Masennuslääkitys herätti nuorena aikuisena ihmetykseni. Eräässä mielessä kysymys on siitä että se on (a) kemiallinen lääke joka on "vain kemiaa" ja (b) se vaikuttaa subjektiiviseen tapaamme jolla maailma koetaan.
Tämä oli varsin kouriintuntuva kysymys joka kertoo siitä että kemia vaikuttaa mieleen. Sitä on usein esitetty että maailmassa olisi objektiivisia ja subjektiviisia asioita. Ja että tunteet ja ihmisen mielen salaiset tunteet ovat subjektiivisia. Kemia taas olisi objektiivista. Kuitenkin tässä luonnontiede varsin tehokkaasti astuu maailmaan jota pidetään ytimeltään subjektiivisena.
Kysymystä voi tietenkin heikentää huomattavasti. Voidaan esimerkiksi ottaa denialistinen asenne ja korostaa että masennuslääkkeet toimivat yhtä tehokkaasti kuin placebo. Tämä voi toki selittää sen että kemia ei vaikuta mieleen. Mutta placeboon viitatessa viitataan kuitenkin siihen että olisi jokin mieli johon voidaan vaikuttaa. Ja placebon kohdalla tiedettäisiin miten siihen voidaan vaikuttaa. Kysymys on edelleen siinä että miten tämänlaisia asioita voidaan esittää tietoina tai faktoina.
Ja kun tämä portti aukeaa, aukeaa jättimäinen portti ties mihin. Kun skientistejä moititaan esitetään että olisi objektiivinen tosiasia että ihmiset kaipaavat merkitystä. Tämän merkityksen sisältö ja sen vaikutus ja siihen liittyvät vaatimukset ilmaistaan yleistetyssä muodossa. "Tiede ei täytä ihmisen kaipuuta ikuisuuteen ja ilman tätä hän ei voi olla aidosti onnellinen". "Ihminen saavuttaa mielenrauhan meditoimalla". "Kun ihminen löytää uskonnin hänestä tulee oma itsensä." "Miksi etsit kaukaa ZEN -munkkia löytääksesi jotain joka on koko ajan sisälläsi."
Kaipaus ja kaikki muutkin asiat on määritelty subjektiivisiksi. Mutta kuitenkin tätä esitetään lajityypillisenä taipumuksena. Asia viedään usein jopa niin pitkälle että selitetään että ihminen on homo religiosus, eli uskonnollisuus olisi jokaisen ihmisen lajityypillinen ominaisuus. Näitä asiantiloja käytetään kuin ne olisivat ehdottomia tosiasioita. Subjektiivisuus ei siis olisikaan yksityistä vaan se voitaisiin tietää.
Ja tosiasiassa ihmiset elävät usein juuri niin kuin toisen sisimmästä olisi jotain muuta kuin arvailuja. Sitä ajatellaan että toisen ilmeistä voidaan päätellä onko hän surullinen. Lukiossa eräs minun ystäväni selitti minulle että hän näki että valehtelin hänelle tunteistani. (Selitin että asia ei haitannut minua, silmäni olivat sanoneet toista. Kyseessä oli naisasiat, joten en jatka tästä sen pidemmälle.) Selvästi hän tiesi minun tilastani jotain sellaista jota en ollut hänelle suullisesti kertonut ja tämän pohjalta hän tiesi mieleni sisällöstä jotain sellaista että voimme olla yksimieliset siitä että valehtelin asiasta. Ihmiset olettavat että lahjojen antaminen tuo hyvää mieltä. Subjektiivisuus siis paitsi mitataan ilmeistä niin siihen voidaan myös vaikuttaa.
Usein tätä hämärretään vaatimalla täydellistä tietoa. Tämänlainen absoluuttisuus ei kuitenkaan ole koskaan tieteen asia yhtään missään. Loogisen positivismin mukaan mikään induktio ei ole täydellisesti ja ehdottoman lopullisesti todistettu. Kuitenkin me luotamme gravitaatioteoriaan varsin pätevänä teoriana vaikka se onkin rakenteeltaan nimenomaan induktiivinen kaavalla kuvattu säännönmukaisuus, "luonnonlaki". Mielen kohdalla vaatimukset kuitenkin nostetaan mielellään kovaksi että ei tarvitsisi tunnustaa että omissa toimissa on syvällinen ristiriita. Tieto on yksinkertaisesti sitä että toiset asiat ovat todennäköisempiä kuin toiset eivät. Ja ihmiset kyllä kykenevät sattumaa paremmin erottamaan raivoisan ihmisen ystävällisestä.
Kun tämä on tiedostettu voidaan huomata, että kyseessä on enemmänkin "kaistanleveysongelma" kuin ongelma että havaitsemiseen liittyvät probleemat ja tietoisuuden ongelmat olisivat automaattisesti ja täysin objektiivisen tieteen ulottumattomissa oleva "kova ongelma". Kaikki muuttuu mahdolliseksi. Asioiden ymmärtämistä voi edes yrittää. Toiset ihmiset eivät olekaan ylitsepääsemätön mysteeri joiden armoille tulisi vain heittäytyä. Sen sijaan heidän kanssaan voi kommunikoida, heidän salajuoniaan voi ennakoida ja varoa. Ja tarvittaessa heitä voi manipuloida, kiduttaa tai heidän subjektiivisen tietoisuutensa voi jopa tuhota. Maailma on tällöin jotain muuta kuin ällistelyä toisen ylitsepääsemättömän toiseuden edessä. Osa tästä toiseudesta muuttuu lähinnä demonstraatioksi siitä miten vähän sitä tuleekaan itse yritettyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti