Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.

Kuinka äkäpussi keskeytetään?

Manu Ryösö on tunnetusti hahmo jonka kanssa ei pidä keskustella ateismista, liberalismista tai vastaavista aiheista. (Hän lainaa ja kopioi aineistoa muilta uskon myrrysmiehiltä siihen sorttiin että on hyvin kyseenalaista voidaanko häntä lainkaan käsitellä ns. "yksilönä" sanan täydessä mielessä.) Hän on niitä ihmisiä jotka eivät välttämättä ole edes lukeneet - tai jos ovat niin eivät ole ainakaan ymmärtäneet - vastustamiensa ihmisten kirjallisuutta tai sanomisia. Hän lukee ja tulkitsee erilaisia asioita lähinnä sitä kautta minkälaista propagandaa hän on lukenut näiden vastustajilta.

Ryösö on niitä ihmisiä jotka muistuttavat että kenties teologi ei ole oikea ihminen keskustelemaan niistä jotka eivät ole teistejä. Ryösö on ainakin juuri niitä kristittyjä jotka kulkevat ympäriinsä kädessään vasara ja sitten he näkevät kaikki ongelmat ja filosofiset kysymykset nauloina. Tämä on tietenkin tuttua. Lähes kaikki ideologiat pyritäänkin tämänlaisten teologien kanssa muuttaa uskonnon analogeiksi. Tai "uskonnoksi". Esimerkiksi "evoluutiouskoksi".
1: Vaikka kyseessä olisikin joko filosofinen naturalismi tai jossain tapauksissa tämän ylittävä ideologinen liikehdintä. Kaikki uskonnot ovat ideologioita ja ideologioilla on varmasti jotain samanlaisia yksittäisiä piirteitä uskontojen kanssa tätä kautta. Mutta kaikki ideologiat eivät ole uskontoja.

Hänen uusin kirjoituksensa "Kotimaan" blogeissa ei ole tässä mielessä mikään yllätys. Hän kirjoittaa politiikassa tapahtuvista symbolisista "isänmurhista". "Muutama viikko sitten Ylen nettisivut julkaisivat Jussi Halla-ahon kritiikin Timo Soinia ja Perussuomalaisten nykyjohtoa kohtaan. - Halla-aho tunnetaan ankarasta maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen kohdistuvasta kritiikistään. – Tällä kertaa Halla-ahon kritiikin uutisoitiin suuntautuneen myös oman puolueen hallintotapaan ja Timo Soiniin. – Ylen toimittaja kutsuu tätä toimintatapaa isänmurhaksi. Toimittaja antaa uutisessaan ymmärtää, että vahvan johtajan seuraajan tulee tehdä tällainen isänmurha, jotta hän voisi onnistua vallanvaihdoksessa." ... "Jäin miettimään tätä ajatusta ja päätin ottaa sen logiikasta selvää. Pienen selvittelyn jälkeen näyttää sitä, että politiikassa on varsin laajalti hyväksyttyä ajatus puhua isänmurhasta. Samanlaisia termejä on käytetty myös muiden puolueiden valtapolitiikan arvioimisessa."

Hän kirjoittaa siitä miten "isänmurha" on teologinen ja darwinismin vika.

Ja merkki epäkristillisyydestä. "Teologina kutsuisin tällaista arvostettavien edeltäjien mitätöimiskulttuuria Jumalan käskyjä vastaan nousemisena, sanoohan myös Pyhä Raamattu: ”Kunnioita isääsi ja äitiäsi, niinkuin Herra, sinun Jumalasi, on sinua käskenyt, että kauan eläisit ja menestyisit siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa.” (5. Moos. 5:16) Huomaatko, että myös tässä puhutaan menestyksestä? – ja juuri menestystä hakevat noususta haaveilevat poliitikotkin! Raamatun mukaan menestyksen salaisuus kätkeytyy juuri päinvastaiseen logiikkaan kuin em. ajatuksessa isänmurhasta."

Hän taustoittaa nämä melko erikoisesti. Mukaan lasketaan hyvin laajalla skaalalla kaikenlaista. "Kyseisen teorian lanseerasi alkujaan Sigmund Freud. Freudia arvostetaan tutkijana ja psykoanalyysin kehittäjänä. On kiistämätöntä, että Freud osasi kuvailla monia ihmisen elämään liittyviä neurooseja ja toimintamalleja varsin osuvasti. – Kyky kuvailla jotakin ilmiötä on kuitenkin kokonaan eri asia kuin tehdä totuudenmukaisia johtopäätöksiä!"
1: Kritiikki saa hauskoja sävyjä kun Raamattua ja kreationisteja usein puolustava ja Puolimatkaa fanitteleva Ryösö selittää miten "On luonnollisesti niin, ettei Freudin keksimälle alkukertomukselle löydy mitään historiallista evidenssiä. Se on vain kuviteltu tarina. - Siitä huolimatta tämä tarina on alkanut elää monina erilaisina uskomuksina isänmurhan välttämättömyydestä. – Ja nyt näyttää siltä, että tämä freudilainen myytti on ostettu osaksi poliittista toimintakulttuuria." En itse kannata Freudin ajatuksia tai pidä niitä nykyajan tieteeseen kuuluvina. Jos joku kertoo minulle että hän nykyaikana kannattaa freudilaisuutta kuten Freud sen kuvaili, sanon vain että motherfucker! Se, että Freud on ateisti ja väärässä ei tarkoita että teistit eivät voisi tehdä aivan vastaavantasoisia hölmöilyjä. Ryösö todistakoot Jumalan luomiskertomuksen suoremmalla evidenssillä kuin Freud omansa. Eikä vain nojaa johonkin kirjaan jossa on kirjaimia.

Mukaan liitetään kaikkea muutakin. "Monet paljon tuhoa aiheuttaneet totalitaristiset ideologiat (kuten kommunismi ja natsismi) ovat kannattaneet kiihkeästi Darwinin ideaa lajien välisestä kilpailusta. Näiden aatteiden ihmiskuva on rakennettu johdonmukaisesti myytille, jossa kehityksen edellytyksenä nähdään kilpailu, jossa heikommat syrjäytetään. – Miten monta poliittista isänmurhaa onkaan tunnistettavissa esim. kommunismin piirissä! Tiedämme, että jo Stalin puhdisti bolševikkipuolueen johdosta Leninin ja Trotskin entiset suosikit ja läheiset työtoverit ja nimitti omat suosikkinsa heidän tilalleen.– On merkillepantavaa, että tämä näennäisesti kansalaisten välistä solidaarisuutta korostava ideologia rakentuu isänmurhan logiikalle."

Tässä hän selvästi niputtaa monenlaisia asioita yhteen. Kun ei ole kristitty on ei-kristitty. Ja sitten ne kaikki edustavat ilmeisesti samaa "perisynnin, liberalismin ja vastaavien" klimppiä. Että kun "näkemys A on ei-kristitty tai antikristillinen ja B on myös antikristillinen niin niitä voidaan pistää yhteen". Kas kun islaminusko ei tällä prosessilla pian muutu ateismiksi. (En ihmettelisi jos tähän mentäisiin. Ryösö nimittäin yhdistelee yhteen asioita jotka ovat hyvin hyvin hyvin erilaisia.)

Olen toki huomannutkin että konservatiiveilla on hämmentävä tapa puhua esimerkiksi "Punaviherstalinisteista" joissa termejä käytetään toisteisesti, kuin ne olisivat redundanttia informaatiota ja synonyymejä, sen sijaan että he analyyttisesti tunnistaisivat erilaisia osioita ja tunnistaisivat niiden ominaispiirteitä. Eli jossa "punainen" ei ole aivan sama kuin "vihreä". Luultavasti tätä käsittelyä tarvitaan koska jos on analyyttinen sitä saattaisi kenties joutua tunnustamaan että kenties kaikki filosofiset kysymykset, ongelmat, vastaukset ja suuntaukset eivät olekaan nauloja. Ja tämä tietenkin rajoittaisi arvon teologien valtaa olla muka relevantteja kannanottajia joiden erikoisosaamisalueella on kissanpierun vertaa väitelauseiden oikeinosaamisen todennäköistämisessä..

Tämän teorian moittiminen on helppoa. Aivan liian helppoa..

Ryösö on teologi joten hän on tässä amatööripohjalla kommentoimassa poliittista filosofiaa. Johon liittyvät lainauksetkin lienevät peräisin jostain, sanotaanko "Puolimatkalaisesta herätyskirjallisuudesta" kuin ne olisivat jotain jotka perustuisivat siihen että Ryösö olisi lukenut vaikka kommunistien teoksia tai Freudin teoksia, analysoinut niiden argumenttisisällön.

Tämä on toki tuttua sitä kautta mitä olen aiemmin kirjoittanut. Minulla onkin tähän aiheeseen niin paljon viittauksia ja kirjoituksia lähdeviittauksineen että lienee järkevintä muistuttaa hakusanoista mallia "eugeniikka", "sosiaalidarwinismi" ja "Lysenko". (Itse asiassa ihmettelin lähinnä sitä että hän ei rinnastanut sosiaalidarwinismia ja eugeniikkaa Hitlerin kauhutekoihihin asiavirheillä jotka ovat hyvin kliseisiä. Samalla unohtuu että tälläisiä ajatuksia kannattavina pitävät nykyään lähinnä Kent Hovindin kaltaiset kreationistit. Samoin ihmettelen että Nietzsche -asiavirhettä ei nostettu esiin. Ehkä Ryösöllä ei ollut tilaa kirjoittaa näistä. Sillä muutoin hän varmasti toistaa jokaisen kuulemansa asiavirheen heti jos se hänen omaa korvasyyhyään miellyttää.)

Kommunistien kohdalla on tärkeää muistaa miten kommunistit eivät olleet "biologeja" vaan "kasvatusopin" kannalla. Lähes kaikki on kulttuurista, ei geneettistä. Tässä mielessä onkin syytä muistaa että kommunistit vastustivat evoluutioteoriaa hyvin voimakkaasti. Heillä oli lysenkolaisuus johon liittyvä vernalisaatio liittyi kasvattavaan karaisemiseen, ei siihen että geneettisesti paremmat olennot yleistyisivät. Lysenko itse asiassa tunnettiin nimenomaan siitä että hän vastusti verevästi ja voimalla genetiikkaa, ja hänen näkemyksensä perustuikin hankittujen ominaisuuksien periytymiseen.
1: Näitä sävyjä on. kieltämättä joitakuita häiritsevässä määrin, mukana monessa paikassa nykykulttuuria. Jopa postmoderni feminismi on tässä mielessä läheisempää sukua kommunistien ajattelulle kuin sosiaalidarwinismi. Samoin lähelle menevät myös erilaiset kristittyjen homo-opit joissa homoseksuaalisuus on vain jotain joka kasvatetaan ihmisiin.

Itse asiassa jopa Ryösön oma lainaus näyttää että kenties vahvimman yksilön taistelutarina onkin jopa Freudilla korvautunut jollain muulla. ; "Freudin mukaan ihmiset elivät ennen apinalaumojen tavoin vahvimman uroksen hallinnoimissa laumoissa. Vahvin uros piti hallussaan kaikkia lauman naaraita ja hallitsi, tappoi tai ajoi pois kaikki muut urokset, omat poikansa mukaan lukien. Eräänä päivänä pois ajetut veljekset sitten yhdistävät voimansa, tappavat ja syövät isänsä, lauman patriarkan… Vaikka voimakas alkuisä on varmasti kaikkien veljesten kadehdittu esikuva" Snipetin kesken lauseen jääminen vihjannee että epämiellyttävä twisti on lainauksen kohdalla hyvinkin lähellä... Freud ei olekaan tullut tutuksi minään sosiaalidarwinistina. Avainsanana onkin "yhteistyö" jolla vallanpitäjä voidaan päihittää. Freud ei liittänyt tähän tarinaansa myöskään geneettistä teoriaa.

Itse asiassa on selvää että Ryösö ei selviäisi hänen lainaamiensa tahojen filosofian sisältöä deskriptiivisesti kuvaavien yliopiston  peruskurssien tenteistä noilla "tiedoillaan". Tosiasiassa hän ei saisi tehdä tämänlaisissa asioissa oikein mitään virheitä, hän on niin kovasti auktoriteettinsa edellä menevä vallankäyttäjä että hänellä pitäisi olla jotenkin "kovennettu vastuu". Hän ei ole mikään putkimies joka voi hoopotella asiavirheitä ja pitää kunnioitettavuutensa.
1: Ja tässä kysymys ei ole "samoista faktoista ja eri tulkinnoista" tai siitä että Ryösöllä olisi oma tulkintansa asiasta. Hän väittää että "kommunistit sanovat asiaa X" joka on deskriptiivinen väite. Ja jos näitä ei saa oikein kyseessä on moka, virhe, perseily, epäosaaminen, plagioitu virhe... Ja kun kyseesso ovat aivan yksinkertaiset perusasiat, on niissä asiavirheily jotain jota kuvaavat sellaiset termit kuin, yleinen epä-älyllisyys, oman akateemisen kompentenssittomuuden alleviivattu demonstrointi  - tai vain yksinkertaisesti "ryösöily". Valitettavasti tämä asia on yhtä paljon "keskustelu ja näkökulmakysymys" kuin jos keskusteltaisiin siitä onko 2+2=157 oikein suurilla kakkosen arvoilla..

Mutta eihän kysymys alkujaankaan tietenkään Ryösöllä ole tosiasioissa vaan niillä viestimisessä.

Sanoma on tärkein ja se miten se koristellaan on vain jotain jolla halutaan vahvistaa tätä tarinaa. Viesti edellä, tosiasiat ovat vain tätä tukevaa toimintaa tai jotain joka on syytä sysätä syrjään. Asenne on tuttu jokaiselle joka on esimerkiksi sanonut yhden lauseen Ryösön kanssa ei-pro-teistisessä näkökulmassa ikinä missään. (Rehellisesti sanoen: Hän on vastenmielinen ihminen joka olemassaolollaan todistaa että jos haluaa olla ei-hänenkaltaisensa on todennäköiseti jo kukonaskeleen päässä matkalla kohti älyllisesti rehellisempää ja ennen kaikkea moraalisesti parempaa ihmistä.)

Toki Ryösön kohdalla on pakko mainita, että hän on niitä ihmisiä joiden viestinnässä ei oikeastaan koskaan ole kysymys historiasta. Ryösö ei tässäkään ole kiinnostunut historiasta tai siitä että ovatko hänen sanomansa totta. Hän on päinvastoin kuullut jotain joka on poliittista ja joka viehättää hänen omaa itseään. Ja siksi hän käsittelee sitä kuin se olisi totta. Ryösön kirjoitusten takana on itse asiassa hyvin yksinkertainen asia ; Se, kenelle hänen mielestään tulee jakaa valtaa ja millä tavalla valtaa tulee jakaa ja miten vallanvaihto tulee suorittaa. Hän ei pidä siitä että joku jakaa valtaa hänen kannaltaan epämiellyttävällä tavalla.

Hän on ilmeisen pahastunut siitä miten Halla-aho on kohdellut Soinia. Hän ei pidä siitä että suulaudestaan ja poliittisen epäkorrektisti oppositiosta valtaa vastaan käynyt Soini kohtaisi vastustusta. Ero onkin varmasti siinä että vaikka moni maahanmuuttokriitikko ei välitä siitä vastustetaanko maahanmuuttoa ateistin vai kristityn voimin, niin Ryösö on niitä jotka näkevät asiat aina uskonnollinen vakaumus edellä. Häntä harmittaa kuinka joku Halla-ahon ateisti tekee "isänmurhan" Soinille joka on sentään kristitty. Miten he kehtaavat? (Ateisti ei saisi Ryösön maailmassa kritisoida kristinuskoa vaan hänen tulisi kiittää ja palvella ja arvostaa sitä.)

Soini on ollut vuosia äkäpussi jolla on ollut valta puolueessaan. Valta on tarkoittanut sitä että puolueen jäsenillä on ollut omantunnonvapaus joka tarkoittaa sitä että heillä on ollut täysi vapaus olla samaa mieltä siitä mitä Soinin katoisen uskon dogmaattisten suuntausten parissa on muinaista kirjaa lukien todettu oikeaksi mielipiteeksi. Nyt tätä äkäpussia on sitten keskeyttämässä joku ... sanotaanko Yrjänäisittäin "kelmeä kuminatsi" ... ja tämä on se joka Ryösöä pelottaa. PerusSuomalaisuus ei pian tarkoitakaan sitä että voitaisiin harjoittaa rajatta ... sanotaanko mikaniikkomaisia ... kristillistämisiä ilman että tulee vastustusta puolueen sisältä. Ryösöä pelottaakin se että entä jos ateistinen Halla-aho johdossa joko vastustaa tai ei välitä jostain aborttikysymyksestä ja vastaavista. PS kun on ollut valtapuolue - toisin kuin kristillisdemokraatit jotka ovat aina sekoilleet marginaalissa. PS on ollut kristityille merkittävä vallanlähde juuri sen vuoksi että Soinin äkäpussia ei ole saanut keskeyttää. Nyt Ryösöä harmittaa että kristityt menettävät paljon valtaa. Tulevaisuudessa lain sisällöistä määräisikin enemmistö eikä vähemmistö joka on onnistunut soluttumaan merkittäville valta-asemille jollain ihan muulla kuin näillä uskontoteemoilla. (Soini on merkittävin uskonnollista valtaa politiikassa käyttänyt yksilö. Hän on kuitenkin noussut sinne maahanmuuttokysymyksellä.)

"Esimerkit Timo Soinista ja Sauli Niinistöstä puhuvat melko lailla samaa kieltä. Molemmissa tapauksissa on nähdäkseni kyse siitä, että nämä isähahmot ansaitsivat parempaa kohtelua. – Heille olisi syytä osoittaa kiitollisuutta. – Sen sijaan poliittista nousua tavoittelevat seuraajat pyrkivät mitätöimään heidän asemansa ja perintönsä ilman häpeää. Omituisinta tässä ilmiössä on se, että tällaista toimintamallia pidetään aivan yleisestikin poliittisen menestyksen reseptinä!"Totuus ja valhe ovat Ryösölle irrelevantteja. Paras tarina voittaa! "On tärkeää huomata, miten voimakkaita vaikuttajia ihmisen alkuperään liittyvät tarinat ovat. Ei ole kuitenkaan yhdentekevää, millaisten tarinoiden varaan me rakennamme maailmankuvamme. On kokonaan eri asia miellämmekö itsemme Jumalan kuvaksi luoduiksi olennoiksi, joilla on tehtävä viljellä ja varjella tätä luomakuntaa, vai… katsommeko kehittyneemme ihmiseksi lajien välisen kilpailun kautta, jossa vahvin oikeutetusti voittaa ja heikot tapetaan/kuolevat (ja isänmurha on reaalipolitiikkaa)?"

Ryösö itse kuvaa vastustajiaan sellaisin olkiukoin että lienee vain tasapuolista ja reilua muistuttaa häntä siitä, että hän itse samalla logiikalla seuraisi moraalittomuustasoltaan ja reiluuskäsityksiltään ns. "aikamoista tarinaa" (kiertoilmaus rankalle psykopatialle ja mielisokeudelle ja hyvyyden puutteelle). Raamatun mukaan esimerkiksi varastaminen on paha asia: Sille on oma kieltonsa kymmenessä käskyssäkin. Raamatun oikeudenmukainen Jumala osoittaa että varastaminen ei kannata, sillä kuten länsimaisen aatemaailman ja tiedon olennaisin ydin, Raamattu osoittaa: Aatami ja Eeva söivät ilman lupaa puusta, he olivat varkaita. He olivat kelmejä jotka menivät ja söivät hedelmän puutarhurin suosikkipuusta. Ja kuten omenavarkauksissa yleensäkin, on tämä teko vaativa hyvityksen. Raamatun osoittama oikeudenmukainen hyvitys tapahtuu siten, että puutarhuri myrkyttää varkaan ja koko tämän suvun aina seuraaviin sukupolviin ad infinitum hitaasti tappavalla myrkyllä ja ruoskituttaa sekä teilaa oman poikansa kidutuspaalussa. Niin, että vakavasti pitää varastamisen syntiin suhtautuman. Ja tappaa varkauden uhrin jälkeläinen.

On selvää että tämänlaisilla ei käydä älykästä keskustelua koska siitä puuttuu (1) äly (2) keskustelu. ;Mutta toisaalta ; Kuka muka haluaisi keskustella jonkun Ryösön kanssa? Ja jos haluaisikin, missä hän kuvittelee olevan se mahdollinen maailma jossa tämä tahto voisi myös toteutua?

Toivottavasti viimeinen fantasia

Final Fantasy (ファイナルファンタジ) on pelisarja joka oli alun perin tarkoitettu epäonnistumaan. 1987 ilmestynyt ensimmäinen peli oli sellainen, että sen odotettiin olevan pelintekijöiden viimeinen. Sen sijaan ei seurannutkaan konkurssi. Vaan syntyi pelisarja joka kasvoi jatko-osiksi, spin offeiksi ja valtaviksi oheistuotantomarkkinoiksi. Peli tuotti mm. yhteistyössä Disneyn kanssa "Kingdom Hearts" -pelisarjan.

Olen itse syntynyt 1982. Tämä tarkoittaa sitä että olen sitä sukupolvea joka on tottunut FF -peleihin. Itse toki pääsin pelisarjaan mukaan vasta melko vanhana. FFVI  / FF3 oli ilmestynyt kun pelasimme sitä Juha Itkosella. (Final Fantasyja julkaistiin eri tavalla amerikoissa ja japanissa ja pelisarjaa kuvaakin se että sen numerointi riippuu siitä missä ollaan.) Siihen aikaan ei ollut nykyajan internetajan läpipeluuohjeita. Jotkin pelilehdet julkaisivat jotain lyhyitä vinkkiartikkeleita. Niiden varassa tämä oli tietenkin hyvin vaikea peli ; Tallennuspaikkoja oli vähän ja muun muassa jouduimme aloittamaan pelin uudestaan kun olimme tallettaneet iloissamme pelin luolastoon josta seuraa jokiseikkailu. Jonka päätteeksi on mustekalahirviö joka on - suoraan sanoen - ylimitoitettu odotettavissa olevaan hahmojen tasoon tuossa vaiheessa peliä.

Final Fantasy tarkoitti käytännössä sitä, että vuoden tai parin välein tuli uusi peli jossa oli tutunomainen mutta hieman kehitelty kamppailusysteemi. Uudet hahmot ja tarinat. Kaikki pelit tarjosivat periaatteessa maailman jossa keskenään hyvin erilaiset sankarihahmot taistelevat pahaa vastaan samalla kun he käyvät sisäisiä konfliktejaan ja joskus vähäisemmässä määrin ryhmän sisäisiä sosiaalisia konfliktejaan. Tämä merkitsi siihen aikaan. Monet muut pelit olivat mekaanisempia. FF -pelisarja oli tarinallisempaa. Ei toki mitenkään nerokkaasti käsikirjoitettua. Mutta kuitenkin sen ajan teknologian, talletustilan ja kapasiteetin rajoilla kulkevia tarinoita. Ne edustivat aina sen ajan pelejen parasta käsikirjoitusta. Sinulla oli laatua, viikoksi tai kahdeksi pelailtavaa ja sen ajan pelejen paras käsikirjoitus.

Lisäksi FF oli tavallaan edellä aikaansa ja moderni. Niissä oli aina ideana se, että erilaisista sankareista koostetaan tiimi. Perusasetelmaa voikin kuvata pluralistiseksi ellei peräti monikultturilliseksi. ; Toisaalta sarja osasi käyttää hahmoihin resurssoimisen luomia tunteita. Aerithin kuolema FFVII:ssä oli tehokas. Se oli peliyhteisölle suunnilleen yhtä järisyttävä kuin "Psykon" suihkumurha ; Elokuvan sankarin ei ajateltu kuolevan kesken elokuvaa. Aerith taas kuoli varsin pitkällä pelissä.

Esimerkiksi jo aiemmin mainitsemani FFVI on peli jossa ei ole yhtä tiettyä keskussankaria. Mutta jos sellainen olisi, se olisi nainen, Terra Branford. Pelisarjan aikana onkin sitten tapahtunut pikkuhiljaista taantumaa ; Peleissä alkoi olemaan enemmän ja enemmän ns. fan serviceä, eli naishahmojen oli syytä olla myös jotenkin korostetun seksikkäitä. ; Tämä on sinänsä erikoista että monet muut pelisarjat ovat menneet päinvastaiseen suuntaan. Esimerkiksi alkujaan hyvinkin pikselöityjen rinnoilla pelaajia houkuttanut Tomb Raider on historiansa aikana muuttunut kohti vähemmän seksististä suuntaa. Tämä on näkynyt myös sarjan suosiossa ja arvostuksessa. Se on muuttunut joksikin jolla ei ole oikeastaan niin suurempaa merkitystä.

Tämä kaikki alustus tarvittiin koska jatkossa on vain nostalgiahäröilevän pseudohipsterin kyyneliä.

Uusin peli "Final Fantasy XV" on pelisarjan uusin peli. Peliä odotettiin 10 vuotta. Ja pitkä tekoaika oli toive siitä että sarja korjaisi itsensä ja palauttaisi jotain siitä gloriasta jota pelisarjan peleillä oli.

Siinä on ensimmäisten FF:ien tasoinen käsikirjoitus. Tämä on moite, sillä pelit ovat kehittyneet hyvin paljon. Jos ennen FF oli käsikirjoituksen tae, on tarinakeskeisten pelaajien oleellisempaa nykyään tietää onko tulossa uusi "Red Dead Redemption" tai "The Last of Us". (Joiden kohdalla on tosin vaikeaa sanoa voidaanko vielä puhua "pelisarjasta".)

Tässä pelissä on monokulttuurinen bromance -team. Neljä vakiokaveria jotka ovat peräisin samasta paikasta. Tarinassa tärkeä pelastettava prinsessa jää etäiseksi eikä häneen lataudu mitään tunteistoa. Edes Cidin autohuoltamon lihaksi tullut fan service -tyttö ei tässä tilanteessa lohduta (riittävästi). Tekisi mieleni kehottaa pelintekijöitä katsomaan peiliin, mutta luultavasti lähin mihin he kykenevät on se, että he ottavat tilanteesta selfien. ; 10 vuoden panostus tuottaa periaatteessa tarinan jonka ytimeen olisi voinut saman tien laittaa nykyajan japanilaisen poikabändin. (Tosin tämä ratkaisu olisi saattanut olla edistysaskel.) Tämä ratkaisu on omituinen ja itse asiassa ase on antiteesi kaikelle sille mitä FF alkujaan edusti. Tiiminrakennusmenetelmä on hylätty. Tämä surettaa multikulturalisteja. Ja toisaalta tapa jolla peli on rakennettu ärsyttänee myös "arvokonservatiiveja". (Heitä tuskin viehättää jossain määrin naismaisten emopoikien seikkailu.) Tiimissä ei ole yhtään naishahmoakaan. Ei edes fan serviceä varten.

Pelin kamppailujärjestelmä on clusterfuck. Sekava ja mutkikas. Toisaalta tällä ei ole väliä koska käytännössä kamppailut ovat joko sellaisia että siitä selviää rämpyttämällä yhtä nappulaa. Ja toisaalta niin vaikeita että mikään nappula-akrobatia ei niissä pelasta.

Tämä on harmi sillä itse peliympäristö on hieno. Final Fantasyissa on aina ollut kysymys siitä että taustalla on ollut jonkinlaista hienompaa teknologiaa tai maagista korkeakulttuurihistoriaa joka on kadonnut. FF:ssä tämä ympäristö on paikoin 1950 -lukulaiselta vivahtava. Ratkaisu on jotain johon en ole törmännyt muissa vastaavissa peleissä. (Usein tälläisissä on keskiaikaratkaisu. Olen odottamassa "Horizon Zero Dawn" -peliä jossa on sama idea mutta kivikausiratkaisulla.)

Itse pidin pelissä jopa siitä että siinä on eeppisten ongelmien lisäksi aivan tavallisia pulmia. (Pelin alkutekstit olivat jopa melko vakuuttavat; Juuri niitä ennen sitä pitää työntää tiimin sammahtanutta autoa moottoritiellä.) Mutta tätä ei oltu osattu käyttää riittävän hyvin hyväkseen. Samoin olen hyvin pettynyt päivä-yö -ratkaisuun. Monessa pelissä on nykyään vastaava. Mutta FF:ssä yöt ovat pitkiä ja joskus vaivoin kauhuja täynnä. (Etenkin jos ei ole varaa maksaa hotellihuoneesta, kuten aluksi ei ole.) Suurin osa alkuajasta kuluukin autolla ympäriinsä ajamiseen ja siihen että odotat jossain parkkipaikalla että yö menee ohi. Olisin odottanut että tarjolla olisi jokin "Skyrimin" kellonsiirtelyn tapainen odottelumekanismi, jolla voisi odottaa yön ohi. (Tämä tehdään siinä vaiheessa jossa pelaaja tutustuu maailmaan. Jonka pitäisi olla kevyempää ja hauskempaa. Tai sitten haastavaa. Ei sitä että odotat itsekin yön yli sitä että saat yön menemään ohi.)

Kaikissa FF -peleissä on toki ollut ongelmana grindaus. Pelisarja on aina pakottanut pysähtymään. Tarinaa ei ole voinut jatkaa ennen kuin on hakannut 10 000 kaniinia jotta hahmot saavat riittävästi tasoja. Tässä tapauksessa hahmot ovat avoimessa "hiekkalaatikkomaailmassa" jossa sivutehtävät itse asiassa harhauttavat päätarinasta. Niin että entiseltäänkin etäiseksi jäävä prinsessa - joka on niin epäimmersiivinen että en edes vaivaudu googlaamaan tämän nimeä wikipediasta koska jo tämän tasoinen yksilöllistäminen ja kiinnostus antaisi väärän vaikutelman - ja muu pääjuoni muuttuvat entistäkin triviaaleimmiksi.

Itse toivon että tämä todellakin on viimeinen FF ikinä.

Kun Luther ei tehnytkään filosofiaa vasaralla..

Lutherista kerrotaan tarinaa jossa hän naulaa teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen. Tämä tarina on siitä kiinnostava että Luther ei itse koskaan kerro tapahtumasta missään tunnetussa lähteessä. Ja toisaalta tapauksesta ei tunneta myöskään silminnäkijäkertomuksia. ; Tarinaa oli kuitenkin pidetty käytännössä totena hyvinkin kauan ; Luthertutkija Erwin Iserloh huomasi tarinan lähteettömyyden vasta 1960 -luvulla.

Toki naulaaminen antaa vahvan kuvan toiminnan miehestä. Näin siitä huolimatta, että kirkon ovia on tiettävästi käytetty ilmoitustaulun tapaisina asioina. Se, että joku käy kiinnittämässä ilmoitustauluille lappua muuttuu tietenkin herooiseksi kertomukseksi rohkeasta miehestä. Tätä twistiä hauskempaa on kenties vain se, että tätä ilmoituksen kiinnittämistä ei olisi edes tapahtunut..

Anteeksiantamattomat

Työkaverini kertoi pitävänsä oopperasta. Oma musiikkimakuni on banaalimpi. Tässä yhteydessä aloimme puhumaan tekijänoikeuksista. Ja siitä miten klassinen musiikki on tässä suhteessa hyvin erilaista kuin kevyempi musiikki.

Klassisessa musiikissa katsotaan usein säveltäjää ja sävellystä. Ja tätä kautta eri orkesterikokoonpano ei tee teoksesta coveria. Sitä esitetään tietty teos, ja soittajat saavat olla keitä vain kunhan soittavat nuottien ja kapellimestarin ohjeiden mukaan. ; Vastaava toiminta kevyessä musiikissa on joko plagiointia tai cover -kappaleiden soittamista. Ideaalina kevyessä musiikissa on että olisi jokin Townes van Zandt joka tarinoittaa, säveltää ja laulaa omat kappaleensa. Klassisessa musiikissa teos on jotenkin nuottitelineillä siirrettävämpää mallia ja siellä säveltäjät, kapellimestarit ja muusikot ovat usein hyvinkin eri henkilöitä. (Olisi tosin hauskaa kuunnella miltä kuulostaisi sävellys joka olisi orkesterin yhteistyössä säveltämä.)

Yhtenä syynä tässä on kenties se, että kevyen musiikin kappaleita tulkitaan usein niiden esittäjien henkilökohtaisten kokemusten kautta. Nämä myös tuovat niihin lisäarvoa. Näin esimerkiksi Eric Claptonin "Tears in Heaven" on hankkinut lisämyyntiä ja lisäarvoa sitä kautta että se kertoo hänen pojastaan. Näin ollen esittäjän vaihtaminen voi pilata paljon. "Evanescencen" "Hello" ei tarinakeskeisessä näkökulmassa yhtä kauniisti soi jos sitä ei esitä Amy Lee. Koska kappale jotenkin ytimeltään kertoo hänen sisarensa kuolemasta.

Tämä on ollut itselleni hieman vieras asenne ; Olen enemmänkin niitä ihmisiä joille kappalevalinnat kertovat kuuntelijastaan. Kappaleet ovat minulle enemmän immersiivisiä, eivät tarinan kuuntelua. (Tosin pidän myös musiikkikappaleiden sanoitusten ylianalysoinnista. Ja syy miksi en ylianalysoi musiikkia johtuu siitä että minulla ei ole kykyjä tehdä sen tyylisiä analyysejä mitä on tehty vaikka "Game of Thronesin" "Winds of Winter" -taustamusiikista.) Eli kappaleita käytetään kuten vaikkapa "Billions" -televisiosarjassa jossa eräässä jaksossa peilattiin hahmojen psyykeä sitä kautta mistä "Metallican" kappaleista he pitävät eniten. Asenteita edustivat klassinen "Fade to Black" ja uudempi "Creeping Death".

Oma suosikkikappeleeni Metallicalta ei tullut mainituksi. Se ion vanha. (Kuten ilmeisesti alan olemaan itsekin.) "Unforgiven". Se kertonee jotain itsestäni. Tosin on myönnettävä että se mitä tämä luultavasti kertoo on jotain joka voidaan liittää siihen tarinankerronnalliseen kulmaan. "Explore Rock'N' Roll" kertoo että "Unforgiven" on sidoksissa James Hetfieldin kokemuksiin outona ja äärikristillisessä perheessä kasvaneena. Kykenen tunnistamaan tämän mukaankuulumattomuuden. Tosin en minä siihen välttämättä olisi tarvinnut tätä tietoa.

Ja lisäksi jopa Mozartin "Lacrimosa" ratsastaa sillä että säveltäjä sävelsi tämän omaksi hautajaismusiikikseen.

Historian "popularisointia"

"-Anaya Imanu: "Is that what this is all about? Closure?"
- Lara Croft: "Isn't that what it's all about? Why we dig up the past? To understand it."
- Anaya Imanu: "I am an engineer, Lara. I build for the future; I don't dwell on the past."
("Tomb Raider:Legend")

Alkuun laittamani lainaus korostaa sitä miten historialle annetaan erikoisia merkityksiä. Historia on jotain joka on jopa terapeuttista. Näkemys on varsin suosittu. Alkuperä ja perinteet ovat kunnioitettuja. Konservatiivit ovat usein traditionalisteja. Alkuperää pidetään tärkeänä ja historian arvoa luodaan usein sitä kautta että se tarinallistaa tätä alkuperää. Ja filosofiassa tämä on tuttu siinä että monella on asenne jonka mukaan jonkun käsitteen aito merkitys on se mikä siihen liitetään etymologisesti. Tämä taustoituksen into voi olla osittain mukana myös siinä miksi supersankarielokuvat tuppaavat olemaan hyvin usein origin storyja. (En pidä tätä läpeensä huonona. On kenties hyvä käsittää mitä toinen on kokenut ennen kuin lähtee syyttelemään. Toisten saappaissa kulkeminen ennen kritisointia.)

Toisaalta myös liberaalilla puolella on paljon näkemyksiä jotka panostavat menneisyyteen. Esimerkiksi Derridan ystävät voivat kritisoida logosentrismiargumenttejaan soveltaen aatehistoriaa. Näin mielipide ladataan osaksi jatkumoa ja esimerkiksi skeptismi voidaan nähdä monoteistisen kristinuskon vallantavoittelun jäänteeksi aatehistorian ja alkuperän kautta. (Johon suhtaudun vähintään lievällä huvittuneisuudella.) Voidaan myös esimerkiksi puhua kollektiivisesta piilotajunnasta jossa historia on terapoimisväline tiedostamattomille traumoille. (Johon suhtaudun vielä suuremmalla huvittuneisuudella, varsinkin jos näille piilotajuisille traumoille maalaillaan hyvinkin suurisuuntaisia vaikutuksia.)

Olen itse niitä ihmisiä joiden mielestä Henry Ford oli oikeassa sanoessaan, että "History is just one damn thing after another." Mutta moni näkee tässä paljon enemmän. Ja en pidä tätä muiden intoilua "niin pahana". Minua ei edes haittaa se, että historiaa jossain määrin valikoidaan ja katsotaan vain yhdestä tai kahdesta näkökulmasta ja näillä rakennetaan omaa identiteettiä. (Nykyään erilaiset alakulttuurien historiat ovatkin hyvin yleisiä.) Mark Twainin hengessä voisin sanoa jotain sen laatuista kuin "Get your facts first, then you can distort them as you please."

Mutta sitten joskus se vääntyy hyvin erikoiseksi.

Ongelmana on usein traditionalismi. Tästä kenties vahvimpana esimerkkinä on Venäjä. Yuri Afanasiev on sanonut, että "Other countries have unpredictable future, but Russia is a country with an unpredictable past." Tämä heijastaa sitä mitä traditionalismi usein on. Se ei usein ole kovin puhdasoppista konservatiivisuutta (asioiden entisellään säilyttämistä ja muutosvastarintaisessa mielessä). Se vain myy itseään sellaisena. Siksi aika usein menneisyys sovitetaan uusiin näkemyksiin ja leikitään että "näin on aina ollut". Tämä taas onnistuu sitä kautta että ihmisille luodaan kiinnostusta historiaan, mutta sitten varmistetaan että he eivät osaa sitä.

Tässä mielessä länsimaat eivät ole poikkeus. Otan tässä blogauksessa esiin kaksi sellaista elokuvaa joista olen itse pitänyt. Mutta jotka ovat kuitenkin selvästi sitä että elokuvat jotka perustuvat historiallisiin tapahtumiin eivät ole historiatieteen popularisointia vaan jotain aivan muuta. Näiden elokuvien historiavirheet ja asenteellisuus ovat sen verran selviä että kysymys ei enää ole faktojen kanssa kikkailusta. (Nämä elokuvat edustavat lisäksi hyvin erilaista maailmankuvaa. Tämä on hyvä tehdä jotta korostuu että puolueellisuus ei katso puoluekantaa.)

Ensimmäinen elokuva on "Kingdom of Heaven".

Sen päähenkilö on sidottu nimellä ja arvonimellä erääseen Ibelinin Balianiin (Balian d'Ibelin; c. 1143 – 1193) Tosielämässä hän oli kasvanut Jerusalemissa ja koulutettu sotataitoihin. Elokuvassa hän on äpäräpoika ja seppä joka lähtee vaimonsa itsemurhan jälkeen Jerusalemiin. Täällä hän sitten mystisesti mm. uskaltaa ja osaa neuvoa ilman sotilastaustaa ammattisotilaita sotilasstrategiassa. Ja tietää Jerusalemin ilmastossa ja kasvistossa tehtävistä viljelytoimista. (Syynä on tietenkin se, että elokuvassa maallikko ikään kuin saa kysyä ilmiselvyyksiä. Lopputulos on se, että elokuvassa hahmon ympärille ei synny tarinaa vaan elementit tapahtuvat hahmosta huolimatta ja lopputulos on varsin epäuskottava.)

Tässä elokuvassa erikoisinta on kuitenkin se, miten Eurooppa kuvataan valjuilla väreillä ja Jerusalem kirkkailla väreillä.  Tämä voisi olla perusteltu jos aiheena olisi ensimmäinen ristiretki. Tuolloin Eurooppa oli sisäisten riitelyjen kohde ja tämä suunnattiin ulkopuolelle. Ja koska myös arabien maailma oli tuossa vaiheessa kuppikuntaista, ensimmäinen ristiretki avasi voitokkaasti reittiä Jerusalemiin. Mutta Balianin aikana Eurooppa itse asiassa voi jo aika hyvin; Euroopassa oltiin mm. päästy antiikin kreikan unohtuneisiin tietoihin ja akateeminen ajattelukin kukoisti euroopassa tuolloin.

Muutenkin elokuvassa kristityt nähdään hahmoina jotka haluavat maata ja valtaa ja tavoittelevat tätä typerästi ja julmasti ja uskonto on vain jotain jolla lietsotaan ihmisiä. Elokuvan antagonistit ovat pahoja ikään kuin luonnostaan ja syvästi. (Elokuva argumentoikin asennetta pistämällä yhden heistä sanomaan selitykseksi sille miksi on sellainen kuin on ; "Someone have to".) Arabit taas ovat hienostuneita ja kaiken kaikkiaan varsin maltillisia. Elokuva ei ole suoraan kristinuskonvastainen, sillä tarinassa korostuu enemmänkin se että kristityt ovat etääntyneet kristillisten ritarien taustasta. (Jokainen ritari on parempi soturi.) Sotilasmenestys, hyveellisyys, järkevyys ja hengellisyys kulkevat yhdessä.

Lopputulos on siis enemmän eurooppalaisille tyypillistä oman historian ryvettämistä. On toki selvää että ristiretkissä tehtiin moninaisin syin (uskonnollisin, poliittisin...syin) kaikenlaisia kauheita. Näitä tehtiin molemmilla puolilla. Näin on tapahtunut ja faktojen valikoiminen ja sävyttäminen on tässä jo ylittänyt tason jota voi pitää kohtuullisena. Tämä on sääli, sillä ajankohta on mielenkiintoinen. Se, että jopa kaltaiseni vihainen antiteisti pitää näkökulmaa liioittelevana ja vääristelevänä kertonee kaiken.

Toinen elokuva on "The Patriot".

Tässä elokuvassa britit kuvataan yksinomaan pahoina. He mm. surmaavat lapsia. Elokuvan vääristelystä kertonee sekin että siinä on näkyvässä osassa kohtaus jossa britit vangitsevat siviilejä kirkkoon jonka sitten polttavat. Tämänlaista he eivät tehneet ; Tempun symboliarvo olisi valtava. USA:n itsenäistymiseen liittyy muutenkin kaikkea erityistä. Esimerkiksi "Bostonin verilöyly" jossa kuoli hyvin vähän ihmisiä. Se on toki ikävä tapahtuma mutta historia tuntee tuskin toista yhtä vähän verilöylyistä verilöylyä. Amerikkalaiset ymmärsivät symboleiden rakentamisen propaganda-arvon. Tuollaisesta kirkonpoltosta olisi syntynyt hyvin vahva symboli.

Tässä unohtuu että britit olivat itse asiassa hyvin maltillisia ; "No taxation without repsesentation" toistuu elokuvassa, mutta tässä unohtuu että britit olivat asettaneet erikoisia veroja sen vuoksi että heistä amerikkalaiset saisivat osallistua oman alueensa rakennuskustannuksiin. Brittien kolonisaatio oli kallista ja uudet resurssit haluttiin ottaa paikkaamaan näitä kuluja. Ja kun tämä oli herättänyt nurinaa, britit olivat luopuneet monista näistä erikoisista veroista. Teevero oli viimeinen. (Sekin oli itse asiassa aika vahvasti nautintoaineeseen ja tuontituotteeseen kohdistuvaa verotusta.) 

Elokuva myös unohtaa sen, että tuohon aikaan noin 1/3 olivat patriootteja, itsenäistymistä ajavia. Suuri osa ei ollut kovin vahvaa mieltä. Ja lojalistit olivat aika yleisiä; Lojalistit näkivät että britit olivat sen ajan legitiimi yhteiskuntajärjestys jota vastaan sotiminen on laiton kapina ja Bostonissa ollut liikehdintä mekkalointia. Elokuva leimaa heidät suoraan selkäänpuukottajiksi.

Nuo voisivat vielä olla "näkökulmaa ja painotusta". Mutta myös ajan henki unohtuu. ; Elokuva käsittelee orjuuttakin hyvin omituisella tavalla. Kun britit tulevat kiusaamaan viattomia plantaasinpitäjiä, tässä unohdetaan että he ovat orjienpitäjiä. (Lincoln tuli vasta paljon myöhemmin.) Elokuvassa britit halusivat orjat sotimaan ja kertovat että britit vapauttavat sotivat orjat sodan jälkeen. Ja orjat väittivät olevansa vapaita miehiä. Ja tilanne kuvataan vastenmielisenä ja jonain jossa manipuloivat britit sortavat orjia sodan työkaluina. Toisaalta myöhemmin samassa elokuvassa ihailevassa sävyssä kerrotaan miten patriootit olivat kivoja koska vapauttivat orjia ja antoivat heille palkkaa jos he sotivat. Elokuva kuvaa toivoa orjiin tässä kontekstissa vaikka tekojen ja lupausten sisältö on hyvinkin identtinen.

Samoin elokuva esittää virheellisesti että briteillä olisi ollut laajentumisintoa. Miten sodan jälkeen raivattaisiin uusia alueita. Kuitenkin tosimaailmassa britit rajoittivat kolonisaatiota ja 1763 britit tekivät sopimuksen joka rajoitti sen imperiumin laajentumista. Tämä ei miellyttänyt uudisraivaamisesta intoavia ; Koko pointti Amerikkaan lähtemisestä oli monille se, että he voivat mennä uusille alueille ja saada sieltä maata ja perustaa sinne esimerkiksi maatiloja, yrityksiä ja muuta vastaavaa toimintaa. Toisin sanoen brittien laajentumishalu on elokuvassa asiavirhe, ja itse asiassa tosimaailmassa maanvalloitushalut olivat hyvinkin päinvastaiset. (Ohio olisi ollut right out.)

Kaikki mikä voisi näyttää nykyajan USA:laiselle konservatiivipatriootille epämiellyttävältä on siivottu elokuvasta pois. Tämä on jännittävää koska USA:n perustuslaki voitaisiin nähdä prosessin alkuna eikä lopputilana. Eli itsenäisyyssota avaisi kenon kehittää yhteiskunnan näiden arvojen mukaisiksi. "Patriootissa" - elokuvassa jonka symbolisuus on sillä tasolla että se voi vakavalla naamalla laittaa taistelukohtauksen jossa britin hevonen lävistetään Amerikan tähtilipulla - sen sijaan esitetään että itsenäisyysjulistus olisi kuvaus sen ajan yhteiskunnasta ja allekirjoitus löisi lukot kiinni niin että senhetkinen hyvä yhteiskunta ei muuttuisi.

Loppukannanotto.

Monissa historiallisissa elokuvissa on virheitä. Mutta niitä ei pidä ottaa liian vakavasti. Aina. Esimerkiksi sellaiset elokuvat kuin "Master and Commander" eivät ole täysin virheettömiä. (Mainitussa elokuvassa alkutekstissä väitetään että Napoleon on ehdottomasti vallassa. Vuosiluvun mukaan Napoleon oli kuitenkin lähinnä vasta nouseva, toki merkittävä, voima.) Mutta niissä ei tehdä asiavirheiden tekoa ja asenteellista faktojen valikointia jossa glorifioidaan ja demonisoidaan jotta saadaan ideologisesti miellyttävä tarina niille jotka kannattavat tätä ideologiaa. "Master and Commander" esimerkiksi käsittelee kuvitteellisia hahmoja, mutta tästä huolimatta sen kuvaama ajankuva on hyvinkin asianmukainen.

Toisin kuin aiemmin moittimani elokuvat joihin molempiin on laitettu name droppingina oikeita historiallisia hahmoja. Mutta silti niissä niiden ajanmukaisuus ja historiallisuus on enimmäkseen siinä että ihmiset on puettu ja aseistettu suunnilleen oikein. Koska niiden tehtävänä on luoda traditionalisteille narraatio jonka he jotenkin kokevat historiaksi. ; Näihin elokuviin liittyvät asenteellisuudet herättävät usein kommentteja poliittisesta korrektiudesta tai agendasta. Mutta vain jos ei satu olemaan ideologisesti lukossa siihen ideologiaan jota nämä elokuvat myyvät...

Samalla näitä elokuvia tekevät pelkäävät loukkaavansa kohdeyleisöä ja tässä yhteydessä lietsovat yleisiä väärinkäsityksiä jotka koskevat sitä ihan oikeaa historiaa. Sitä joka elää ja on tutkimuskohteena olemassa myös yksilöiden identiteettien ja maailmankuvien ulkopuolella. Tämänlainen elokuvanteko sekä elää ignoranssista että levittää sitä eteenpäin.

Maagikot

"The Magicians" -televisiosarja on kuvitteelliseen Brakebillsin yliopistoon sijoittuva sarja. Se on vähän kuin Harry Potteria rivomielisille 30 -vuotiaille. Sarja käyttää kliseitä, mutta naureskelee niille. Joitain konventioita rikotaan itsetarkoituksellisesti. Lisäksi sarjassa on kohtuullisen rivoja asioita, esimerkiksi mystisten olentojen sperman juomista taikajuomana. (On melko erikoista katsoa toteutusta, joka sitten välttelee ja peittelee asioita, jopa sievistelee. Sarjan tapahtumien sisältö ja niiden kuvaamisen tapa ovat koko sarjan ajan jännitteisiä.)

Sarja tekee fantasiakliseille hieman samaa mitä "Deadpool" -hahmo tekee supersankareille. (Joskin huomattavasti laimeammin ja vähemmän hauskasti.) Kohteeksi otetaan (1) tuttu asia, jonka (2) konventioita käytetään tapahtumien perustana ja sitten (3) näitä konventioita jotenkin tiedostetaan sarjan sisäisessä maailmassa ja (4) sitten ne tehdään naurettaviksi.

Deadpool rikkoo "neljättä seinää", mutta tämä ohjelmasarja ei sentään tee niin. Se kuitenkin tunnistaa fantasiakliseet. Ja käyttää tähän materiaalina fantasiaklisettä, sitä että jokin fantasiakirja tarjoaa usein fantasiakirjoissa pääsyn fantasiamaailmaan. Tässäkin taikuussarjassa on fantasiamaailma ja tästä kertova kirja. Joka sitten luo maailman konventiot tutuksi. Katsojille tuttuihin konventioihin voidaan viitata tarinamaailmassa, kun ne ovat hahmoille kirjan kautta selviä.

Tämä tekee "The Magicianista" hyvin postmodernin sarjan. Tässä yhteydessä postmodernismi tarkoittaa sitä, että hylätään perinteisessä maailmankuvallisuudessa keskeiseksi asetetut narraatiot. Tarkalleen ottaen siten, että se kyseenalaistaa ilmiselvyyksinä ja tosiasioina kuvatut asiat. Perinteet ovatkin tätä kautta enemmänkin fakkiutuneita kliseitä.

Tämä voisi johtaa kyynisyyteen. Mutta tämänlaista voi olla vielä vaikeaa nähdä kunnollisena postmodernismina. Sillä niissä kuitenkin roikutaan siinä että maailman pitäisi olla niiden perinteisten konventioiden mukana. Tässä mielessä perinteinen komiikka voi monesti näyttää ikonoklasmissaan postmodernilta. Mutta ne ovat kuitenkin enemmänkin kiinni perinteisissä arvoissa. Charlie Chaplin esimerkiksi "Nykyaika" -elokuvassaan pilkkaa ja riipii alas teollistumiseen liittyviä utopioita. Mutta perusviesti ja "sadun sanoma" ovat kuitenkin hyvin perinteisiä. Ne eivät irtaudu tai pyri irtautumaan konventionaalisesta maailmasta, pikemminkin näyttää että perinteiset ihanteet eivät toteudu kaikilta osin asioissa joihin niitä usein tavataan liittää.

Moni "alleviivatusti" postmoderni tekele toimiikin kuten "The Magicians" -sarja. Ne sanovat, että "meille on valehdeltu koko meidän ikämme". Mutta tästä ei katkeroiduta. ; Tässä keinona on usein itse itseen referointi, metatasolle meneminen ja humorisointi. Tässä mielessä mittakaava on laajempi, kovempi ja ikonoklasmi laajempaa.

Kulttuurin tuntemustakin vaaditaan, sillä osa metatason itsetietoisuudesta on enemmänkin jonkinlaisia oikoteita nostalgiaan, kun sarja toisintaa tilanteita, kohtauksia ja vastaavia fantasiasarjoista ja elokuvista. Tämä viittausten ja sisäpiirinvitsien toistelu on irtautuvaa itsetietoisuutta jossa viitataan siihen että sarjan tapahtumat on jo nähty ennalta. Mutta samalla se näyttää tarjoavan samanlaisen paluun menneisyyteen kuin mikä paistaa jokaisen mummon elämäntarinaa (jälleen) kuunnellessa. (Ja joka ikisen humalaisen suomalaisen miehen inttijutuissa.)

Itsetiedostava ironinen naureskelu ei monien mielestä lisää mitään. Että tässä käytetään samoja konventioita kuin ennenkin. Näkemys on ymmärrettävä. Sillä "The Magicians" on hyvin vahvassa suhteessa modernismiin ja sitä edeltäviin arvomaailmoihin. Voidaankin sanoa että modernismi on postmoderneissa tarinoissa usein mukana samalla tavalla kuin modernismi kulkee sen nimessä. Se vaan kuvaa että ollaan sen jälkeen "Post". Mutta tätä osiota ei oikeastaan määritellä. Kerrotaan että nyt eletään jälkeistä aikaa. Mutta tätä uutuutta ei määritetä, ymmärrettävä ja määritelty asia on suhteessa menneisyyteen. Jota ei olla. Ainakaan siihen asti kunnes taas ollaan.

Tämänlainen reagointitapa vaikuttaa minusta olevan vähän samanlainen ongelma kuin Hegelillä. Ironian suhde jää tässä analyysissä vähälle. (Hegel ei oikein saanut ironisuutta mukaan apparaattiinsa.) Voidaan sanoa että postmodernismissa mukana oleva "uusi asia" on tavallaan vanha. Eli ironisuus. Tässä mielessä kyse ei ole vain siitä, että otetaan muiden tekemiä asioita, ei tehdä ja toteuteta mitään omaa, ja sitten vaan otetaan muutama halpa ja helppo nauru muiden kustannuksella.

Tämänlainen ylenkatseellisyys-särkemis -teoria unohtaa kyynistymisen voiman. Kyynistymisen jota vastaan postmodernismi taistelee ; Kyynistyminen on pettynyttä romanttisuutta, jossa ei osata päästää irti vanhan maailman suurista kertomuskista. Hieman kuten Nietzschen kohdalla tupataan unohtamaan se, että hänellä yli-ihmisyyteen kuului ajatus ikuisesta paluusta ja siitä että yli-ihmisyyteen ei kuulunut kaunaistuminen (ressentiment). En jaksa uskoa että tämä virhe molemmissa on satunnainen. Itse asiassa tuollainen virhe voi olla oleellista tehdä jos halutaan ajaa sitä, että kaikille olisikin hyväksi kertoa niitä suuria kertomuksia. (Joskus jopa olivatpa nämä totta tai eivät, joka on aika erikoista koska juuri tätä usein moititaan postmodernismissa. Kaksoisstandarditkin tuntuvat kuuluvan kuvioon tässä kohden.)

Jos joku näkee että metatason meneminen lisämetatasollekaan ei tuo mitään - eli että kierrättäminen ei ole uutuutta - unohtaa että filosofiassakin ajatteluperinteet ovat täynnä ideoita ja että hyvin harva itse asiassa tuottaa yhtään uutta ajatusta. (Harva edes ammattifilosofeista tekee niitä, vielä harvempi harrastelija.) Se mikä on uutta ovat yhdistelmät ja kompositiot.

Sukupuolen muuttaminen ja laiskuuden argumentit

Kun puhutaan sukupuolenvaihdoksista/sukupuolenkorjauksista, on sen kriitikoiden parissa ollut kovasti muodissa käyttää erilaisia ilmauksia jotka viittaavat siihen että kyseessä olisi jotenkin erityisen passiivinen ja helppo prosessi.

Prosessin saa narraatiolla

Esimerkiksi kun aiheeseen liittyy psykologian haastatteluja, on esitetty että sukupuoltavaihtava menee "kertomaan narratiivia" ja saa tarinaa vastaan prosessin. Tämä vaikuttaa siltä kuin prosessi olisi todella helppo sekä mielivaltainen.

Kuitenkin tosiasiassa sukupuolenvaihdosprojekti on varsin haastava. Ja se vaatisi käytännössä sitä, että kaikki psykologia ja psykiatria olisi "narraatiota". Toki esimerkiksi masennusta ja muita vastaavia ilmiöitä lähestytään myös ihmisten tarinoita kuunnellen. Mutta niiden kohdalla vastaavaa kielenkäyttöä tulee vastaan harvemin. Ja ihan syystä. Masennustakaan ei arvioida pelkältä narraatiopohjalta.
1: Itse asiassa suunnilleen ainut puhtaasti narraatiopohjalta tehty argumentaatiosto johon olen itse törmännyt elämässä toistuvasti koskee uskovaisia joilla on ties mitä narraatioita joissa kertovat käyneensä koomassa tuonpuoleisessa, enkelikohtaamisista matkalla kotiinsa tai jossa heillä on ollut elämänmuutos ja kääntyminen menneisyydestä josta ei näy merkkejä missään dokumenteissa. Jostain syystä näitä tarinoita ilman faktoja nielevät eivät pidä näitä narraatioina. Mutta transgenderin prosessi on heistä silti puhdasta tarinankerrontaa.

Tosiasiassa sukupuolta vaihtava joutuu läpikäymään pitkän prosessin. Lähetteen tekemisen jälkeen on diagnosointivaihe jossa itse asiassa eliminoidaan
1: Kokemuksen kanssa vaihtoehtoisia selitysmalleja. Halu vaihtaa sukupuolta voi johtua monesta muustakin asiasta ja niihin meneminen käytännössä tuottaisi "väärässä kehossa olemisen tunteen" johon liittyy esimerkiksi kasvanut itsemurhariski ja muut vastaavat riskit jotka koskevat sitä tilaa jossa transgender elää elämäänsä jos ei saa leikkausta. Näissä mielivalta on korkeintaan päätöstä tekevällä lääkärillä. Hän voi nimittäin torjua diagnoosin hyvinkin helposti ilman että tästä voi käytännössä valittaa. Esimerkiksi väärällä tavalla istuminen voi kelvata argumentiksi prosessin jatkamista vastaan.
2: Toisaalta katsotaan henkinen tila muutenkin. Tätä perustellaan sillä, että prosessi on pitkä ja henkisesti raskas. Joten vaikka diagnoosi olisi tosikin, niin täytyisi olla kunnossa selvitäkseen siitä. Tästä ei seuraa se, että transgender ei voisi olla masentunut. Mutta prosessi ei etene jos hän on masentunut.

"Narraation" sijaan kysymys onkin nipotarkasta valvonnasta. Persoonallisuuden rakennetta kartoitetaan hyvinkin tarkasti. Ja tämän kartoituksen lisäksi mukana on vähän samanlainen "kanttikerrointestaus" kuin kyseessä olisi jokin armeijan erikoisjoukkoihin hakeminen. (Tjsp.) Koska käytössä on poissulkeva mekanismi, pitää kaikki muut vaihtoehdot kokemukselle ja narraatiolle eliminoida jotta diagnoosiksi saadaan "se tarvittava". Tuskin mikään kepoinen narraatio joka laverrellaan sydämenasioista ja enkelikokemuksista uskontovereille jossain hiton karismaattis-hihhulillisessa uskonkokouksessa. (Joka on tietysti se vertailukohta josta tämänlaiset heitot kumpuavat.)

Pikalinja avioliittoon

Toisaalta he esittävät että esimerkiksi homojen avioliitto-oikeus on hankala koska se tarjoaisi sukupuolta vaihtaneille "pikalinjan avioliittoon". Tämä on hauska heitto koska prosessina vihkiminen on hyvin samanlainen kuin parisuhteen rekisteröiminen.

Sen sijaan nykytilassa asia on sillä tavalla että jos ennen sukupuolen vaihtamista on avioliitossa, on ensin tehtävä ero, ja sitten mentävä leikkaukseen - johon liittyy pieni kuolemisen riski joka on siitä kiinnostava että monille parisuhteen virallistamiset ovat tärkeitä juuri testamenttiasioiden vuoksi - ja sen jälkeen rekisteröidä avioliitto uusiksi. Toisin sanoen tässä tilanteessa paperityö ja prosessointi on moninkertaista. Tuskin kovin laiskaa.

Loppukaneetti.

On mielestäni hyvä että homoseksuaalien avioliittoasioista on siirrytty syrjään. Moni uskoi että seurauksena olisi slippery slope moniavioisuuteen, pedofiliaan tai Pentti Oinosen kanssa naimisiin menemiseen. Sukupuolta vaihtavat ovat siitä kiinnostava kohde että he eivät voi "harjoittaa toimintaansa" salassa.

Jos homoseksuaalisuus on aktio on transseksualismi olemassaoloa ja elämistä. Et voi olla harrastamatta transseksuaalista seksiä tai harrastaa sitä. Se ei ole myöskään jotain jota voi vain olla ja tehdä salassa.

Tiedän että Suomessa on jo nyt erilaisia polyamorisia tiimiytymiä ja muita vastaavia. Ja jollakulla on varmasti jossain jokin seksilabradorinnoutaja kellarissaan. Joku myös panee Pentti Oinosta. (Joskin luultavasti harvemmin kuin hän haluaa tunnustaa, koska hän on kuitenkin vanha aviossa oleva mies. Ja sitä ei nuori mies voi ymmärtää miten vähällä seksillä aviossa olevat voivat tulla toimeen.) Laittomaksi tekeminen koskeekin vain joitain byrokraattisia asioita kuten perinnönjakoa, ja ne moralisoitavat ja paheksuttavat asiat ovat näissä aina näiden puolten ulkopuolella.

Transsukupuolinen on tätä kautta aivan ainutlaatuisella tavalla muiden armoilla. Esimerkiksi kun käsitellään hedelmättömyyttä ja henkilötunnusta käsitellään sellaisia asioita kuin "peruuttamattomuus". Jostain syystä juuri ne ihmiset jotka pitävät transsukupuolisuutta illuusiona ja valheena - jonain jossa "unohdetaan että ihminen on sukupuolielimiensä perusteella selvästi joko mies tai nainen" -  ovat niitä jotka kaikista koviten haluavat tehdä prosessista peruuttamattoman. Eli sellaisen että jos transsukupuolinen eheytyisi Jeesuksella ja haluaisi tehdä lapsia kuten sukupuolielimet hänelle antanut Jumala on halunnut, niin hän ei voi näin tehdä. Koska vaikka prosessin hormonihoidot tekevätkin lapsensaantikyvyttömäksi niin kauan kuin uudessa sukupuolessa ollaankin, niin tätä halutaan täydentää kirurgialla. Argumenttina on usein jotain sen kaltaista kuin "kyllähän sen nyt tietää että ei se ole mikään mies jos se synnyttää, öhö".

Tosin sukupuolen vaihtamiseen/korjaamiseen liittyykin usein sellainen erityinen asenne että se halutaan toisaalta irrelevantisoida. Se ei muuta "oikeaa sukupuolta". Jolloin sen pitäisi vertautua tatuointeihin, lävistyksiin ja muihin kehonmuokkauksiin. Kuitenkin se halutaan nimenomaan prosessoida sellaiseksi kuin se koskisi sukupuolta ja nimenomaan sukupuolta niin että ehtoja halutaan asettaa aina nimen vaihtamista myöten. (Eli halutaan kontrolloida sitä millä ihminen haluaa itseään kutsuttavaksi ja miten tämä on suhteessa siihen minkälaisia kehonmuokkauksia itselleen tekee.)

Nämä samat ihmiset ovat luomassa käsitystä jossa sukupuolta vaihtavat pääsevät jotenkin erityisen helpolla. Prosessia pidetään ikään kuin tarpeettoman kevyenä. Kun tosiasiassa prosessi on sen verran raastava, pitkä ja vaikea että jo sen peruteella voidaan sanoa että sitä ei ota kukaan jos ei ole sitä tosissaan haluamassa.

Näyttääkin siltä, että ainut laiskuus sukupuolenkorjausprosessiin liittyen koskee sen kriitikoiden ajattelukykyä. Vaivattomasti ja ilman prosessointia puuhastellaan kuin pienet vähämielist ääliöt. Älyllinen laiskuus aiheessa joka ei ilmiselvästi koske heitä itseään vaan muita ihmisiä. Se on aina sellaista joka herättää kysymyksiä siitä että onko maailmassa ihmisiä joille pitäisi rakentaa jokin kiva pikalinja johonkin jännittävään eugeeniseen projektiin.

Ongelmana "yksimielisyys"

Moni pitää tietoisuuden tutkimista mahdottomana. Liikkeellä on iskulauseita siitä miten "objektiivinen ei voi tutkia subjektiivista". Tämä nojaa yleensä jonkinlaiseen temppuun jossa viitataan siihen miten tietoisuuden tutkiminen ei tiivisty klassiseen deduktioon tai tuota metafysiikatonta tiedettä. (Induktion ongelma, Wittgensteinin ajattelussa havaitut aukot, Gödelin epätäydellisyysteoreemaan viittaaminen...) Joka taas on enemmän "yleinen tieteen ongelma". On toki kiusallista että tällaisia on. Mutta yleensä ottaen niitä ei pidetä ongelmallisina kuin tietyissä aiheissa.

Itse olen sitä mieltä että tietoisuuden tutkimusta on. Kun aivoja sorkitaan ja käytetään erilaisia tutkimuksia joissa katsotaan mitkä neurologiset prosessit korreloivat tietoisuuden havaitsemiseen, vaikka haastattelu-sorkkimis -yhdistelmällä. (Tai jollain nokkelammalla mutta vaikeammin käsitettävällä.) Tästä huolimatta tietoisuudessa on haasteita. Ja se ei johdu siitä että asia ei tiivistyisi deduktioon. Kyseessä on enemmänkin siitä että tiede on enemmän induktiivista kuin deduktiivista. (Itse asiassa voidaan jopa sanoa että deduktiivisuus on rationalismia, koettelematon induktio on maailmankuvallistamista ja tiede on induktio joita koetellaan empiirisesti, johon liittyy jonkinlainen itsekriittisyyden, kenties jopa falsifioitavuuden, sävytys.) On itse asiassa hieman hämmentävää miksi mielenfilosofiakriitikot eivät viittaa tähän. Koska tämä minun kuvaamani ongelma vihjaa siihen että on olemassa ongelmia jotka koskettavat erityisesti mielen tutkimusta.

Tiede on induktiivista. Kuitenkin haasteena on se, että monissa harvinaisissa tapauksissa on tutkittu tapauksia jotka ovat hyvin ainutlaatuisia. ; Tämä toki osoittaa että erilaiset parapsykologisiin ilmiöihin luottavat ovat väärässä selittäessään että esimerkiksi taikavoimat torjutaan siksi että ne ovat niin harvinaisia. Selvästi kourallisella tapauksia voidaan saada aikaan jotain. Kuitenkin kun puhutaan siitä että aivojen tapaisia komplekseja elimiä lähestytään, on huomioitava että myös niiden tutkimus on kompleksisempaa. Tämä taas vaatii yleensä luotettavia otosmääriä. Joita ei voida saada koska tarvittavat aivovammat tai muut anomaliat jotka toimivat vertailuna verrokkeihin voivat olla harvinaisen spesifejä (eikä niitä saada tutkimuseettisistä syistä vain rakentaa keinotekoisesti vaikka jääpiikillä ja vasaralla). Riskinä onkin että näistä poikkeustapauksista syntyy enemmänkin "anekdootteja" joilla on voimaa ennen kaikkea myyttinä. Narratiivisuutta tukee sekin, että näistä poikkeustapauksista on myös kiinnostavaa lukea. En oikeasti tiedä onko Oliver Sacksin "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" suosittu siksi, että se opettaa maallikoille uusia asioita psykologiasta ja havaitsemisesta. Vai siksi että ne ovat "morbidista uteliaisuuden" tukemaa sosiaalipornoa jotka kertovat ihmeellisiä tarinoita.

Research Digestissä oli kirjoitus siitä, miten sosiaalipsykologiassa monista kokeista on tullut ikonisia. Tektsi keskittyy Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeeseen, jossa valekoehenkilölle annettiin sähköiskuja. Mutta tämä ei ole ainut : "...other classic studies in social psychology are also given biased treatment in introductory texts, including Zimbardo's Stanford Prison Experiment and Asch's conformity experiments. Griggs has also found that the classic case of Phineas Gage is also covered poorly in textbooks, and that the latest revelations about the classic case of Little Albert are too recent to feature in textbooks". Niihin kriittisesti suhtautuvia ja niiden sisältämää tietoa täsmentäviä kokeita ei opeteta. Niistä on tullut näppäriä narraatioita joilla jakaa tietoja. Yksittäisellä kokeella on voimakas rooli symbolina. Ja se varmasti osittain liittyy siihen, miten psykologiassa on ollut ns. toistettavuuskriisi.

Itse uskon että syynä on se, että psykologia on hyvin kompleksista. Jos ajatellaan asiaa "reduktion portaina", voidaan huomata että esimerkiksi ihmisen psykologia nojaa ihmisen ruumiillisuuteen, mm. aivoihin. Jotka taas redusoituvat biokemiaan ja vastaaviin. Jotka taas redusoituvat peruskemiaan. Joka taas redusoituu perusfysiikkaan. Jokainen "porras" lisää kompleksisuusasteita ja vaikeuttaa asian tutkimista. (Noin karkeistaen.) Olen huomannut että asioita vaikeuttaa toisaalta myös maailmankuvat. Ihmiset ovat hyvin vastahankaisia muuttamaan niitä. (Suhtaudun naureskellen, ellen peräti halveksivan vihamielisesti, niihin jotka uskovat että keskustelu on ratkaisu kaikkien konfliktien purkuun. Näen että ihmisille tyypillisin keskustelun ja olemisen tapa myös luo poteroita. Toki diplomatia auttaa monesti, mutta taikaluodiksi siitä ei ole.)

Psykologiassa on helposti kysymys ihmiskuvasta jota perustellaan "jälkikäteen". Näin esimerkiksi Milgramin tutkimus on miellyttävä vaikkapa itseni kaltaisille peruskyynisille ja negatiivisille auktoriteettiongelmaisellle ihmisille joka uskoo manipuloinnin ja käskyttämisen olevan pahuutta. Kuten myös perisyntiä korostaville luterilaisille. Ja niille joista ihmiset ovat kauheita ja ihmisten valta ei auta koska ihminen voi komentaa pahuuteen. Ja siksi ihmisten pahuutta pitää kontrolloida vaikka uskonnolla ja jollain God Command Theorylla. Ja kun tutkimus on kompleksista eikä suinkaan ilmiselvää, narraatiot vahvistuvat ja niitä tukevista tarinoista tulee helposti enemmänkin tieteenä myytäviä myyttejä. (Vaikka itse mainitut tutkimukset olisivatkin tehty aivan validisti. Ne ovat kuitenkin "vain yksi tutkimus". Jota on vaikeaa ymmärtää, koska perusteleva empiirinen induktio on ihmisille niin vaikea että tieteen vallankumous tapahtui niinkin myöhään kuin tapahtui.)

"Aseistautuminen" ja sen "rationaalisuus".

"Hallintoalamaiset eivät ole tyhmiä?"
Puhukaa vain omasta puolestanne.
Tämä hallintoalamainen on ainakin
helvetin hölmö!

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa siihen miten poliisin mukaan ihmiset ovat ostaneet sokaisevia turvasumutteita hämmentäviä määriä. Poliisi ei osaa selittää ilmiötä. Onneksi meillä on asiantuntijoiden lisäksi blogisteja jotka eivät saa käsiinsä samaa määrää kuin poliisivirkamiehet ja jotka kykenevät luomaan tämän ei-datan puolesta parempia induktioita. Esimerkiksi "Ruukinmatruuna osaa selittää. Hallintoalamaiset eivät ole tyhmiä." paistaa syväanalyysiä jossa näkyy aineistoon ja tilastoihin ja niissä tapahtuviin trendeihin tutustuminen.

No, siitä huolimatta pidän blogistin esittämää tulkintaa jokseenkin uskottavana. Perusselitys on "Ihmiset eivät luota valtioon vain siksi, että se sanoo olevansa heidän hallitsijansa ja se sanoo olevansa heidän järjestyksenpitäjänsä. Valtion on lunastettava tämä luottamus. Sen on lunastettava tämä luottamus joka päivä, joka viikko, joka kuukausi, joka vuosi. Pelkät sanat eivät riitä. Siihen tarvitaan tekoja." Tässä ajatuksessa on vähintään jonkinlaista viisautta. On selvää että ihmiset elävät jonkinlaisissa turvallisuustilanteissa. Jos esimerkiksi rikostilastot räjähtävät käsiin ja kaikkialla tehdään toistuvasti väkivaltarikoksia, ei auta että valtio selittää kaiken olevan kunnossa. "Takkiraudassa" tästä päästään jopa lynkkaamiseen asti "Vanha sosialisti Jukka Kemppinen totesi omassa blogissaan eräälle kommentoijalle, että "sinäkin voisit olla mukana lynkkausporukassa". Ruukinmatruunan on pakko tunnustaa, että niin ruukinmatruunakin voisi. Lynkkausporukat ovat signaali siitä, että yhteiskunnan omat järjestyksenpito-, rankaisu- ja väkivaltamekanismit ovat joko kyvyttömiä tai haluttomia hoitamaan tehtäväänsä. Tällöin suora seuraus siitä on, että vääryyttä kärsineet ottavat oikeuden omiin käsiinsä."

Valitettavasti tämä ei ole tosiasiassa asiantila. Rikostilastot eivät ole räjähtäneet käsiin. Itse asiassa kun katsotaan rikostilastoaineistoja, voidaan huomata että tällä hetkellä on vähemmän vakavaa väkivaltarikollisuutta kuin minun lapsuudessani. Siihen vain suhtaudutaan vakavammin. Samoin kun katsotaan rikosten tekijöitä, tilastojen valossa meidän pitäisi pelätä enemmän juopporemmiemme kavereita ja parisuhdekumppaneitamme kuin mitään muuta.

Rikostilastot eivät ole räjähtäneet käsiin maahanmuuton seurauksena. Sen sijaan meillä on kourallinen tosiasiallisia medianäkyvyyttä saaneita tapauksia joiden tilastollinen paino on hyvin pieni. Sellaisia kuin Tapanilan joukkoraiskaus. On toki selvää että joka ikinen yksittäinen rikos on ikävä asia. On toki myös selvää että Tapanilan joukkoraiskaus oli äärimmäisen törkeä rikos. Kuitenkin jos katsotaan ihmisten riskiä joutua rikoksen uhriksi, tämänlaiset eivät paina kovin paljoa.

Näenkin että tähän liittyvä pelko on samaa sukua kuin se, että ihmiset pelkäävät lentokoneella lentämistä enemmän kuin autolla ajamista. Vaikka auto-onnettomuusia tapahtuu sekä määrällisesti enemmän että tilastollisesti per matkustettu kilometri ja per matka enemmän kuin lentokoneella. Tämä pelon väärinasettuma on luonnollista. Ja se ei perustu tosiasioihin vaan kokemuksiin. Ja niitä levitetään narraatioilla eikä tilastoanalyyseillä. Esimerkiksi tälläisestä narraatiosta voi saada seuraavan luonnehdinnan em. linkatusta blogista "Siellä, missä on paljon yksinäisiä toimettomia nuoria miehiä, naiset ovat hengenvaarassa. Vielä pahempi tilanne on silloin, kun kyseiset nuoret miehet edustavat uskontoa, joka on tunnettu väkvialtaisuudestaan, sekä geeniklusteria, jonka keskimääräinen ÄO on suomalaista selkeästi alhaisempi sekä testosteronitaso korkeampi."Pelko ei siis kohdistu siihen että kostettaisiin kasvanutta ja toteutunutta rikollisuusmäärää.Se on enemmän pelkoa siitä mitä uskotaan tapahtuvan tulevaisuudessa. Joka taas on teoria joka vaatisi kunnollista aineistoanalyysiä.

Samaa narraatiota voi löytää lehdistöstä paljonkin. Esimerkiksi kun "Raivon ensyklopediassa" katsotaan Sari Heliniä journalistina, nousee esiin se miten ihmiset saadaan kokemaan sitä että rikoksiin ei puututa silloinkin kun niihin puututaan. On helppoa kirjoittaa, että "Helsingin käräjäoikeuden tuomiot Tapanilan raiskauksesta tarkoittavat maallikolle, että tekijöitä ei rangaistu. Naisen saa siis Suomen lain mukaan raiskata" ja unohtaa että "Rangaistus joko on tai ei ole. Rangaistus voi olla jonkun mielestä perustellusti tai perusteettomasti kohtuuton tai riittämätön, mutta se on kiistatta olemassa. Jos jokin on rangaistavaa, se ei ole luvallista eikä sallittua. Se on silloin kiellettyä. "Naisen saa siis Suomen lain mukaan raiskata". Kuinka hölmö tämän kirjoittaja oikein on? Millä logiikalla jokin on sallittua, jos siitä saa ehdollista vankeutta, joka on muuten suomalaisessa systeemissä varattu kohtalaisen vakaviin rikoksiin syyllistyneille?"

Kuitenkin minä hyvin ymmärrän että aseistautuminen todennäköisesti selittyy tällä uhan kokemisella. Olen nimittäin omakohtaisesti siitä hauskassa tilanteessa että minut todennäköisesti voidaan laskea "asehamstraajaksi" jossain mielessä. Jos Takkiraudan blogistilla tilanne on seuraava : "Meillä on kellari täynnä kylmiä aseita, kiitos historianelävöittämisharrastuksen, ja molemmilla meillä roikkuu parisängyn tolpassa bowiepuukko. Sillä tavoin, että sen saa unenpöpperössäkin siitä irti. Lisäksi posti toi meille taannoin kaksi gladiusta, puoliso osti balisongin ja ruukinmatruuna itse pusherin." niin minä en jaksa edes luokitella talossamme olevia teräaseita. On käytännössä mahdotonta kulkea talossamme metriä ilman että käsillä on jokin lyömäase. Ne ovat pääasiassa koristekäyttöön.

Ja jollain tavalla miekkailuharrastukseni voidaan myös sitoa uhan kokemiseen. Kaiken alkuna ja juurena on jossain mielessä "se tietty" saamani tappouhkaus. Se kannettiin anonyymisti postilaatikkoon, ei postitettu. Se oli hyvin jännittävä saada koska näin välitetty viesti kertoo enemmän kuin pelkkä postitettu viesti. Viestin tuoja todella tiesi missä asun. Ja halusi demonstroida tämän konkreettisesti.

Koska uhka oli tuntematon, suhtauduin siihen varsin vainoharhaisesti. Lopetin internetinkäytön omalla nimellä joksikin aikaa tyystin. Lopetin kreationismidebatin - uhkauksen saannin syyn. (Hikipedistin urani muuten alkoi siksi että tarvitsin muuta ajankulua. Ja siksi siellä olevaa nimimerkkiäni ei voi sitoa vakioihini, se on eri kuin mitä muualla käytän. Vaikka minulla on "legendaarisen sitoutunut suhde" omiin nimimerkkeihini. That's the reason!) Lisäksi muutaman viikon kannoin koko ajan teräaseita. Tämä sitten jalostui siihen että koin tarpeelliseksi harjoitella taitoja jotka saattavat tulla tarpeeseen. Nykyään keskustelen uskonnosta sitten tavalla joka demonstroi sitä että ryppyilystä on seurauksia. Se on varoitus niille jotka haluavat yrittää aggressiota. Ja vaikka minusta on helppoa saada tietoja, olen ollut hyvin tarkka siitä että puolisostani ei ole mitään linkkiä minuun internetissä. Ei yhteiskuvaa, ei mitään. Yhteytemme internetissä ovat "olematontakin olemattomat". Ja tämä ei ole vahinko.

Kun uhkailija sitten paljastui, ja johti siihen että tienasin itselleni gauntletit, paljastui että uhkailija oli luuseri. Olisin todennäköisesti voinut hakata hänet ennen harjoitteluakin. Toki tämä demonstroi siihen että "kristittyyn kreationistiin ei pidä luottaa". (Hän oli käynyt meillä jopa kylässä!) Uhka oli koettu ja tätä kautta relevantti. (Moni selittää että tappouhkaus ei merkitse mitään. No, yleensä ihmiset projisoivat omaa itseään erilaisiin tulkintoihin. Ja itse elän sen mukaan että lupaus on lähes sama kuin teko. Luotettavuus on juuri sitä että sen tekee mitä lupaa. Ja näin ollen tappouhkaus on minulle lähes sama kuin murha. Toki kunniattomia ihmisiä on. Mutta en pidä sitä lähtökohtaisena ja todennäköisimpänä skenaariona koska en itse ole sellainen. Haluan myös pelata varman päälle.) Onkin itse asiassa hauskaa huomata miten nukkumapaikan varustaminen on "Ruukinmatruunalle" tärkeää. Tosiasiassa kotiin tunkeutuminen on hyvin hyvin harvinainen rikos. (Edes Tapanilan joukkoraiskaajat eivät ulkopuolelta tukeutuneet kotiin kun uhri oli nukkumassa.)

Tämä viittaa siihen että tarve on enemmänkin suojella ideaa kodista ja turvallisesta paikasta. Ja tällöin on luontevaa varustaa se paikka jossa itse on avuttomin ja heikoin. Eikä se jossa hyökkäys todennäköisimmin tulee. (Koska tunteet ja narraatiot, eikä tosiasiat ja tilastoanalyysit.) Nauraisin, ellen tekisi itse täsmälleen samaa. (Minulla tosin on hukari. Koska bowiepuukko on mielestäni liian heppoinen. Hukari on täydellinen ahtaissa tiloissa taisteluun. Jos nukkuisin avoimessa maastossa varustautuisin varmaan jollain vielä isommalla. Koska suuri ase kertoo omanlaisensa narraation.)

Tässä mielessä epäluottamus maahanmuuttajiin on varmasti samaan tapaan "semirationaalista" kuin oma varautuneisuuteni. Se on jossain määrin sidottu johonkin tosiasia-aineistoon. Mutta tosiasiassa keskustelua johdetaan tunteilla (etenkin pelon tunteilla) ja siihen sidotuilla narraatioilla joiden tehtävänä on lähinnä validoida niitä tunteita niillä joilla niitä on. Näin keskustelu helposti vetoaa mutta ei argumentoi. Eli perustelut ovat uskottavia vain niille jotka uskovat johtopäätökseen jo valmiiksi.

Tämä ei toki ole samaa kuin absurdi epäjärkevyys. Itse asiassa voidaan nähdä että uhantunteiden lietsonta on tämänhetkisen Pers/Kusta -hallituksen pääteemoja. Taloudellinen uhka taas on sidottu lähes kaikkiin konflikteihin. Uhan kokemus voi olla perusteltu tai ei. Sen kohde on sitten hieman oma lukunsa. On selvää että kun natsi-saksassa syntyi juutalaisten tuhoamisvimma, sitä oikeutettiin sillä että Saksan kansa oli uhattuna. Kokemus uhasta oli varmasti aito. Näin ollen lynkkausmentaliteetti oli ymmärrettävissä. Ei 6 miljoonaa juutalaista (plus bonus) tuhottu ilkeyttä. Asenteet tekijöillä vertautuivat varmasti "korpilakiin" ja "itsesuojeluun".

Asia on siitä kiinnostava että viime vuosien arvokeskustelua seurattuani olen tavallaan helpottunut siitä että en ole maahanmuuttaja. Tämä olisi "tavallaan mahdollista". Menneinä vuosina on nimittäin paniikkipuhuttu erilaisista ihmisryhmistä. Muutama vuosi sitten uhaksi ei koettu maahanmuuttoa - itse asiassa monet maahanmuuttokriitikot kertovat miten heillä oli vaikeaa löytää samanmielisiä. Vihat kohdistuivat esimerkiksi uskonnottomiin. Eikä heidän puolustamiseensa nähty relevanssia.

Silloin taloustilanne oli parempi eikä valtio heitellyt uhkapuhetta. Nyt heittää. Ja arvokeskustelun ollessa eri asennossa ei uskonnottomia pidetä uhkana. Onkin tässä mielessä erikoista lukea vaikka siitä SPR:n kerääjän saaneesta uhkailusta. Siinä kun uhittelija kertoo siitä miten moni varustautuu ikään kuin sisällissotaa varten. Aivan avoimesti. Samoin on tietenkin kiinnostavaa kuulla siitä miten pakolaiskeskuksia vastaan on isketty tulella. (Esim. Lammilla ja Kouvolassa.) Näyttää siltä että maahanmuuttajia pelkäävät ovat päättäneet harjoittaa "ennaltaehkäisevää väkivaltaa" ja "kostamista ennen kuin tekoa on ehditty tekemään". Ja näin ollen toimivat juuri kuten pelkäävät maahanmuuttajien tekevän heille. Tämä on tietenkin asenteellisesti hieman omituista. Sillä miten tällä tavalla voidaan suojella joltain joka muistuttaa heitä itseään? Uhan kokemisen kautta reaktio on kuitenkin ymmärrettävä.

Nyt tätä tapahtuu maahanmuuttajille. Jos ulkopoliittiset asiat olisivat toisin, uhan kokemus todennäköisesti siirtyisi toiseen suuntaan. Esimerkiksi niitä vastaan joiden nähtäisiin tuhonneen yhteiskunnan yhtenäisyyden tai rahavarat vaikka sosiaalituin. Ennen, kun tilanteet olivat lievemmät, myös teot olivat polttopulloja pienempiä. Siksi esimerkiksi Prideen iskettiin kaasuaseella eikä polttopulloilla koska silloin arvokeskustelun uhkapuhe kohdistui homoseksuaaleihin ja näin "yksittäistapaukset joista ei saa yleistää" nousivat todennäköisemmin tästä aiheesta käsin. Dan Koivusaloa puukotettiin kirjastossa, koska siihen aikaan tämä oli uhkakeskustelua. Ei ole sattumaa myöskään se, että kun "Vapaa-ajattelijat" vaihtoivat Raamattuja pornoon, tilaisuuden järjestäjiä tappouhattiin. Koska arvokeskustelu kohisi silloin tästä.

Kun katson nykyistä "rationaalisena pidettyä" lynkkauskulttuuria tiedostan että muutama iteraatio sitten se saattaisin olla minä. Jeejee! Tässä mielessä minun on tietenkin tehtävä se mikä rationaalista on. Eli ostaa itselleni taas uusi teräase. Roikkumaan kotona seinällä. Koska sehän se minut pelastaa Helsingin pahamaineisilla asuinalueilla hetkenä kun joku kreationismista innostunut Suomen Vastarintaliikkeen uusnatsi tunnistaa naamani blogista.

Uhatut

"Säästösyistä tunnelin päässä oleva valo on sammutettu."

Viime aikoina on kuultu paljon uutisia erilaisesta aggressiivisuudesta. On heitelty polttopulloja ja oltu muutoin aggressiivisia. Jos tähän kysytään syytä, yleisin vastaus on helposti rasismi tai islamofobia. Tai vaihtoehtoisesti se, että on hyvä että provosoituminen on ymmärrettävää mutta ei ehkä hyväksyttävää koska maahanmuuttajat. Esimerkiksi lastaan pakolaiseksi määritellyn pehmolelun pahoinpitelyyn aktivoitunut mies oli muutenkin "mallia varsin mielenkiintoinen". Toiminta on helppo nähdä rasismiksi tai ihmisryhmän vihaamiseksi koska se nyt on aivan eksplisiittisesti ilmituotu asia.

Tämä Päivä -blogissa kuitenkin tuotiin esiin talouspuoli. Hän käyttää esimerkkinä Runosmäken tapahtumia "Runosmäellä tosiaan oli keskustelutilaisuus jossa turvapaikanhakijoille ei löytynyt puolustajia. Homma meni rasistiseksi huuteluksi ja petossyyttelyksi, jopa poliisia tarvittiin. Turvapaikanhakijoille ei löytynyt puolustajia, sen sijaan raiskaajahuutelut ja uhkailut lensivät luontevasti - ja kyseessä ei siis ollut mikään Suomen Sisun tapahtuma, vaan pienen paikkakunnan keskustelutilaisuus. Paikallaolijat olivat niitä tavallisia Suomalaisia." Asenteen takana ei ole viha ihmisiä kohtaan, vaan nimenomaan ajatus siitä että omassa maassa on apua tarvitsevia ihmisiä. Ja maahanmuuttajien tuomat lisäkulut uhkaavat heitä. Mikä on aivan luonnollista jos uskotaan että kilpailukyky on heikentynyt. (Mitä se monien mukaan nimenomaan ei olisi.) "Runosmäki on kriisitietoinen kuten Sipilä ja EK asian ilmaisivat. He ovat sisäistäneet "palavan porauslautan" retoriikan jota meille on puskettu nyt jo pitkään. Jos emme heti leikkaa, hyvinvointivaltio hajoaa! Olemme vaarassa, pelätkää! Pelottelulla on tarkoitus: luoda pohja hallituksen leikkauksille, joihin ei suostuta ilman sopivaa pelkoa. Mutta valitettavasti jos kansalaisten perusturvallisuutta järkyttää, seuraa siitä kaikkea ikävää."

Onkin hyvä tiedostaa että esimerkiksi natsien nousu liittyi talousromahdukseen. Ranskan vallankumouksen takana olivat tuloerot, yhteiskunnan heikoimpien aseman epävarmuus ja taloudellinen uhka. (Jota eliitti korkeintaan lietsoi, mutta joka ei olisi saanut massoja liikkeelle ilman uhan olemassaoloa. Tai mielikuvan sellaisesta luomista.) Suomen sisällissodan takana oli pitkään jatkunut politiikka jossa suuret tilat menivät vanhimmalle pojalle ja näitä ympäröi väestönkasvusta kärsivä maa jossa sama määrä maata jakautui yhä suuremmalle joukolle ihmisiä. ... Itse asiassa pidän Jared Diamondista siinä mielessä että hän korostaa juuri näitä "materiaalisia puolia". Tämä on tarpeen kun ideologiakeskeiset intressien seulomiset - jotka ovat paljolti saaneet valtansa ja ytimensä postmodernismista - ovat puoluekannasta riippumatta niin voimakkaita. On hyvä tiedostaa että kysymys ei ole pelkästä "islamismista" tai "rasismista".

Eivät edes silloin kun ongelmatapaukset olisivat todellisia ja näkyviä. Ilmoilla on näyttänyt olevan myös sitä että kohuja rakennetaan ilman tätä faktuaalista pohjaa. Uhan kokemus halutaan siirtää johonkin kohteeseen. Ja silloin kelpaa mikä tahansa kohde. ; Siksi nostinkin esiin erilaisia väkivaltaisia liikehdintöjä. Niissä vihan ja aggression kohteet ovat vaihdelleet. Mutta taustatilanne on ollut "vähintään jokseenkin samanlainen".

Onkin kiinnostavaa että monissa näissä maahanmuuttajille vihaisissa kommenteissa mainitaankin aivan suoraan kotimaan mummot ja vastaavat. Nämä tulkitaan helposti tekosyyksi. On kuitenkin nähtävissä että ilman maahanmuuttajia vihan kohde olisi kenties jokin toinen. Ja se, että viha ei kohdistu vaikka työttömiin jotka "loisivat ja uhkaavat kansantalotta" johtuu siitä että kohde on tällä kertaa maahanmuuttajat. Ja se että tuottavuuden romahtamisen pelossa ei hyökätä mummojen kimppuun vaan maahanmuuttajien kimppuun saattaa sitten johtaa siihen että on helpompaa vihata maahanmuuttajia. Mutta aggression synnyttäjänä se on sekundaarinen.

Ajatus on oikaestaan aika luonteva. Jos ihmisellä ei ole taloudellista tai muutakaan uhkaa, hänellä on yleensä ns. paljon menetettävää. Sitten kun menetettävää ei ole, "pelin henki" muuttuu oleellisesti. Siksi rasismi ja vastaavat tuskin ovat kovin primaareja syitä mellakoimiseen. Olemme motivoituneita viittaamaan ihmisten aatemaailmaan heidän toimiensa selittämisessä. Redusoimme ihmiset kannattamiinsa ideologioihin (islamisti, natsi, rasisti) ja rotuun tai siihen rinnastettavissa oleviin epämääräisempiin mutta konnotaatioiltaan negatiivisesti ladattuihin kansanryhmänkuvauksiin (neekeri, valkoinen roskaväki). Ja unohdamme että ihminen elää myös leivästä.

Jos hyvinvoiva rasisti on rasisminsa motivoima hän saattaa kokea mielipiteensä vainotuksi koska jos hän sanoo sen omalla nimellään, hän saa kovaa kritiikkiä. Rasismi voi motivoida hänet mekkaloimaan internetissä. Ja kasvojen menetys voi saada hänet mekkaloimaan anonyyminä. Mutta jos tämä sama rasisti lähtee hakkaamaan erirotuisia, taustalla on rasismin lisäksi joko mielenterveyden häiriö tai sitten hänen sosioekonominen statuksensa on sellainen että hän ei oikeasti menetä mitään. (Jos on hyvin veloissaan ei ole edes vuokra-asuntoa menetettäväksi. Vankila on tässä tilanteessa katto pään päälle ja ruoka.)

Olen itse asiassa saanut hieman seurata tätä viime päivinä.

Osittain omakohtaisestikin. Työpaikkani on nimittäin ajettu konkurssiin. Kun vielä muutama vuosi sitten toiminta oli ns. "aivan validia liiketoimintaa" ja markkinatutkimusfirmamme oli varoissaan niin että meitä käytettiin ulkomaanmatkoilla (toki vain Tallinnassa) ja meillä oli erilaisia ravintolayhdessäoloja (toki vain pizzerioissa). Takana oli isoja projekteja, kuten osaltaan - toki ei yksin - esimerkiksi paljon puhuttu "Helsingin Sanomien" formaattiuudistuksen kartoitus. Sittemmin markkinatilanne leikkasi muutamia tärkeitä asiakkaita. (Firma teki projekteja ns. alihankintana.)

Pidin työstä, mutta kun kuulin firman alasmenosta olin hyvin ei-motivoitunut tekemään sitä. Vaikka luulisi että sitä olisi voinut ottaa "viimeiset kivat". Toisaalta tätä edelsi epävarmuuden aika jolloin tarjottiin vain löysää hirttä. Eli massimiehet miettivät erilaisia maksuratkaisuja. Tämän aikana oli erikoista nähdä miten ihmiset loivat informaatiotyhjiössä erilaisia narratiiveja tulevaisuudesta. Ja nämä kertoivat lähinnä näiden ihmisten perusasenteesta elämään. Itse sanoin että en halua niihin ottaa kantaa koska ne eivät ole tärkeitä. (Tosiasiassa ne olivat tärkeitä, niissä vain ei ollut relevanttia informaatiota joten ilmaisin itseäni väärin.) Nyt minulla on alkamassa elämäni ensimmäinen työttömyysjakso. Joka toivon mukaan päättyy pian.

On selvää että tämänlaisessa tilanteessa menetettävää on paljon vähemmän ja asiat ahdistavat. Kun tuloja leikataan, on syytä laskea menoja entistä tarkemmin. Lisäksi työ antaa usein tunteen siitä että on tarpeellinen. (Onneksi minä saan esimerkiksi huoltaa yleiskäytössä olevia miekkoja miekkailukoululla joten elämäni on edes jokseenkin merkittävää jollekin.) En toki ole kiukkuisempi tässä muuttuneessa tilanteessa - koska olen aina kiukkuinen. En kyynistynyt koska olen jo läpitunkevan kyyninen. (Siksi minun ei tarvinnut itkeä pankrotin vuoksi - toisin kuin eräiden muiden, etenkin niiden optimistien jotka latasivat narraationsa täyteen ns. valheellista toivoa.) Kuitenkin perusturvallisuudentunteeseen pian alkava työttömyys tuo ison loven.
1: Samalla on ollut selvää että nykyisessä markkinatilanteessa on hämmästyttävän vaikeaa saada töitä. Olen ehtinyt täyttää hakemuksia. Ja minulla kuitenkin on sekä pitkä ja aukoton työhistoria että ihan hyvä opintotausta. Ne, jotka selittävät että työttömät jäävät laiskoina kotiin ja ovat siksi työttömiä eivät selvästi tiedä mistä puhuvat.

En toki ole lähdössä hakkaamaan väärän ideologiaisia. Mutta toisaalta oloni ovat vielä ihan kohtuu hyvät eikä minun vähään aikaan tarvitse pelätä muuta kuin maksukanavapakettien vähentämistä. Enkä toisaalta ole niin vahvasti motivoitunut dissaamaan ketään. En edes natseja. En edes kristittyjä.

Pieni ajatus ; Kolumbuksen uudelleenkirjoittaminen

Kolumbuksesta on tullut legendaarinen hahmo. Hänet kuvataan useissa elokuvissa jonakuna joka taistelee keskiaikaista taikauskoa vastaan ja joka tätä kautta laajentaa ymmärrystämme maailmasta. Monessa elokuvassa Kolumbus pistetään haastamaan nimen omaan oppia litteästä maasta. Apuvälineenä voi olla meloni ja tikari, ja hän kiertää tikarilla kunnes palaa takaisin samaan paikkaan ja halkaisee melonin. Kolumbus siis järjellä ja tiedolla tietää ennalta Amerikan sijainnin.

Jokainen sentään tietää tärkeimmän. Sen että hän ei erottanut intiaania ja intialaista toisistaan. Ja tämä epäonnistuminen ja erehdys ei jää ainoaksi.

Stephen Jay Gouldin "The Late Birth of a Flat Earth" kuvastaa sitä miten tämä on varsin myöhäinen narratiivi. Maan pyöreys on nimenomaan tiedetty. Kolumbus ei siis taistellut litteän maan oppia vastaan ennen matkaansa. Tämä taistelu on liitetty tähän yhteyteen vasta paljon myöhemmin. Sen ajan kristityt eivät olleetkaan niin taikauskoisia ja naiveja. Päin vastoin. Gould kertoo miten keskiajan auktoriteetit Tuomas Akvinolaisesta Roger Baconin kautta John Buridaniin kuvasivat teoksissaan nimenomaan pyöreää maata.

Eikä se jää Gouldin huomioon. Asia on vielä vakavampi. Daniel Rydén kertoo "Maailmassa on vihre" -teoksessa lisää Kolumbuksesta. Kolumbukseen liittyen tiedetään että hän kohtasi kritiikkiä juuri siksi että maan pyöreys tunnettiin erinomaisen hyvin. Jopa sen koko tunnettiin varsin suurella tarkkuudella. Ja tämä on ollut sen epäilyksen takana. Esimerkiksi 1000 -luvun matemaatikko Abu Rayhan Al-Birunin laskelmat heittävät oikeasta maan ympärysmitasta vain 40 kilometriä. Ja ihmiset myös tiesivät näistä laskelmista.

Koska Amerikan mannerta ei tunnettu - eikä Kolumbuskaan sitä tunnistanut - ajateltiin että meriteitse etäisyys olisi liian pitkä kuljettavaksi. Ja jos välissä ei olisi Amerikan mannerta, niin sehän olisi. Kolumbus yksinkertaisesti arvioi maan koon liian pieneksi. Ja ennaltanäkemisen sijasta hänet pelasti sattuma, houkan tuuri. Jos nyt voi kutsua "sattumaksi" ja "tuuriksi" sitä että siinä muiden tyhjäksi arvioimalla merialueella olikin lötköttänyt ylimääräinen manner vuosimiljoonia. Kriitikot olivat oikeassa. Mutta Kolumbus silti jotenkin veti pidemmän korren vaikka oli väärässä lähtiessään. Ja oli väärässä intialaisista elämänsä loppuun asti.

Tämä muistuttaa siitä että jostain syystä löytöretkeilijöitä kutsutaan aika helposti tieteilijöiksi. On vaikeaa sanoa missä kävelylenkki loppuu ja maantieteen harjoittaminen alkaa. Mutta on selvää että se, että joku kiipeää ensimmäisenä jollekin vuorenhuipulle ei ole tiedettä. Se on urheilua. Tieteeksi se muuttuu vasta mittausten ja oppimisten myötä. Toisaalta uusia löytöjä, kuten mantereita, voi löytää seikkailemallakin. Silloin vain ei ole koskaan tarpeen kehuskella ennaltanäön taidoista. Ennaltanäön tarpeettomuus toisaalta muistuttaa että skientistitkin erehtyvät.