Shakkipelistä ja osuvan havaitsemisen konteksteista

On helppoa niputtaa asioita yhteen. Tästä voi seurata omituisia yleistyksiä jotka paljastuvat illuusioksi, harhaluuloiksi tai muiksi vastaaviksi kategoriavirheiksi.

Yksi niistä koskee shakkia Adriaan de Groot tutkikin shakinpelaajien havaitsemistapoja ja muistia. Tässä takana oli havainto siitä että vaikka ihmisen työmuisti on melko pieni, niin kykenemme kuitenkin suoriutumaan melkoisen ällistyttävistä suorituksista sen avulla. Mielemme onnistuu kategorioimaan asioita relevantilla tavalla yhteen ja tunnistamaan kuvioita ja hahmoja.

Ja tässä kohden tapahtuu tietenkin se, että shakkia pelaten oppii paremmaksi shakinpelaajaksi. Ja ihmiset oppivat muistamaan shakkiasetelmia tehokkaammin. Muitakin asioita shakissa tietenkin kehittyy. Mutta tässä blogauksessa keskityn tähän muistamisyksityiskohtaan. De Groot  tutkikin sitä miten näitä shakkiasetelmia muistetaan. Ja hän huomasi, että shakkiasetelmien muistaminen oli siitä erikoista että jos shakkiasetelmat perustuivat oikeasti pelattuihin shakkipeleihin, kokeneet pelaajat muistivat niitä huomattavasti paremmin. Mutta jos shakkiasetelmat arvottiin, eivät ekspertit olleet parempia muistamaan kuin muutkaan. ; Toisin sanoen shakinpelaajat havaitsivat ja muistivat tehtäväspesifejä nappulamuodostelmia. Havaitseminen ja mieltämisyksiköt olivat tapa jolla työmuistin pienuus käsiteltiin.

Tämä muistuttaa siitä että ihmiset kykenevät tunnistamaan ällistyttävän hyvin asioita. Mutta toisaalta he tunnistavat asioita väärässä kontekstissa väärin. Tai eivät osaa toimia erilaisessa kontekstissa oikein.

Tällä ajatuksella on merkitystä kognitiivisen uskontotieteen kannalta.

Ideaa siitä että ihmisen havainnointi on tehtäväspesifiä eikä toimi tehtävän rajauksen ulkopuolella relevantisti on itse asiassa jotain joka on hieman toisella tavalla muotoiltuna osana kenties yhtä parhaiten tunnettua kognitiivisen uskontotieteen ajatusta; Justin Barrettin ajatus ylihavaitsemisargumentti, josta olenkin kirjoittanut blogissani aikaisemmin.

Barrettin idea voidaan tiivistää ajatukseen siitä miksi pimeällä niin helposti säikymme pensaita ; Jos pensaassa ei ole mitään, ei ylireagoinnin hinta ole kovin suuri. Mutta jos jätämme yhden kerran reagoimatta ja pensaassa onkin peto, sen hinta on ollut kova. Havaitsemme intentioiden kaltaisia toimia oikein monissa tilanteissa. Ja laajennamme tätä joskus tilanteisiin jotka eivät ole niin ilmiselvästi oikeita. Tai ovat jopa useimmiten vääriä.

Tästä voisi tehdä twistin klassisempaan - ja ytimeltään ei niin psykologiseen - teologiaan.

Jos otetaan Paleyn kelloseppäargumentti, se nojaa siihen että havaitsemme taskukellosta että se on tehty. Näemme samoja piirteitä luonnossa. Ja tunnistamme ne niissäkin ikään kuin "suoraan ja samalla tavalla". Tässäkin on yhden kontekstin havainnointi jota käytetään toisessa kontekstissa. Ja kun se on tässä ensimmäisessä kontekstissa toimiva, niin se on sitten perusteltu myös jälkimmäisessä.

Väite on perustaltaan sellainen, että se ohittaa aika paljon asioita. Se on vähän kuin sanoisi että kun tunnistamme leijonia ja muita petoja kun ne ovat eläintarhassa rajatussa tilassa ja valaistuissa olosuhteissa niin sitten yöllä pensaissa pelkäämämme leijonat ovat nekin hyvin perusteltu uskomus. (Eli enemmän kuin "varmuudeksi järkevämpi tapa reagoida". Itse kontekstin siirtyminen tilanteesta toiseen ei ole niin ilmiselvä.

Tässä ajatuksessa on ongelmana se, että se nojaa analogiaan tavalla jossa taustaoletetaan että vertailu eläinten ja kellojen välillä on relevantti. Joka taas on tavallaan se josta tässä keskustellaan in first place. Tämänlainen asetelma on jotain josta Jennifer Faust moittisi kutsumalla temppua "begging the doxastic question".

Tässä mielessä voitaisiin sanoa että aivan kuten todennäköisesti yöllä pensaan lehdet heiluvat, ja vain harvoin siellä on Vantaan "kohususi", niin aivan samoin ihmisen design -kokemus luonnossa voi johtua ylihavaitsemisesta. Ja jos rakenteissa on samanlaisia piirteitä, niiden samanlaisuus voi olla syy miksi tätä ylihavaitsemista tapahtuu. Mutta silti niiden taustalla oleva syntymekanismi on erilainen. Biologisten piirteiden samanlaisuuksia voi aivan täysin hakea vaikka Steven Vogelin "Kissan tassut ja katapultit" -kirjan kuvaamista fysiikan reunaehdoista. (Elossa ja koossa pysyvän eläimen on noudatettava samoja reunaehtoja jotka estävät vaikkapa siltoja romahtamasta oman painonsa alla.) Tämä yhteys on analogisuutta mutta ei välttämättä syy.seurautta koskevaa samanlaisuutta. Joka on se jota Paley analogiassaan piilo-olettaa.

Tässä mielessä modernien kreationistien ajatus siitä että "biologitkin kuvaa biologiaa suunnitteluvertauksilla" pitää sisällään asennevammaa. Sitä taustaoletellaan mukana aika paljon testaamattomia premissejä joita ei ilmituoda mutta jotka otetaan ilmiselvyyksinä. Kenties edes tiedosteta.

Teoreettisen viitekehyksen puuttuminen

On melko tavallista että uskovaiset puolustavat teismin rationaalisuutta viittaamalla fysikaalisiin ilmiöihin joihin on uskottu vaikka niitä ei nähdä. Näissä tilanteissa on kysymys epäsuorasta havaitsemisesta. Malliesimerkkejä tästä ovat mustat aukot ja neutriinot. Mustat aukot sitä kautta että valo ei pääse pakenemaan niistä. Ja neutriinot siksi että vaikka niitä nykyään onkin havaittu, ei niitä oltu havaittu silloin kun niistä luotiin teoria. Jumala olisi siis samanlainen kuin nämä asiat.

Vertaus ontuu kuitenkin melkoisen vahvasti. Ja karkeasti syy on se, että Jumalaa ei käytetä selitysmallina. Eron voi tiivistää siihen että miettii fysiikkaa. Koska mustat aukot ja neutriinot ovat fysiikkaa, ei tämä tulkinta ole kovinkaan mielikuvituksellinen. On siis mietittävä mitä tieteenteossa tehdään. Ja fysiikan kohdalla tässä keskiössä ovat yhtälöt.

Mitä yhtälöt ovat fysiikan kannalta?

Fysiikan tieteenfilosofian kannalta yhtälöt ovat induktioita. Toisin sanoen niihin on tiivistetty kuvaus jossa on takana ääretön määrä väitelauseita jotka koskevat tiettyjä asioidentiloja ja niiden välisiä suhteita.

Otetaan melko tärkeä ja kohtuu yksinkertainen Diracin yhtälö. Yhtälö joka on spin-½ -hiukkasten, kuten elektronien, kvanttimekaaninen kuvaus.

Siinä on useita muuttujia ja yhtälön molemmin puolin on asioita. Tätä kautta yhtälöä voidaan muokata jopa alakoulusta tuttuun tyyliin. (Matemaattisesti sama tilanne voidaan kuvata ja järjestellä useilla erilaisilla tavoilla ja tätä kautta yhtälö pitää yhtä paikkaansa kunhan sitä käsitellään oikein.) Lisäksi muuttujat voivat olla muissa yhtälöissä ja niiden kautta muuttujia voidaan korvata toisilla asioilla jos ollaan ovelia ja kekseliäitä. (Jos E=mc² ja jossain kaavassa on johonkn väliin heitetty E, se voidaan korvata tällä mc²:lla.) ; Jos muut muuttujat tiedetään voidaan arvioida mikä se ei-tunnettu muuttuja on. Tämä vaatii tietenkin erilaisia järjestelyjä. Näistä järjestelyistä voidaan sitten hakea monenlaisia asioita. Esimerkiksi luoda kuvaus jossa haetaan hiukkasen gyromagneettista suhdetta:
μ=(2q)/(mc) Tässä kaavassa ja tilanteessa q on hiukkasen sähkövaraus, m on sen massa ja c on, kuten kaikki tietävät, James Clerk Maxwellin aaltomaisten sähkömagneettisten kentän häiriöiden etenemisnopeus tyhjiössä. Muitakin muuttujia voidaan hakea. Mutta tämä on hieno. Sillä muiden muuttujien mittaustavat ovat vakioituneet ja niiden suuruusluokat tunnetaan hyvin suurella tarkkuudella. Gyromagneettisen suhteen tutkiminen on ollut aiemmin vaikeaa joten tätä kautta ollaan saatu ennuste. Tämä ennuste on ollut sellainen että sen tutkiminen on ollut vaikeaa joten se on ollut ennuste joka on jäänyt tulevaisuuteen. Tosin nykyään tätä asiaa voidaan tutkia ja mitata.

Ideana onkin se että tämä yhtälö on teoria. Siitä voidaan erilaisilla kikoilla eliminoida joitain muuttujia jos tutkitaan tiettyjä ilmiöitä ilman että yhtälö lakkaa toimimasta. (Näitä poissieventämisiä tehdään jo peruskoulussa matematiikassa kun käsitellään yhtälöitä.) Yhtälöt ovat siitä käteviä että kun näitä ennusteita tehdään suuri osa niistä koskee sellaisia suureita joita voidaan mitata nykyään. Voidaan katsoa ovatko nämä päteviä. Kaava saa tätä kautta kokonaisuutena vahvistusta niistä asioista joita voidaan testata. Nämä vahvuudet korroboroivat koko kaavaa. Näin ollen vaikka aiemmin hiukkasen gyromagneettisen suheten tutkiminen oli haastavaa ellei mahdotonta, niin silti sen suuruusluokat voitiin ennustaa koska muu osa kaavasta oli niin vahva.

Arkijärjessä tätä ei välttämättä heti osaa ajatella. Sitä miettii vaan että "asian voi havaita tai eihavaita". Tosiasiassa fysiikassa yhtälö on se teoria. Ja tieteessä teoria on pienin tutkittavissa oleva yksikkö. Moni arkijärjellä ajatteleva esittää että teorioista voidaan nostaa deduktiivisesti hypoteeseja jotka ovat pienenpiä kuin tämä teoria. He ovat oikeassa että isosta teoriasta voidaan vetää tämänlaisia ennusteita. Kuitenkin on syytä tiedostaa että näillä hypoteeseilla testataan teorioita. Jos teoria ennustaa jonkin yksittäistapauksen, kuten vaikka gyromagneettisen suhteen kun kohteen massa on määrätty. (Valon nopeutta tyhjiössä on paha käsitellä muuttuvana muuttujana koska se on vakio.) Tällä testataan esillevääntämääni yhtälöä. Joka taas koettelee Diracin yhtälöä. ; Toisin sanoen hypoteeseja ei testata, vaan hypoteesien osuvuus ennusteen kanssa testaa teoriaa. Jonka malli yhtälö on.

Toisaalta omituisuuksilla suojellaan vakiintuneita yhtälöitä.

Jumalalla ei ole tämänlaisia piirteitä. Ja syy on siinä että Jumalaa ei käytetä selittämään havaittuja ilmiöitä. Jos mietitään mihin neutriinoteoriaa tarvittiin, syynä oli se, että betahajoamisen tutkimuksessa havaittiin piirteitä jotka rikkoivat liikemäärän säilymislakia. Koska tämä säilymislaki oli vahva, tätä suojeltiin falsifioitumiselta. Wolfgang Pauli näki että oli keino jolla liikemäärän säilymislakia ei rikottaisi. Tämä vaati sen että oletettiin jotain muuta joka liikkui ja jossa oli tätä mystistä säilymislakia haastavaa liikemäärää. Toisin sanoen neutriino suojasi vahvasti muun todistusaineiston tukemaa teoriaa. Generoimalla neutriino synnytettiin tilanne jossa liikemäärän säilymislakia ei rikottu. Tämä vaati ylimääräisen hiukkasen jonka havaitsemisesta tuli tulevia fyysikoita koskeva ennuste. Tätä ei pidetty ideaaliratkaisuna josta oltiin ylpeitä. Ennen kuin neutriinot todella havaittiin.

Jumalaa käytetään usein nimenomaan aukoissa. Eli on jotain selittämättömäksi koeteltua. Ja Jumalan perustoimintamalli on uskovaisten omissakin sanoissa "yksittäistapaus" ja "ainutlaatuiset tapahtumat". Eli Jumala on anomalia jolla peitetään anomaalisuuksia. On hyvin vaikeaa tietää mikä vahva fysiikan teoria jouduttaisiin falsifioimaan jos Jumalamuuttujaa ei olisi olemassa. Lisäksi uskovaiset eivät ole tekemässä tutkimusohjelmia joissa yritetään havaita "jumalaneutriinoa". He ovat myös tyytyväisiä tähän "voi olla" -tilanteeseen.

Asiaa mutkistaa se, että Jumala joko toimii luonnonlakien ulkopuolella tai saa rikkoa niitä yksittäistapauksissa. Näin ollen Jumala ei selitä mitään ilmiötä vaan on olemassa näiden ulkopuolella. Tätä kautta epäsuora havaitseminen ei ole ollenkaan samanlaista kuin tieteessä. Muu osa testatusta kaavasta ei sano että ei-tutkittavissa oleva muuttuja olisi tietyn suuntainen. Joten muuta kaavanosaa vahvistamalla ei saada varmuutta tähän ei-tutkittuun. Jumalan kohdalla epäsuora havaitseminen ei pidä sisällään teoreettista viitekehystä vaan jotain tunteilua siitä kun katsoo maalauksia ja reagointeja omaan sisäiseen puheeseen oman pään sisällä rukoiluprosesseissa.

nonsense-datum

Klassisesti kristinuskolla on ollut hyvin vahva ote Totuudesta. Tämä on toki siinä mielessä erikoista että tieteen ja tietoteorian kehityttyä nykyään kristinuskon tärkein rooli näyttää olevan siinä että se puolustaa tiedon maailmankuvallisuutta. Syynä on luultavasti se, että tietoa koskevat näkemykset ovat kehittyneet ajan saatossa sellaisiksi että on melko selvää että kristinuskoa kannatetaan tiedon sijasta tiedosta huolimatta.

Tässä klassisessa Totuusnäkemyksessä on ollut vallalla ajatus joka tunnetaan foundationalismin nimellä. Foundationalismin perustalla on ajatus siitä, että on olemassa perususkomuksia jotka ovat välittömästi oikeutettuja. Toisin sanoen niiden oikeutukseen ei tarvita muita asioita. Tämän premissin varassa foundationalismi elää tai kaatuu.

Descartesin ajatukset ovat tässä varmasti klassisinta malliesimerkkiä. Descartesin mukaan perususkomuksen tulee olla erehtymättömiä, kumoamattomia ja epäilyksettömiä. Hänestä tämä tarkoitti sitä että ihmiset aistivat Jumalan jumala-aistin avulla. Ja että Jumala oli hyvä ja kaikkivaltias joka ei valehtele meille ja on siksi antanut luotettavan järjen ja aistit, myös em. jumala-aistin.

Nykyaikana tätä asennetta on vaikeaa nähdä tämänlaista kartesiolaista kehää oikein minkään muun kuin psykologian kautta ; Uskonnollisen dogmaatikon on psykologisesti mahdotonta epäillä perusnäkemyksiä ja tästä ilmiselvyyden tunteesta vedetään asian ilmiselvyys. Klassisella foundationalismilla on tunnettuja ja hyvin ylitsepääsemättömiä ongelmia.

Toki Descartesin ajatuksissa on myös jotain oleellisesti osuvaa. Hänen cogito -oivalluksestaan kun vedettiin esiin näkemys jonka kautta omat sisäiset kokemuksemme ovat itse asiassa kumoamattomissa. Meillä on kokemus omista ajatukistamme. Ja tästä tiedämme että olemme. Tätä voidaan pitää perususkomuksena. Kenties jopa ainoana sellaisena.

Ajatusta on kuitenkin yritetty laajentaa moneen paikkaan. Esimerkiksi A. J. Ayer esitti että väitteet omista tunteistamme ja ajatuksistamme ovat kumoamattomia (incorrigible). Jos siis esimerkiksi väitän että en koe vihaa Jumalaa kohtaan, tätä omia tunteitani koskevaa väitelausetta ei mikään C. S. Lewis -sitaatti voi osoittaa vääräksi. Tätäkin voidaan pitää foundationalismille voimaa antavaksi ajatukseksi ; Se, että minulla on tämänlainen tuntemus osoittaa että se on Tosi. Eikä minun tarvitse argumentoida asiasta mitenkään muuten itselleni.

Kysymys on valitettavasti laajempi. Niin kovasti kuin haluaisinkin vain virnistää jokaiselle C.S. Lewis -sitaatille, niin joskus tunteitamme koskevat väitteet paljastuvat epäuskottaviksi. Tunteet heijatuvat toimintaan. Toiminta voi olla käyttäytymistä tai aivotoimintaa. Tunteet eivät olisikaan omiamme ja empiirisen käsittelyn ulkopuolella. C. S. Lewis -sitaatilla voi olla voimaa. Valitettavasti tämä tarkoittaa myös sitä että tämän tason ymmärrys ei olekaan täysin mikään tyylipuhdas perususkomus.

Lisäksi foundationalismilla on erikoisia vaikeuksia. Taustalla on esimerkiksi Humen huomioita siitä miten rakennamme yksittäisistä havainnoista todellisuutta kuvaavia näkemyksiä. Foundationalismin haasteena onkin em. ongelman lisäksi varmistaa sitä miten näistä perususkomuksista rakennetaan perustaa muille uskomuksille. Kysymys on siitä onko perususkomuksia riittävästi jotta niiden varaan voidaan rakentaa oikein minkäänlaista maailmankuvaa.

Foundationalismiin on tässä kohden rakennettu esimerkiksi G. E. Mooren kannattama sense-datum -teoria. Jonka mukaan kun ihmiset erehtyvät jostain havaitsemastaan asiasta, he erehtyvät tulkitsemaan asiaa joksikin muuksi. Mutta itse havaintokokemus on kuitenkin ollut perususkomus. Eli jos joku kokee jonkin vaikka jonkin väriseksi, tämä värikokemus on ollut aito.

Näiden kokemusten kriitikot ovat usein määrittäneet ilmiötä toisella tavalla. Näissä on otettu ei-foundationalistisia taustoja ja rakennettu esimerkiksi Sellarsin ajatus siitä että jos jotain koetaan jonkin väriseksi, niin tosiasiassa tämä väri tunnistetaan siten että vaikka ruskea on sitä miltä ruskeaksi koetut asiat ovat noin yleisesti näyttäneet. Tällöin ruskekin on induktioperustainen kokemusperäinen perusteltu tieto jonka takana on paljon tietoa a posteriori. Näin ollen ruskeuskin on jotain joka ei ole perususkomus, uskomus sinällään ja yksinään. Nämä ovat toki käteviä jos ei ole foundationalisti. Mutta foundationalisti ei varmasti vakuutu. Sillä tässä ei osoiteta ristiriitaa foundationalismin sisällä. Lähinnä tässä osoitetaan että ei-foundationalistinkin näkemys voi olla perusteltu.

Itse ongelma ei tätä kautta ratkeaisi. ; Foundationalisti voikin vaikka jaotella havainnot komparatiivisiin ja ei-komparatiivisiin havaintoihin. Ei-komparatiivisessa muodossa havaintodata koostuisi silti perususkomuksista. Kun taas Sellarsin kuvaama tilanne on sitä että havaintodataa käsitellään komparatiivisessa muodossa. Ja Sellarsin argumentti kuvaa vain tätä tilannetta. Jos väittää että kaikki havaintodata on komparatiivista, joutuu olettamaan että muunlaisia perususkomuksia ei ole. Ja tämä on vähän sitä että oletetaan mitä yritetään todistaa. Foundationalisti voi sitten vastavuoroisesti ihan itse oletella että muunlaisia perususkomuksia on ja päästä yhtä epätyydyttävään mutta yhtä huonoon/hyvään sisäisesti ehjään lopputulokseen.

Kuitenkin ongelma on laaja. Sillä edellämaintisemani Hume tuottaa kiusaa. Foundationalisti joutuu aina luokittelemaan käsitejärjestelmiä kielen ja muiden vastaavien kanssa. Ja tämä tuottaa ongelmia jopa silloin kun puhutaan ei-komparatiivisesta materiaalista. Goldman onkin osoittanut että käsitteellistäminen on aina vaikeuksissa ; Ei ole mitään deduktiivista tai induktiivista keinoa jolla aistikokemuksista mentäisiin ottamaan kantaa ympäröivään uskomusmaailmaan ilman että mukaan tulee heikkouksia.

Eli jos foundationalismin ympärille rakennetaan mitään niin aistikokemusten sisältö ja luotettavuus ovat toisilleen vastakkaisia. Aina jos yritetään puolustaa aistikokemusten sisältöä eli luoda sitä kautta vaikka jotain merkityksellistä maailmankuvaa joka sanoo tosimaailmasta yhtään mitään, luodaan järjestelmään epäluotettavuutta.  Jos taas rakennetaan perususkomuksista mahdollisimman luotettavia, käteen ei tahdo jäädä mitään muuta kuin oma olemassaolo kun taas kaikki muu muuttuu sisällyksettömäksi. ; Eli joko perususkomukset ovat sellaisia että niiden perususkomusluonne voidaan kyseenalaistaa. Tai sitten ne ovatkin sellaisia että niiden perusteella ei voi väittää oikein mitään maailmasta.

Siksi moni foundationalisti onkin hylännyt ajatuksen siitä että havainnot olisivat luotettavia. On rakennettu lievempiä malleja. Niissä esimerkiksi foundationalistisen teologi Alvin Plantingan ajatus warrantista on hylätty. Tässä yhteydessä on otettu esiin ajatus siitä että aistihavainnot ovat prima facie -oikeutettuja. Eli ne ovat jotain jotka voivat erehtyä. Mutta niihin luotetaan kunnes ne osoitetaan jotenkin vääriksi.

Toisin sanoen jos joku vaikka näkee värit väärin, se johtuu ympäröivästä kontekstista. On vaikka tarjottu esine valossa joka ei näytä sitä tavalliseen tapaansa. Ja näin ollen ulkoiset kokemukset ja kontekstisidonnaisuus on mukana vain sillä kannalla että ne voivat kumota perususkomuksen. Tämä ei ole uhka perususkomuksille sinänsä. Ajatus on siinä mielessä viehättävä että sen perusasenne tunnetaan fallibilismissa. On esitetty ajatuksia siitä että teorioita voitaisiin falsifioida eli kumota. Ja tämä kumoutuvuus ei ole osoitus siitä että teoria on epäluotettava. Vaan todiste siitä että sitä voidaan koetella.

Tosin prima facie -puolustettu foundationalismi ei ole fallibilistista. Sillä se ei vaadi perususkomuksilta kumottavuutta. Ja tästä onkin seurannut aika isoja vaikeuksia. Sillä foundationalismin tällä muodolla voidaan luoda suojia hyvin monenlaisille aistimusväitteille. Mitä tahansa väitteitä vaikka paranormaaleista kyvyistä tai keskusteluista Jumalan kanssa voidaan väittää. Voidaan vaikka esittää että LSD avaa mielen toisiin todellisuuksiin ja tätä kautta saadaan perushavaintoja toisesta todellisuudesta. Voidaan esittää että on henkilökohtainen kokemus Jumalasta ja että tämä ei ole tunteilua jossa Jumalusko laitetaan kumoamattomissa olevaksi premissiksi vaan havaintotasolla tapahtuva perususkomus.

Foundationalismi ei ole fallibilistinen. Joten se voi sanoa että kenties vaikka paranormaali telepatiakokemus on jotain jossa ihmiset epäonnistuvat usein. Eli vaikka ihmisellä olisi vankka kokemus omasta paranormaalista ajatuksenlukukyvystä he eivät kykene demonstroimaan kykyjään valvotuissa olosuhteissa skepsis-ry:n - tai skepsistä paremmin rakennetuissa koejärjestelyissä - missään. Voidaan vain sanoa että tämä näyttää että joskus tämä aistihavainto on väärä mutta prima faciae -luotettavuus on yhä säilynyt. Lehrer onkin huomauttanut että väitettä paranormaaleista kyvyistä ei voitaisi mitenkään kumota. Kaikki kritiikki voitaisiin niellä vakavasti mutta pitää sitä vääränlaisena ja epärelevanttina. Koska ne näyttävät vain että joskus näissä voidaan erehtyä ja että silloin vain prima faciae -perusteesta luovutaan after the fact. Se ei kuitenkaan koskaan koskisi itse yliaistillista havaitsemista yleisesti.

Foundationalismin lievennetyn version haasteena onkin se että se on valikoivalla tavalla avomielinen niin että mitä tahansa olemassaoloväitekokemusta voi väittää aistihavainnoksi mutta mistään olemassaolemattomuusväitteestä ei voida saada perususkomusta. Kaikista olemassaoloväitelauseista saadaan perususkomuksia kun se vain sanotaan sellaiseksi. Moni pitää tämänlaista melko höpönä.

Pieni ajatus ; Kuulumisesta

Asunnossani on kuulunut "stressilelun ääniä". Päädyin tähän liittyen päätynyt sanomaan (jotakuinkin) että "tuo kilinä alkaa kuulumaan asiaan, se on paikallaolon merkki".  Kuuluminen oli tietenkin sekä aistinelimistöllinen että asian oikeinolemisen kannalta tosi.

Kuitenkin yleensä ne eivät ole. Ääni syntyy siitä että jokin on muutoksessa. Jonkin on aiheutettava paineaaltoja ilmaan jotta voisi syntyä ääntä. Siksi kaappi joka on sille kuuluvalla paikalla nurkassa se on varsin hiljainen. Toisin kuin silloin kun se on väärässä paikassa keskellä lattiaa siirrettävänä nurkkaan. Kitaran kielikin värähtelee kun siinä on liikettä mutta molemmat päät ovat kiinni....

Miten ihmeessä kuuluminen on sekä omistamista, sopivassa paikassa olemista että aistimista? Ei ole laajemmassa mielessä kovin paljoa järkeä tässä!

Metodi

Jos minun pitäisi selittää tieteellisestä metodista maallikoille, jakaisin metodin karkeasti siihen että niitä onkin tavallaan kolmea pääluokkaa;
1: Havainnoimisen metodi. On jokin tapa jolla tehdään hyväksyttäviä mittauksia ja havaintoja. Nämä täytyy myös dokumentoida jotenkin. Usein tämä on hyvin etäällä arkisesta suoran havaitsemisen ideasta. (Joka on usein vieläpä nimenomaan sitä että empiirinen havainnointi on visuaalista havainnointia.) Havainnot tehdään usein jonkinlaisella laitteella. Ja tämän suhde näköaistiin voi olla vain se, että laite antaa jonkin lukeman jonka tutkija näkee omilla silmillään. (Tässä mielessä empiria toki jossain määrin palautuu arkijärjen mukaiseen suoraan havainnointiin. Mutta aika vähän ja ainakin hyvin erilaisella tavalla.)
2: On havaintojen käsittelyn metodi. Esimerkiksi saadut havainnot voidaan taulukoida. Usein tässä on kysymys siitä että jotain muuttujaa muutetaan vähitellen ja saadut havainnot muuttuvat tämän mukana. Näin saadaan jäsennettyä ilmiöitä. Usein havaintojen käsittely on matemaattista.
3: On teoriapohjainen metodi joka esimerkiksi suuntaa tutkimusohjelmia siinä mielessä että induktiivisesta teoriasta johdetaan hypoteeseja joita voidaan sitten laittaa koejärjestelmään jossa sitten katsotaan toteutuuko hypoteesin mukainen tilanne vai onko teoria puutteellinen tai peräti falsifioitunut. (Eli testitilanteessa ei testata hypoteesia vaan testaan teoriaa hypoteesin avulla.) ja joissa taustateoria selittää mitä havaintojen käsittely tarkoittaa.

Menettely on arkijärjen mukainen ja helppo. Se on samalla kuitenkin melko virheellinen. Sillä siinä jaotellaan maailmaa aika vahvasti siten että teoria ja havainto olisivat erilaisia. Tosiasiassa havainnot ovat teoriapitoisia.

Voidaan jopa sanoa että mittalaitteen toimintaperiaate on jotain jota tarvitaan jotta siitä saadaan mitään havaintoja ; Se mitä havainto tarkoittaa vaatii teoreettista ajatusta siitä mitä tämä laite tekee. Tämä on esillä jopa hyvin arkisissa mittalaitteissa kuten mikroskoopissa ; Kun teoriamme mukaan laitteen linssi taittaa valoa, voidaan ajatella että se että näemme jonkin hahmon mittalaitteessa tarkoittaa että tarkasteltavassa kohteessa on jotain niin pientä että ihmissilmä ei näe.

Asia on tietenkin vielä hankalampi jossain hiukkaskiihdyttimissä. Joissa havaintojen tulkinta vaatii paljon teoreettista osaamista. Ei siellä vain havaita suoraan jotain uutta hiukkasta tai atominosaa. Sen sijaan täytyy ymmärtää aika paljon siitä miten eri asioiden pitää teoriassa käyttäytyä jossain tietyssä tilanteessa jotta voidaan nähdä että tuossa mittarista saadussa tuloksessa itse asiassa havaitaan.

Tässä mielessä on oikeastaan väärin määritellä metodia antamallani tavalla. Se on kuitenkin kätevä keino päästä alkuun.

Kokemuksenvaraista ; Mistä näen että sohva on pehmeä?

Jos mietitään arkielämää koskevia ongelmia, voi moni kokea sen epäilyttäväksi. Descartesin epäilys kun näyttää viittaavan siihen että vain oma olemassaolomme on tosi. Näkökulma on tavallaan epistemologiaa puhtaimmillaan ilman joustoja. Kaikki tätä vaikeampi vaatii tulkintaa.

Itse huidon suuren osan ongelmista syrjään melko helposti. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen. Joten voin heittää vastaan Sartren tyylisen argumentin. Argumentin joka ei itse asiassa ole epistemologiaa vaan eksistentiaalinen argumentti. Kyse ei ole tieto-opista vaan siitä että minä itse olen sentään itselleni Descartesin varmuuden alla. Sartre selitti, että tietoisuus on tietoisuutta jostakin. Tätä kautta tietoisuus on transsendentti siinä mielessä että ihminen kokee olevansa maailmaan heitetty ja maailmaan suuntautunut. Ihmisellä on intentioita jotka kohdistuvat tähän johonkin. (Toisin sanoen, vaikka se olisi harhaa niin kuitenkin haluan syödä kakkua. Kakkua jota ei kenties ole.) Objektit ilmenevät tietoisuudelle. Ja sitä kautta ne ovat itselleni, vaikka tietoisuuden ulkopuolella ne eivät olisikaan mitään.

Mutta tämänkin jälkeen on erikoisia ongelmia.

Kun esimerkiksi näen sohvan, konstruoin siihen ajatuksia pehmeydestä. Samoin kuin kuvittelen että puissa on puuta silläkin puolella jota en näe. Eikä toisella puolella ole vaikka tyhjää onteloa. (Joskus siellä kuitenkin on. Ontot puut voivat olla ehyen näköisiä jostain kulmasta.)

Hämmentävintä on se, että joskus odotukseni pettyvät. Jos mieleni konstruoi, se ei ainakaan generoi niitä helpoimmalla tavalla odotustenmukaisiksi täyttäen. Toinen hämmentävä asia on, että monien asioiden kääntöpuolet ja esimerkiksi sohvien pehmeys opitaan arvaamalla sohvan materiaalista ja koosta ja muodosta asioita induktiivisesti. On jännittävää että induktio toimii vaikka ainut tae induktiosta onkin minulle itselleni tavallaan muisti joka voisi pettää. (Ja tuottaa sellaisia pettäviäkin muistoja joissa muistaisin muistojeni pettävän.)

Tämän jälkeen hämmentää enää se että joskus induktiiviset arvaukset kuitenkin tuottavat pettymyksiä, kuten odotuksetkin.

Kuinka "bad lip synch" toimii.

"Tiltissä" oli tarjolla hauskoja videoita "Star Warsista". Niissä elokuvan päälle oli sanottu asioita, hassuja asioita. Ja nämä asiat näyttävät sellaisilta, että elokuvan hahmojen huulet näyttävät mukautuvan näihin uusiin sanomisiin. Näin elokuvan kohtaukset näyttävät hyvin uudenlaisilta.

On tavallaan ihmeellistä, että näin voi tapahtua. Yhtenä syynä on tietenkin se, että huulien asennot ovat joustavia siinä mielessä, että ne sopivat erilaisiin äänteisiin. Ja näin ollen sanottu viesti on eksaktimpaa kuin mitä huulilta luetaan. Koska meille tulee vajaata dataa täytämme aukot ja teemme tulkinnan.

Toisaalta ihmiset myös tarkentavat tulkintojaan odotustensa mukaiseksi. Ja tämä on hyvin voimakasta. Esimerkiksi Leonard Mlodinow, joka on kirjoittanut sellaisia kirjoja kuin "Subliminal: How Your Unconscious Mind Rules Your Behavior" on korostanut miten odotuksemme ja alitajuntamme ohjaavat tulkintoja. Al Seckel taas demonstroi ihmisten tulkintakykyä viittaamalla backmaskingiin. Eli siihen miten ääninauhoja soitetaan väärinpäin ja saadaan tätä kautta ulos erilaisia viestejä. Seckel on huomannut että jos ihmisille vain soitetaan ääninauhaa väärin päin, se vaikuttaa siansaksalta. Mutta toisaalta sen voidaan väittää sanovan joitain asioita ja kun tekstitys on näkyvillä, viesti vaikuttaa ikään kuin ilmiselvältä. Toki tässäkin pitää muistaa, että mikä tahansa äänne ei sovitu miksi tahansa. Joten väärinpäin soitettu ääninauha on tavallaan kuten huuliltaluku.

Onkin tavallaan hauskaa, että aivomme ovat lukkiutuneet. Ne mahdollistavat omanlaistaan viihdettä. Aivojen lajityypilliset "brainfartit" ovatkin luoneet hyvin usein viihdettä taikatempuntekijöistä lähtien.

Mikä "pääväri"?

Arkielämässä ajatellaan, että ihmiset aistivat värejä. Että olisi esimerkiksi sellainen ominaisuus kuin "keltaisuus". Eli olisi jokin ominaisuus, jonka jakaisivat niin banaani ja voikukka.

Ajatus tuntuu sinänsä luontevalta, että ihmisen silmissä on tappisoluja, jotka reagoivat tiettyihin valon aallonpituuksiin. Ja vain jos meillä on tälläisiä aistivia soluja, voimme nähdä niitä. Jos näissä on puutteita, voi syntyä sokeutta tai värisokeutta. Ja toisaalta on mahdollista että niitä on ekstrana, jolloin tetrakromaattinen väri. Joka mahdollistaa entistä erilaisempien värien näkemistä. Tappisolujen reagointi rajaa maailman sellaiseksi että emme näe radioaaltoja, röntgensäteilyä tai montaa muutakaan asiaa.

Näin syntyy ajatus jossa ihmisen silmä olisi kameran kaltainen näkemiskone. Värit olisivat objektiivisia. Vähintään kontekstissa. (Tietyssä valaistuksessa silmiin tulee tiettyjä valon aallonpituuksia ja toisessa valaistuksessa toista, mutta olosuhteiden muutos huomioiden värin näkeminen olisi kuitenkin objektiivista.)

Tätä näkemystä toki hämärtää se, että tosiasiassa tappisolut reagoivat useampaan kuin yhteen valon aallonpituuteen. Ja reaktiot menevät osittain päällekäin. Näin ollen suuri osa väreistä on "interaktiivisia" ; Ne aktivoivat eri suhteissa eri tappisoluja (joissa jokaisessa on tiettyä pigmenttiä ja toisissa toista.) Toisaalta värien rajat ovat määriteltyjä. Kun värit ovat valöörissä, on mielivaltaista sanoa missä vaiheessa sinivihreää sininen muuttuu vihreäksi. Ja missä sininen sinivihreäksi. Tämä näkyy hyvin siinä miten värien nimet ja rajaukset eroavat hyvinkin runsaasti eri kulttuureissa. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka tietty sävy olisikin objektiivinen, rajanveto on konstruktio.

Tosiasiassa värien aistiminen tapahtuu kuitenkin laajemmin. Jos esimerkiksi ajattelemme että näkemisemme on keskittynyt havaitsemaan keltaisuutta, voikin olla että meidät vihjataan olemaan lukittuneita keltaisuuteen. Tämä näkyy varsin kevyesti siinä kuinka nykyään monia elokuvia värikoodataan. Elokuvista tulee hyvinkin tunnistettavan näköisiä siksi että niiden kuvien värimaailma on valikoitu hyvinkin tarkasti. Nämä värit ovat hyvinkin tavallisuudesta poikkeavia. Mutta ne eivät näytä siltä koska ne esiintyvät tietyssä kontekstissa. Sama ilmiö näkyy vaikka siinä että menee koppiin jonka ikkunat ovat sinisiä. Katse tottuu nopeasti ja "korjaa" nähtyä niin että näemme kohteet niissä väreissä missä ne ovat "ulkona ilman sitä värilasia". (Värikoodaus näkyy toki joskus räikeästi läpi ; Jos kontekstin värivihjeet on koodattu hieman pieleen, näyttelijät voivat näyttää sairaalloisen oransseilta.) Sovitamme havaitun uudella tavalla.

Tämä on siitä kiinnostavaa, että Anna Franklin, Alice Skelton & Gemma Catchpole ovat melko tuoreessa tutkimuksessaan "The Case for Infant Colour Categories" demonstroineet että vastasyntyneet eivät jaa sinistä ja vihreää sellaisella tavalla millä aikuiset sen tekevät. Lisäksi Anna Franklin, Michael Pilling & Ian Davies. ovat "The Nature of Infant Color Categorization" -tutkimuksessa havainneet, että kun lapset oppivat puhumaan, heidän havaitsemisensa muuntuu kielen oppimisen yhteydessä. Kun katsotaan miten lapset käyttävät värisanoja ja miten tarkasti he voivat visuaalisesti erotella eri värikategorioita, käy niin että mitä tarkemmin värisanoja käytetään, sitä heikompi kyky on visuaalisesti erottaa värien ominaisuuksia.

Tämä voi tuntua omituiselta. Ainakin minun intuitioni sanoo että asioiden pitäisi mennä niin että parempi kyky käyttää termejä harjoittaisi tunnistamaan eroja. Ja mitä rikkaampi kieli, sitä rikkaampi erotteluherkkyys. Joku toinen taas voisi sanoa että kielen termeillä ihmisiä ohjelmoitaisiin ja värikokemuksia konstruoitaisiin. Jolloin kielen ja erottelukyvyn yhteys olisi vahva. Mutta kyseessä on sama ilmiö mikä tunnetaan hahmojen tunnistamisessa ("pattern recognition"). Opimme hahmottamaan tietyt värijoukot yhteen joten näistä tulee "klimppi" jota sitten kutsumme vaikka "keltaiseksi". Kokemus ja tieto muuntavat havaintoa. Eräässä mielessä "turhaa suodatetaan pois" jotta opitaan reagoimaan "oleelliseen".

Tämä muuntuminen ja oppiminen ovat siitä hauskoja että jos havaitsemiseen liittyy vanha probleema siitä että kun minä ja sinä näemme vaikka keltaisen voikukan, niin näemmekö sen subjektiivisesti keskenämme samalla tavalla. Eli toinen kokisi keltaisen samalla tavalla kuin toinen vaikka punaisen. Tämä havaintojen muuntuminen ei kerro tätä. Mutta se kertoo sen, että kun minä sanon yhden kohdalla sininen ja toisen kohdalla sininen, niin käytämme samaa kieltä ja havaintomme lukittuvat prosessissa. Ainakin jos olemme tarpeeksi nuoria manipuloituaksemme tällä tavalla.

Mainosten torjunnasta

Perinteisen postin kohdalla on tavallista nähdä "Ei mainoksia" -kylttejä. Tätä ei pidetä epäeettisenä. Itse asiassa mainosten torjuntaa voidaan tehdä ekologisin syin, ja tätä voidaan pitää etiikka edellä menemisenä. Sama asenne on tuttu myös "digimaailmassa" ; Sähköposteihin laitetaan mainosfilttereitä. Koska mainoksia on oikein torjua.

Tähän on kuitenkin muutamia poikkeuksia. Jossa mainosten torjuntaa halutaan kontrolloida. Tärkeimmät esimerkit tästä ovat erilaiset televisio-ohjelmia tallettavat talletustilat joissa mainokset pikakelataan ohi. Ja tietenkin erilaiset adblockerit erilaisille nettisivuille, jotka sitten torjuvat erilaisia pop-up -ikkunoita ja vastaavia.

Ja tämä asenne-ero on melko ymmärrettävä. Sillä niissä itse välitystoiminta rahoitetaan mainoksilla. Jos meillä olisi ilmainen kirjepostinkulku sen vuoksi että meille tulisi mainoksia, "ei mainoksia" -kyltti olisi hyvin erilainen. Näin on ymmärrettävä AdAgen tuomionpäivän skenaariot. Kun "maksuseinät" eivät tuota maksuja vaan jäävät ilman suosiota koska saman saa toisaalta maksamatta. Ja toisaalta ne rahaa tuottavat mainokset torjutaan,on mainostorjunta nähtävissä jonkinlaisena "petoksena" tai "varkautena". Ilmoille saadaan asenteita joissa mainosten katselemattomuus on jollain tavalla "katsomissopimuksen rikkomista".

Monesti tätä vastaan voidaan puolustautua selittämällä että jos mainokset olisivat kiinnostavia eivätkä häiritseviä ja ärsyttäviä, niin ihmiset katsoisivat niitä mielellään. Näin ollen mainostajien tulisikin korjata mainonnan sisäiset ongelmat. ; Argumentissa on hieman voimaa pikakelauksen kohdalla. Mutta vähemmän ad blockereissa jotka eivät valikoi mainoksia vaan torjuvat ne kaikki indiskriminoimatta ja katsojalta tarkemmin kysymättä.

Itse pikakelaan mainokset katsoessani tallenteita. (Tosin oltuani viikon luuserina olen huomannut, että minulla on katsomattomia tallenteita neljän vuoden takaa. Tuskin sen ajan turbokauppaketjun lähikaupaksi naamioituneiden leasingyritysten erikoistarjoukset ovat enää edes mainostajasta relevanttia tietoa.) En kuitenkaan käytä mainostorjuntaa nettiselailussa. Puolisoni sen sijaan käyttää. Eikä hän pidä sitä epäeettisenä.

Tässä näkemyksessä on se, että mitä tässä itse asiassa ollaan myymässä ja mikä itse asiassa on resurssi. Usein nähdään että mainostajalla on resurssi. Kuitenkin voidaan nähdä että se, joka itse asiassa myy jotain resurssia on katsoja. ; Tässä asenteena on se, mitä Herbert Simon korosti ; Informaatiovyöryssä huomiosta tulee resurssi. Materiaalia on paljon, joten se ei enää ole "kysynnän ja tarjonnan" kautta oikeastaan tarjoamassa mitään. Tämä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi tämän lauseen lukeminen on jotain jonka voisit käyttää johonkin muuhun. (Todennäköisesti hyödyllisempään.) Tämä tarkoittaa sitä että sitä joka myy resurssinsa on myös jotenkin tentattava. Jos ihmiset eivät suostu myymään huomiotaan vaadittuun hintaan "ilmainen lukuoikeus internetsisältöön", niin täytyy keksiä että miten olisimme. (Joka ei teknisesti pidä paikkaansa. Maksamme internetyhteydestämme kuukausimaksuja palveluntarjoajalle, joten olenko minä tämän päälle velvoitettu maksamaan sisällöntuottajalle mainoksia katsomalla? Kenties. Onhan minulla postiluukku mutta maksan esimerkiksi "Tieteen kuvalehdestä".) Kysynnässä ja tarjonnassa on kysymys sopimisesta eikä asiaa voida tehdä niin että toinen osapuoli yksin sanelee ehdot. Näin käy jos pop-up -mainoksia saa floodata ruutuun ties miten. Ja näin käy jos joku vain katsoo internetsisältöjä välittämättä siitä saako sisällöntuottaja mitään vaivansa palkaksi. (Moni tekee työtä pro bono, minäkään en saa tästä blogaamisesta mitään rahaa. Mutta ei tästä voi tehdä velvollisuuttakaan..)

Suuressa linjoissa mainostajat ovat käyttäneet pääasiassa manipulatiivisia keinoja. He käyttävät esimerkiksi kognitiotieteilijöiden tietoja huomion herättämisestä. Silmänliikekameratutkimukset mainonnan analysoinnissa ovat yleisiä. Niissä ei kysytä mistä mainoksen katsoja on kiinnostunut, vaan hänen silmiensä nykäykset kertovat saman informaation, toisella tavalla. Tavalla jossa ei kenties voida valehdella. Mutta joka toisaalta ei kysy että "mitä haluat nähdä" vaan "mitä aivosi panevat sinut katsomaan". (Jotka eivät ole välttämättä sama asia.) Impulsiivisiin aivojen osiin tarttumalla saadaan kikkailtua tilanne niin että mainokset vievät mahdollisimman tehokkaasti huomiota. Ja juuri tämä on monista ärsyttävää. Kun mainos nimenomaan "hyppää silmille" siitä tulee ärsyttävä. Kun "kysynnässä ja tarjonnassa" huomaa tällä tavalla tulleensa huijatuksi, on aivan asiallista palauttaa potut pottuina. Eli hommata mainosblockeri. Tekisivät mainoksia joita haluaa nähdä sen sijaan että kiusaisi. Tämä vastaa sitä että jos joku mainostaa vaikka pizzaa tai Jumalaa liikaa tai ärsyttävästi, niin sitten laitetaan tämä mainospaikka boikottiin. Hankkisivat eri mainostoimiston ja viestintästrategian. (Tosin ad block olisi silti jotain jossa silti syötäisiin pizza, mutta ei suostuttaisi jotenkin maksamaan siitä.)

Ongelma on kuitenkin jossain määrin siinä että mainonnan suunnittelussa etiikka koskee lähinnä sitä että kehitetään teknologioita. Teknologioita joilla hallitaan yksityisyyttä, tarkkailua ja sensuuria. Teknologioiden tärkein keino on myös kiertää näitä koskevia esteitä. Tai luoda uusia sellaisia. Perussyynä onkin itse asiassa konflikti. Konflikti siitä että internetin käyttäjän motiivit risteävät mainostajien kanssa. Katsoja haluaa tietoa tai viihdettä, yleensä nopeasti jotta aikaa jäisi vaikka perheen kanssa olemiseen (tai vielä olennaisempaan, kissavideoihin) kun taas mainostajaa kiinnostaa klikkien kokonaismäärä ja mainosten katsomiseen käytetty aika. Yleensä kauppa on kuitenkin perustunut vaihtoon, ei konfliktiin. Ja siksi clickbait -asenne ja ad block -vastareaktio ovat luonnollinen joskin hostiili muistutus siitä että tosiasiassa vaikka mainosten näyttämistä ja katsomista verrataan kaupankäyntiin, se ei tosiasiassa ole sitä sanan perinteisessä mielessä. Pitäisi olla jokin "vaihdon väline" jossa selaaja saa haluamansa ja mainostaja rahansa. ; Syynä on tavallaan itse internet. Ja niin kauan kuin "huomiotalous" toimii sen sisällä, mainostorjunta on oikeastaan ainut keino torjua sitä että mainostajat käyttävät manipulatiivisia menetelmiä ja vaativat yksisuuntaisesti että "sisällön katsominen maksetaan sillä että saamme kiusata sinua, ja me sanelemme ehdot tavoilla joihin et voi puuttua". ; Kun on paljon huomiohuoravia mainostajatahoja, on sensuuri lähes ainut tapa suhtautua niihin.

Tämä voidaan karkeasti sanoen nähdä niin että mainonnan katsomista ei voida pitää velvollisuutena. Internetsivuille kirjautuessa ei tosiasiassa edes tehdä mitään sopimusta että "suostun klikkaamaan sisältöön kunhan saan katsoa niin ja niin monta mainosta". Ei varmisteta "kyllä" -boksilla ja vasta sitten päästetä sivulle. (Toisin kuin joissain pornosivuissa joissa on se olen yli 18 -vuotias -nappi jota 17 -vuotiaskin osaa klikata.) Oikeastaan argumentti mainoskatsomisvaatimuksesta on tosiasiassa markkinataloudellinen eikä velvollisuuseettinen. On toki selvää että internetyrittäjien jne. pitäisi voida saada rahaa työstään. Ilmainen työ kun ei ole työtä, vaan orjuutta. Tai jonkin tipitiidigidigidigidii -konkurssipesän rakentamista.

Mitä näen kun laitan silmäni kiinni?

Kun ihminen laittaa silmänsä kiinni, ajatellaan monesti että hän ei näe mitään. (Silmien sulkemisesta on toki myös lyhyt matka Nansenin galvanointiin.) Kuitenkin ihmisen aisteissa on yleisesti sellainen ominaisuus että ne eivät "mene pois päältä".

Tämä on raivostuttavan selvää silloin kun työnnät banaaneja korviin vihaisen katusaarnaajan läsnäollessa. Korvat voi tukkia esineillä, mutta ne kuitenkin "yrittävät kuulla". Samoin jos silmät laittaa kiinni, niin tosiasiassa silmäluomet muistuttavat enemmän sitä kun videokameraan unohtaa linssinsuojuksen päälle. Kuvassa näkyy lähinnä mustaa, mutta nauhoitus pyörii koko ajan.

Voidaankin sanoa että kun suljemme silmämme, näemme silmäluomemme. Tai tosiasiassa näemme vain pienen osan silmäluomesta. Sillä koko silmä ei ole havaitsevaa pintaa. Vain mustuaisaukon reiän kautta silmän sisään kulkevat fotonit ovat sitä nähtyä aluetta. Näin ollen näemme hyvin pienen kohdan silmäluomista. Ja senkin huonosti. Sillä ihmiset näkevät fotoneita. Teoriassa jos olisi riittävän pimeää ja silmäluomien sisäpinta saataisiin jotenkin lopettamaan kaikki fotonien säteily, emme näkisi silmäluomiamme kun silmämme ovat kiinni.

Siihen asti joudumme elämään maailmassa jossa käy niin että kun krapulasa menet oikein kirkkaaseen auringonvaloon ja laitat silmäluomesi kiinni sen punahehkuisen tuskan vuoksi, niin jumalauta että sää näät punasta!

Sateenkaaresta

Lueskelin "Kotimaan" blogista tekstin sateenkaaresta. Se oli fysiikan kannalta hyvin hämmentävä. Siinä sateenkaarta lähestyttiin "Keli oli ollut tutun sateista ja viileää, mutta tuolle matkalle osui myös riittävästi aurinkoa. Katselin jo matkan päästä sateenkaaren kaarta ja sen värejä. Mitä lähemmäksi sitä tulin, sitä tarkemmaksi värit tulivat ja kaari vahvistui." Tämä on vielä jokseenkin mahdollista. Sateenkaari johtuu siitä että vesipisarat taittavat valoa. Ja jos olosuhteet eivät ole identtiset, voidaan ajaa sellaisiin suuntiin missä ne ovat paremmat.

On kuitenkin syytä tiedostaa, että sateenkaari syntyy tietyissä olosuhteissa auringosta tulevan valon yhteyteen. Joten niin kauan kuin emme ole ajamassa suoraan ulkoavaruuteen ja aurinkoon, sateenkaari itse asiassa pysyy meidän kannaltamme paikallaan. Se, missä olet vaikuttaa siihen missä näet sateenkaaren olevan. Sillä pyöreät vesipisarat heijastavat valoa eri aallonpituuksilla tietyllä tavalla. Ja tietyssä paikassa oleva vesipisara voi heijastaa valoa niin että se heijastaa tietynaallonpituisen valonsäteen silmääsi.

Siksi ei voida saavuttaa sateenkaaren päätä. "Jonkin ajan ja matkan päästä äkkäsin, kuinka sateenkaaren alku oli tien vieressä olevan metsikön laidassa. Jotenkin riemu, jonka se aiheutti, oli aikamoista naurua ja tyrskähtelyä – olen nähnyt yhden luonnon kauniin ihmeen, sateenkaaren, pään ja olen kirjaimellisesti sen alla. Jumalan armollisuuden merkki kaartui ylleni, koko maailman ylle, minun yläpuolelleni." Tämä on joko kuvainnollista kieltä, valehtelua tai sitten lääkkeet ovat unohtuneet. Uskon että ensimmäistä. (Mutta fysiikan kannalta on kiinnostavaa tiedostaa, että tarina sisältää yliluonnollis-symbolisen ihmeen eikä luonnonilmiötä nimeltä sateenkaari.)

Kommenteista läytyy myös moitetta ei-kristityille (tai vääräoppisille kristityille) ja muille homosaation ystäville. "Sateenkaaressa on 7 väriä mutta sateenkaarilipussa vain 6 väriä. Sat sapienti." Tämä kannanotto on hämmentävä siinä mielessä että vesipisarat heijastavat spektrin, eli sen saman minkä prismakin tuottaa. Ja tässä on kysymys siitä että lukuisat aallonpituudet käydään läpi, ihminen jaottelee niitä mielivaltaisesti lokeroihin. Sateenkaaressa on oikeasti laskemattomissa olevan hirvittävä määrä värejä. Tästä hyvänä esimerkkinä on Newton joka jaotteli sateenkaaren alun perin viiteen väriin. Hän tosin oli nykykristittyä viisaampi siinä mielessä että hän tiedosti sen, että ihmisten kyky erottaa värejä on rajallinen. Myöhemmin hän käytti seitsemään väriin lokeroimista. Siistien viivojen mukaan vedettävien raitojen sijaan sateenkaari on sumea valööri. Ja se, että tätä ei tiedosteta 2000 -luvulla kuvaa jollain oleellisella tavalla sitä porukkaa joka nykymaailmassa homosaatiota vastustaa.

Metaforia kiinnostavampaa voivatkin olla tosiasiat. Kuten Michael Stevens voisi sanoa.

Mielestä ja "kalkyylistä"

Perinteisesti ihmisten on ajateltu olevan tietoisia. Silloin ihmisen mieli kohdistuu johonkin. Tässä mallissa on ollut haasteena se, että itsehavainnointi ja itsetietoisuus muuttuu omituiseksi. Sillä jos itsetietoisuus on priosessi jossa subjekti heijastaa itseään ja ottaa itsensä intentionaaliseksi objektiksi, syntyy hyvin erikoisia tilanteita. Päädytään esimerkiksi Shoemakerin argumenttiin jossa itsetietoisuus johtaisi ikuiseen regressioon koska tarkastelun kohde pitäisi tunnistaa (self-recognition) jotta sitä voidaan tarkkailla. Joka on kenties hyvä syy tiedostaa, että ihmisessä on reseptoreja jotka tarkkailevat asioita joita ihmisissä on sisällä. Jolloin tarkkailtavana ei ole ihminen joka ikistä reseptoria myöten vaan se, että ihminen tarkkailee osia itsestään. Esitietoisen ja ei-tietoisen puolelle jäisi siis jotain joka olisi "vain kemiallista reaktiota". Reseptori ei voi tarkkailla itseään.

Mistä voidaankin päästä laskennallisuuteen (computation). On itse asiassa mielenkiintoista huomata, että kun filosofit puhuvat laskennallisuudesta, he käsittelevät tätä joko matematiikan filosofiana tai sitten he ovat kiinnostuneita nimenomaan kognitiosta. Tietoisuuden ja mielenfilosofian mukanaolo on yllättävän vahva. (Ottaen huomioon että laskenta on kylmää ja mekaanista ja sitä voisi liittää ties mihin.) Tämä yhteys mielenfilosofiaan on erityisen vahva nimenomaan representaatioiden kohdalla. Eli kun mieli esittää asioita - vaikkapa itsetietoisia havaintoja itsestä - "komputaatio" on se käsite jonka turvin halutaan tukea sitä miten tämä representoiminen on mahdollista. (Tai jopa miten tämä tapahtuu, jos on minua kunnianhimoisempi väitteissään.)

Itse asiassa mielenfilosofit tiivistävätkin joskus koko ajatuksen siihen että laskennallisuus on vain representaatioiden manipulointia. Tai sitten laskennallisuus on spesifiä manipulointia jolla käsitellään tietynlaisia representaatioiota. Tähän liittyen merkitys on usein merkityksessä. Ja merkityksessä semanttisessa mielessä. ; Eräässä mielessä merkitys tekisi eron tietoisuuden ja refleksin välille. Representaatio olisi tätä kautta hyvin kiinnostava.

Ongelma tässä yhteydessä on itse asiassa siinä että laskennallisuus luo tilaa poistaa tietoisuutta hyvinkin ankarasti. Hyvin harva on kiistämässä tietoisuutta - kvaliavastainen Daniel Dennettkin luo sitä että tietoisuus perinteisessä mallissa on illuusio, ja että todellinen tietoisuus on erilaista kuin on yleensä ajateltu. Ja monet laskennalliset systeemit voidaan määritellä ilman että niissä tarvitaan representaatioiota. (Turingin kone voidaan määritellä siten että se manipuloi merkityksettömiä symboleita merkityksettömin tavoin.) Joka tavallaan nostaa esille sen että kenties mielenfilosofiassa on tilaa:
1: Korostaa syvänä mysteerinä sitä että miksi ihmisellä on representaatioita vaikka periaatteessa voisimme olla kokemuksettomia reagointikoneita jotka harrastavat refleksejä ilman tietoisuutta.
2: Korostaa sitä että ehkä kvalioiden hylkäämistä laajemminkn olisi tilaa sille että koko ajatus siitä että ihmisillä on mitään representaatioita voidaan kyseenalaistaa.

Toki tälle onkin haettu ratkaisuja. "Merkitys" -sanasta etääntyvän semantiikkkakeskeisyyden sijaan voidaan hakea asiaa esimerkiksi kartoittamiseen (mapping) perustuvan ajatuksen kautta. Silloin ytimessä on vertailu. Meillä olisi mielessä kuvaus systeemistä, kuten ympäristöstä. Tämä loisi odotuksia. (Tapoja joilla eliö voisi toimia silmät kiinni.) Ja sitten on aistijärjestelmä joka lataa ympäristöstä dataa (tapoja joilla eliö voisi reagoida tietämättä mistään mitään). Ja tietoisuus olisi sitä että näitä kahta verrataan keskenään.

Tässä hankaluutena on se, että tallennus-ympäristöntarkkailu johtaa siihen että on pakko olla pankomputationalisteja. Fysikaaliset systeemit alkavat näyttämään laskennallisilta yksiköiltä. (Koska semantiikan mukana hukkuu "syvä merkityksellisyys", tämä ei ole yllättävää.)

Tähän voidaan kuitenkin tuottaa ikävä epäselventävä seikka. Nimittäin se, että on täysin järkevää olla pankomputationalisti (pancomputationalism). Siinä esitetään että fysiikan lait, mukaanlukien kvanttimekaniikka, noudattavat toiminnassaan malleja jotka voidaan määritellä laskennan suorittamiseksi. (Kvanttilogiikalla voidaan rakentaa kvanttitietokoneitakin, joten tämä ei ole täysin hoopo ajatus.) Fysikaalinen systeemi ottaa ympäristöstään asioita johon se reagoi ja lopputuloksena on jotain joka sitten tallettuu johonkin. Ja kaikki tämä on "mekaanista". Universumi käyttää laskennallisia menetelmiä kaikessa. Tämä taas trivialisoi ajatuksen siitä että mieli tuottaa komputaatioita. Jos laskennallisuus määritellään noin laajasti, se on tarkkuudeltaan epätyydyttävä. Ja sen vuoksi on syytä luoda ikään kuin erilaisia laskennallisuuden alaluokkia. Ja kiinnostavaa ei olekaan se tuottaako mieli laskennallisuutta vaan se, minkälaisen laskennallisuuden varassa se on.

Toisaalta tämä huomio voi olla tarpeen sen takia että aivojen ja tietoisuuden laskennallisuus on tiivistynyt melkoisen usein tietokonemetaforaksi. Ja tämänlainen bittienkäsittelytapa on mitä ilmeisimmin hyvin kaukana siitä miten aivot hoitavat asian. Ja tämä näkökulma voi olla vertailevaan malliin ihan innostava. Toisaalta tämän ikävyyttä pienentää se, että vertailumalleja voidaan saada hyvinkin monenlaisia. Esimerkiksi voidaan ajatella että ravinnontarvetta jne. ovat biologisia. Ja niitä koskevat mallit ovat jotain jota kautta saadaan intentioita, jopa tavalla jossa sallitaan hyvin erilaiset ratkaisumalli erilaisissa ympäristöissä. Järjestelmästä saadaan kiinnostava tavalla joka ei hylkää "merkityksen kokemista" vaikka se onkin etääntynyt "klassisesta semanttisesta merkityksestä".

Aistien passiivisuudesta ja skientismistä

Keskustelin hieman enaktivismista (enactivism) muutamassakin paikassa internetissä. Oppi on jotain jota en itse kannata. (Pidän sitä kuitenkin kiinnostavana ja relevanttina.) Muutkaan eivät kannattaneet. Ja tästä samanmielisyydestä syntyi hyvin erikoinen erimielisyys. Tässä keskustelussa heräsi erikoinen teema. Monelle ihmiselle on hyvin tärkeää pysyttäytyä Aristoteleen tyylisessä havaitsemisteoriassa. Eli näkemyksessä jossa aistit ovat passiivisia ja objektiivisia mittareita joiden dataa tulkitaan.

Enaktivismi koettiin vähintään hitusen loukkaavana. Tämä on kiinnostavaa, koska periaatteessa aiheesta tehdyt tutkimukset ovat "klassikkoja" ja erittäin vakiintunutta tiedettä. Esimerkiksi David Hubel ja Torsten Wiesel saivat Nobelin palkinnon havainnoistaan jotka he tekivät jo 1958. Heidän tutkimuksissaan, kuten "The period of susceptibility to the physiological effects of unilateral eye closure in kittens" kertovat, että kissoja pidettiin tiloissa joissa oli vain pystysuoria linjoja. Jos kissat laitettiin tämänlaisiin tiloihin niin nuorena, että ne eivät olleet vielä avanneet silmiään. Ja jos niitä pidettiin tämänlaisissa tiloissa melko kauan, ne oppivat näkemään vain pystysuoria. Ne tulivat sokeiksi vaakasuorille. Colin Blakemoren ja Grahame Cooperin "Development of the brain depends on the visual environment" toisti saman, mutta vaakasuorilla linjoilla 1970 -luvulla.

Merkittävintä näissä "kissakaruselleissa" on ollut se, että kun tällä tavalla tuotettujen kissojen aivoja tutkittiin, havaittiin myös se että näiden kissojen aivot olivat erilaiset. Aivot on havaittu muokkautuviksi elimiksi. On tavallaan väärin sanoa onko havainnointi a priorista synnynnäisesti saatua vai a posteriorisesti opittua. Enaktivismissa kokonaisuus ratkaisee. Se että meillä on tietty biologinen järjestelmä joka reagoi ympäristöön ja muuttuu tätä kautta ei-satunnaisesti vihjaa että havainnointia ei ole pidettävä joko-tai -tilanteena. Tässä ei tietenkään ole mitään kovin erikoista. Ihmiset ovat tottuneet siihen että ihmisten pituutta selitettäessä asiaa on lähestyttävä sekä geenien että elämäntapojen kautta. Aistit ovat kuitenkin hyvin eri asia. Tätä samaa logiikkaa ei oikein haluta laittaa tähän yhteyteen.

Näkisin että tässä on kaksi syytä;

Ensimmäinen syy on se, että enaktivismi hylkää kvalia -käsitteen. Kvaliakäsite onkin tavallaan sivutuote siitä että ollaan hyvinkin sitouduttuja Aristoteeliseen havainnointiteoriaan. Ja tietoisuus tarvitsee tässä kontekstissa tämäntyylisen konseptin. Enaktivisti tulee aivan täysin toimeen ilman tätä kyseistä hypoteesia. Kvaliahypoteesi taas on monille tärkeä koska se jättää tilaa ns. "sieluhypoteesille". Kvalia ei ole tietenkään 1:1 sama. Mutta se on riittävän samansuuntainen. Aika moni rakastaa kvaliaa uskonnollisuutensa vuoksi. (Toki tämä ei varmasti ole ainut syy. Mutta se on osaltaan vaikuttamassa. Ja vaikuttaa varmasti vahviten juuri netissä keskustellessa.)

Toinen syy on sitten se, että jos katsomme "tiedeuskon vastustamista" ja "skientismin kritiikkiä" voidaan huomata että siellä toistuu sama mitä löytää akateemisessa maailmassa reformoidusta epistemologiasta.

Reformoitu epistemologia on puhdasta kalvinismin vahvasti sävyttynyttä teologiaa, jossa vastustetaan "naturalismia" (EAAN -argumentti) ja samanaikaisesti korostetaan vahvasti positivistista henkeä jossa ihmisen havaitseminen ja järki nimenomaan vastaavat täysin todellisuutta (warrant) ja tekee tätä positivismia +1 aistilla olettamalla että Jumala on hyvä ja antaa meille erehtymättömät aistit ja tiedämme Jumalasta koska meillä on erityinen aisti Jumalaa varten (sensus divinitatis). Eli aistit nähdään passiivisesti Jumalan säätäminä. Tämä on asenne jossa ensin haukutaan positivismi naurettavana. Ja seuraavaksi kannatetaan täysillä positivismia kun ihmisille vain on oletettu yksi aisti lisää.

"Skientismiä" ei nähdäkseni useinkaan moitita kovin järkevästi. Se on jotain jonka ilmentymät huutavat kognitiivista uskontotiedettä. Erityisesti teologisen korrektiuden käsitettä. Olenkin aikaisemmin vihjannut siihen suuntaan että "tiedeuskon kritiikki" näyttä olevan jotain jota pitää katsoa modernin hengellisen (tai kristillisen) maailmankuvan jännitteisyyden ja sen synnyttämän kognitiivisen dissonanssin varaan. Sillä samat antiskientistiset argumentit osataan vain niissä lempiaieissa, mutta ne unohdetaan muualla.

On nimittäin havaittu että ihmiset osaavat kyllä antaa teologisesti oikeaoppisia käsityksiä asioihin, mutta käytännössä se miten he toimivat näyttää hyvinkin toiselta. Skientismin kritiikissä näyttääkin olevan se, että kritiikki on hyvin domeenispesifiä ; Skientismiä moititaan vain uskonnon kohdalla. Ja muualla skientismin kritiikissä ulkoa ja automaattisesti osatut loogisen positivismin ongelmat unohtuvat heti kun puhtaan arjesta ja kokemuksellisuudesta. Suhde näiden kohdalla on hyvinkin vahvaa naïvia realismia ja äärimmäisen vahvasti asenteeltaan positivistista. Tässä kulmassa jopa moraali nähdään objektiivisena ja reaalisena. Toisin kuin naturalistien venkoilut ties missä aiheessa joka loukkaa uskovaista milloinkin. Kreationisteille tämä on evoluutiossa, aivojen plastisuus näyttää havaintoteoriaan kohdistettuna ärsyttävän "aivan tavallisiakin ihmisiä".

Enaktivismin ärstytävyys yllätti hieman. Mutta jälkikäteen ajatellen minun ei olisi pitänyt ihmetellä yhtään. Olisi pitänyt muistaa omat teoriat ja muistaa oleellinen.

Mielen ja mielekkyyden käsittelystä

Masennuslääkitys herätti nuorena aikuisena ihmetykseni. Eräässä mielessä kysymys on siitä että se on (a) kemiallinen lääke joka on "vain kemiaa" ja (b) se vaikuttaa subjektiiviseen tapaamme jolla maailma koetaan.

Tämä oli varsin kouriintuntuva kysymys joka kertoo siitä että kemia vaikuttaa mieleen. Sitä on usein esitetty että maailmassa olisi objektiivisia ja subjektiviisia asioita. Ja että tunteet ja ihmisen mielen salaiset tunteet ovat subjektiivisia. Kemia taas olisi objektiivista. Kuitenkin tässä luonnontiede varsin tehokkaasti astuu maailmaan jota pidetään ytimeltään subjektiivisena.

Kysymystä voi tietenkin heikentää huomattavasti. Voidaan esimerkiksi ottaa denialistinen asenne ja korostaa että masennuslääkkeet toimivat yhtä tehokkaasti kuin placebo. Tämä voi toki selittää sen että kemia ei vaikuta mieleen. Mutta placeboon viitatessa viitataan kuitenkin siihen että olisi jokin mieli johon voidaan vaikuttaa. Ja placebon kohdalla tiedettäisiin miten siihen voidaan vaikuttaa. Kysymys on edelleen siinä että miten tämänlaisia asioita voidaan esittää tietoina tai faktoina.

Ja kun tämä portti aukeaa, aukeaa jättimäinen portti ties mihin. Kun skientistejä moititaan esitetään että olisi objektiivinen tosiasia että ihmiset kaipaavat merkitystä. Tämän merkityksen sisältö ja sen vaikutus ja siihen liittyvät vaatimukset ilmaistaan yleistetyssä muodossa. "Tiede ei täytä ihmisen kaipuuta ikuisuuteen ja ilman tätä hän ei voi olla aidosti onnellinen". "Ihminen saavuttaa mielenrauhan meditoimalla". "Kun ihminen löytää uskonnin hänestä tulee oma itsensä." "Miksi etsit kaukaa ZEN -munkkia löytääksesi jotain joka on koko ajan sisälläsi."

Kaipaus ja kaikki muutkin asiat on määritelty subjektiivisiksi. Mutta kuitenkin tätä esitetään lajityypillisenä taipumuksena. Asia viedään usein jopa niin pitkälle että selitetään että ihminen on homo religiosus, eli uskonnollisuus olisi jokaisen ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Näitä asiantiloja käytetään kuin ne olisivat ehdottomia tosiasioita. Subjektiivisuus ei siis olisikaan yksityistä vaan se voitaisiin tietää.

Ja tosiasiassa ihmiset elävät usein juuri niin kuin toisen sisimmästä olisi jotain muuta kuin arvailuja. Sitä ajatellaan että toisen ilmeistä voidaan päätellä onko hän surullinen. Lukiossa eräs minun ystäväni selitti minulle että hän näki että valehtelin hänelle tunteistani. (Selitin että asia ei haitannut minua, silmäni olivat sanoneet toista. Kyseessä oli naisasiat, joten en jatka tästä sen pidemmälle.) Selvästi hän tiesi minun tilastani jotain sellaista jota en ollut hänelle suullisesti kertonut ja tämän pohjalta hän tiesi mieleni sisällöstä jotain sellaista että voimme olla yksimieliset siitä että valehtelin asiasta. Ihmiset olettavat että lahjojen antaminen tuo hyvää mieltä. Subjektiivisuus siis paitsi mitataan ilmeistä niin siihen voidaan myös vaikuttaa.

Usein tätä hämärretään vaatimalla täydellistä tietoa. Tämänlainen absoluuttisuus ei kuitenkaan ole koskaan tieteen asia yhtään missään. Loogisen positivismin mukaan mikään induktio ei ole täydellisesti ja ehdottoman lopullisesti todistettu. Kuitenkin me luotamme gravitaatioteoriaan varsin pätevänä teoriana vaikka se onkin rakenteeltaan nimenomaan induktiivinen kaavalla kuvattu säännönmukaisuus, "luonnonlaki". Mielen kohdalla vaatimukset kuitenkin nostetaan mielellään kovaksi että ei tarvitsisi tunnustaa että omissa toimissa on syvällinen ristiriita. Tieto on yksinkertaisesti sitä että toiset asiat ovat todennäköisempiä kuin toiset eivät. Ja ihmiset kyllä kykenevät sattumaa paremmin erottamaan raivoisan ihmisen ystävällisestä.

Kun tämä on tiedostettu voidaan huomata, että kyseessä on enemmänkin "kaistanleveysongelma" kuin ongelma että havaitsemiseen liittyvät probleemat ja tietoisuuden ongelmat olisivat automaattisesti ja täysin objektiivisen tieteen ulottumattomissa oleva "kova ongelma". Kaikki muuttuu mahdolliseksi. Asioiden ymmärtämistä voi edes yrittää. Toiset ihmiset eivät olekaan ylitsepääsemätön mysteeri joiden armoille tulisi vain heittäytyä. Sen sijaan heidän kanssaan voi kommunikoida, heidän salajuoniaan voi ennakoida ja varoa. Ja tarvittaessa heitä voi manipuloida, kiduttaa tai heidän subjektiivisen tietoisuutensa voi jopa tuhota. Maailma on tällöin jotain muuta kuin ällistelyä toisen ylitsepääsemättömän toiseuden edessä. Osa tästä toiseudesta muuttuu lähinnä demonstraatioksi siitä miten vähän sitä tuleekaan itse yritettyä.

Intentioiden ylihavaitsemisargumentista

Areiopagilla otettiin kantaa kognitiiviseen uskontotieteteseen. Siinä nousi esille tietty argumentti, ylihavaitsemisargumentti. Se on varmasti monia uskovaisia ärsyttävä argumentti. Sillä kun uskonnolle etsitään evolutiivisia syitä mietitään usein adaptiivisia selityksiä joiden mukaan uskonnosta on hyötyä. Näin ollen uskonnollisuus olisi ikään kuin samaa kuin hyvyys. Itse, uskontokriitikkona ja ennen kaikkea evoluution puolella vahvana neutraaliteorian kannattajana olen pitänyt tästä argumentista. Sen taustalla on "niin sanottu ei-adaptionistinen kanta, joka on aiemmin edustanut kognitiivisen uskontotieteen standardimallia".

"Barrettin mukaan uskonnollisten uskomusten syntyyn vaikuttaa esimerkiksi ihmismielen mekanismi, jonka tehtävänä on havaita ympäristössä vaikuttavia toimijoita. Tätä kutsutaan ”toimijuuden havaitsemismekanismiksi” (Agency detecting device, ADD) tai ”yliherkäksi toimijuuden havaitsemismekanismiksi” (Hypersensitive agency detecting device, HADD). Jos liikumme esimerkiksi metsässä ja kuulemme oksien rahinaa, tämä mekanismi saa meidät vaistomaisesti ajattelemaan, että tämän äänen on aiheuttanut joku toimija (luultavasti villieläin). Mekanismi on kehittynyt yliherkäksi, koska selviytymisen kannalta on ollut hyödyllistä havaita ympäristössä liikkuvat toimijat mahdollisimman nopeasti ja tarkasti. Vaikka se tuottaisikin väärän uskomuksen, että pusikossa piileskelee petoeläin, turha varuillaan olo on paljon pienempi harmi kuin syödyksi tuleminen." ...  "Kognitiivisen uskontotieteen mukaan tämä mekanismi on uskonnon synnyn kannalta relevantti siksi, että se saa ihmiset näkemään toimijuutta ja tarkoituksellisuutta myös luonnonilmiöiden taustalla. Esimerkiksi luomakunnan kauneus ja järjestys on saanut aikaan hyvin laajalle levinneen uskon luojajumalaan. " Argumentti on toki tuttu ja argumenttina jo varsin vanha. Se on kuitenkin tärkeä ja hyvä argumentti.

Tämä on tietenkin noin muotoiltuna hyvin ikävä. Sillä usein uskovaiset selittävät omia kokemuksiaan. Tulee ties mitä anekdootteja. Heillä on vahvoja kokemuksia ja tunteita joita he eivät koe valehteluna tai hallusinaationa. Ja tämä aitouden kokemus johtaa totuudentunteeseen. Ja tämä teoria koetaan usein nimenomaan epäkohteliaana. Toisin kuin Alvin Plantingan warrant -teoria jonka mukaan ihmisillä on Hyvän Jumalan totuudellisen mukaisesti havaitsemaan säädetty jumala-aisti ja siksi ihmiset voivat luottaa aisteihinsa ja järkeensä. Ja ennen kaikkea näihin tuntemuksiinsa ja myös muiden vilpittömien uskovaisten anekdootteihin.

Tämän argumentin ateistipiireissä saatu perustuukin varmasti aika paljon juuri siihen, että se lupaa ateisteille aika paljon. "Ateistiksi tunnustautuva Paul Bloom on samaa mieltä, mutta hän on siitä huolimatta kriittisempi tieteellisten teorioiden vaikutuksesta uskonnon tiedolliselle oikeutukselle. Mikäli tiede näet osoittaa, että uskonnolliset uskomukset ovat seurausta luonnonvalinnan kautta kehittyneiden kognitiivisten mekanismien yliherkästä toiminnasta, voidaan kysyä, kuinka järkevää näistä evoluution sivutuotteena syntyneistä uskomuksista on pitää edelleen kiinni. Jos uskomukselle ei ole muuta perustetta kuin se, että uskova yksinkertaisesti tahtoo sen olevan totta, siltä puuttuu tiedollinen oikeutus."

Tätä esitetään yleensä siinä kulmassa missä areiopagin tekstikin sen esittää ; "Justin Barrett, jonka mukaan teistinen usko voi olla tosi, vaikka sen synnylle voidaankin antaa täysin luonnollinen selitys. 2+2 on edelleen 4, vaikka tiedemiehet löytäisivätkin ihmismielestä kognitiivisen mekanismin, joka saa ihmiset todennäköisesti uskomaan näin, ja sama pätee uskontoon."

Sen puolella voidaan itse asiassa sanoa tärkeä heikkous kyseisessä argumentissa. Se ei nimittäin teknisesti ottaen tunnista Jumalaa epätodeksi uskomukseksi. Sen sijaan se osoittaa että ihmisissä on tapa reagoida intentioihin jotka voivat olla läsnä vai eivät. Kun pusikossa on leijona tai salaliittoväijyjä pahat mielessä se todella on intentionaalinen olento. Joskus pensaissa ei ole mitään mutta reaktio on sama. Ihminen on siis kognitiivisesti ohjattu reagoimaan intentioihin. Ja Jumalan kohdalla kysymys on epäselvä. On tavallaan ensin tiedettävä Jumalan olemassaolo. Ja vasta sen jälkeen reaktio on harhaan reagoimista.

Näin ollen filosofisesti voidaan todella antaa tilaa sille miten "Van Inwagenin mukaan kognitiivisen uskontotieteen antama naturalistinen selitys uskonnon alkuperälle on kuitenkin yhdistettävissä täysin luontevasti laajempaan yliluonnolliseen selitykseen. Mikäli ajatellaan, että maailmalla on kaikkivoipa ja kaikkitietävä luoja, voidaan täysin järkevästi uskoa hänen ohjanneen evoluutiota siten, että ihmisen kognitiiviset toiminnot johtavat todennäköisesti uskonnollisen uskon syntymiseen. Näin ollen evolutiiviset uskonnon alkuperää käsittelevät teoriat eivät van Inwagenin mukaan ole ristiriidassa uskonnollisen uskon kanssa eivätkä muodosta uhkaa sen rationaalisuudelle." Argumentti ei siis oikeastaan tee sitä mitä naturalistit haluavat sen tehdä.

Mutta argumentti onkin vaarallisempi muualla

Toisaalta se ei ole mikään mihin reformoidun epistemologian ystävä, esimerkiksi Plantinga, sen ajattelee tekevän. Hän nimittäin ottaa asian esille ja peräti ajattelee sen tukevan itseään ja omia näkemyksiään. Ydinkohta on lause joka esitetään hänen nimensä yhteydessä ;" Evoluutioteorian mukaan luonnonvalinta ei ohjaa ihmisiä muodostamaan tosia uskomuksia, vaan uskomuksia, jotka ovat hyödyllisiä hengissä selviytymiselle." (Ja tässä asia, ellei peräti se se asia, jossa olen samaa mieltä hänen kanssaan.) Hän näkee että ylihavaitseminen todistaa hänen EAAN -argumenttinsa perusteesin. Siinä korostetaan että hengissä selvitään kun reagoidaan oikein eikä että reagoidaan totuudellisesti. Esimerkiksi tulkinta havaitsemisesta voidaan toteuttaa monin eri tavoin joista kaikki eivät ole tosia. (Belief-Cum-Desire). Hän korosti että jos ihmisen tapa havaita maailmaa ei ole Hyvän Jumalan säätelemä niin sitten evoluutio tuottaisi vain hengissä selviämistä eikä Totuudellisesti havaitsemista. Plantinga yleensä tässä yhteydessä korostaa sitä että hän ei ole evoluutioteoriaa vastaan vaan naturalistista evoluutiotulkintaa vastaan. Eli toisin sanoen hän sanoo että evoluutioteorian ystävä ei voisi olla naturalisti.

On nimittäin asia joka reformoidun epistemologian kannattaa jättää mainitsematta tässä yhteydessä. (Se tila on ilmeisesti käytetty siihen että saadaan hakata "oikeaa vastustajaa" eli pahoja naturalisteja.) Sillä reformoidun epistemologian ytimessä ei ole vain jumala-aistin ja kokemusten luotettavuus. Sen ytimessä on myös warrant -konsepti. Ali ajatus siitä että aistit ovat virheettömiä. Jos ylihavaitsemisargumentti on laajemmin tosi, se falsifioi Jumalan joka antaa meidän aisteillemme takeen. Jos Jumala on, se on toisenlainen.

Ja koska Plantinga ja muut reformoidun epistemologian kannattajat vaativat että maailmankuvan on annettava tae, jotta se voisi oikeuttaa tieteen. Ja tieteen oikeassaoloa arvostetaan ikään kuin ilmiselvyytenä, niin tästä on hyvin laajoja seurauksia. Tämä on ollut kauan hyvin vallitseva piirre Plantingalla. Kuitenkin kyseisessä kirjoituksessa nousee esille jännittävä lausunto;

"Plantinga pitää evolutiivis-psykologisia teorioita ainakin osittain ristiriitaisina kristinuskon kanssa. Hän näkee ristiriidan piilevän siinä, että ne väittävät uskonnon kumpuavan virheellisiä uskomuksia maailmasta tuottavista kognitiivisista toiminnoista."

Tämä on Plantingalta epätavallisen vahva kannanotto. Yleensä hän on korostanut sitä että EAAN -arugmentti koskee naturalismin ja evoluution välistä juopaa. Hän ei ole lähtenyt erityiseen sotaan teististä evoluutioteoriaa vastaan. Tässä kohden hän näyttää joko muuttaneen mieltään tai vaihtoehtoisesti sanovan hieman enemmän siitä mitä hän on aina muutoinkin ajatellut. Hän rakentaa kuilua evoluutioteorian kannattamisen ja teismin välille.

Ylihataivsemisongelma onkin mutkan kautta hyvin vakava ongelma Plantingan kaltaiselle teismille. Sillä tietoisuuden ylihavaitsemisilmiö on hyvin arkinen, tosi ja tutkittu, ja nimenomaan eiteologisissa yhteyksissä. Se on itse asiassa jokaiselle tuttu arjessa. Yön pimeydessä heiluvat pensaat herättävät säikähtämiskokemuksia. Joko tämänlaiset kokemukset täytyisi kiistää tai sitten täytyisi tunnustaa että ihmisen havaitsemis-tulkinta-reagointijärjestelmiä. Olisi pakko hylätä tietyt ajattelutavat. Sillä vaikka Plantinga "Plantingan mukaan hän voi hyväksyä uskonnon naturalistiset selitykset sillä varauksella, että niiden sisällään pitämä maailmankuva tunnustaa vain osan (materiaalisen todellisuuden) siitä kokemuspiiristä, joka kristityllä on. Oman kokemuksensa perusteella kristitty voi siis pitää kiinni jumalauskostaan, vaikka metodologiseen naturalismiin sitoutuneet tieteelliset teoriat olettavatkin uskonnon synnyllä olevan pelkästään luonnollisia syitä." Samalla on kuitenkin hyväksyttävä että jos warrant falsifioituu niin se ei johdu siitä että oltaisiin sitouduttu pahaan naturalismiin. Vaan siihen että maailmankuvasta osa kuitenkin on aina maailmassa elämistä. Sitä, kun "Plantinga ehdottaa, että tiede määriteltäisiin (1) systemaattiseksi ja järjestäytyneeksi toiminnaksi, joka pyrkii löytämään maailmankaikkeutta koskevia totuuksia, ja (2) tekee sen empiirisin menetelmin." Kun tilaa empirismille antaa, joskus käy niin että oma näkemys kumoutuu. Ylihavaitseminen ei kenties ole ongelma teismille, mutta se on ongelma reformoidulle epistemologialle.

Kvanteista, havaitsemisesta ja olemassaolosta (eli bullshitteryä huviksi mutta ei hyödyksi)

Hyvin usein kvanttimekaniikkaa ja Heisenbergin epätarkkuusperiaatetta ja ilmiöiden tilastollista luonnetta lähestytään sen henkisillä ajatuksilla että silloin kun asioita ei tarkkailla niin asiat ovat olemassa ja havaitseminen romauttaa aaltofuntion ja muuttaa jotain tiedetyksi. ; "ScienceAlertissa" sen sijaan uutisoitiin näkökulmasta jossa "Reality doesn’t exist until we measure it, quantum experiment confirms". Eli todellisuus ei ole olemassa ennen kuin se havaitaan. Otan toki noin otsikoidut tiedeuutisoinnit aina "suolan kanssa". Mutta asiaa on syytä miettiä.

Tämä on siitä hauska ajatus että se voidaan liittää piispa Berkeleyn ajatusmalliin jossa todellisuus oli olemassa vain kun sitä tarkkailtiin. Hän tarvitsi Jumalaa siihen että asiat pysyisivät olemassaolevina. Esimerkiksi jääkaappi ei lakkaa olemasta kun kotona menee yöllä nukkumaan koska Jumala tarkkailee sitä. ; Kvanttimekaniikassa tunnettu vahditun kattilan paradoksi nimittäin johtaa siihen että Jumala joutuisi "vähintään räpyttelemään" jotta maailmassa voisi tapahtua mitään muutoksia.

On nähtävissä että on kaksi asiaa jota havainnoinnissa on syytä miettiä:
1: Teistinen kysymys siitä että Jumala on todellisuuden mittaaja on itse asiassa oletus. Onko Jumala todella havaitsija siinä mielessä mitä kvanttimekaniikka vaatii? Mittaako vai tietääkö Jumala? Laplacen demonin ei tarvinnut mitata tietääkseen, ja kenties kaikkitietävyys voidaan kvanttifysiikan ja olemassaolonkin kohdalla saada muuten kuin mittaamalla samalla tavalla kuin aineelliset fysikaalisen maailman joukossa toimivat ihmiset sen tekevät.
2: Toisaalta on hyvä miettiä vaatiiko havaitseminen tietoisuutta. (Havaitseminen kuljettaa sanana helposti mielikuvia intentiosta, mutta jos sen korvaa mittaamisella ei tieteen kannalta muutu mikään mutta mielikuvat tietoisuuden mukanaolosta muuttuvat oleellisen paljon.) Jos jossain on mittalaitteisto niin eikö tämä mittalaitteisto tee interaktion joka on mittaus. Eli mittaria ei tarvitsisi lukea ilman että se olisi kvanttimekaanisesti olemassa. Eli se voisi aikaansaada olemassaoloa. ; Itse pidän tätä "intuitiivisesti ilmiselvänä" premissinä ja tästä lähtökohdin olemassaolo voisi olla siitä erikoinen että hiukkasen A vuorovaikutus johtaa siihen että B on olemassa. B taas johtaisi C:n olemassaoloon. Ja C johtaisi A:n olemassaoloon. Tämä kehäisyys voisi tietysti olla vaikka kuinka älyttömän pitkä.
     2.1: Tässä "havainnoivien alkeishiukkasten "itsetietoistumisesta"" voi sanoa sen että siinä on sivumakuna sellainen sikaärsyttävä piirre että se ajaa ajatuksia kohti panpsykismiä.  (Toki tämä seuraus ei ole väistämätön, mausteena samaan tapaan kuin teismi on siinä että olemassaolo vaatii havainnointia.) Eli ajatusmallia jota olen joskus kannattanut itsekin. Ja jossa ei ole muuta vikaa kuin se, että se on hevonpaskaa.

---

Voihan Piiska Perkeley sentään. Olen kyllä yleisesti sitä mieltä että jos filosofia ja kvanttifysiikka esitetään samassa lauseessa, kyseessä on todennäköisesti bullshit. Itse asiassa olen yhä tätä mieltä. Tämä blogaus on kuten ties keiden kvanttimystikoiden ja Deepak Choprien tyylinen vetäisy. Sellainen huomiohuoraavaa "katsokaa minua niin olen olemassa" -paistattelu.

Nykyhetkestä poikkeaminen

"Aikaa ei ole. Eiliseen voi vaikuttaa tänään. Siksi kannattaa lähettää hyviä ajatuksia eiliseen."
(CMX:n kysymyspalsta)

Ihmiset käsittelevät tulevaisuutta ja menneisyyttä. Moni kuitenkin näkee että ainut mitä todella todella on, on nykyhetki. Tämä on voitu nähdä äärettömän lyhyenä hetkenä. Nykyään moni käsittelee tätä hetkeä lyhimpänä ajan yksikkönä, Plancin aikana. Me käsittelemme menneisyyttä niin automaattisesti että jopa kreationistit joiden mielestä tiede ei voi tutkia menneisyyttä ja ainut tapa jolla menneisyyttä voidaan käsitellä oli "olitko siellä", niin jopa heille on ilmiselviä tosiasioita kuten Jeesuksen ristinkuolema ja ylösnousemus jotka ovat heille "historiallisia tosiasioita".

Kuitenkin on mielenkiintoista miettiä miksi ylipäätään ajattelemme että on jokin "menneisyys". Olemassaolevaan menneisyyteen uskova (eternalism) kohtaa helpon vasta-argumentin. Jos menneisyys on todella olemassaoleva, niin "missä" se on. Eikö voisi olla vain niin että maailma muuttuu ja nykyhetki muuttuu ja menneisyys vain pyyhkiytyy pois. Ja sen vuoksi näkisimme vain merkkejä menneisyydestä ja ennusteita tulevaisuudesta. Ne ovat jättäneet jälkiä koska nykyhetki ei muutu miten tahansa, vaan sen pohjalta mitä siinä on. Ja siksi meillä olisi todisteita siitä mitä on joskus ollut, ja voisimme ennustaa mitä kenties on tulevaisuudessa. Mutta nämä estimaatit eivät teknisesti ottaen ole olemassa. Ja näin oltaisiin ihmisiä jotka uskovat että vain nykyhetki on olemassa (presentism), eli jos otetaan olemassaolevien asioiden lista saadaan vain tällä hetkellä olevia asioita.

Onkin intuitiivisesti melko vahvaa sanoa että eternalismin haasteena on se, että emme koskaan näe kahta aikaa samanaikaisesti. Ja kun meillä on tulevaisuus ja menneisyys jotka ovat sinällään näkymättömiä niin miten tämä eroaisi siitä että sanoisi että menneisyys ja tulevaisuus eivät itse asiassa ole olemassa. Universumissa on vain rajallinen määrä ainetta ja energiaa jolla on järjestys ja joka uudelleenjärjestyy tietyin periaattein eikä menneisyys sinällään tallennu mihinkään muualle kuin siihen samaan universumiin joka muuttuu. Tieto menneisyydestä ja tulevaisuudesta tähän liittyen olisi korkeintaan samanlaista tietoa mitä Laplacen demonilla joka tietää kaikkien osasten paikat ja liiketilat ja pystyisi tätä kautta tietämään miten ne ovat tulevaisuudessa ja menneisyydessä.

Toki jo tässä tulee vastaan kieli. Vaikka intuitiot ovatkin helposti presentismiä tukevia, niin arkikieli itse asiassa vääntää helposti vastaan. Presentismin käsittely on hyvin vaikeaa tavallisella kielellä. Sillä jos katsotaan "on tulevaisuudessa" ja "on menneisyydessä" otetaan kantaa sekä olemassaoloon että siihen että olisi jokin paikka, tulevaisuus ja menneisyys, jossa nämä asiat olisivat. Kieli on niin eternalistista että presentistejä helposti moititaan tästä, että hekin oikasti uskosivat eternalismiin. Tämä ei teknisesti ole eternalismin vika. Kysymys on enemmänkin kulttuurista.

Mutta tuo kielikömmähdys pitää kuitenkin mielenkiintoisen yksityiskohdan. Nimittäin olemassaolon ja totuuden. Jos nimittäin uskomme kaksi asiaa että (a) tulevaisuudesta ja menneisyydestä voidaan sanoa tosia uskomuksia ja (b) ainoastaan olemassaolevat asiat ovat tosia, emme voi olla presentistejä. Näin ollen presentistin on pakko hylätä menneisyyttä koskevat näkemykset harhana. Tai sitten hänen on uskottava että tosi ei liity olemassaoloon.

Näistä ratkaisuista "menneisyysdenialismi" on jossain määrin helpompi ja halvempi tapa. Eikä ihme että sen tyylisiä ratkasuja voi löytää buddhalaissävytteisestä mukamystisistä piireistä. Siihen sidottuja teepussilauseita on viehättävää generoida, se on helppoa ja sillä saa syvällisen ajattelijan maineen. Se, että kykenee käsittelemään sellaisia asioita että Napoleon on tosi konsepti toisin kuin yksisarvinen on sen sijaan vaikeampaa. Se vaatii jo työtä. Sillä totuuden ja olemassaolon yhteys on usein oletettu. Se ei kuitenkaan teknisesti ottaen ole empiristin silmissä välttämättä näin. Meillä on tällä hetkellä epäsuoria evidenssejä konkreettisesta Napoleonista aivan eri tavalla kuin yksisarvisista. Napoleon vaikuttaa nykyhetkessä, kuolemansa jälkeen sellaisella "ei-tietoisella tavalla", aivan kuten miljoona vuotta sitten paistanut aurinko voi presentistille jättää jälkiä kallioon ilman että tämä olisi ristiriidassa presentismin kanssa.

Kuitenkin käytännössä presentistillä on hyvin suuria ongelmia. Simon Saundersin hengentuotos suhteellisuusteorian ja presentismin yhteensopimattomuudesta on kiinnostava. Sillä suhteellisuusteorian mukaan sellaiset asiat kuin "samanaikaisuus" riippuvat siitä mistä referenssistä niitä katsotaan. Tähän liittyy klassinen ns. Ladder paradox, jossa autotallin kokoinen tikapuu samanaikaisesti joko mahtuu tai ei mahdu autotalliin sen vuoksi että nopeaan liikkeeseen suhteellisuusteorian mukaan liittyy pituuden muutos. Tämä on mahdollista sen vuoksi että yhdessä ajan referenssissä autotallin ovet menevät kiinni samanaikaisesti ja toisessa perättäin. Tapahtuma on sama, se miten se havaitaan on jotain aivan muuta.

Käytännössä tämä vaatii sen tiedostamisen, että presentisti ei itse asiassa voi uskoa että hänen havaitsemansa asiat ovat olemassa. Hän havaitsee menneisyyttä ja interaktioita. Näemme vain menneisyyttä joka ei enää ole. Fotoneilla jotka kulkevat matkaa interaktioviat viiveellä. Näemme vain näitä epäsuoria vaikutuksia. Fotonit ovat, kohde joka on ne heijastanut on lakannut olemasta. Koska mielemme tulkitsee havaittavia kohteita kokemusmaailmamme näkeminen on siksi jotain joka on ollut. Ja peräti on ollut eri aikoina. Sillä fotoneilla menee kauemman aikaa eri paikoista tulemiseen. Ja informaatio mieleemme ei voi kulkea tätä viivettä nopeammin. Kauas katsoja katsoo kauemmas menneisyyteen, jota ei teknisesti enää ole.

Sen vuoksi:
1: Jos on nykyaikana presentisti joutuu käytännössä olemaan jonkinlainen buddhalainen jolle havainnot ja ajatuskonseptit ovat vain jonkinlainen mielessä oleva harha. Presentisti joutuu nykyään katkaisemaan havaitsemisen ja olemisen ja totuuden välisen länsimaisessa kulttuurissa vahvana pidetyn "kolmiyhteisyyden". (Olipa sitten ateisti-empiristi tai warrantia kannattava teisti-skientisti, molemmat olettavat havaintojen ja olemassaolevan ja totuuden liittyvän yhteen.) Tämä ei suju kovin näppärästi länsimaiseen ajatteluun. Itse asiassa länsimaisessa viitekehyksessä on huomattavasti helpompaa yksinkertaisesti hylätä presentismi, koska se vaatisi niin syviä muutoksia ajattelutapaan, että se vaatisi koko ajan hirveää epäkäytännöllistä saivartelua ja uudelleenmäärittelyä.
2: Eternalismin haasteena tosin on se, että se joutuu sitten todennäköisesti kohtaamaan jo sen alkuun laittamani haasteen periaatteessakin-ei-havaittavasta-menneisyydestä. Ja sen pohjalta olemassaolo ja havaittavuus pitää määritellä hyvin tarkasti. Havainnoksi on otettava epäsuora havaitseminen (tätä tosin on nykyään lähes mahdotonta kiertää) ja olemassaolossa pitää sitten käsitellä "talletusongelma", eli se että mikä on se tallennusmuoto jolla menneisyys "on jossain". Tämä johtaa ajatuksia lähes väistämättä jonnekin David Deutschin multiversumityylisiin ratkaisuihin.

"Elä nyt. Jukka on Torniosta. Senkin on pitänyt keksiä, miten moisesta selvitään."
(CMX:n Kysymyspalsta)

Havainnoinnin dogmaattisuudesta ~ Eli kuinka oppia inkojen kieli muutamassa tunnissa...

"Philosophers often behave like little children who scribble some marks on a piece of paper at random and then ask the grown-up "What's that?" - It happened like this: the grown-up had drawn pictures for the child several times and said "this is a man," "this is a house," etc. And then the child makes some marks too and asks: what's this then?"
(Ludwig Wittgenstein, "Culture and Value")

"Da Vinci's Demons" -televisiosarjassa toisella kaudella vieraillaan työläästi Amerikoissa. Intiaanikansaa ei suoraan nimetä mutta ornamenttien kautta voidaan päätellä kyseessä olevan inkat. Merkittävää on että inkat vangitsevat joukkion. Ja matkalla viidakosta kaupunkiin herra Da Vinci - sarjan ihastuttavan mielipuolinen Mary Sue - oppii ymmärtämään melko paljonkin heidän kieltään. Tämänlainen ihmetyttää itseäni, se vaikuttaa jopa täysin mahdottomalta. Eikä ehkä vähiten siksi että olen itse hirvittävän huono oppimaan vieraita kieliä.

Onko tämä käännösten tekeminen ylipäätään mahdollista?

Nähdäkseni ongelmat kielten välisissä eroissa voivat olla hyvinkin relevantteja. Quine esittää teoksessaan "Ontological relativity" että kielen käännös termi kerrallaan toiseen on radikaalin vaikeaa. Sillä käsitteiden merkitys vaatii sitä että on keino tunnistaa käsitteen formaali määritelmä (intension) ja siihen liitoksissa olevat käsitteet (extension) joihin sitä sovelletaan. Ja Quine huomauttaa että kumpikaan näistä ei ole kovinkaan helposti tunnistettavissa pelkästään käyttäytymisestä. ; Jos kuulemme vieraan sanan ei voida olla täysin varmoja viittaako sormi jänikseen, eläimen käsitteeseen, jäniksen jalkaan, osoitetun jäniksen väritykseen vai mihin. Nämä ongelmat ovat epistemologisia ongelmia joihin vieraaseen kieleen tutustuva tai kieltä opetteleva joutuu törmäämään. Da Vincikin joutuu periaatteessa jotenkin ylittämään ja ratkomaan näitä ongelmia saadakseen ymmärrystä siitä mitä heidän vangitsijansa suunnittelevat.

Koska Da Vinci menee keskelle kulttuuria josta hän ei tiedä mitään hänellä ei ole tukevia käsitteitä joiden kautta hän voi rajata sitä miten tuossa tilanteessa yleensä rajataan termejä. Hänellä ei ole myöskään tätä kontekstin kautta tulevaa tukikäsitteistöä jotka rajaisivat merkitystä. Quinella onkin näkemys jonka mukaan Da Vincillä olisi hyvin suuria vaikeuksia kääntää kieltä. Suoritus on siis epäuskottava ja televisiosarja on ottanut "taiteellisia vapauksia". Mikään nerous ei voisi ratkaista ongelmaa, koska oleellista tietoa ei voi olla riittävästi.

Kuitenkin Quine on tässä toki vähemmän realativisti kuin yllä voitaisiin ajatella. Hän tarjoaa keinon pienentää tätä ongelmaa. Quinen mukaan suhteellisen homogeeniset objektit jotka liikkuvat kokonaisena jonkun kontrastoivan taustan ympärillä ovat todennäköisempiä viittauksenkohteita kuin jonkin toisenlaiset kohteet. Tämä ja muut vastaavat kaikkia kieliä koskevat konventiot ovat jotain jotka vähentävät arvailuntarvetta, tekevät toisista arvailuista perustellumpia kuin toisista ei. Arvaus ei välttämättä ole täysin tosi mutta se on kuitenkin hyvä arvaus ja tämä nopeuttaa vieraan kielen oppimista.

Tämänlainen jaettu pohja selittää myös sitä miksi ei-fiktionaalisenkin maailman sanakirjoihin voidaan laittaa sanoja joilla on suunnilleen yhteneväisiä sisältöjä. Esimerkiksi kielet tuntevat siilin, mutta niissä ei yleensä ole sanaa siilin piikittömälle alapuolikkaalle.

Quine ajattelee että tämä on ihmisen huomioinnin ja kiinnostuksen seuraus eikä kielifilosofinen käsitteiden ominaisuus. ; Jos ihmisellä on jokin lajityypillinen tapa havainnoida asioita, tästä tulee helposti käyttämämme kielen rajaaja. Tällöin käännöstyö helpottuu tavallaan sillä että ihmiset eivät olekaan filosofisesti järkeviä ja näe maailmaa erilaisien mahdollisuuksien kautta vaan sen sijaan siksi että havaitsemme asioita jotenkin oleellisesti samalla tavalla. Siksi kielenfilosofisesti esiin tulee paljon vaihtoehtoja jotka vain ohitetaan, niitä ei oikeastaan edes harkita. Ja havainnointijärjestelmämme ja muun vastaavan vuoksi on pragmaattista tehdä tietynlaisia käännöksiä sen sijaan että otettaisiin toisia.

Tämä on siitä kiinnostavaa että vaikka Quinen kielifilosofiassa korostetaankin sitä että käsiteverkossa mitä tahansa käsitettä voidaan muuttaa, joka voi johtaa hyvinkin erilaisiin tiedeverkkoihin jotka ovat hyvinkin valideja, niin tosiasiassa jotkin käsitteidenrajaustavat johtavat siihen että näitä mahdollisia käsiteverkkoja joita todella käytetään ja joita pidetään relevantteina on sitten jo huomattavasti harvalukuisempi määrä. Tieteen käsiteverkkoa rakennetaan näiden rajausten mukana. (Ja Quinelle, kuten minullekaan, tämän verkon ulkopuolella ei ole mitään relevanttia koska käsitteet ovat sisällyksellisiä ja merkityksellisiä vain suhteessa toisiin käsitteisiin.)

Voidaankin nähdä että Quine tämän havainnointipohjansa vuoksi poistaa käsiteverkkojensa erilaisuutta korostavilta argumenteilta pohjaa. Quinehan korostaa että periaatteessa esimerkiksi falsifiointitilanteissa ristiriitatilanteet voidaan ratkaista useilla tavoilla ja että käsitteitä voidaan määritellä monella eri tavalla niin että tiedeverkoista voi syntyä sisäiesti koherentteja, toisiin verkkoihin verrattuna yhtä päteviä mutta silti keskenään yhteismitattomia siinä mielessä että käsitteitä ei voida siirtää verkosta toiseen koska samalla pitää muuttaa kaikki siihen liittyvät käsitteet ja niihin liittyvät käsitteet. Jos havainnointi ei ole satunnaista vaan dogmaattista niin tosiasiassa suuri osa näistä mahdollisista käsiteverkoista ja mahdollisista käsitteenmuodostumistavoista eivät koskaan toteudu. Tämä ei ole mikään Quinen argumentaatiota koskeva sisäinen ristiriita, mutta se rajoittaa joka tapauksessa tehtäviä tulkintoja huomattavasti. Relativismille on hämmästyttävän vähän tilaa käytännössä vaikka teoriassa tilaa on suunnattomasti.

Sovelletaan tätä sarjan esittämään ongelmaan.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista ajatella että televisiosarjan artista voisi Quinen mukaan selvittää matkansa aikana kieltä sitä kautta että häntä koskee kaksi kohtaa (1) eletään jonkinlaisessa yleishumanistisessa maailmassa jossa on jotain objektiivisia havaitsemisen, näkemisen ja kategorioinnin tapoja jotka eivät ole kulttuurirelativistisia ja jotka kaikki ihmiset jakavat keskenään (2) Da Vinci on siinä mielessä "neurotypaali" että hän kykenee jotenkin erityisen hyvin tunnistamaan juuri nämä yleishumanistisest piirteet ja tunnistaa kielen tätä kautta paremmin kuin matkakumppaninsa.

Näistä televisiosarjan eetos tukee vahvasti kohtaa 1. Mutta 2. kohta onkin sitten vaikeampi. Da Vinci on hyvinkin omituinen ja omissa maailmoissaan. Toisaalta hän kykenee tunnistamaan ihmisten juonitteluja ja pelaamaan niillä. Joten kenties hänen omituisuutensa ei olekaan sitä että hän olisi jotenkin erityislaatuinen (extraordinary), kenties hän on vain erityisen tavallinen (extra ordinary) nopealla informaationprosessoinnilla.

Minkä värinen tämä lippu on?

Suomi on demokratiana ihastunut jälleen ruotsin kuningasparin vierailusta. Tämän vuoksi kansalaiset ovat keskustelleet tärkeistä asioista. Raavaatkin miehet ovat keskustelleet mekoista. Tämä on tietenkin hyvää vaihtelua, koska muutoin maamme on niin harmaa. (Jopa viisikymmentä sävyä.)

Vierailu sai kuitenkin erikoisia sävyjä kun Tumblr-käyttäjän sivustolle ladattiin kuva ruotsin lipusta, jonka väreistä nyt sitten ollaan erimielisiä. Osa kommentoijista väittää, että lipun värit ovat valkoinen ja kulta. Toiset väittävät, että siinä on sinistä ja mustaa. Tämä eroavaisuus on saanut ihmiset kiistelemään lipun oikeista väreistä.

On esitetty että ruotsin lippu on tehokas illuusio, jossa ei ole oikeaa vastausta. On kaksi vaihtoehtoista validia tapaa tulkita lippu. On valkoinen-kultainen ja sini-musta. Nämä pääleirit sitten edustavat järkeviä mahdollisia kantoja väritysasiaan. Lisäksi marginaalinen osa, luultavasti värisokeat tai mieleltään järkkyneet, ovat nähneet lipun sini-kultaisena. He ovat kuitenkin anomalia, jonka olemassaoloa selitetään lähinnä patologian tai erikoisuudentavoittelun kulmasta.

Moni on arvellut että syynä olisi tapa jolla ihminen tulkitsee kuvaan valon. On esitetty että jos ajattelee että valo paistaa ruotsin lipulle, niin silloin lippu näkyy sini-mustana. Jos taas ajattelee valon tulevan lipun takaa, on näkyvillä oleva lipun osa varjossa ja tällöin se näkyy valko-keltaisena. Samoin näytön asetuksilla saattaa olla merkitystä asiaan. Näitä näkemyksiä on demonstroitu vakuuttavasti käsittelemällä ruotsin lippua photoshopilla. Tuloksista nähdään, että kun väritasapainoon puututaan kuvankäsittelyllä, lippu todellakin näyttää eri väriseltä.

---

Minä näin sen mekon sini-kultaisena. Ja oikein kukaan ei näyttänyt näkevän mekkoa näin. Mietin että mikä muu on sinisen ja keltaisen yhdistelmää. Ei tässä sen syvempää metafysiikkaa ole takana.

Mikä on "Runebergin torttu"?

Kuvassa on 7 Runebergin torttua.
Vai onko?

Tom Kärnä esitti aiemmassa blogauksessani tärkeän kysymyksen. "Yhdistyksessä, jonka suuri aktiivi olen, oli runebergintortuiksi tehty varsin matalia ja maltillisia versioita, koska ei ollut sopivia vuokia. Ja sinun kuvastasi ei kuvakulmasta johtuen oikein nähnyt, olivatko torttunne korkeita vai matalia. Mutta millaisia torttuja saa oikeasti kutsua runebergintortuiksi? Onko tällä kysymyksellä mitään väliä?"

Kysymys on tavallaan hyvin kiinnostava. En toki ole erikoistunut leivonnaisiin, mutta jossain määrin kysymystä voidaan lähestyä sillä tavalla miten mitä muuta tahansa asiaa lähestytään. Jossain määrin voimme katsoa Runebergin tortun kautta sitä miksi ylipäätään voimme sanoa asioita joksikin asiaksi.

Asiaa voi lähestyä siten että Runebergin torttu on nimetty objekti jolla on tietty rakenne.

Kun menen kauppaan, katson että Runebergin torttu on jokin joka on ruskea paistetusta taikinasta tehty lieriö jonka päällä on punaista hilloa ja jossa tämän hillon ympärillä on vaaleanpunainen tai valkoinen sokerirengas. Kun menemme kauppaan, ostamme esillä olevan tuotteen joka näyttää tältä, ja jonka vieressä on hintalappu jossa lukee "Runebergin torttu".

Tämä on ajatus jota kuvataa mereologiassa (kreik. μέρος[méros], osa). Siinä katsotaan kokonaisuuksia ja sen osasia. Se on oppi jossa katsotaan kappaleita ja asioita jotka muodostuvat kun niitä kombinoidaan. Mereologiassa on on erityinen kysymys jossa mietitään milloin jotain voidaan kutsua kohteeksi. Tämän ytimessä on peruskysymys (special composition question) siitä mikä voidaan laskea kohteeksi. Ja tähän kysymykseen vastaaminen on lähtökohta siihen että voidaan vastata kysymykseen kohteen identiteetistä. Jotta voimme kutsua jotain kohdetta "Runebergin tortuksi" meidän on vastattava siihen mikä on Runebergin tortuuden identiteetti. Ja vastaamisessa tähän tunnetaan kaksi ääripäätä.
1: Nihilistien mukaan ei ole oikeasti mitään muita oikeita asioita kuin perustalla olevat palaset. Jos jokin koostuu pienemmästä osasista se ei ole enää mikään aito kohde. (Usein nihilismi tarkoittaa moraalioppia jossa kiistetään moraalin olemassaolo, tämä nihilismi on kuitenkin vain sama kirjainmuoto ja se tarkoittaa tässä yhteydessä hieman eri asiaa.) Näin ollen alkeishiukkasten lisäksi ei oikeastaan ole mitään aitoja objekteja. Näin ollen Runebergin torttu on oikeasti lähinnä illuusio, jokin jossa objekteja on järjestetty kokonaisuudeksi, mutta jolla ei ole mitään itsellistä olemusta.
2: Universalismissa taas mikä tahansa järjestelmä on kohde. Näin ollen syntyy erikoisia kohteita. Minä rajaan itseni omaksi objektikseen mutta tosiasiassa ympäröivään ilmaan voidaan piirtää vaikka pallo - tai minkä tahansa muotoinen - muoto ja tämän sisällä olevalle voidaan antaa identiteetti. Ilmamolekyylit ja osa vaikka sormenpätääni muodostavat näin kohteita. Mikä tahansa kombinaatio joka koostuu olemassaolevista asioista muodostavat kohteita. (On kenties lohdulista ajatella että unversalismissa voidaan kombinoida minun munani ja kenen tahansa elossa olevan pornotähden vagina ja muodostaa näistä kohde. Vaikka emme koskaan harrastaisi seksiä tai olisi lähestymiskieltorajoja lähempänä. Osasta tämä ei tietysti ole lohdullista vaan karmivaa.) Vain osa niistä on relevantteja ja osalle niistä annetaan nimi. Runebergin torttu on tässä mielessä mielivaltaisesti valittu kohde joka kuitenkin on todellinen. Määritelmien ja identiteettien kohdalla kysymys ei ole enää "onko objekti todellinen" vaan enemmänkin "miksi tämä objekti on relevantti tai kiinnostava".

Molemmat näkökulmat ovat kiinnostavia. Jossain määrin voidaan sanoa että kun ostan Runebergin tortun, on selvää että kyseessä on jonkinlainen kompositio. Itse asiassa on myös melko selvää että tämä kompositio on hyvin joustava. Runebergin tortuissa ei ole yksiselitteistä rakennetta. Tärkeää on että taikinassa on manteleita, kostuke voi olla arrakkipunssia tai rommia. Hillon tulee olla vadelmaa. Silti kaikista kiinnostavinta on että kun Runebergin torttuja ostetaan, niin niille tapahtuu ajan jatkuessa kaikenlaista. Esimerkiksi itse suosin yleensä sitä että torttua ei syödä heti valmistamisen jälkeen. Minusta tortun pitää jotenkin huoneenlämmössä valmistua vuorokauden verran. Toisena päivänä ne ovat sitten helposti liian kuivahtaneita. Muutaman viikon päästä homeisia tai muutoin mätääntyneitä. Ulkonäkö muuttuu prosessissa mutta etenkin aluksi hyvin hienovaraisesti. Osa näistä koskee jotain jossa on selvästi Runebergin torttu joka on "parhaimmillaan" jossain vaiheessa. Jossain on kuitenkin raja jonka jälkeen meillä ei ole Runebergin torttua vaan syömäkelvoton kasa hometta.

Tässä mielessä Runebergin torttu on hieman kuten Theseuksen laiva josta puretaan osia ja korjataan ja jämäpaloista uudelleenkootaan toinen laiva ja sitten ihmtellään laivan identiteettiä joka on joko kadonnut tai kahdentunut. Tai  jonka kohtalo on epäselvä ja epämääräinen. Universalisti sanoo Theseuksen laivan ja Runebergin tortun kohdalla, että tosiasiassa ei ole missään vaiheessa ollut mitään yhtä Theseuksen laivaa tai Runebergin torttua, niitä on sen sijaan useita ja ne lähinnä muistuttavat toisiaan. (Universalismin mukaan Theseuksen laiva ei säry koska osien ei tarvitse olla kosketuksissaan, ne ovat silti kombinaatio. Samoin alkuperäisen Runebergin tortun atomit ja alkeishiukkaset ovat jossain, joten homehtuminen ei itse asiassa särje yhtään mitään. Kuten ei sekään että nielen, ruuansulatan ja lopulta paskon Runebergintortun viemäriin. Tai jonnekin huolestuttavampaan paikkaan.)

Runebergin torttu prosessina.

Tämä kaikki ylläoleva on tietenkin hirvittävän omituista, tavallaan. Mutta kuten joskus täytyy tehdä, täytyy kysyä asioita lapsilta. Itse sain tähän kysymykseen liittyen hienon vastauksen. "Runebergin torttu on tehty Runebergin tortun reseptillä." Vastaus oli hieno koska se murskasi mereologian läpitunkevan ontologisen näkökulmani. Sellaiselle jossa mitataan määritelmien denotaatioita deduktiivisella nojatuolityöskentelyllä. Lapsen vastaus pakotti minut epistemologiselle suunnalle. Sillä hän ei kertonut miltä Runebergin torttu näyttää vaan kuvasi sitä että Runebergin torttu on tietynlaisten leipimisprosessien synnyttämien vuorovaikutusten lopputulos. Runebergin torttua voidaan lähestyä tieteenfilosofisena kohteena - joka tietenkin on validia sillä se on varsin empiirinen kokonaisuus. Toisin sanoen näkökulma ei ole niinkään siinä että Runebergin torttu määrittyisi lopputuloksen kautta katsoen valmiin tuotteen koostumusta, vaan kysymys on siitä miten tämä on valmistettu. Osien sijasta onkin katsottava enemmänkin kohteen historiaan.

Kaupasta torttunsa ostavalle tämä ei tietenkään tule helposti mieleen. Leipurille näkökulma on kenties helpompi. He kun eivät todellakaan asettele jokaista mantelinsirua tiettyyn lokaatioon vaan sen sijaan eri aineksia läimitään tietyllä tavalla yhteen, ja usein raaka-aineiden tunnistettava ulkonäkö ja muu hämärtyy oleellisesti prosessissa. Vain fyysikko ja kemisti lähestyy Runebergin torttua sitä kautta mitä kemiallisia aineita niissä on. Leipuri tietää miten torttu valmistuu. Minä tiedän miltä se maistuu.

Mutta tosiasiassa emme osta kaupasta Runebergin torttua vaan luottamuksen siitä että kohde on Runebergin torttu. Samalta näyttävä tuote voikin olla sahajauhosta ja maalista tehty fabrikaatio. Kenties manteli on korvattu erehdyttävästi samanmakuisella syanidilla. Luotamme induktiiviseen ajatteluun jossa tietty prosessi johtaa tietynnäköiseen lopputulokseen. Ulkonäkö ja lopputulos on yhtä luotettava kuin se, että (a) tietty prosessi johtaa tietynlaiseen lopputulokseen ja (b) lopputuloksen kaltaisia asioita voidaan tehdä tai on tehty jollain aivan toisenlaisella prosessilla.

Humen filosofiassa korostuukin se, miten induktio on usein heikoilla. Mutta siihen toisaalta myös luotetaan toistuvasti. Mutta tällä on syvempikin seuraus. Ja se iskee suoraan objektejen kautta ajatteluun. Kuten Quine on sanonut, emme maistele kvarkkeja. Empiirisessä tieteessä ei suinkaan mitata objekteja, vaan sen sijaan kaikki havainnot ovat vuorovaikutuksia joissa mitataan seurauksia. Se, mikä muuttaa järjestelmää synnyttää korrelaatioita. Ja tämä korrelaatio, ei objekti, on se mitä me itse asiassa käytämme kaiken ytimessä. Emme siis voi ottaa perusasioita ja käsitellä asioita niiden kombinaatioina. Sen sijaan kaikkea voidaan lähestyä kaikkea prosesseina joilla on tiettyjä vaikutuksia.

Quinen maailmassa analyyttisissä käsitteissä on siksi aina synteettinen osuus. Siis sikäli mikäli niissä on mitään mielekästä. Tämän kautta voidaan oikeasti oikeuttaa reduktion asteet. Eli voimme esimerkiksi tarkastella sammakkoa miettimättä mistä alkeishiukkasista se tarkalleen ottaen koostuu. Eikä meidän tarvitse miettiä sitä että tosiasiassa Sammakko hengittää sisään ja ulos, syö, juo ja paskoo. Sen ihokin tekee limaa ja haihduttaa kosteutta. Tosiasiassa Sammakko on tarkastelunäkökulma joka on hedelmällinen tutkimusohjelma. Se on helposti tarkasteltava ja riittävän yksiselitteinen jotta kohde voidaan tunnistaa. ~ Tässä kohden kysymys onkin siitä että millä tasolla nipotus auttaa tunnistamaan uuden tutkimuskohteen ja kanavan. Ja missä vaiheessa nipotus vie lähinnä aikaa siltä että voimme tutkia kohdetta.

Tässä kohden määritelmiä voidaan katsoa denotationaalisen semantiikan kautta. Määritelmät ovat aina jossain määrin keinotekoisia, mutta ne ovat sitä hyvin tietyllä tavalla. Ne ovat sopimusasioita. Sopumuksen ideana on lähinnä välittää "tutkimusohjelma" joiden avulla ollaan yksimielisiä siitä onko jokin kohde tässä tietyssä luokassa vai jossain toisessa. Tämä jakamisen informaatiosisältö on se joka luo määritelmän ja jonka avulla erotamme saivartelun järkevästä rajauksesta.

Näin ollen Runebergin tortunkin kohdalla voidaan sanoa että Runebergin torttu voi olla yritykselle brändi jolloin lopputulosten kanssa ollaan hyvinkin tarkkoja. Silti jossain tilanteissa voi olla järkevää käyttää joustavampaa määritteistöä. Tämä kaikki on hirveän vaikeaa, mutta toisaalta käsitteitä käytetään jotta kaikki olisi mahdollisimman kätevää. Ja ihmiset ovat yllättävän hyviä tunnistamaan Runebergin torttuja. Niin hyviä että voivat jopa ostaa sellaisia. Ja jos leipuri tunkee niiden tilalle laskiaispullan, he voivat tunnistaa että kyseessä on väärä tuote. Ja leipurikin on pakotettu tunnustamaan että kyseessä on virhe eikä pelkästään se, että heidän näkökulmansa Runebergin torttuihin on erilainen.

---

Valitettavasti tämä ei auta vastaamaan siihen mistä saa hyviä Runeberfin torttuja. Ja valitettavasti se jättää auki myös Runebergintorttuja koskevan syvimmän mysteerin. Eli sen, mikä on se oikeaoppinen tapa syödä kyseinen torttu.