiltaan miekkana pidettävästä falchionista.

Yksi ero voidaan kuitenkin ottaa. Kysymys on siitä että kun terän pituus kasvaa, sen suhtautuminen hyökkäämiseen ja torjuntaan muuttuu. ; Karkeasti sanoen veitsi on ase jonka terää ei kannata "jakaa kahtia". Siis siinä mielessä että sen teräosat olisi kamppailuteknisesti järkevää ajatella kahtia. ; Miekkailusysteemeissä on tavallisesti lähestytty asiaa siten, että miekan terän kahvaa lähellä oleva osa erotetaan kärkiosasta. (Ei välttämättä rakenteellisesti, terä voi olla tasainen ja suora. Mutta käsitteellisesti.) Kahvaosan lähellä on hyvä torjua mutta huono lyödä. Teräosalla taas on huono torjua ja hyvä hyökätä. Vastaavasti jos torjujan kannalta terä on niin pitkä että sitä kannattaa torjua kärkeä kohti tähdäten, vastustajalla tuskin enää on veistä käytössään.

Toki tällä on jonkinlainen yhteys niihin aiemmin kertomiini rakenneosiin. Sillä jos kahvan lähellä oleva osa on korostetusti torjuntaan tarkoitettu osa, vihollisen aseet lipsahtavat helppommin omille käsille. Joten on houkuttelevaa ja hyödyllistä rakentaa vahvennettua kädensuojaa.

Tämä funktionaalinen miekan ja tikarin erottelu on siitä erikoinen että ramboluukko ja Crockodile Dundeen veitsi ovat vielä nimenomaan veitsiä. Mutta niin on roomalaisten gladius -miekkakin. Sen sijaan messer on funktionaalisesti miekka.

Pieni ajatus harhautuslyönneistä

Miekkailussa suoraviivaisuus on hyödyllistä. Tarpeettomat liikkeet ovat tarpeettomia. Ja tämä tekee harhautuslyönneistä (feint) yllättävän turhia. Täydellisessä maailmassa harhautus nähtäisiin ja siihen reagoitaisiin oikein jolloin sitä "jää jälkeen". Täydellisessä maailmassa olisi paljon iskuja jotka ovat samanaikaisesti torjunta ja lyönti, ja counterin kohdalla feint on turha. Jos et feintaa, sinua lyödään päähän (koska niin counter on suunniteltu) ja jos feintaat niin sinua lyödään päähän niin että iskussa ei ole teräkontaktia (koska feint periaatteessa muuttaa tämän asian.)

Paitsi kunnes ei. Itse asiassa ne ovat yllättävän näppäriä.

Kun katsotaan kovatasoisia miekkailukilpailuja, voidaan huomata että kisoissa kultamitaleille tai ainakin koville sijoituksille päästään tekniikoilla jotka eivät ole "kovin monennen kertaluokan tekniikoita". (Eli niissä reagoidaan vastatekniikkaan johon toinen on ajettu koska hän on halunnut sinun reagoivan jollain vastaekniikalla ja teeskentelet menneesi tähän..)

Torjunta-lyönnilläjatko (parry+riposte) on hyvin tavallinen ja toimiva rakenne. Esnimmäisellä torjutaan ja suoraviivaisella vastaliikkeellä tehdään oma hyökkäys linjalle joka on avattu torjumalla. Tämä on hyvin nokkelaa ja toimivaa ja riittävän suoraviivaista. Tämä on vähän "joustavampi" ja täten toimitavarmempikin tapa. ; Opetus tässä on : Ei pidä kikkailla liikaa.

Feintit ovat toimivia nimenomaan näissä torjunnoissa (parry/block). Koska niissä ei ole sinuun kohdistuvaa hyökkäystä, iskua ei tarvitse pysäyttää oman kuolemisen tai häviämisen välttämiseksi. Tässä yhteydessä itse miellän kaksi hyvin erilaista tapaa tehdä feint.
1: Ensimmäinen on hyvin suurilinjainen tapa hämätä. Sen tyylinen mitä tehdään kun tietyllä tavalla toinen provosoidaan torjumaan sivulle ja tämä torjunta käytetään siihen että miekanterä käännetään  half-swordingiin ja lyödään toista päähän (punta falsa). Tässä feintin on oltava hyvin näyttävä. On teeskenneltävä vaakalyöntiä (mezano) jotta toinen kokee tarvetta reagoida siihen. Tätä tehdään käyttämällä käsiä ja vastaavia. Feintin on oltava hyvin artikuloitu, jopa "huutava".
2: Toinen on hyvin hienovarainen. Tämä koskee erityisesti pistonmurrossa ja vastaavissa tehtävää feintiä. Kun olet tekevinäsi pistoa, oletat että toisen on reagoitava siihen torjumalla se. Tässäkin piston on oltava sellainen että se on artikuloitu. Mutta se mikä muuntaa sen feintiksi (jonka avulla voit kiertää teräkontaktin ja pistää toista vaikka silmään) tehdään hyvin hienovaraisesti. Itse olen opetellut tekemään tämän feintin minimaalisesti, nopeasti ja pelkästään sormilla. Koen että tämänlaisessa feintissä on oleellisesti erilainen tekemisen asenne kuin tuossa suurilinjaisessa. Vaikka niitä yhdistää se, että vastapuoli provosoidaan torjunta-vastaisukuskeemaan.

Kahdellaan nyt.

Kokeilin Ropeconissa korealaista Haedong Kumdo -miekkailulajia. Lajissa on jo pintapuoliesti katsoen sellaisia asioita jotka eurooppalaisessa miekkailussa puuttuvat. Esimerkiksi miekankääntöotteita. Toisaalta siinä harrastetaan myös kahden miekan taistelua. Lisäksi siinä voidaan olla ilmassa tai polvillaan. Eurooppalaisessa miekkailussa tämänlainen olisi epäasianmukaista.

Mutta mielestäni erikoisimmat asiat koskivat aivan perusasioita. Niitä joissa eroja ei kenties muuten tulisi nähtyä. Erityisesti huomioni keskittyi ajoitukseen, etäisyydenhallintaan ja torjumiseen. Siihen miten tämä tekee haedong kumdosta aggressiivisemman lajin. On oltava hyökkäävä ja aggressiivinen sellaisella tavalla jossa oman itsen suojaus hoidetaan "jotenkin muuten".

Eurooppalaisessa miekkailussa miekka menee useimmiten ensin. Kahdenkäden ote tarjoaa hyvän suojan niin että miekan kärjelle saa raivattua reitin. Mutta koska korealaisessa miekkailussa on lyhyempi yhdenkäden ase, on ajoitus enemmän samanaikaista. Lyhyemmällä aseella täytyy lyödä voimakkaammin. Ja ekstravoima tulee omasta ruumiista.

Myös torjuminen on erilaista, koska yhdenkäden ote ei tarjoa yhtä tukevaa kontaktia. Aseen lyhyyttä tekisi mieli kompensoida torjumalla lähempää kahvaa, mutta tämä ei ole mahdollista koska korealaisilla ei ole eurooppalaisille miekoille tyypillisiä väistejä. Joten juuri tätä ei voi tehdä. On siis pakko torjua heikommin. Tämänlaisen pakotetusti vajaalta tuntuvan torjunnan taakse ei tee mieli mennäkään samalla varmuudella. Ei ihme että laji näyttää niin erilaiselta. Koko taustalogiikka ja näkökulma on erilainen.

Äärimmäisen defensiivinen.

Miekkailussa suojautuminen on hyvin tärkeää. Ja tässä mietitään sellaisia asioita kuin auki olevat linjat, suljetut linjat. (Ja etenkin avautuvat linjat ja sulkeutuvat linjat.) Tässä kohden moni ajattelee että hyvän miekkailuasennon tehtävä olisi suojata koko kehoa. Ja siksi suojaavina ja hyvinä asentoina nähdään sellaiset asennot joissa miekkaa pidetään edessä. Tämä vastaa myös normaalia toimintaa. Sitä että pidetään omaa miekkaa edessä ja vihollista sen takana.

Tämä olisi tietenkin mainiota. Ellei mukana olisi muutakin. Ensimmäinen asia on tietenkin se, että oikeasti jokaisessa asennossa on linjoja joita se ei suojaa. Ja toisaalta kun miekka menee vasemmalle, se sulkee vasenta puolta mutta samalla avaa oikeaa puolta. Eikä tätä oikein voi estää mitenkään. Passiivisesti miekkaa edessä pitävä ei voi oikein tehdä muuta kuin pistää. Ja koska miekka on staattisesti edessä, suojaavassa linjassa on aika vähän voimaa. Näin ollen bindaamistekniikoilla ja jopa kovilla iskuilla voidaan helposti raivata itselle hyökkäyslinja avoimeksi.

Tämänlaiset nähdään
"lyö minua päähän"-
asennoiksi.

Onkin kenties mielenkiintoista esittää että oheen laittamani kuva kuvaa asentoa joka on hyvin defensiivinen. Ja tässä hyökkäyslinjaksi odotetaan suunta johon miekkamies katsoo. (Kuvassa vasemmalle.)

On ymmärrettävää että miksi tämä voidaan nähdä hyvin heikosti defensiivisenä asentona ja miksi se nähdään offensiivisena. Selvästi miekka ei ole vihollisen ja itsen välillä. Toisaalta lantio on käännettynä kauas ja asento on muutenkin sellainen että iskuun saa generoitua valtavasti voimaa. Tuosta asennosta saakin jaettua valtavan vahvoja hyökkäyksiä.

Ongelmana onkin se, että tilanteesta unohtuu usein etäisyys. Vihollisen hyökkäyksen on osuttava sinuun jotta se olisi relevantti. (Tämä unohtuu. Ehkä siksi että elokuvissa ihmiset lyövät iskuja jotka eivät voi osua ja miekkamies silti torjuu näitä iskuja.) Kun etäisyys on vähänkin suurempi, tuon tyylinen asento varmistaa että vihollinen joutuu tulemaan melko lähelle sinua voidakseen osua. Edimmäisenä on jalka. Ja miekalla jalkoihin lyöminen vie etäisyyttä. (Jos miekkaa pitää ojossa edessä kädestä tulee houkutteleva hyökkäyskohde huomattavasti kauempaa.) Ja kun toinen tulee lähemmäs hän joko astuu hyökkäyslinjalle johon voi lyödä. Tai todennäköisemmin on fiksu ja suojaa etenemistään miekallaan jolloin se mikä olisi voimakas isku muuttuukin voimakkaaksi torjunnaksi.

Itse asiassa ylläoleva asento on sellainen että Fiore dei Liberi esittää siitä nimenomaan tekniikoita jotka ovat sellaisia että asennossa saatava voimakas isku käytetään nimenomaan siihen että tehdään voimakas torjunta jossa on hirveästi tehoja. Tällä raivataan itselle tilaa hyökkäykselle joka tehdään sitten jostain muusta asennosta. (Siitä mihin torjunnan jälkeen päädytään jouhevasti, joka taas hieman riippuu siitä mitä vastustaja on tekemässä.) Koska vihollinen on jo sitoutunut omaan hyökkäykseensä jota tuolla torjutaan, on tälläinen asetelma hyvin edullinen torjujalle.

Torjunta on kuitenkin nopea tehdä. Silloin miekka siirretään itsen ja vihollisen hyökkäyslinjan väliin. (Mielellään siten että tullaan hyökkäyslinjan sivulta ja siirretään syrjään. On huomattavasti vähemmän voimaa vaativaa siirtää hyökkäyslinja sivuun ja tätä kautta syrjästä ohi kuin pysäyttää se täysin vastaan tulevalla liikeradalla.) Ja jos edessäoleva miekka on valmiiksi edellä niin vihollinenkin joutuu liikuttamaan omaa miekkaansa ja itseään "päästäkseen etäisyydelle". (Jos ei olla etäisyydellä ei millään mitä hän tekee ole väliä. Miekkailun kannalta tuolloin voi vaikka jonglöörätä, piereskellä ja kertoa kaskuja.) Torjuntaan saa paljon voimaa ja se on vahva, sellainen jota on vaikeampi siirtää syrjään. (Etenkin jos tämä siirtäminen pitää tehdä siten että on itse sitoutunut ensin hyökkäämään. Tämä on toki mahdollista mutta se on ns. "kompleksisempaa tehdä".)

Jos asetelmasta poistetaan etäisyyspeli, se on tietenkin tyhmä. Kukaan ei tee tuollaista asentoa jos ollaan miekkojen kanssa jossain käsiotteitakin - tai jopa painia - soveltavissa lyhyissä etäisyyksissä. Niissä tuo asento on tosiaan avoin. Mutta jos etäisyys on vähänkin kauempana, se on nimenomaan hyvin defensiivinen.

Kuinka minä luokittelisin miekkoja? (Eli kun pituudella on väliä siihen miten sitä käyttelee.)

On syytä katsoa yllä olevaa miekanpyörittelyä. Sitten voinen sanoa sanottavani. "I Don't do that". Tämä on hyvin merkittävä asia. Ja tämä palautuu siihen, miten miekkoja luokitellaan.

HEMA -piireissä on käyty monia vereviä debatteja esimerkiksi falchionin määritelmästä. Sellaiset asiat kiinnostavat ja niistä myös kysytään kysymyksiä. Miekkojen luokittelu kiinnostaa erityisesti roolipelaajia jotka säätävät pelitilanteiden kuvauksia tai peräti luovat omia pelejään.

Tässä on kuitenkin syviä perusongelmia.
1: Ensimmäinen ja vahvin niistä on se, että yleensä miekkoja on kunakin historiallisena aikana tavattu kutsua vain miekoiksi. Tietenkin omalla kielellä. Näin ollen esimerkiksi gladius on vain roomalaisen tapa sanoa miekka. Tämä sanan perusmuodossa käyttäminen tarkoittaa sitä että tavallaan vasta nykyaikaisen ihmisen on ylipäätään tarve luokitella erilaisia miekkoja. Se tavallisin sen ajan miekka on ollut miekka. Tämä toki paikkautuu suurelta osin sillä että miekkoja kutsutaan sillä nimellä millä niitä on jossain paikassa kutsuttu tiettyyn aikaan. Ja näin saadaan ajanjakso ja paikka. Jota kautta voidaan kyllä tehdä hyviä arviointeja. Joissa vähintään tiedetään että mitä falchion nyt ei ainakaan ole.
2: Toisaalta monesti on niin että tiedetään että jotain termiä on käytetty mutta sen viittaussuhde on epäselvä. Esimerkiksi tiedetään että englannissa on jotain miekkamallia kutsuttu bastard swordiksi. Mutta se mihin tämä oikeasti ja eksaktisti on viitannut on ollut selvää sen ajan ihmisille. Mutta mikään taideteos tai vastaava ei sido tätä nimeä johonkin tiettyyn miekkaan tai miekkatyyppiin niin että mukana olisi määritelmä tai jokin vastaava jolla ehdoton tieto asiasta voitaisiin tietää. (Asiaan voidaan toki tehdä enemmän tai enemmän hyviä arvauksia. Mutta se, että voitaisiin sanoa että "tämä on oikea ja muut on roskaa" on jotain johon ei ylletä.)

Koska olen kuten olen, voisin sanoa että suuri osa roolipelaajien koko mindsetistä on väärin. Jos mietitään asiaa sitä kautta että hahmoilla olisi jokin taito, jota sitten voidaan käyttää jonkin aseryhmän kautta, niin suuri osa miekkailusta itse asiassa toimii kaavalla "siinä on terä ja suora varsi". Ja erinimisiä miekkoja voi käyttää aivan samalla taidolla. Muutokset ovat pieniä. Eivätkä ainakaan sellaisia kuin monissa taidoissa joissa asetta ei joko voi ollenkaan käyttää tai sitten bonukset katoavat täysin menossa.

Jos minun täytyisi luokitella miekkoja, olisin pragmaattinen. Ase on miten sitä käytetään. Ja tämä on oikeasti hyvin merkittävä muutos. Koska se muuttaa kuvaukset hieman erikoisiksi.

Jos minun täytyisi luokitella pelkästään sellaisia aseita joissa on suora terä, mielellään molemmilta puolilta teroitettuina, ja joissa on palkkimainen väisti voidaan saada irti se idea jota tavoittelen. Kun muut muuttujat minimoidaan saadaan irti se minusta suurimmat erot aikaansaavat teemat.
1: On syytä lähteä tikarista. Lähtisin ihan siitä että tikari on mikä tahansa sellainen teräase jonka saat kokonaan kahvan ja tupen kanssa ripustettua kainaloosi niin että voit kuljettaa sen huomaamatta. Tämä on tärkeä koska se määrittelee aseen pituutta suhteessa omaan käteesi. Näin tikari ei ole eksakti ihmiseltä toiselle. Mutta sinun omalla kohdallasi se on aika eksakti. Tämä määritelmä ei ole merkityksetön. Enkä viittaa pelkästään siihen että tikari olisi jokin salakuljetettava ase. Vaan siihen, että kun veitsen pituus on niin lyhyt että voit jossain tekniikassa (vaikka rystyotteella pitäen) olla asennossa jossa terä osoittaa sinua itseäsi kohti ilman että se oikein voi vahingoittaa sinua itseäsi sitä voi käyttää sellaisilla kikkailuilla joita pidemmillä aseilla ei voi tehdä. Ja tämä on se joka vaikuttaa suoraan siihen mitä sen aseen kanssa tappelussa "noin teoriassa voi tehdä".
2: Varsinainen miekka on tietenkin tuota pidempi. Mikä sitten on lyhyt miekka/short sword? Nähdäkseni tämä luokittelu on tarpeen siinä mielessä että on olemassa miekkoja jotka selvästi eivät ole tikareita ylemmissä määrittein. (Esimerkiksi pisimmät cinquedeat.) Mutta niillä ei voi tehdä pistonvaihtoa tai oikeaoppista vastaiskua (counter attack). Vastaisku taas on tässä kohden helppo määritellä. Sellainen tehdään silloin kun sama aktio on sekä defensiivinen että offensiivinen. (Ja se päättyy samaan aikaan tai "tosi lähellä sitä" kuin vihollisen isku olisi onnistuessaan päättynyt.) Eli esimerkiksi tulevan aseen kärki torjutaan ja asetta siirretään syrjään (mielellään lähellä oman miekan väistiä mutta kenties jopa puolivälistä terää). Ja irrottamatta tätä teräkontaktia oman miekan kärkiosa viiltää tai pistää vihollista. Tämä pituus määräytyy, kenties yllättäen, vihollisen käden mukaan. Se on käytännössä selvästi pidempi kuin lyhyen miekan vaatima etäisyys koska kontaktia ei tehdä vastustajan käden lähellä vaan "kohtausopaikka" josta pitää ulottua viholliseen on nimenomaan kauempana, vastustajan aseella. Jos aseella ei voi tehdä "kounttereita" se on lyhyt miekka.
3: Jos aseella voi tehdä countereita mutta se toimii käytännössä parhaiten yhdellä kädellä, kyseessä on arming sword. Tässä kohden löytyy toinenkin nyrkkisääntö. (Aseella voi huolimattomasti lyömään itseään muuallekin kuin reiteen tai korvaan. Aseen pituus vaikuttaa tässä jonkin verran tekniikoihin.)
4: Jos ase on niin pitkä että sillä voi tehdä vastatekniikoita ja sitä voi käyttää sekä kahdella kädellä että yhdellä kädellä kyseessä on pitkämiekka/longsword. Pitkänmiekan koko idea on se, että sillä on valtava repertuaari asioita joita sillä voi tehdä.
5: Jos ase on sellainen että se käytännössä vaatii kaksi kättä se on kahdenkädenmiekka. Tässä tärkein ero on aseen painossa ja painotuksessa ja käsiteltävyydessä. Kahvan ja väistin rakenne ja muut ovat usein sellaisia että terän pituuden lisäksi niillä on iso merkitys. Tai kenties tätä kategoriaa pitäisi kutsua bastard swordiksi. (Minun mielikuvissa paskiaiset ovat suuria, monien muiden mielestä bastardi on itse asiassa pienempi kuin normaali longsword.) Sillä...
6: Jostain syystä luokitteluihin innostuneet roolipelaajat eivät ole tiedostaneet että kahdenkädenmiekkoja on useanlaisia. Ja niitä ei voi käyttää samalla tavalla. Minulla on sellainen ilmiselvä kahdenkädenmiekkoja joilla voi tehdä käytännössä kaikkia pitkänmiekan kahta kättä käyttäviä tekniikoita. Mutta kaikilla ei voi. On olemassa nyrkkisääntö jonka yli menevillä miekoilla ei voi tehdä aika isoa määrää mainituista tekniikoista. Syynä on se, että noin iso ase joka kestää yhtään mitään väistämättä painaa tiettyjen rajojen yli. Ja toisaalta se on niin pitkä että sillä löisi koko ajan maata. Joka esimerkiksi voi pysäyttää tekniikan kesken sen tekemistä. Oman miekan mutaan painaminen lujaa ei noin yleisesti ottaen ei ole kovin toimivaa. Tämän pituuden tunnistaa käytännössä siten että laittaa kätensä suoraan eteensä. Ja jos miekkaa pyöräyttämällä ympäri ja kärki raapaisee lattiaa, se on niin pitkä että sitä pitää käyttää eri tavalla. (Tai jos ranteet eivät kestä niin roikottamalla miekkaa rystyotteella lattiaa kohden. Jos kättä on nostettava koholle yli 90 asteen jotta kärki ei osu lattiaan, miekka on niin pitkä että sillä ei voi tehdä kaikkea.) Tämä on hyvin rajoittavaa, joskin se antaa tilaa sellaisille iskuille joita katsellessa ei ihmettele miksi esimerkiksi monet aateliset eivät ottaneet turnauksiinsa ollenkaan kahdenkäden taistelua mukaan kun parhaatkaan sen ajan gauntletit eivät kyenneet pysäyttämään niiden iskua eli suojaamaan niiltä. Tälläistä miekkaa pyöritetään omituisesti ja kysymys on inertianhallinnasta, koska painavalla aseella ei voi tehdä edes normaaleja parry+riposte -tyylisiä ratkaisuita koska niissä vaaditaan nopeita ja teräviä suunnanmuutoksia. Tai jotain. Sillä tämä on jotain jota en tosiaankaan tee. "No idea" kertonee siitä että kyseessä on aika uudenlainen ja erilainen taito.

Tällä luokittelutavalla saa varmasti paljon irti roolipelisuunnittelusta. Että siitä että miten eri asioita ja kamppailutaitoja soveltaa noin muutoin ties missä.

Kikkailun hyödyttömyydestä

En ole vakavasti "miekkajongleerannut" aikoihin. Keravan ympäristö on ollut tälle huomattavasti vastahankaisempi. Ja se vaatii tilaa. Eikä se ole hyödyllistä. Pyörittely ja otteenvaihto ovat yleensä huono keino miekkailussa. (Joskin se näyttää hyvältä ja sitä on mahdollista joskus tehdä siitä huolimatta että se on huonoa strategiointia.)

Toki on hyvä tiedostaa että olen harrastanut paljon käsittelyharjoituksia ja niihin liittyviä flowdrillejä. Niissä ei kuitenkaan ole kysymys samasta asiasta. Ja ne ovat hyödyllisiä. Sillä niissä tehdään asioita joita voi käyttää tai soveltaa "oikeasti" ja "oikein". Ne tekevät paremmaksi miekkailijaksi.

Toki, kuten yllä näkyy, se on hieman kuin polkupyörällä ajaisi. Pyörittelen kuvassa terävää ja pitkäväististä miekkaa. (Katanan tyylistä miekkaa on helpompi pyöritellä koska väisti ei niissä voi olla tiellä ollenkaan samassa mittakaavassa kuin "eurooppalaistyylisessä" miekassa. Ja terävyys ei salli "riskinottoa" samalla tavalla.) Ja kykenen silti tekemään "tempun" jossa on kaksi keskenään oleellisesti erilaista otteenvaihtoa.

Eihän tuosta toki mitään hyötyä ole. Paitsi että se parantaa tilantajua, koordinaatiota ja tietoa siitä missä miekka on ja ei ole silloinkin kun sitä ei välttämättä näe.

Ajatuksia miekankäytöstä

Miekkakoulun joulujuhlissa leikin loppuillasta aavistuksenomaisessa humalassa harjoitusmiekoilla. Tässä yhteydessä tuli kokeiltua myös yhden käden miekkaa ja kupurakilpeä.

Huomasin, että aloittelijat pitävät kilpeä liian lähellä itseään eivätkä osaa tukea miekalla ja kilvellä toisiaan teräkontaktissa ja näin pitkällä miekalla oli hirvittävän helppoa voittaa. Kun pitkämiekka tarjoaa ulottuvuutta, voi etäisyyttä käyttää hyväkseen ja raivata itselleen reitti.

Mutta heti jos ihminen tietää että pientä kilpeä tulee pitää kaukana itsestä jotta se siirtää syrjään miekkaa niin että monia hyökkäyslinjoja sulkeutuu. Ja samalla tietää että kilvellä ja miekalla voi tukea toisiaan, tilanne oli heti hyvin toisenlainen. Ja sitten jos antaa ison viikinkikilven ja yhdenkäden miekan, on tätä vastaan taisteleminen pitkällämiekalla jotain joka vaatii sitä että yhden käden miekka "sidotaan" ja sen sijaan, että yritetään kiertää suojauksen ympäri, vastustaja saadaan jotenkin kaadettua. Joko suoraan painimalla tai ajamalla nurkkaan tai seinään ja painimalla sen jälkeen. (Mikä on paljon vaikeampaa kuin miltä se tässä kuulostaa.)

Syy tähän on tavallaan kiinnostava. Se liittyy hyvin pitkälti siihen miten pitkämiekka toimii.

Kun mietitään miten pitkäämiekkaa käytetään, on oma nyrkkisääntöni "don't get hit yourself" ja "hit the enemy". Tämä yleensä tarkoittaa sitä että vastustajan ase joko otetaan haltuun (block)  tai väistetään (avoidance). Näin syntyy ajatus jossa kaikki toiminnat ovat sekä defensiivisiä että offensiivisia. Jokainen isku on joko suora vastaisku, joka päättyy samalla hetkellä kun vastustaja saa iskunsa loppuun. Tai se on parry+riposte -tyylinen jossa torjunnalla ostetaan aikaa siihen että päästään nopeasti lyömään vastapuolta.

Ja pitkällä miekalla kaikessa on aina kysymys siitä että jokin linja on auki, hyvin auki. Kun miekka kulkee jotain hyökkäyslinjaa, se sulkee jotain reittejä. Se suunta mihin se on menossa on "suojan puolella". Ja se vastapuoli on sitten avautumassa. ; Näin ollen kaikki hyökkäykset ovat joko sitä että isku väistetään ja siirretään syrjään ja hyökätään avautuvalle linjalle. Tai se torjutaan sulkeutuvassa linjassa ennen kuin se sulkeutuu ja tällä raivataan tie sille että tämä avoimena pidetty linja on hyvä reitti lyödä.

Tämä on tietenkin "hyvin karkea esitys", mutta siinä on aika paljon. Sillä yhden käden miekka on aivan kuten pitkämiekka. Mutta se jättää toisen käden vapaaksi jollekin muulle. Ja jos tämän jälkeen mietitään mitä buckler, tai etenkin isompi kilpi, tekee, niin tilanne on tavallaan erilainen. Sillä kilvet sulkevat hyvin monia hyökkäyslinjoja. Näin ollen mahdolliset lähestymistavat ovat oleellisesti rajoitetumpia. Ei riitä että ajattelee pelkkää avautuvaa ja sulkeutuvaa linjaa.

Esimerkiksi kun lyö yhden käden miekalla, voi pienelläkin kilvellä suojella kättä sellaisella hyökkäyslinjalla joka olisi muuten väistämättä auki ja suositeltava "maali".

Tästä saadaan erikoinen paremmuusvertailu.

Jos mietitään taistelua jossa toisella on pelkkä yhdenkädenmiekka ja toisella pitkämiekka, on pitkällä miekalla etu. Pitkä kahva antaa käsiteltävyyttä ja nopeutta vähintään sen mitä pidempi ase muuten hidastaisi. Ja sillä on suurempi etäisyys. Kuitenkin pienempi miekka on hyvä siltä kannalta että sen kanssa voi käyttää muita aseita. Ja tämä on yleensä defensiivinen. Jopa silloin kun kilven tilalle otetaan tikari, on niitä ymmärrettävästi kutsuttu torjuntatikareiksi (parrying dagger). Sillä sen primaarinen tarkoitus on torjua tiettyjä linjoja käyttäviä hyökkäyksiä ja sitoa vastapuolen asetta jotta avautuviin linjoihin voidaan hyökätä sillä pääaseella. Ja sekundaarinen on se, että joskus, astumalla lähemmäs vaikka primaariaseella tehdyn torjunnan antaman tilan ja ajan avulla, voidaan lyödä.

Ja tässä yhdenkädenmiekka on itse asiassa vahvoilla. Isomman kilven kanssa jopa ällistyttävän ylivoimaisesti. (Se miten vaikeaa pitkällä miekalla on taistella kilpeä ja miekkaa vastaan on aivan käsittämättömän suuri.) Tätä kautta ei ole ihme miksi yhdenkädenmiekka ja kilpi olivat suosittuja. Ja miksi kilpiä käytettiin niin kauan.

Sen sijaan on tavallaan uusi ongelma. Miksi kukaan käyttäisi pitkää miekkaa kun kilpi, jopa kupurakilpi, on niin hyödyllinen. Syy tähän on se, että kilven kantaminen tehtiin vielä kätevämmäksi. Keksittiin kilpi joka suojaa lähes kaikista suunnista, toisin kuin suurimmatkaan levymäiset kilvet jotka suojasivat "korkeintaan puolet" kaikista mahdollisista suunnista. Lisäksi tätä superkilpeä ei tarvinnut kantaa käsissä. Tätä superkilpeä kutsuttiin haarniskaksi.

Jos sinulla on levypanssari, kilven käyttäminen ei tuota kovin merkittävää etua. Siksi onkin järkevää lisätä lyöntitehoa ja ulottuvuutta, etenkin kun siihen on näppärä keino joka ei hidasta tätä ratkaisua hirveästi. Siksi defensiiviseen aseeseen ei ole yhtä suurta tarvetta. Ei olekaan ihme että pitkämiekkamanuaalit ovatkin pitäneet sisällään myös panssaroitua taistelua vähintään osioina.

---

En tahtoisi kehua miten tietokonepelit tietävät. En halua esimerkiksi sen vuoksi että kahdenkädenaseita annetaan usein haarniskoimattomille barbaareille ja ritarit kuvataan sekä levyhaarniskassa että kilvessä. (Kun taas esimerkiksi ikoniset viikingit kulkivat kilven ja muiden aseiden kombinaation kanssa.) Sen sijaan kehun sitä että Zelda -pelisarjan Link on hyvin järkevä miekan ja kilven käyttäjä. Kulkee ympäriinsä vaatteissa. (Yleensä aluksi vihreissä, sittemmin sinisissä, punaisissa ja jopa violeteissa.)

Miekanvalmistuksen erikoisuuksia

Jos mietitään traditionaalista miekanvalmistusta, on siinä täytynyt lähteä aivan pohjalta. Raaka-aineesta asti. Tässä mielessä on kenties hyvä katsoa elokuvia. Sillä elokuvissa teräksisiä miekkoja valetaan muotoon. Nestemäinen teräs kaadetaan muottiin ja sitten sitä taotaan niin että kipinät sinkoilevat.

Tämä sinänsä ikoninen kuva on siitä kiinnostava, että taottavan terän kipinöinti viittaisi siihen että raakametallissa on paljon epäpuhtauksia. Toisaalta taas metallia sulatetaan juuri siksi että sitä kautta päästään irti epäpuhtauksista.

Itse asiassa jos haluaa tuottaa raudasta terästä on kaikista helpoin tapa tehdä tämä se, että metalli sulatetaan. Kun aine on nestemäistä, siihen muodostuu kerroksia. Kerrokset johtuvat siitä, että eri aineilla on eri tiheys. Näin epäpuhtaudet kerrostuvat pintaan ja ne voidaan joko kaapia pois tai sitten leikata irti siinä vaiheessa kun koko klimppi on jähmettynyt. Tämänlaiset menetelmien on ajateltu olleen käytössä nykyisen intian alueella ja näitä on sitten myyty myös muihin maihin. Ja kenties tämä on voinut olla yksi syy tai osasyy sille miksi ULFBERHT -miekat ovat olleet hyvin laadukkaita verrattuna muihin sen ajan saman alueen miekkoihin.

Kuitenkin näin kuumaksi saaminen on itse asiassa vaikeaa. Hyvin vaikeaa. Jos mietitään esimerkiksi sitä miten japanilaiset miekanvalmistajat ovat tehneet miekkoja, ei prosessissa mennä missään vaiheessa niin kuumaksi että metalli tekisi muuta kuin pehmenisi. Tämä on hyvin merkittävää. Sillä japanilaiset miekanvalmistajat joutuivat käyttämään rautahiekkaa. (Suomessa ainakin tarinaperinteessä taas puhutaan suomalmista.) Modernina sähkömagneettien aikana tämänlaisen puhdistaminen varsin hyväksi raakaraudaksi onnistuu. Mutta siihen aikaan tälläisiä keinoja ei ollut.

Sen vuoksi katananvalmistuksessa onkin käytetty taivuttelumenetelmää. (Ja samasta syystä myös euroopassa on erilaisia kuvioteräksentuottamisprojekteja.) Prosessi on hyvin kiinnostava. Sillä kun japanilaiset ovat ryhtyneet takomaan miekkoja he ovat käyttäneet siihen samanaikaisesti erilaisia teräksiä. Tämä on ollut varsin nokkelaa. ; Kaiken takana on tavallaan hiili. Tavallaan kyse on myös nanoteknologiasta. Tavallaan.

Sillä kun mietitään rautaa, se on melko pehmeää. Kun siihen lisätään epäpuhtauksia, sen ominaisuudet muuttuvat. Yleensä malmista halutaan saada pois epäpuhtauksia. Esimerkiksi pii ja rikkiyhdisteet huonontavat lopputulosta. Mutta hiili on siitä erikoinen aine, että hiiliatomi tavallaan mahtuu "rauta-atomien sekaan". Kun sekaan saadaan hiiliatomeita, rauta-atomit voivat liikkua vähemmän. Ja näin kokonaisuudesta tulee kestävämpi. Puhutaan teräksestä. (Olette kenties kuulleet tästä aineesta.) Miekanteossa teräksisyyden saaminen miekkaan on noin karkeasti ottaen oikein toivottava asia.

Taivuttelua tarvitaan koska monet aineet yhtyvät happeen ja palavat pois. Kun teräs on kuumaa, tämä hapettuminen pääsee tapahtumaan syvemmällä. Kun metallia taivutetaan ja litistetään, eri kohdat tulevat tarpeeksi lähelle pintaa. Tätä kautta monet yhdisteet kaasuuntuvat ja poistuvat teräksestä. Siitä tulee puhtaampaa. Tämä on erityisen hyödyllistä juuri jotta kestävyyttä haittaavat epäpuhtaudet saadaan pois. Ja tätä kautta katananvalmistusprosessissa suurin osa onkin nokkela keino kiertää sitä että metallia ei osattu sulattaa ja epäpuhtauksia erottaa tätä kautta.

Valitettavasti myös hiili muuttuu hiilidioksidiksi. Siksipä nokkelat japanilaiset käyttivät miekantekoprosessissa yhtenä osana sitä mitä pohjanmaalla kutsutaan pajansitaksi. Muut käyttävät siitä sellaisia nimiä kuin takkirauta. (Or pig iron, if they speak english.) Tämä on jossain määrin kuonaa. Mutta se on siitä kiinnostavaa että takkirauta on tehtävä ihmisen toimesta. Ja kun sitä syntyy prosessissa, on oikeastaan aika nokkelaa pistää sitä mukaan kokonaisuuteen. Sillä takkiraudassa on liikaa hiiltä. Sen hiilipitoisuus on niin suuri että siitä ei voi sellaisenaan tehdä esineitä. Mutta kun sitä sekoitetaan mukaan prosessiin jonka sivutuotteena hiiltä katoaa hiilidioksidiksi ja lopputuloksessa halutaan olevan hiiltä, on hyvä laittaa sellaista lähtötilanteeseen. Koska valmista tuotetta ei kuitenkaan ole tehty takkiraudasta kun sen hiilipitoisuus on pienentynyt.

Toki on syytä huomata että jos hiili on epäpuhtaus joka ei katoa niin täsmälleen sama koskee muitakin aineksia. Itse asiassa japanilaisia katanoita ja niiden koostumuksia on tutkittu. Oikein kuuluisan katanan tutkimuksessa on havaittu että siinä on epäpuhtauksia. Ja niistä suurin osa on oksideja. Mikä on siitä ovela huomio että palaminen on aineen yhtymistä happeen. Ja jos jokin on jo oksidi, se sanoo että se on jo palanut. Eikä sellaista enää voi polttaa uusiksi. Tätä kautta lopputulos olisi parempi jos teräkselle olisi annettavissa "sulatuskäsittely". Mutta kun sellaista ei ole, on tämä oikein hyvä tapa käsitellä ongelmaa.

Toki näiden epäpuhtauksienkin kohdalla on syytä huomata että leipominen tekee niille hyvin tärkeän asian. Se sekoittaa ne tasaisemmin muun teräksen sekaan. Ja tästä on hyötyä. Sillä miekan terässä heikoin kohta on se josta se helpoiten katkeaa. Ja katkeamisen kohdalla oleva herneen kokoinen piisiru johtaisi aivan helposti siihen että se olisi hyvä lähtökohta murtumiselle. Kun teräs on tasalaatuinen tämänlaisia - eikä pienempiäkään - murtumista helpottavia kohtia ole. Eli jäljelle jäävä epäpuhtaus haittaa mahdollisimman vähän.

Toki karkaisullakin on oma osansa. Ja kun olen puhunut hiilestä, on syytä jatkopuhua hiilestä. Sillä kun miekanterä on kuumana, sillä on tietynlainen kiderakenne. Se on austeniittia. (Austeniitti ei ole magneettista joten on helppoa havaita milloin rauta on tarpeeksi kuumaa ollakseen austeniittia. Jos se tarttuu magneettiin se on liian viileä. Magneettia tuntemattomat joutuvat arvioimaan lämpötiloja silmämääräisesti ja silloin puhutaan vivahduksista siniseen ja vastaavista.) Kun metalli jäähtyy, se ei enää kykene sitomaan itseensä yhtä paljon hiiltä kuin austeniitti.

Ja tämä on ongelma. Sillä kun kuuma teräs on imenyt itseensä runsaasti hiiltä, se tunkee sitä kideväleistään pois. Ja tämä hiili joutuu menemään jonnekin. Ja tämä "jonnekin" ei ole miekan ulkopuolelle ilmaan tai maahan. Siksi jos miekanterän annetaan jäähtyä, syntyy perliittiä. Siinä on kysymys paitsi kiderakenteista niin myös kiderakenteiden kombinaatioista. Siinä vuorottelee ferriitti ja sementiitti erilaisina mikrokuvioina. Ferriitissä on kysymys hyvin normaalitilaisesta raudasta normaalilämpötilassa. Sementiitti taas on sitä osiota johon hiiltä on "tungettu".

Tämä on se syy miksi miekkoja karkaistaan. Kun miekan terä jäähtyy oikein nopeasti, ei hiiltä "ehditä tunkea" yhtään mihinkään. Tämän vuoksi hiili jää tasaisemmin raudan sekaan ja tuottaa martensiittiä. Joka taas on hyvin kovaa ja kelpaa esimerkiksi työkaluihin kuten viiloihin. (On erikoista että teräksinen viila toimii raudan viilaamiseen. Syy on siinä että martensiitti on hyvin kovaa.)

Martensiitti on kovaa mutta haurasta. Ja tämän vuoksi ei voida tehdä kokonaista miekkaa martensiitista. Se kun murtuisi sirpaleiksi hyvin helposti. Itse asiassa jos teräksen jäähdyttää liian nopeasti, niin karkaisun yhteydessä teräs voi sirpaloitua. Joka johtuu juuri siitä että kova ja hauras ovat tässä tavallaan yksi ja sama. Martensiitti on jämäkkä eikä anna periksi helpolla. Mutta kun martensiitti antaa periksi, se ei jousta vaan menee pirstoiksi. (Tässä suhteessa se muistuttaa kovasti lasia. Etenkin niitä turvalaseja jotka on suunniteltu hajoamaan pieniksi murusiksi. Niiden sisällä on hirveästi jännitteitä ja painetta. Ja se on kovaa. Mutta kun siihen tulee särö, se lähtee leviämään koska lasi on täynnä erilaisia jännitteitä.)

Siksi asiaan on pari eri reagointitapaa. Jos nykyään tehdään eurooppalaisia miekkoja harrastetaan yhden teräslaadun ajatusta. Silloin preferoidaan sitä, että tehdään miekka jousiteräksestä. Tämä tehdään siten että on karkaistu teräs joka lämpökäsitellään. Lämpökäsittelyssä terää kuumennetaan mutta ei niin kuumaksi että se muuttuisi austeniitiksi. (Eli jos magneetti lakkaa tehoamasta terään on lämpökäsittely pilattu ja pitää palata takaisin karkaisuun.) Kun terän annetaan tästä jäähtyä tasaiseksi, martensiitissa olevia jännitteitä purkautuu. Ja lopputuloksena on jousiteräs joka ei ole yhtä kovaa kuin martensiitti mutta joka taipuu ja palautuu takaisin muotoonsa. (Toki jousiterästä on "haasteellista" etsiä keskiajalta. Mutta jousiteräs on todella erinomaista materiaalia miekoille.)

Japanilainen katana taas tavoittelee sekarakennetta. Jota haettiin laittamalla terään etenkin taakse savea ennen karkaisua. Tämä hidasti karkaistumista niin että koko terä ei muutu martensiitiksi. Niissä vain aivan terävimmässä kohden on martensiittiosio. Ikään kuin "kova kuori". Sen takana on sitten perliittiä ja takana ja ytimessä jopa aivan pehmeää rautaa. Tämä rakenne on siitä nokkela, että ilman sitä katana menisi sirpaleiksi. Nyt taas käy niin että katanaan tulee helposti säröjä. Mutta nämä säröt eivät leviä. Näin ollen katanamiekka säröytyy mutta ei sirpaloidu. Ja toisaalta kun katanamiekka taipuu, se taipuu eikä palaa muotoonsa.

Onkin hyvä huomata että aidossa katanassa sanotaan olevan terässä raita. Tämä viittaa siihen että on koettu tärkeäksi että siinä on yksi kova ja leikkaava terä. Kun martensiitti loppuu, muutoksen raja näkyy paljaalla silmällä kiilotetusta terästä. Tällekin on olemassa syy. Joka on hyvin omituinen siinä mielessä että taustalla olevia asioita ei näe paljaalla silmällä. Ja ihmiset jotka eivät osanneet sulattaa rautaa ovat silti voineet käsitellä näitä nanotasoisia asioita. Niinkin yksinkertaisilla asioilla kuin veteen dippaamisilla.

---

Itse koen martensiittikuorrutteen olevan erinomainen koska miekan halutaan olevan kova. Toisaalta jos sitä vertaa jousiteräkseen, se on jossain määrin "overkill". Jousiteräkselläkin voi leikata raajoja irti, joten on vaikeaa nähdä mihin näitä lisätehoja tarvitaan. Etenkin kun jousiteräksellä saadaan aikaan joustoa ja sitä kautta miekka saa aivan uudenlaisia todella hyödyllisiä ominiaisuuksia menettämättä "sitä että se on ihan riittävän kova silpomaan ihmisiä). On tietenkin jotain erityistä tehdä niin kova ja leikkuuvoimainen terä että sillä voi leikata usean ihmisen halki yhdellä iskulla. Ja katana on spesialisoitunut ase muutenkin, kun taas pitkämiekka on enemmänkin "jack of all trades". Ja toisaalta jousiteräsvertailu on vähän epäreilu siinä mielessä että jousiteräs on modernin teknologian tulos kun taas katananvalmistuken hienoudet johtuvat juuri siitä että tätä modernia teknologiaa ei ollut ratkomassa niitä ongelmia mitkä piti hanskata muutoin. Joten ehkä katanan moittiminen ei ole tarpeellista. Paitsi tietysti siinä mielessä että monet pitävät sitä kyseenalaistamattomasti maailman parhaana miekkana joka kykenee lähes taikavoimaisiin asioihin.

Onko "itsetuntoni" paskiainen?

Kirjoitin aikaisemmin 2 eurolla ostamastani harjoitusmiekasta. Se esiintyy myös ylläolevassa kuvassa. Joka taas liittyi kirjoitelmaani miekanhuoltoprojektistani. Ylläolevassa kuvassa se on rinta rinnan hyvin tavanomaisten pitkien miekkojen kanssa. Selvää on, että se on hyvin samankokoinen. Erityisesti sen terä on käytännössä täysin saman mittainen kuin pitkässä miekassa. Sen kahva on kuitenkin massiivisempi. Ja siinä on väistinrenkaat jotka muista esillä olevista pitkistä miekoista puuttuvat.

Muutenkin harjoitusmiekka on hyvin massiivinen. Tästä päästään ikiaikaiseen kysymykseen siitä mikä on ns. "bastard sword". Tässä mielikuvan saamista voi auttaa se, että laitan sen rinnakkain vakaasti kahdella kädellä käytettävän miekan kanssa. Se ei toki ole kahdenkädenmiekka sieltä aivan kaikista isoimmasta päästä. Mutta se on miekka jota ei käytännössä voi käyttää yhdellä kädellä. (Sekin on kokoonsa nähden aavistuksen verran tarpeettoman massiivinen itse asiassa.) Molemmissa on väistinrenkaat. Niiden koossa ei ole mainittavaa eroa.

On ajatuksiaherättävää, että kahdenkäden miekka on itse asiassa terältään vain viitisen senttimetriä pidempi. Se kuitenkin painaa kaksi sataa grammaa vähemmän kuin tuo minun uusi ostokseni. Tämä onkin hyvin oleellinen massiivisten miekkojen ongelma. Itsetuntoni on melko paksu. Mutta jos haluaa voimalla lyötävän aseen niin on aivan kannattavaa muotoilla terää pidemmäksi niin että ulottuvuus ja iskun tehokkuus kasvavat. "Itsetunnostani" saisi rakenteen kestävyyttä oleellisesti uhraamatta kenties jopa 20 senttiä pidemmän. (Mutta ei kyllä yhtään pidemmäksi ilman painonlisää, ei edes hyvällä tahdolla ja itkemällä.) Se painaakin saman verran kuin täysikokoinen aivan käytettävä kahdenkädenmiekka. Se on kuitenkin aika hyvin painotettu joten sillä periaatteessa pystyy tekemään vielä yhden käden tekniikkaa.

Haasteena onkin se yllä esittämäni kysymys siitä että onko tämä "bastard sword". Selvästi jonkinlainen erottelu on ollut. Esimerkiksi tiedetään että englannissa joissain turnajaisissa miekkailuotteluita on luokiteltu niin että pitkä miekka ja bastard sword olivat eri sarjoissa. Joten niissä on jotain eroja. Mutta siitä mitä tämä ero on tarkalleen ottaen ollut ei olla aivan varmoja.

Itse asiassa on esitetty jopa teoriaa siitä että tärkeimpänä erona on ollut miekkailutyyli. Eli ei edes se minkälainen ase on kyseessä. Onkin aivan mahdollista että "bastard sword" ja "longsword" ovat synonyymejä. Ja monissa lähteissä niitä käytetäänkin synonyymeinä.

Toisaalta taas monet erottelevat sen aivan omaksi kategoriakseen miekkoja. Tämä ei toki ole sinänsä yllättävää. Miekoissa ei ole mitään yhtenäistä standardia. Tosiasiassa terän pituus vaihtelee ja kahvan pituus vaihtelee. Väistin leveys vaihtelee. Miekka taas on näiden kombinaatio. Kysymys on hyvinkin rajanvetokysymyksistä. Tässä kohden "bastard sword" näyttää saaneen pääsääntöisesti kolme erilaista määritelmää:
1: Ensimmäinen on se, että se on pitkänmiekan synonyymi. (Ja ero on kenties alueellinen tai taistelutyyliin liittyvä.) Tässä määritteissä oma miekkani varmasti menee "bastard swordiksi". Se on pitkän miekan pituinen ja sitä voidaan käyttää yhdellä tai kahdella kädellä.
2: Toinen on se, että se on yhden käden miekan terä kahden käden tai puolentoista käden miekassa. Tai se on muuten välimuoto yhdenkäden miekan ja pitkän miekan välillä. Eli helposti hyvin kahvapainotteinen miekka yllättävän lyhyellä terällä joka on hybridi yhdenkädenmiekan ja pitkän miekan välillä. Tai jopa yhdenkäden miekan terän ja kahdenkädenmiekan kahvan yhdistelmä. Minun miekkani ei ole tämän määritelmän mukaan "bastard" vaan selvästi ihan tavallinen pitkämiekka hieman tavallista varustetummalla väistiosalla.
3: Kolmas on se, että on pitkän miekan terä selvästi kahdenkäden kahvalla. Tai se on muuten välimuoto pitkän miekan ja kahdenkädenmiekan välillä. Tässä tapauksessa oma "itsetuntoni" itse asiassa on hyvinkin tyypillinen ja leimallinen bastard. Sen kahva väistinrenkaineen on massiivinen. (Ja tärkeä osa painotusta jolla massiivinen miekka saadaan painotettua niin että se vielä juuri ja juuri taipuu yhdenkäden tekniikoihin. Itse asiassa tavalla jossa yhdenkäden tekniikoihin rajoittaessa tulee aivan hirveää höyryjyrämeininkiä. Näin massiivisen aseen torjunta yhdellä kädellä on hyvin haastavaa. Tätä kovemmaksi ei impaktit mene muuttamatta systeemiä kokonaan kahden käden tekniikaksi.)

Miksi smallsword on yllättävän oleellisesti erilainen kuin sapeli

Jos katsoo smallswodreja, ne näyttävät melko samanlaisilta kuin sapelit. Molemmissa on hyvin samantyylisiä kahvaosia. Toki suuri osa sapeleista on huomattavan käyriä. Mutta osa niistä on yllättävänkin suoria. Ne ovat useasti suunnilleen yhtä pitkiäkin. Siksi ei ole ihme jos joku katsoo vaikka minun puoskarinmiekkaani ja kysyy että onko se sapeli. Ei se ei ole sapeli, ja tämä ero on tärkeää. Joskin samannäköisyyttä on sen verran että erehdyksen voinee antaa anteeksi. (Jos siis kykenee anteeksiantamaan.)

Tavallaan oleellinen kysymys on miettiä sitä miksi sapeleita ylipäätään käytetään. Sapeli on usein, etenkin käyrimmillään, teemoitettu viiltoaseeksi. Sellainen käy hyvin jos vastassa ei ole panssarointia. Nyrkkisääntönä on että on intuitiivisesti helpompaa tökkiä haarniskan aukoista läpi suorilla aseilla. Viilto taas kilpistyy metallikuoreen hyvinkin tehokkaasti.

Toisaalta pistoaseet, jotka vaativat suoran terän, ovat usein suoria. Ja nekin toimivat hyvin panssaroimattomia vihollisia vastaan. Siksi rapiiri kelpaa kaksintaisteluaseeksi. Tällöin ei tietenkään yritetä kiertää panssarointia vaan lävistetään toista.

On kuitenkin aselaji joka käyttää tunnetusti sapelia. Sapeli itse asiassa liitetään ratsumiehiin hyvinkin vahvasti niin idässä kuin lännessäkin. Tähän on melko hyvä syy. Pistoaseet ovat hyvin kenkkuja ratsailla käytettynä. Syynä on se, että hevonen lisää liikkeeseen hirveästi energiaa. Ratsumieheltä vaaditaan paljon taitoa käyttää pistotekniikoita oikein. Sillä pisto menee helposti vastapuolesta läpi. Ja sen jälkeen kun pistoase menee vastustajan läpi, ase on vihollisessa pystyssä. Tämä vaatii erityistä irrottamista. Ja käykin helposti niin että pistotyylinen ase on "kertakäyttöinen" kun se tempautuu tässä impaktissa lyöjän kädessä. Vastustaja saa toki eitoivottavan ulokkeen elimistönsä läpi. Mutta taistelussa on harvemmin vain yksi vihollinen. Viilto taas irrottaa itsensä vastustajasta paljon automaattisemmin. Näin ollen niiden käyttö vaatii vähemmän erikoisharjaantumista ja näin viilto-ominaisuuksiin kannattaa korostaa.

Smallswordit taas ovat yleensä vahvemmin pistoaseita, niissä on viilto-ominaisuuksia nimeksi jos oikein sitäkään. Jos asetta käytetään kaksintaistelussa, sillä voi tehdä jonkin verran käyttää sapelin tekniikoillakin. (Ja kääntäen, etenkin suoremmilla sapeleilla voi pistää kuin se olisi smallsword.) Mutta hevosen selässä ero on hyvin oleellinen ja niiden käyttötapa vaatii aivan erilaisia tekniikoita.

Is this a knife?

Hankin itselleni uuden lelun. Se edustaa "hyvin tavallista mutoilua" jota on tavattu eri aikoina. Se on myös jokin jota on melko vaikeaa määritellä. Pituutensa puolesta se on veitsi, mutta se ei käytettäessä tunnu veitseltä. (Tosin sitä ei voi pitää miekkana ; Oma nyrkkisääntöni on että vastustajan nilkkoihin ei yleensä kannata lyödä, mutta miekalla se on joskus tietyissä tilanteissa mahdollista. Jos ase on sen verran lyhyt että nilkat eivät voi olla maali juuri mitenkään, se ei ole miekka.) Siinä on piirteitä jotka tekisivät "falchin vai messer" -kiistan erittäin vereväksi. Tuon tyylisiä aseita on käytetty kauan. Tuon kaltaisia on käytetty "pimeän keskiajan" seaxista yhdysvaltojen sisällissodassa käytettyihin tavallista suurempiin Bowiepuukkoihin asti. Se on jossain määrin "sekasikiöase". Mutta se on käyttökelpoinen.

Voisin analysoida sen neutraalisti, mutta sen sijaan en. Käsittelen sitä sitä kautta miksi se on objektiivisesti parempi juoksuhauta/kaupunkisotakontekstissa kuin yllä oleva lapinleuku. Mielestäni vertailu on hyvä tehdä koska ne ovat itse saman mittaisia ja ne voidaan nähdä vaihtoehtoina samoihin tehtäviin.

Erot voidaan kuvata seuraavalla tavalla:
* Lapinleuku on kahvan kanssa 57,2 senttiä, pelkkä terä 44,6 senttiä. Uuden veitsen 58 senttiä ja 46 senttiä. Erot ovat hyvin pieniä. Tämä ei ole sattumaa. Useat yhden käden "isot veitset" mitoittuvat hyvinkin tarkkoihin rajoihin, mitkä taas määräytyvät ihmisten keskipituuden ja anatomian kautta.
* Lapinleuku painaa 440 grammaa, uusi veitsi 600 grammaa. Painoero on iso ja tekee veitselle "oomfia". Tässä painoluokassa massa ei kuitenkaan oikein hidasta. Sillä uuden veitsen painopiste on lähempänä kahvaa. Ja ennen kaikkea näin kevyissä esineissä isoin rajoite ei ole se että ase on niin painava että kättä ei jaksa liikuttaa. Vaan se, että ihminen ei pysty heiluttamaan kättään kuin tiettyä vauhtia. Biologia on oleellisempi rajoite kuin aseen paino.
* Lapinleu'ussa on hieno heloitus. Mutta käytäntö on sen kanssa jo opettanut sen, että sillä on pakko tehdä "draw cut". Koska terä on itse asiassa hyvin suora, on pakko "vetää" jotta saa viiltoa. (Mikä ei ole toki minulle hirveän vaikeaa koska koulumme painottaa "draw cutia" yli "pull cutin".) "Työntämällä" käsi helposti lipeää terälle. "Vetäessä" kahvan takanuppi toimii jopa hämmästyttävän hyvin. Kahva on sileä ja voisi luulla että se on liukas mutta ei. Taistelullisesti tämä on aika suuri rajoite. (Mutta eipä veistä siihen ole tarkoitettukaan.) Uudella veitsellä kädensija estää liukumiset molempiin suuntiin. Lisäksi terän muotoilu on tehty kaarevaksi niin että syntyy viiltoefektiä ilman että sitä väkisin täytyy itse tuottaa. (Mikä ei toki ole suuri asia. Mutta olemassa.)
* Muotoilulta lapinleuku vaatii yhdenlaisen viillon yhdellä terällä tiettyyn suuntaan. Pistot ovat käytännössä mahdottomia, koska terän muotoilu ja kädensijan luonne estävät tämän. Uudessa veitsessä on vähän matkaa teroitettu myös "lapetta" ja siinä on kärki. (Tosin kärki on omaan makuuni hitusen liian kaareva. Tosin itse nipotan tästä enemmän kuin suurin osa. Jopa kun isäni halusi tehdä minulle miekkaa, tein kaavat siten että rakensin aseen "kärjen ympärille". Eli ensin mietin kärjen ja muu oli sitten vähemmän keskeistä. Joku voi muuten huomata miten uusi veitseni on muotoilultaan samansuuntainen kuin uusi veitseni. Tosin sen terä on reilut 70 senttiä pitkä eli se on huomattavasti suurempi ase ja mekaanisesti ilmiselvä miekka eikä veitsen ja miekan sekasikiö.)
* Uuden aseen kädensija on ohuempi. Ja siinä on paksunnos hieman ennen "kaaren loppumista" takana. Siitä saa ihan hyvän otteen. Mutta se voisi olla parempi. Leukun kädensija taas osuu käteen melko mukavasti. Lisäksi leukun kanssa pystyy kädensijan ja terän asettelun kautta tekemään hauskoja temppuja "peukalo lappeella". (Joskin tällä mahdollisuudella ei tee mitään koska takana ei ole terää ja käsi menee liian helposti terälle.) Uuden veitsen kädensijassa peukalotemput ovat kankeita ja epämukavia, kädensijassa onkin omituinen paksunnos sivustassa. Se ei suojaa mutta estää peukalon käytön terällä. En ymmärrä miksi tämänlainen rakenne on veitseen haluttu laittaa. Ehkä estettisistä syistä. (Tosin kuka niitä muka haluaa saksalaisia peukalotemppuja D -kädensijan kanssa tehdäkään? Minä!)

Itse asiassa uuden veitseni paino ja terän kaareuttaminen tekevät siitä paremman myös viiltoaseena verrattuna siihen mitä lapinleuku. Joten se päihittää leu'un jopa siinä ainoassa tehtävässä johon leuku on spesialisoitunut. Lisäksi uuden veitsen käyttötavat ovat monipuolisempia, viiltoja ja pistoja voi tehdä moneen suuntaan ja monella tavalla ja molemmilla puolilla terää. Siinä on myös parempi suoja käsille. (Tosin D -suoja ilman "katanatyylistä" levyä ei muuta tyyliä juurikaan, isommalla kopalla tai "katanatyylisellä levysuojauksella" kättä kannattaa pitää enemmän ojossa. Mutta D -kaari on parempi kuin ei mitään. Itse en tosin edes suosi korikahvaisia. Osittain juuri siksi että kädensijan koppautuminen pakottaisi muuttamaan asioita siihen mihin on opetellut.) Yhtä nopea mutta vaarallisempi ja monikäyttöisempi.

Minullekin lisäkarisma on hyväksi.
Onneksi sitä saa veitsiltä.

Lisäksi uudessa veitsessä on yllättävä etu lapinleukuun nähden. Marttinin leuku on käsittämättömän hienoa työtä. Siinä on arvokkaita visakoivuisia materiaaleja. Osat on hienosti liitetty yhteen. Tämän kolhiutuminen surettaa. Käsityöläistaidot ja materiaalit ovat kokonaisuus ehjänä. Jokainen lovi lapinleu'un terässä on itkun paikka. Uudessa veitsessä taas on niin että jos siihen ampuu luodinreikiä ja sitä hakkaa vasaralla lommoille niin se on vain lisää karismaa. Ei uusi veitsikään huono ole ; Sen käsityöläistaito on OK, ase pysyy kasassa eikä hölsky. Eikä mene rikki. Mutta siitä puuttuu täysin "sofistikoituneisuus". Se ei ole taidetta vaan käyttölelu. Sellaiselle lisäkarisma voi olla hyväkin.

Miekan leveydellä

Jos katsotaan erilaisia miekkoja, voidaan huomata että niillä on aina leveys ja paksuus. Toisin sanoen terällä on sekä profiili jolla se yleensä kuvataan, että teropuolen paksuus. Yksinkertaisimmillaan miekka on periaatteessa vähän kuin litistetty rautatanko.

Usein miekoissa on kuitenkin muutoksia paksuudessa ja leveydessä. Suosittua on että miekan terä on kahvapuolella paksumpi kuin kärjessä (distal taper). Tätä tehdään usein sen vuoksi että miekka kevenisi ja sen painopiste olisi lähempänä kättä jotta sitä olisi näppärämpi pyörittää. Moni miekka on myöls kapeampi kärjestä, terä kapenee pitkin miekan pituutta vähitellen (profile taper). Tämän syyt ovat yleensä samat. Sillä hallitaan painopistettä ja kevennetään asetta. Itse asiassa nyrkkisääntönä onkin että miekalla pitäisi olla tämänlaisia keventimiä. Halvat "miekan näköiset" rautatangot kun eivät tämänlaisista välitä. (Mutta jos ne ostetaan koska ne ovat hienoja niin onko sillä muka väliäkään?)

Toisaalta voidaan nähdä että nämä elementit ovat muutakin kuin toisiaan tukevia. Aina ei kannata ohentaa sekä leveydessä että paksuudessa. Ei vaikka tällä syntyy sulavia ja näppärästi käsiteltäviä aseita.
* Jos otetaan minun henkilökohtainen "puoskarinmiekkani", se on smallsword jossa ei ole juuri lainkaan paksuuden vähentymistä. Kuitenkin smallswordejen tulee olla by definition näppäriä niin että niiden painopiste on lähellä kahvaa. Tämä piirre ei kuitenkaan ole poikkeava. Ja syynä on se, että smallsword on pistoase. Jos terä on kärjestä kovin ohut se taipuu "lappeen" suuntaan. Sen vuoksi smallswordeihin onkin joskus hankittu lapepuolen oheneminen (distal taper) "huijaamalla". Kyseessä on "hollow grind" -tekniikka jossa miekan terä on itse asiassa kolmiomainen ja kärkeä kohden kapeneva. Niihin vain koverretaan "keskelle" urat. Näin taipumispuoli estetään.
* Toisaalta katana on hyvä viiltoaseena vaikka niiden kohdalla onkin huomattava että historiallisesti niissä terän ohenema (distal taper) on vähäinen tai olematon. Ja myös aseen profiilia katsellessa voi huomata että terä ei huomattavasti ohene. Niillä esimerkiksi lappeella voidaan torjua aivan eri tavalla kuin ohueksi hiotuilla terillä. Ja toisaalta kun painopiste on kauempana kädestä, tulee iskuun enemmän tehoja. Tämä ratkaisu varmasti selittää sen miksi katanan terä ei juurikaan eroa yhdellä kädellä käytettävän sapelin pituudesta. Mutta sitä käytetään kahdella kädellä.
* Ja kun sapelit tulevat puheeksi, niin terävimmissä sapeleissa ei välitetä pistämisestä kovin paljoa ja niissä kärkiosa voi olla hyvinkin kapea. Niissä on siis melko voimakas paksuuden vähenemä (distal taper). Mutta niissä voi olla leveämpi osa kärjessä joka taas siirtää painopistettä kauemmas. Tämä johtuu siitä että hiomalla asetta kaukaa ohueksi saadaan viilto-ominaisuuksia. Ja painopisteen siirtäminen lisää tätä vaikutusta. Miekan voi rakentaa monenlaisella logiikalla, kunhan huomioi että pistomiekalle tämänlaisen sapelin rakenne olisi idioottimainen.
* Jos taas mietitään "veriuria" niin niissä miekan terän keskeltä otetaan painoa pois. Sen voi nähdä toimivan siitä ikävästi että se ottaa metallia pois nimenomaan kahvan suunnasta. Kun aseesta ottaa painoa pois samalla kun sen painopiste siirtyy kauemmas kädensijasta leikitään hyvin herkillä alueilla. Jos ase olisi muuten painava, ratkaisu on kuitenkin aivan hyvin perusteltu.

Tämä kokonaisuus vihjaa siihen että kapenemat ovat "hyvä nyrkkisääntö mutta huono isäntä". Ja tämän tiedostaminen auttaa miettimään miekkoja hieman erilaisella tavalla. Sellaisella tavalla jossa enemmänkin katsotaan "positiivisen kautta" sitä mihin kyseinen ase voisi kenties toimia.
* Jos vaikka näkee pitkänmiekan joka on profiililtaan kärkeä päin voimakkaasti kapeneva (profile taper) mutta joka ei kuitenkaan terän paksuudeltaan kapene juuri yhtään (distal taper) se on hyvä lelu half-swordingiin ja vaikka haarniskoidun tyypin panssareiden läpäisyyn. Sillä siinä puuhassa hyvät pisto-ominaisuudet ja se että miekka ei taivu miten vain ovat eduksi.
* Jos muuten aivan samannäköisen miekan terä taas kapenee voimakkaasti se ei toimi panssaroitua vihollista vastaan mutta on näppärä ja nopea viiltely-kikkailuase sellaiselle joka haluaa olla näpsäkkä miekkasankari.
* Ja jos taas nähdään ase jonka kaukaisessa päässä on paljon painoa, tiedetään että se on hidas ase jolla halutaan huitoa kovaa jolloin se ei ole mikään pistomiekkailijan valinta.

Ja niin edespäin.

Descartesin mitta täyteen - ja muita detaljeja

Filosofiaa pidetään usein kynäniskojen puuhana. Jopa sellaisena joka näivettää. Se ei toki olekaan mitenkään fyysinen harrastus. Jotkut filosofit, kuten Michel de Montaigne (1533-1592), onkin korostanut sitä että hän oli huono miekkailija ja ratsastaja.

Mutta toisaalta ei voi olla huomauttamatta että Platon (427-347 eaa.) tunnettiin paitsi filosofina niin pankrationin taitajana. Ja se laji oli nykyajan mittapuihin verrattuna raaka. Ja osa filosofeista on myös ottanut kantaa itsepuolustuksellisiin asioihin. Mikä ei tietenkään yllätä siinä mielessä että miekkailutaitoja on pidetty osana kunnon sivistyneen gentlemannin kansalaistaitoja.

Ja kun filosofit eivät ole mitenkään erityisen yksimielisiä mistään, ei pidä yllättyä että ohjeet ovat hyvin kaukana toisistaan.
* René Descartes (1596-1650) tunnettiin miehenä joka kantoi miekkaansa mukanaan. Hän oli myös kuuluisan ranskalaisen miekkailusuuntauksen opettajan, Besnardin, opissa. Nuorena päivinään hän kävi myös kaksintaistelun niistä harvoista aiheista joissa se on kenties aiheellista, naisen vuoksi. Descartes voitti kaksintaistelun ja säästi vastustajansa hengen, joka on kenties hienoin tapa lopettaa kaksintaistelu. Descartesin ohjeena oli se, että hän piti aseen pituutta tärkeänä. Hänen ajatuksensa oli se, että etäisyydenhallinnan avulla se jolla on pidempi ase on etulyöntiasemassa. Miekkailussa ja rakkaudessa geometrian ja mitan ystävä tiesi että koolla on väliä.
* Tämän vastakohtaa edustaa sitten John Locke (1632-1704) joka korosti lähitaistelun ja painitaitojen merkitystä. Hänestä taitamaton miekkailuja jolla on painitaidot kohtuullisen hyvässä kunnossa pärjää kyllä huonolle tai keskinkertaiselle miekkailijalle. Hän korosti sitä, että hyviä miekkailijoita on vain hyvin vähän. Miekka oli Lockelle lähinnä väline jonka avulla pääsi miekkailuetäisyydeltä painietäisyydelle.

Luonnollisesti molemmissa näkemyksissä on puolensa. Eivätkä ne toki ole täysin toisensa poissulkevia, voihan painiin mennä hieman pidemmänkin aseen kanssa. Erityisesti taidon vaikutus siihen mikä on kannattavaa on kuitenkin se mihin kannattaa kenties eniten kiinnittää huomiota.

Että kaikki ei menisi käsille

Olen muutaman kerran kokeillut rapieria, ja en ole pitänyt siitä. Tähän on karkeasti ottaen yksi syy. Se, että se vaatii aivan liikaa. Syy ei tavallaan ole siinä että se olisi jotenkin "homoa", vaan koska minussa ei ole "riittävästi miestä" siihen. (Mikä on tärkeä huomautus.) Jos pitkällä miekalla harjoittelu on raskasta ja väsyttävää, rapierin kanssa kyseessä on, ainakin minun kohdallani, aivan puhtaasta kivunsiedosta. (Tosin minulla on säännöllisesti särkyjä joka tapauksessa ja tämä voi olla liitoksissa niihin.) Pitkän miekan ergonomia on minulle paljon parempi.

Olinkin hieman yllättynyt kun eräs hyvä miekkailija korosti että hänestä pitkämiekka on nuorten miesten laji. Hän korosti että siinä räjähtävästä voimasta on erityisen paljon hyötyä. Sen sijaan hänestä rapierilla pystyy hoitamaan asioita paremmin vanhanakin. Tämä tuntuu omituiselta ja huonosti yhteensopivalta tuon "ergonomiakäsitykseni" kanssa. Ja itse koen tämän "ergonomiakysymyksen" melko lailla koeteltuna ilmiselvyytenä.

Mutta kenties näiden kahden välillä onkin jonkinlainen yhteys.

Jos mietitään rapieria, se ei paina enempää kuin pitkämiekka. Ne ovat suunnilleen samanpainoisia. Oleellisin ero on siinä miten niitä pidetään ja käytetään. Rapierin kanssa asetta pidetään paljon ojossa suoraan edessä. Tämä on se kivun lähde. Kun pitää kättä suorana edessään puolitoista tuntia, tietää pitäneensä.

Pitkässä miekassa on sen sijaan paljon asentoja joissa kädet ovat lähellä ruumista. Etenkin italialaisessa miekkailussa tämänlaiset asennot ovat enemmänkin pääsääntö kuin poikkeus. Posta di Fenestrassa kädet ovat pään vierellä, Posta di Donnassa lähes olalla. Porta di Ferro on hyvin levollinen. Näissä asennoissa käsiä voi pitää paljon kauemmin ilman että huomaa pitäneensä. Oikeastaan ainoastaan Posta Longassa kädet ovat suoraan eteenpäin.

Oleellinen kysymys on "miksi". Ja nähdäkseni tärkein yksittäinen syy on väistin rakenne. Rapiirin kohdalla pistomiekan pisto-ominaisuus voisi viedä mielikuvat siihen että pistoasetta pidettäisiin eri tavalla kuin viiltoasetta. Mutta nähdäkseni tämä ei ole tässä se tärkein elementti. Sillä jos katsotaan erilaisten sapeleiden käyttöä, voidaan huomata että niissä osassa käytetään varsin ojossa olevia perusasentoja. Ja vaikka schiavonnien tai muiden korikahvallisten miekkojen (basket hilted sword) käyttöä katsellessa voi huomata että niissäkin on iso annos sitä minkä minä koen "epäergonomisuudeksi".

Nähdäkseni syynä on se, että vaikka pitkän miekan väisti on tavallaan hyvä ja suojaa melko hyvin, niin se ei kuitenkaan tarjoa kovin totaalista suojaa kädelle. Käsi joka on suoraan ojossa on helppo maali. Siksi Posta Longan ideana on se, että sitä käytetään tilanteissa joissa miekan terä suojaa kättä niin että vastustaja joutuu jotenkin menemään sen ulottuville (tai jos on ovela, kiertämään sitä) päästäkseen käsille.

Kun miekka on vaarallinen heti kun olet iskemisen ulottuvilla, on selvää että pitkällä miekalla on nimenomaan järkevää pitää käsiä kaukana vastustajan aseesta ja iskeä täältä hyökkäyksiä. Kädet ovat maalina hyvin hyvin vähän aikaa. Ja tässä vahvasta räjähtävyydestä on taatusti hyötyä.

Sen sijaan rapiirissa on käden ympärillä paljon suojaa. Silloin on järkevää pitää sitä edessä. Tästä asennosta pääsee tekemään salamannopeita hyökkäyksiä ja ase on koko ajan valmiina suojaamaan erilaisia linjoja. Nyrkkisääntönä onkin se, että mitä useampi suojakaari miekassa on, sitä todennäköisemmin senlaisen käyttöön keskittyvä tyyli pitää asetta ojossa. (Pelkkä väistipalkki tai nyrkin yli menevä kaari ei tässä vielä paina paljoa, mutta tästä enemmän on enemmän.)

Kysymys on tavallaan vähän samasta kuin bucklerin kanssa. Siinäkin pikkukilpeä pidetään usein ojossa hyvin raskaalla (ja minulle kivuliaalla) tavalla koska siten se suojaa hyvin. Koska siinä käsi ei ole maali vaan kilpi jonka taakse voi mennä itse suojaan.

Teräasekompromisseja ; Koko juttu on kaksiteräinen miekka

Eräässä sanontoja käsittelevässä keskustelussa nousi esiin väite siitä että yksiteräisen ja kaksiteräisen miekan välinen ero on siinä että yksiteräinen miekka olisi niille jotka katsovat vihollisen asetta ja jotka haluavat suojata itseään. Ja miten kaksiteräinen miekka taas on sellaiselle joka katsoo vihollista ja joka ei välitä itsen suojaamisesta. Ajatus on jotain jota vain kielestä kiinnostunut voi kehittää. Se nimittäin sopii hyvin sanontaan "kaksiteräinen miekka". Itse kuitenkin harjoittelen pääasiassa pitkällä miekalla. Joka on kaksiteräinen miekka sillä tavalla millä miekat ovat kaksiteräisiä.

Jotenkin ajatus on myös ymmärrettävä. Onhan miekassa yksi terä koko ajan itseä kohden. Joten teoriassa miekan voisi painaa itseä vasten ja näin teloa itseä omalla aseella. (Harva ihminen ajattelee kuitenkaan että yksiteräistä katanaa käyttävät samurait ajattelevat vihollisen miekkaa ja olisivat ensisijassa defensiivisiä.) Tämä ei kuitenkaan ole kokonaisuuden kannalta kovin relevantti uhka. Sen sijaan on katsottava miksi jotkin aseet ovat yksiteräisiä ja kaksiteräisiä.

Täydellinen lippu ISIS -järjestölle
Valitettavasti Essex on ehtinyt
viedä sen ensin.

On hyvä aloittaa sapeleista. Ne ovat yksiteräisiä aseita. Niiden viilto-ominaisuuksia on korostettu kaarevalla terällä.
* Sapelin terän kaarevuus on hyödyllinen sillä siihen saadaan pitkä leikkauspinta jolla saadaan viillettyä tehokkaasti. Terään saadaan myös massaa kärkeen asti jolloin iskut ovat sielläkin voimakkaita ja tehokkaita.
* Tämä tehdään uhraamalla pisto-ominaisuuksia. Toki kaarevan sapelin kärkeen voidaan jättää pitkä "leikkaamaton" piikkikin. Tämänlaisella terällä pistäminen on hämmentävää ja vaarallista. Mutta tällöinkin pisto on heikko verrattuna suoran aseen pistoon. Sillä suorassa aseessa voima välittyy suoraan. Kaartaessa osa voimasta "vuotaa" aivan muualle.
* Sapelin toista puolta ei teroteta. Tämä on järkevää sillä viiltävän terän ei ole hyvä taipuilla hirveästi. Jotta terästä saadaan tarpeeksi nasakka voidaan takareunasta tehdä riittävän paksu. Ja sitten muu osa miekasta voidaan teroittaa tähän. Ja näin saadaan tehtyä loivempi teroituskulma. Joka sekä keventää asetta että mahdollistaa sen, että aseesta tehdään hyvin terävä.
* Tosin niissä on usein aavistus kahdesta terästä : Kärjestä on usein leikattu osa pois ja tätä "leikkauspintaa" on teroitettu. Näin mukaan on saatu jonkin verran toistakin terää. Mutta näin ei ole tehty aina. (Se vain muistuttaa että yksiteräisen ja kaksiteräisen aseen välinen ero on osittain harmaasävyinen.)
* Toisaalta osa yksiteräisistä aseista on tehty sen vuoksi että niitä on helpompi tehdä. Silloin kyseessä ovat enemmänkin messerin kuin sapelin tyyliset aseet. Kaksiteräisiä aseita on ollut vaikeampi tehdä.
* Jos pitkää miekkaa verrataan sapeliin voidaan sanoa että suoran kaksiteräisen kohdalla on kyse enemmänkin siitä että etenkin aivan terän kärkiosan viilto-ominaisuuksissa annetaan hieman periksi sapelille. Ja pisto-ominaisuudet otetaan vahvemmin mukaan yhdeksi vaihtoehdoksi. Joskus tosin on myös sellaisia kaksiteräisiä miekkoja jotka ovat hyvin kärkipainoisia. Niiden pisto-ominaisuudet eivät ole hyviä. Niillä on viilto-ominaisuuksia hyvin kärkeen asti ja ne ovat itse asiassa usein nimenomaan "kaksi kaarevaa terää jotka kohtaavat keskellä". Ne ovat kuitenin tämän ratkaisun vuoksi kokoonsa nähden hyvin painavia.
* Tärkein ero yksiteräisen ja kaksiteräisen miekan välillä on se, että iskua "palauttaessa" kaksiteräisen kanssa ei tarvitse kääntää rannetta ja yksiteräisen kanssa on pakko. Kääntämättä toiminta on pikkiriikkisen nopeampi. Ja toisaalta on vaikeampaa ennakoida seuraavia tekniikoita kun variaatiota on enemmän.
* Pistomiekka onkin sitten erikoinen. Sillä niissä on "kolmiteräisiä aseita" joissa on tavallaan kysymys vain piikistä. Sapeliin verrattuna voidaan huomata että pisto-ominaisuudet ovat oikeastaan täysin korvanneet viilto-ominaisuudet. Joku voisi sanoa että jotkut pistomiekat jotka ovat hyvin pitkiä ja keveitä ovat vaatineet hollow-grind -ratkaisun. Ja niissä on tavallaan kolme terää. Mutta niiden viilto-ominaisuudet ovat hyvin heikkoja ja nopeasti levenevä terä johtaa siihen että haavat ovat väkisinkin hyvin pinnallisia. Näin ollen niiden kanssa huitominen on suunnilleen yhtä tehokasta kuin ohuella oksalla piekseminen. Eli niillä annetaan enemmän selkäsaunoja kuin surmataan vihollisia. Niiden koko funktio on siinä että on mahdollisimman pitkä pistoase ja muu rakenne vain tukee tätä pistoa.

Kaiken kaikkiaan teräaseissa on aina kysymys kompromissista. Tekemisen vaikeus, aseen keveys, iskun voima, aseen ketteryys, pisto-ominaisuudet, viilto-ominaisuudet ja efektiivinen ulottuvuus näissä kaikissa ovat sellaisia että kun otat jotain lisää joudut käytännössä väkisin uhraamaan jotain muuta. (Jos haluat lyödä tehokkaasti joudutaan usein siirtämään painopistettä kauemmas joka hidastaa asetta ja tekee siitä vähemmän ketterän ; Jos teet terästä ohuen se kevenee mutta taipuu helposti viillossa jolloin viilto-ominaisuudet heikkenevät. Jos teroitat terän tylsäksi, ase kestää enemmän...) Moni hakee "täydellistä miekkaa" mutta kyseessä on yleensä kompromissista.

Pieni asia : Hyvä miekan kädensija

Ensimmäisen miekkani kädensija on hyvä. Olen itse asiassa ostanut sen pääasiassa tämän yhden piirteen vuoksi. Miltei kaikki miekkaa ostavat puhuvat kädensijan merkityksestä. Ja kaikista on tärkeää ostaa miekka joka tuntuu hyvältä. Ja siksi minun olikin hämmästyksekseni todettava että hyvin monet tuntuvat pitävän hyvänä kädensijana jotain aivan muuta.

Nimittäin ihmiset tuntuvat kiinnittävän enemmänkin huomiota siihen miten ase on painotettu ja kutsuvat sitten tätä samaksi kuin sitä että miekka sopii hyvin käteen. Tämä tosin johtaa siihen toiseen ongelmaan. Nimittäin siihen mikä on "hyvä painotus". Itse asiassa myös painotus on tärkeä asia miekkaa. Mutta ihmisillä on tässä hieman yksioikoisia käsityksiä. ;

Lisäksi joidenkin validien
kädensijojen muoto
on eriskummallinen.

Karkeasti ottaen jos aseen painopiste on kaukana kädensijasta tämä tuomitaan "huonoksi painotukseksi". Tämä on sinänsä järkevä ajatus että jos aseen painopiste on lähellä kädensijaa, aseen kärkeä on nopeaa siirrellä. Ja näin aseeseen todellakin syntyy sellainen tuntuma että sitä on helppoa käsitellä. Valitettavasti nimenomaan monet taistelukelpoiset aseet on tarkoitettu muuhunkin. Niillä on esimerkiksi haluttu lyödä ihmisiä lujaa. Jos aseella täytyy pikatökkiä ystäviä ja kerätä pisteitä kädensijaa lähellä oleva painopiste on tärkeä. Mutta jos pitääkin lyödä viholliselta irti raajoja, on hyödyllistä siirtää painopistettä kärkeä kohden. Äärimmäisessä päässä tätä logiikkaa on kirves jota on syystä käytetty sota-aseena. Niiden tasapainopiste tekee niistä toki hitaita ja moni kokisi miekassa asian niin että siinä olisi "huono painotus". Tässä kohden painotuksen on tietenkin sovittava miekan muuhun rakenteeseen ja siihen miten sitä on tarkoitus käyttää. (Se ei ole siis "pelkkää sattumaa" tai "puhdas mieltymys".)

Tosin koristeellisia
aseita voidaan tehdä
aivan funktionaalisiksi.

Aseen painopiste ei kuitenkaan oikeastaan ole kädensijan ominaisuus. Tai oikeastaan se ei ole pääosaltaan kädensijan ominaisuus. Tässä on kenties helpompaa miettiä sitä mikä kädensijasta tekee hyvän tai huonon. Osa kädensijoista on huonoja melko triviaalilla tasolla ilmiselvistä syistä. Ne ovat esimerkiksi liian ohuita kestääkseen käyttöä. Toisaalta niistä voi saada tikkuja tai niihin on voitu kietoa rautalankaa huonosti, sellaisella tavalla että punos pureutuu käteen ja aikaansaa haavoja. Myös erilaiset hienot kiviupotukset on vaikea tehdä sellaisella tavalla että ne eivät olisi muuta kuin kädensijaa huonontavia. ~ Useimmiten noita ominaisuuksia on kuitenkin vain koristemiekoissa, joiden kohdalla on oikeastaan omituista pitää kiviupotuksia ja vastaavia virheinä. Tosin samoin niiden kohdalla on melko triviaalia miettiä painotuskysymyksiä.

Mutta jotkut ratkaisut tuovat ongelmia. Osa käyttää joko liian massiivista tai läpileikkaukseltaan pyöreää kädensijaa. Ongelmana on se, että kädensijaa täytyisi voida käyttää mukavasti. Ja toisaalta hyvän kädensijan on syytä olla terän suuntaan littana. Useimmiten muodoksi päätyy soikeahko. Tämä on tärkeää sillä kädensijaa on helpompi painaa sormilla kämmentä vasten. Ja lisäksi se antaa idean siihen missä suunnassa terä on. Pelkällä kosketuksella. Olen laittanut kuitenkin tähän viereen kuvan lapinleu'ustani. Siinä tämä kahvan soikeus on tehty. Siinä on itse asiassa jopa kätevä syvennys joka sopii etusormella puristavaan otteeseen erinomaisesti. Se on tältä osin muotoiltu todella hyvin. Siinä on kuitenkin ongelmia. Ongelmia jotka johtuvat siitä että se on työkalu eikä taisteluase. Jos sillä nimittäin tekee kunnollisia iskuja joissa on työntäviä viiltoja (pull cut), sileäksi lakattu hieno kahva luistaa sen verran että ote liukuu kohti terää. Ei ole mukavaa lyödä itseään sormille ja kämmeneen omalla aseella. Ja koska leukuun ei ole laitettu väistiä tai muuta joka estäisi fyysisesti käden liukumisen, juuri näin voi käydä. Kahva ei ole huono edes taisteluaseeksi, mutta se kieltämättä rajoittaa sen käyttöä.

Oman ensimmäisen miekan erinomaisuus on itse asiassa kiinni vielä muustakin. Siinä on useita hyviä ratkaisuita. Se on ovaali ja soikea. Se on päällystetty sellaisella nahalla joka ei luista. Väisti estää käden liukumista. Kahvassa ei ole teräviä kulmia. Pommelissakaan ei ole kulmia vaan päin vastoin se on sen muotoinen että siihen pystyy hyvin tarttumaan tarvittaessa toisella kädellä. Ja sitten näiden "vakiovarusteiden" lisäksi nahka on ommeltu saumalla joka on juuri sopivan paksuinen. Sauma on sen verran pystyssä että sen tuntee mutta ei niin korkea että se painaisi. Ja se on suoraan terälinjassa niin että sinut voidaan sokaista ja tiedät tasan tarkkaan missä terän linja on. Ja sitten se sopii juuri minulle. Minulla on hyvin pienet kädet. Kahvassa on ensin pieni paksuntava rengas ja sen jälkeen se lähtee ohentumaan kohti pommelia. Tämä on juuri sen paksuinen että kun otan miekan käteen, vako jää keskisormen ja pikkurillin väliin. Ohentuma on jo pikkusormen puolella. Kahvan voi näin ollen oikein sovittaa juuri omaan kämmeneen. (Mikä on yksi syy siihen että suosin sitä että käyn itse ostamassa omat miekkani.)

Mikä tekee tehokkaan itsepuolustustekniikan? (Case study)

On hyvin tavallista että tarinoissa itsepuolustuslajeja lähestytään siten että esitetään jokin ylenmääräisen hieno tekniikka. Tämä on tietenkin salaista tietoa, ja tekniikasta tekee hienon se että tälle ei ole vastatekniikkaa. Eli on jokin yksi voittamaton kikka jota käyttämällä saavutetaan voitto ilman mitään riskiä itselle.

Jossain määrin salailu ja tehokkaat tekniikat ovatkin olleet arkea. Miekkailutekniikoita on esimerkiksi jaettu ilman kuvia epämääräisten merkeversejen kautta, jolloin ulkopuolinen ei voi napata salaisuuksia vaan taitoihin on vihittävä. Kuitenkin samalla ajatus voittamattomasta tekniikasta on väärä. Sillä jokaiseen tekniikkaan on olemassa vastatekniikka.

Moni itse asiassa tiedostaa tämän. Ja menee tästä sitten suoraan mystiikan puolelle. Eli ajatellaan että mikä tahansa käy. Tosiasiassa toiset tekniikat ovat paljon parempia kuin toiset. Tätä voi olla kenties vaikeaa selittää ilman tarkempia ohjeita. Mutta yritän lähestyä tätä yhden tekniikan kautta. Otan esimerkiksi pistonvaihdon (exchange of thrust) sellaisena kuin itse Fiore dei Liberi on sen esittänyt. (2. Master, 9th play.) Se on siitä hieno tekniikka että se voidaan kuvata siten että molemmat osapuolet lähtevät samasta asennosta. Ja molemmat myös pistävät. Näin ei tule hirveän monimutkaista vertailua jossa pitäisi kikkailla viillon, piston ja muiden vastaavien eroilla. Aloitan visuaalisesti. Tein pikaisen raapustuksen jossa on kaavamaisesti piirretty se oleellisin konteksti.

Kuva on kolmiosainen.
* Ylimmässä on alkutilanne jossa molemmat osapuolet ovat samassa lähtöasennossa (tutta porta di ferro). Se on lähinnä konteksti eikä siitä ole juuri tämän enempää sanottavaa. Oletetaan kuitenkin että seisojien häntäluut ovat oikeassa asennossa.
* Toisessa kuvassa kuvataan miten uhkaava pisto toteutetaan siirtämällä miekka eteen ja astumalla (passare) eteenpäin siten että takajalka tulee eteen ja päästään hyvään toiseen perusasentoon (posta longa). Näin syntyy pisto jossa on hyvin nopeutta, se kulkee hyvän etäisyyden päähän ja se on myös melko vahva. Se on tehty oikein ja se on kaunis.
* Alin kuva on sitten se varsinainen pistonvaihtotekniikka joka tehdään jos ylläoleva pistotilanne tulee vastaan eikä ole innokas vain ottamaan sitä passiivisesti vastaan. (Mikä teitä kutakin haluttaa, minä en tuomitse.) Koska tuollaisessa raapustelukuvassa on vaikeaa piirtää horisonttia ja avaruudellisia ulottuvuuksia olen yrittänyt luoda illuusiota astumisesta katsojasta poispäin sivulle ja eteenpäin jättämällä yhden kengän valkoiseksi. Mekaanisesti tässä siirretään oma ase eteen torjumaan ja astutaan vinosti eteen etujalka edessä pitäen ja takajalka takana pitäen (accressere) samalla kun kärki pidetään kohti vihollisen päätä tai kurkkua vasten.

Kun mietitään miksi tuo viimeisin askel tehdään juuri tuolla tavalla eikä muutoin on mietittävä montaa asiaa. Ja näiden tiedostaminen on se mikä tekee hyvän tekniikan ja huonon tekniikan. Ensinnäkin voi sanoa että pelkän pistontorjunnan voi yleensä tehdä varsin kepeästi. Ja laiska mies voisi leikata paljonkin pois.
* Mainittua askelta ei välttämättä tarvita. Kun torjunnassa pistäjällä on vahva linja ylhäältä alas, on tuossa asennossa torjunta helposti sivusuunnasta. Näin oma vahva linja on vihollisen heikkoa linjaa vastaan. Pisto siirtyy usein syrjään hyvinkin vähällä voimalla.
* Toisaalta pelkkä astuminen vinosti eteenpäin on se minkä tavallinen ihminen kutsuu nimellä väistö. Kun et ole piston linjalla niin se ei osu.

Mutta tämä laiskuus on vain osatotuus. Se on hieman sama kuin menisi aivan alkeistasolle ja selittäisi että pistoon hyvä reaktio on se, että sen torjuu. Itse asiassa hyvin moni ajattelee että jos vastustaja pistää ja sen torjuu, niin kyseessä on jo onnistuminen. Tuossa on kuitenkin iso parannus se, että ymmärtää että esimerkiksi kuvattu pistonvaihto on hieno juuri siksi että se ei vain torju. Se on tekniikka jossa samanaikaisesti torjutaan hyökkäys että hyökätään itse. Ideaalina on se että vastustaja ei ehdi rakentaa uutta hyökkäystä koska torjunta loppuu siihen että oman miekan kärki on toisen silmässä tai jossain muussa paikassa jonne ihmiset noin yleensä eivät halua miekkaa. (Toki moni outo asia saa itse kunkin tikittämään enkä lainkaan tuomitse niitä jotka haluavat.)
* Moni itse asiassa tykkää torjua laajassa kaaressa koska se tuntuu vahvemmalta. Tällöin miekan kärki ei osoita vihollisen päähän. Se, että joutuu erikseen siirtämään kärjen kohti naamaa vie aikaa. Ja tämän ajan kuluessa vastustaja ehtii esimerkiksi tehdä sellaisia asioita kuin vastatekniikoita. Siksi on tärkeää että pisto osoittaa naamaan eikä heilu sinne tänne.

Se mikä pistonvaihdosta tekee hienon on se, että se huomioi hyvinkin useita vaihtoehtoja jotka ovat lähellä pistoa. Eli ne näyttävät pistolta mutta toimivat hieman eri tavalla.
* Voi olla että pistäjä onkin ketterä pirulainen joka pistää siten että hän tukeekin aseen lapetta vaihtamalla asentoon jossa miekkaa pidetään hieman eri tavalla kädessä (bicorno). Ero on suoritteena pieni mutta se muuttaa rakennetta oleellisesti. Se tukee heikkoa linjaa niin että se vahvistuu melko paljon. Koska pistäjä astuu samalla kun hän pistää hänellä on massaa tukemassa pistoa. Ja koska tässä pistonvaihtaja torjuukin vahvan linjan vastaan toisen vahvaa linjaa vastaan, on pistäjä etulyöntiasemassa. Kun itsekin tukee torjuntaansa astumalla saa torjuntaan massaa ja tämä siirtää etulyöntiaseman takaisin torjujalle. Näin ollen torjunta toimii askeleen kanssa vaikka normaalin piston sijasta tulisikin jotain hieman erikoisempaa.
* Lisäksi voi olla että pistäjä on kieroutunut paskiainen joka siirtää miekkansa syrjään torjuntalinjalta ja jatkaa pistoa sen jälkeen (feint). No, tässä vaiheessa toimii se mikä jo tuli mainittuakin. Astuminen on myös väistö. (Tämän feintin voi tehdä myös bicornoon päättyvän pistoa tehtäessä ja tämäkin vaihtoehto hoidellaan tässä tekniikassa pois päiväjärjestyksestä samasta syystä samalla tavalla. Olemalla siellä missä vastustajan miekan kärki ei ole. Jota pidetään yleisesti ottaen hyvänä nyrkkisääntönä näissä asioissa.) Puhdas väistö ei tietenkään ole aivan ihanteellinen tilanne, mutta se ei ole järjettömän huono koska joka tapauksessa kun toisen ohimennyt pisto on lopussa on oman miekan kärki jo vastustajan silmässä, joten useimmiten vastustajalla ei ole aikaa reagoida ja iskeä siihen paljastuneeseen puoleen.

Samalla on kuitenkin muistettava että pistonvaihtoon opetellaan vastatekniikoita jo varsin pian alkeiskurssin jälkeen. Kysymys ei ole voittamattomuudesta vaan siitä että hyvä tekniikka toimii paljon laajemmissa tilanteissa ja huomioi tilanteen kannalta relevantteja vaihtoehtoja joita vastustaja voi tehdä. Kun miettii että tämä kaikki käydään läpi jokaisen tekniikan kohdalla ja näistä rakennetaan systeemi, voidaan puhua varsin suuresta määrästä huomioituja asioita.

Veriurista - ja siitä miten kolme terää on yksi terä

Jos katsotaan erilaisten kaksiteräisten miekkojen rakennetta, on tavallista että terän läpileikkaus on nelikulmio (diamond cross-section). Toki äärimmäisen littana nelikulmio. Tällöin terä on molemmista päistä terävä ja paksunee kohti terän keskikohtaa. Joskus näihin aseisiin on kuitenkin lisätty veriura (fuller), jolloin läpileikkaus ei enää olekaan neliömäinen. Tätä kutsutaan veriuraksi, ilmeisesti sen vuoksi että hyvin levinnyt ja globaali uskomus kertoo että tämä ura olisi terässä sen vuoksi että veri virtaisi sen kautta hyvin haavasta. Tämä ei kuitenkaan ole se oikea ja tosiasiallinen syy sille miksi näitä uria on rakennettu.

Helpoiten ymmärrettävä seikka on siinä, että veriuran kohdalla miekasta poistetaan terästä. Se keventää miekkaa ja vaikuttaa miekan tasapainopisteeseen ja muuhun vastaavaan. Hieman vaikeampaa on sen sijaan ymmärtää että veriura on itse asiassa myös rakennetta tukeva innovaatio. Tämä perustuu epäintuitiiviseen fysiikkaan. Perusperiaate on toki sen tyylinen että sitä on helppoa kokeilla kotonakin. Jos otat ohuen siivun pahvia, pidät sitä suorassa ja asetat sen reunan seinää vasten, pahvi taipuu melko pienellä voimalla. Jos taivutat tästä samasta pahvista U:n muotoisen, se taipuu paljon vaikeammin - kunhan vain se U:n muotoinen kaari on seinää vasten. Pyöreä vesapaperirullan jämäkartonki jonka O painetaan seinää vasten on sitten hyvin nasakka vaikka sekään ei ole mitään oleellisen kestävää pahvia. Sitä saa rutata kämmenselällä seinää vasten melko lujaa ennen kuin rakenne murtuu.

Onkin hieman yllättävää että veriura estää lappeensuuntaista taipumista. Se tekee aseesta jämäkämmän pistoille. Tätä tarkoitusta varten miekkoihin on käytetty myös sellaista muotoilua jossa ei olekaan tehty veriuraa, vaan aseen terää on hiottu siten että keskikohta on korkealla ja terät yhtä kaukana kuin muutoinkin. teräosat vain kaartuvat miekan keskustaa kohden. Näin syntyy terävänä alkavat ja ekspontenttikäyrää muistuttaen kaarevasti keskikohtaa lähenevän mallinen teräprofiili (hollow ground cross section).

Asiaa ei kuitenkaan ole jätetty tähän. Jos otetaan smallsword ja estoc -tyylisiä miekkoja, voidaan huomata että niissä on kolmikulmainen terä. Terät näissä miekoissa ovat hyvin usein kolmioita joiden kaikki kolme tasoa on kaareutettu (triangular hollow ground). Smallsword on kohtuullisen pieni yhden käden ase kun taas estoc on todella massiivisen pitkä piikki. Tätä ratkaisua on käytetty koska molempien aseiden viilto-ominaisuuksista ei ole oikeastaan juurikaan välitetty. Tämänlainen teräratkaisu ei johda hyvään leikkaavaan terään. Mutta se tarjoaa hyvän eston terän taipumiselle. Jos halutaan pistää vastustajaa, on hyvä muistaa että taipuisa pisto ei ole kovin haluttava. Tavoitteena on saada terä uppoamaan vastustajaan ja jos kärki taipuilee, se voi helposti vääntyä pois vahingoittamasta. On järkevää hakea painoonsa ja pituuteensa nähden mahdollisimman napakkaa ja taipumatonta terää nimenomaan pistoaseisiin. Tällöin ase ei kuitenkaan enää oikein mitenkään ole viiltoase.