Mielestä ja "kalkyylistä"

Perinteisesti ihmisten on ajateltu olevan tietoisia. Silloin ihmisen mieli kohdistuu johonkin. Tässä mallissa on ollut haasteena se, että itsehavainnointi ja itsetietoisuus muuttuu omituiseksi. Sillä jos itsetietoisuus on priosessi jossa subjekti heijastaa itseään ja ottaa itsensä intentionaaliseksi objektiksi, syntyy hyvin erikoisia tilanteita. Päädytään esimerkiksi Shoemakerin argumenttiin jossa itsetietoisuus johtaisi ikuiseen regressioon koska tarkastelun kohde pitäisi tunnistaa (self-recognition) jotta sitä voidaan tarkkailla. Joka on kenties hyvä syy tiedostaa, että ihmisessä on reseptoreja jotka tarkkailevat asioita joita ihmisissä on sisällä. Jolloin tarkkailtavana ei ole ihminen joka ikistä reseptoria myöten vaan se, että ihminen tarkkailee osia itsestään. Esitietoisen ja ei-tietoisen puolelle jäisi siis jotain joka olisi "vain kemiallista reaktiota". Reseptori ei voi tarkkailla itseään.

Mistä voidaankin päästä laskennallisuuteen (computation). On itse asiassa mielenkiintoista huomata, että kun filosofit puhuvat laskennallisuudesta, he käsittelevät tätä joko matematiikan filosofiana tai sitten he ovat kiinnostuneita nimenomaan kognitiosta. Tietoisuuden ja mielenfilosofian mukanaolo on yllättävän vahva. (Ottaen huomioon että laskenta on kylmää ja mekaanista ja sitä voisi liittää ties mihin.) Tämä yhteys mielenfilosofiaan on erityisen vahva nimenomaan representaatioiden kohdalla. Eli kun mieli esittää asioita - vaikkapa itsetietoisia havaintoja itsestä - "komputaatio" on se käsite jonka turvin halutaan tukea sitä miten tämä representoiminen on mahdollista. (Tai jopa miten tämä tapahtuu, jos on minua kunnianhimoisempi väitteissään.)

Itse asiassa mielenfilosofit tiivistävätkin joskus koko ajatuksen siihen että laskennallisuus on vain representaatioiden manipulointia. Tai sitten laskennallisuus on spesifiä manipulointia jolla käsitellään tietynlaisia representaatioiota. Tähän liittyen merkitys on usein merkityksessä. Ja merkityksessä semanttisessa mielessä. ; Eräässä mielessä merkitys tekisi eron tietoisuuden ja refleksin välille. Representaatio olisi tätä kautta hyvin kiinnostava.

Ongelma tässä yhteydessä on itse asiassa siinä että laskennallisuus luo tilaa poistaa tietoisuutta hyvinkin ankarasti. Hyvin harva on kiistämässä tietoisuutta - kvaliavastainen Daniel Dennettkin luo sitä että tietoisuus perinteisessä mallissa on illuusio, ja että todellinen tietoisuus on erilaista kuin on yleensä ajateltu. Ja monet laskennalliset systeemit voidaan määritellä ilman että niissä tarvitaan representaatioiota. (Turingin kone voidaan määritellä siten että se manipuloi merkityksettömiä symboleita merkityksettömin tavoin.) Joka tavallaan nostaa esille sen että kenties mielenfilosofiassa on tilaa:
1: Korostaa syvänä mysteerinä sitä että miksi ihmisellä on representaatioita vaikka periaatteessa voisimme olla kokemuksettomia reagointikoneita jotka harrastavat refleksejä ilman tietoisuutta.
2: Korostaa sitä että ehkä kvalioiden hylkäämistä laajemminkn olisi tilaa sille että koko ajatus siitä että ihmisillä on mitään representaatioita voidaan kyseenalaistaa.

Toki tälle onkin haettu ratkaisuja. "Merkitys" -sanasta etääntyvän semantiikkkakeskeisyyden sijaan voidaan hakea asiaa esimerkiksi kartoittamiseen (mapping) perustuvan ajatuksen kautta. Silloin ytimessä on vertailu. Meillä olisi mielessä kuvaus systeemistä, kuten ympäristöstä. Tämä loisi odotuksia. (Tapoja joilla eliö voisi toimia silmät kiinni.) Ja sitten on aistijärjestelmä joka lataa ympäristöstä dataa (tapoja joilla eliö voisi reagoida tietämättä mistään mitään). Ja tietoisuus olisi sitä että näitä kahta verrataan keskenään.

Tässä hankaluutena on se, että tallennus-ympäristöntarkkailu johtaa siihen että on pakko olla pankomputationalisteja. Fysikaaliset systeemit alkavat näyttämään laskennallisilta yksiköiltä. (Koska semantiikan mukana hukkuu "syvä merkityksellisyys", tämä ei ole yllättävää.)

Tähän voidaan kuitenkin tuottaa ikävä epäselventävä seikka. Nimittäin se, että on täysin järkevää olla pankomputationalisti (pancomputationalism). Siinä esitetään että fysiikan lait, mukaanlukien kvanttimekaniikka, noudattavat toiminnassaan malleja jotka voidaan määritellä laskennan suorittamiseksi. (Kvanttilogiikalla voidaan rakentaa kvanttitietokoneitakin, joten tämä ei ole täysin hoopo ajatus.) Fysikaalinen systeemi ottaa ympäristöstään asioita johon se reagoi ja lopputuloksena on jotain joka sitten tallettuu johonkin. Ja kaikki tämä on "mekaanista". Universumi käyttää laskennallisia menetelmiä kaikessa. Tämä taas trivialisoi ajatuksen siitä että mieli tuottaa komputaatioita. Jos laskennallisuus määritellään noin laajasti, se on tarkkuudeltaan epätyydyttävä. Ja sen vuoksi on syytä luoda ikään kuin erilaisia laskennallisuuden alaluokkia. Ja kiinnostavaa ei olekaan se tuottaako mieli laskennallisuutta vaan se, minkälaisen laskennallisuuden varassa se on.

Toisaalta tämä huomio voi olla tarpeen sen takia että aivojen ja tietoisuuden laskennallisuus on tiivistynyt melkoisen usein tietokonemetaforaksi. Ja tämänlainen bittienkäsittelytapa on mitä ilmeisimmin hyvin kaukana siitä miten aivot hoitavat asian. Ja tämä näkökulma voi olla vertailevaan malliin ihan innostava. Toisaalta tämän ikävyyttä pienentää se, että vertailumalleja voidaan saada hyvinkin monenlaisia. Esimerkiksi voidaan ajatella että ravinnontarvetta jne. ovat biologisia. Ja niitä koskevat mallit ovat jotain jota kautta saadaan intentioita, jopa tavalla jossa sallitaan hyvin erilaiset ratkaisumalli erilaisissa ympäristöissä. Järjestelmästä saadaan kiinnostava tavalla joka ei hylkää "merkityksen kokemista" vaikka se onkin etääntynyt "klassisesta semanttisesta merkityksestä".

Missä "tasa-arvoisen avioliittolain" nimen merkitys?

"Kannatatko tasa-arvoista peruskoulua" otti esille sen että tasa-arvoinen avioliittolaki on nimenä retorinen arvovalinta. Se esittelee kaavan jota se toistaa kolmeen kertaan ja jota se kutsuu argumentiksi joka kirvoittaa reaktioita "tasa-arvoista avioliittoa" vastaan:
"1. Otetaan jokin hyvä asia. Esimerkiksi peruskoulu.
2. Ehdotetaan siihen muutosta: siellä pitää pystyä suorittamaan myös ammattitutkinto.
3. Kutsutaan uutta konseptia nimellä ”tasa-arvoinen peruskoulu”.
4. Kysytään, ovatko ihmiset tasa-arvoisen peruskoulutuksen kannalla.
5. Huomattava osa on.
6. Muut kannattavat epätasa-arvoista peruskoulua ja ovat ihmisoikeuksien vastustajia."

Artikkeli on äärimmäisen postmoderni. Nimenomaan postmodernismin hengessä. Tosin se on samalla hyvin pinnallista postmodernismia. Kyseessä on semanttinen argumentti joka ei laikaan käsittele määritteitä ja niiden sisältöjä. Miksi voimme sanoa arvokeskustelussa mitäkin miksikin. Nähdäkseni tämä kysymys on oikeastikin tärkeä ja antaa humanistisille sanasaivartelijoille, retorikoille ja muille vastaaville tekotaiteellisille intellektuelleille merkitystä ja arvoa.

Argumentti on toki sovellettavissa klassiseen argumenttiin jossa korostetaan että nykyinen avioliittolaki on tasa-arvoinen koska siinä annetaan kaikille samat oikeudet. Jokainen mies voi mennä naimisiin kenen tahansa haluamansa naisen kanssa. Mutta kukaan mies ei saa mennä miehen kanssa naimisiin. Teknisesti tämä on samanarvoisuutta lain edessä ja tätä on mahdollista kutsua tasa-arvoikeksi. Tosin tässä logiikassa ei olisi väärin kutsua myös homoseksuaalien avioliittoa tasa-arvoiseksi, koska tässäkin laissa on niin että kaikilla on samat oikeudet. Lain muutoksen jälkeen lupa mennä naimisiin laajenee. Ihmisillä tulee eteen uusia oikeuksia ja valintoja. Mutta kaikki ovat tämän lain edessä tasa-arvoisia. Nimityksenä "tasa-arvoinen avioliittolaki" ei siis olisi tässä kulmassa ollenkaan virhe. Se olisi kenties hieman epäinformatiivinen mutta ei siinä mitään loogista virhettä ole.

Itse asiassa tehdään toki niin että siirretään keskustelu asiasta retoriikkaan. Että ei puhuta aiheesta vaan siitä käsittelevistä sanoista ja vallankäytöstä. Tässä teemana on tällöin postmodernien kulttuurirelativistien ajatus siitä että terminvalinnat ovat valtaa.

Tottakai olen minäkin - näin ei-postmodernina tyyppinä - sitä mieltä että kaikki käyttävät sävyttynyttä kieltä. Arvokeskustelu ja politiikka on termienvalintaa ja vallankäyttöä. Ei siinä objektiivisuudesta ole kysymys. Ei siitä edes tarvitse erikseen tulla kertomaan.
1: Moni toki väittää että tässä homojen avioliittoasiassa olisi kysymys biologiasta. Nämä ihmiset eivät ole kovin innoissaan jos minä selitän aivan samalla tavalla normatiivisesti että 21 trisomiasta kärsivät eivät ole ihmisiä koska heillä on eri määrä kromosomeja kuin ihmisillä yleensä. Ja ihmiset voivat yleensä lisääntyä toisen ihmisen kanssa. Ja että biologisen lajin määritelmän mukaan samaan lajiin kuuluvat voivat tuottaa lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Tämä on toki jollain omituisella teknis-saivartelullisella tasolla totta mutta en minäkään tätä niele. Minusta tämä olisi silti viehättävää heittää jokaiselle sellaiselle joka tuntee 21 trisomisen, on kenties sellaisen vanhempi, ja joka sitten argumentoi homojen avioliittolakia vastaan koska he ovat määritelleet että perhe on jälkeläisentuottamista varten. (Eli jotka perimmiltään sanovat että katoliset ovat oikeassa, luultavasti myös kondomeista.)

On kenties tärkeintä tiedostaa lähinnä se että homoseksuaalien avioliitto tuskin on mitään "biologiaa". Siksi esimerkiksi kreationisti Mika Niikko joka ei demonstroidusti ymmärrä biologiasta mitään voi silti aivan perustellusti olla sitä mieltä mitä on. Sillä kysymys on aivan oikeasti arvovalinnoista. Etiikasta. Ja tämä ala ei välttämättä ole lainkaan objektiivista. (Tosin aika monien mielestä on. Esimerkiksi ateisti Sam Harriksen mukaan on. Puhumatta kovin monesta kristitystä.)

Kysymys on siitä mikä on analogista ja mikä ei. Tätä voidaan katsoa seuraavien esimerkkien kautta:
* Segregaatiossa kyse oli siitä että rotu määräsi hyvin paljon. Oikeudet olivat hyvin tasa-arvoisia. Oli lupa mennä naimisiin omanrotuisen kanssa. Tätä pidetään nykyisin yleisesti aika oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon ideaalien mukaisena. Segregaatio oli rajoittava ja rasistinen laki. Oli aivan oikein sanoa että toinen puoli oli "tasa-arvoisuuden" ja toinen vain "samalakisuuden puolella". Ja että jälkimmäiset olivat joko rasisteja tai rasistinmielisiä. On itse asiassa hyvinkin oikein kutsua heitä ihmisoikeuksien vastustajiksi. Jälkipolvet ovat siis tuominneet tämän mielipiteen joka oli aikanaan - eikä niin kauan aikaa sitten - itse asiassa hyvin suosittu.
* Toisaalta jos saa mennä naimisiin oman veljen tai sisaren kanssa niin aukeaa siinäkin oikeudet. Molemmilla on tämänkin jälkeen samat oikeudet. Mutta harvempi on sitä mieltä että tällä olisi samaa "tasa-arvon" ominaisuutta.

Väittäisin että käytännössä kaikille - niin avioliittolain muutosta kannattavien kuin vastustavienkin kohdalla - on tällä retoriikka-semantiikka -kulmalla kysymys pääasiassa siitä onko tämä ehdotettu laki analoginen minkäkin kanssa. Jos analoginen ensimmäisen kanssa ihminen on oikeutettu mielipiteensä vuoksi käyttämään sanaa tasa-arvoinen. Jos ei niin tuskin käyttääkään.

Sanavalinta on mielipide ja sen ilmaisu samanaikaisesti. Ja siitä vapaudestahan nuo vouhkaavat usein nuo homoseksuaalien avio-oikeuden vastustajat. Että heillä on tässä rohkea mielipide joka pitää saada tuoda esille. Kuka määrää mitä sanavalintoja esimerkiksi minä saan käyttää arvokeskustelussa? Päivi Räsänen? Suomessa on teoriassa vapaa lehdistökin, joten mitäs siihen sitten määräämään? PS. Sitäpaitsi viha on jotain joka on niitä ainoita keinoja joilla inkompetentit, banaalit ja latteat ihmiset lähentelevät jotain joka on rehellisyyttä. Siksi se oman vihan helliminen on tärkeä minulle. Ja uskonihmisille.

Sama ilmiö on tietenkin kaikessa. Joka kerran  kun puhutaan vaikka "Suvivirrestä" voidaan huomata että ihmiset käyttävät sellaisia sanoja kuin "suomalainen perinne" joka vihjaa että "Suvivirren" laulamatta haluavat vihaisivat joko "kulttuuria" tai "Suomea" tai ainakin "suomalaista kulttuuria". Ja voidaan huomata että jos puhutaan suomalaisesta perinteestä ja elävästä perinteestä niin tämä on kaikkea muuta kuin eksaktisti määritelty. Sanavalinta on ehdottomasti aina ideologinen. (Ja homoavioliittokeskustelussa "avioliitto" -sanaa määritellään "lapsia varten" jne. tavoilla joita nimenomaan ei jaeta kiistalinjan molemmin puolin joten näillä keinoilla väistämättä ajetaan tiettyä agendaa.) Mielestäni tämä kulma on kuitenkin jonkin verran "liian helppo" ja jopa halveksuttava. Mutta tämä johtuukin vain siitä että en ole postmoderni humanisti. Toisin kuin, argumenteistaan päätellen, ilmeisesti suurin osa niistä ihmisistä jotka vastustavat tasa-arvoista avioliittolakia.

Evoluutioteoriaa ja semanttista hiustenhalontaa

Dawkins ja Dennett ovat sekä uusateisteja että evoluutioteorian suuria ystäviä. Heitä voisi pitää samanmielisinä hahmoina. Heillä on kuitenkin hyvin erikoinen erimielisyys. Erimielisyyden aiheena on design. Dawkins katsoo että luonnossa ei ole aitoa suunnittelua (design), vaan ainoastaan näennäistä suunnittelua (designoid). Dennett taas katsoo että luonnossa on aitoa designiä, ja että on väärinkäsitys olettaa että tämä design tarkoittaisi samaa kuin että sen takana olisi pakosti äly.

Molempien ideoiden takana on jotain jonka voisi nähdä koskevan enemmän tieteen popularisoimista koskevaa retoriikkaa ja semanttista termikikkailua kuin mitään millä pitäisi olla yhtään mitään väliä.
1: Dawkinsin mukaan jos sanoo että luonnossa on suunnittelua, ohjaa se ihmisten intuitioita väärään suuntaan. Designoid kertoo että takana nimenomaan ei ole tai ei tarvita mitään älyllisyyttä. Eli nimeäminen designiksi johtaisi ihmisiä harhaan.
2: Dennettin mukaan taas designoid -termi ohjaa intuitioita harhaan, sillä sen jälkeen ihmiset helposti ajattelevat että biologit väheksyvät luonnossa olevaa kompleksisuutta. Designoid saisi ihmiset siis oikeasti ajattelemaan että biologit pitäisivät elollisia olentoja jotenkin sikayksinkertaisina.
+: Tarkemmin katsoen voidaan kuitenkin huomata että molempia yhdistää se, että he ajattelevat että luonnossa on kohteita jotka näyttävät suunnitelluilta, mutta joiden synty selittyy aivan mainiosti ilman älyä luonnonvalinnan voimasta.

On kuitenkin hyvä muistaa että
1: Biologit kyllä voivat käyttää antropomorfistettuja termejä, mutta he tietävät että tämä on enemmän kielikuva ja asian esittämistä arkikielellä ymmärrettävästi. (Sanavalintakikkailu on sama kuin selittäisi että jos sanoo "aurinko nousee" että kannattaisi maakeskisyyttä. Eli aika kaukaa tässä joudutaan hakemaan. Niin kaukaa että jos argumentti on todella tässä, niin täytyy vain sanoa että jos tätä relevantimpia argumentteja ei ole, niin aika heikoilla on kriitikon ideat.)
2: Biologit kyllä tietävät kompleksisuudesta "enemmän kuin laki sallii". Maallikot tietävät vähemmän. Maallikotkin ovat vaikuttuneita. Ja vaikka designoid -termi todella saattaa tuoda mielikuvia siitä että biologit väheksyisivät kompleksisuutta, niin tosiasiassa he nimenomaan tuskin tekevät niin. Ongelma on siis jotain joka kohdistuu ulkopuolelta tiedeyhteisöä kohtaan.

Kaiken kaikkiaan mitään ongelmaa ei olisi jos tavallisissa ihmisissä ei olisi ihme öyhöttäjiä jotka intoutuvat esimerkiksi esittämään sen tyylisiä ajatuksia että "Kun Dawkins nimesi itsekkään geenin itsekkääksi, hän tunnusti että geenit liittyvät tietoisuuteen ja älyyn". (Toivoisin keksineeni esimerkin läpällä hatusta, mutta en. Olen vain muotoillut sitä lyhyemmäksi.) Mikä on tietysti tyhmää koska kun katsotaan itsekkään geenin idean määrittelyä voidaan huomata että se koskee geenin replikaatiomääriä jotka taas riippuvat oman menestyksen lisäksi sukulaisista joilla on samoja geenejä. Tieteen ja vouhotuksen voikin erottaa siitä että tiede käsittelee denotaatioita ja argumentteja argumenttien kautta, kun taas vouhotus on sitä että sanojen konnotaatiot ja sivumerkitykset ja mielikuvat ja vaikutelmat painavat enemmän kun keksitään että mitä tuo sanominen oikeasti perimmiltään tarkoittaa. Tiedeargumentissa tarkoitetaan perimmiltään sitä mitä denotaatiot sanovat.

Muunlaisia selityksiä tarvitaan vasta jos denotaatiot ovat loogisesta tai empiirisestä mielestä roskaa. Silloin ideologia selittää miksi ajatus on keksitty ja miksi se saa suosiota - esimerkiksi uskovaisten kreationistien keskuudessa - vaikka sillä ei ole tieteellisiä meriittejä. Eli niidenkin kohdalla ensin on väännettävä denotaatiotaso läpi. Jos tähän ei kykene eikä viitsi, on varsin kyseenalaista osallistua edes aiheesta käytävään keskusteluun tai olettaa että oma näkemys tai mielipide olisi arvokas tai relevantti tai kuulemisen arvoinen. (Mielipiteenvapaus toki sallii sen pitämisen, mutta ei se muutu rationaaliseksi tai hyväksi sillä että niin saa uskoa. Se pikemminkin mittaa ympäristön suvaitsevaisuutta kuin tieteellisyyttä.)

Negatiivisesti määritellyt

Onko teillä koiraton koti?

Hyvin moni asia määrittyy sisällöllisesti sitä kautta, että se vastustaa jotakin. Esimerkiksi absolutistit määrittyvät irtautumisesta alkoholiin ja maahanmuuttokriitikot irtautuvat tietyistä maahanmuuttopoliittisista näkemyksistä. Käytännössä vielä useampi ilmiö tulkitaan irtautumisena johonkin. Esimerkiksi vegaanius määrittyy positiivisesti kasvissyöntinä mutta se nähdään nimenomaan ei-lihansyöntinä.

Osa on kuitenkin tässä lujemmin kuin toiset eivät. Ateismi märittelee itsensä klassisesti puutteen ja kiellon kautta, a-teismi ~ ei teismi. Ja mikä olennaisinta, sama pätee myös omaan alakulttuuriini, ns. "uskonnottomuuteen". (En ole ateisti, mutta olen kyllä uskonnoton par excellance.) Sekin ilmaisee itsensä jonkin puutteena. Tämä saanee korostamaan miksi joku haluaa nostaa jonkin puuttumisen maailmankatsomuksensa keskeiseksi tekijäksi.

Nylén onkin tässä tarttunut siihen että tämä määrittely jossain määrin koskee sitä että ateismi määrittää itsensä puutteena. Tässä on toki mahdollista vetää asia niin, että nimitys ”uskonnoton” on lähtöisin juuri uskonnon alistavasta kulttuurisesta hegemoniasta, joka antaa uskonnottoman ymmärtää, että häneltä muka puuttuisi jotain normaalille ja terveelle elämälle olennaista. Tällöin uskonnottomuuden puolustusta tarvitaan koska ihminen ikään kuin asetetaan vammaisdiskurssiin säälin - ja mahdollisesti halveksunnankin - piiriin tavalla joka ei ole uskonnottoman elämälle positiivista.

Tämä puolustus osuu kuitenkin paremmin "epäuskoiseen" ja muuhun vastaavaan. Sillä näissä korostetaan hieman erilaista irtautuvaa suhtautumista uskontoihin. Klassisesti ottaen "epäuskoinen" on uskovaisten tapa. Ja siinä on negatiivinen konnotaatio. "Epäuskoisen" "epää" voi verrata englannin kielen "un" -etuliitteeseen joka viittaa negaatioon, eikä mihin tahansa negaatioon vaan konnotaatioiltaan jotenkin epämiellyttävään negaatioon. Siksi kauhuelokuvien kuolleistanoussut "undead". Tämä kääntyy sujuvasti joskus arkikielessä muotoon "epäkuollut".

Kaikilla etuliitteillä ei ole samanlaisia sävyjä. Jos katsotaan englannin kielen sanoja "unmoral" ja "amoral" voimme huomata, että "un" viittaa suoranaiseen pahuuteen ja "a" lähinnä neutraaliuteen. Ja tällä on väliä ; ”Uskonnoton” ja "a-teisti" on uskonnosta irtautuvien itsensä keksimä nimitys. Se korostaa, että on jotain sellaista kuin "uskonto", jota vastaan/jonka suhteeseen uskonnottomat kokevat tärkeäksi määrittää itsensä, ikään kuin alisteisesti.

Ylläoleva on semantiikkaa. Siinä on kuitenkin joitain erikoisia piirteitä joita en malta olla ottamatta esille. Nimittäin se, että alkuun laittamani esimerkit absolutismista ja veganismista ovat oleellisia. Uskonnottomuus sallitaan vain uskonnollisuudelle alisteisessa muodossa. Uskontoon totutetaan hyvin vahvasti lapsuudesta asti ja jolla on niin paljon valtaa, että käytännössä uskonnoton joutuu perustelemaan irtautumisensa mutta ei kuulumistaan.

Joitain esimietteitä

Jos minun pitäisi määritellä oma suhtautumiseni, voisin korostaa että kyseessä on "tieteellisyyteen pyrkivästä maailmankuvasta". Tämän sisältö jäisi kuitenkin hyvin vieraaksi kuulijoille joten käsite, vaikka on minusta mainio, ei olisi viestintää. Siksi käsite ei varmasti tule saamaan huomiota. Se on kuitenkin "positiivisesti määrittynyt" ; se kertoo mitä siihen liittyy, eikä sano mistä se irtautuu. (Semanttisella tasolla, jolla Nylénkin asiaa tarkastelee on turhaa miettiä yksiselitteisyyttä. Teismissäkin se Jumala on helvetin epäselvä konsepti josta on vielä vähemmän määritelmällistä yksimielisyyttä kuin tieteellisyyden sinänsä monisäikeisessä määrittelyssä.)

Itse asiassa uskonnollisuuden puolella tämä ymmärrettäisiinkin väärin. Toistuvasti. Seuraavilla kliseisillä, ennustettavilla ja varsin epä-älyllisillä tavoilla.
1: "Tiedekin on uskonto". Tähän voisi vastata että "ei ole". Loogisen positivismin kumoutuminen ei tarkoita että se on uskonto. Se tarkoittaa todentamattomia premissejä, joka on ihan eri asia. (Tieteellisyyteen pyrkiminen on näiden minimoimista, ei niiden olemassaolon kieltoa.) Itse asiassa kun tässä määritellään uskonnottomalle vaihtoehtoista määrittelyä joka ei irtaudu jostain, niin miksi helvetissä pitää edes miettiä missä suhteessa asia on uskontoon? Tältä kannalta se on irrelevanttia eikä asiaa välttämättä tarvitse edes miettiä. Sillä tässä haetaan positiivista määrittelyä. Jos kikkailu menee tähän, niin sitä sallitaan vain negatiivinen määrittely. Ja siitähän "uskonnoton" ei voi johtua, vallankäytöstä jossa uskova määrittää mikä on relevanttia.
2: Kreationistityyppiset ajattelevat että heidän asiansa on juuri tieteen todistamaa ja siksi "evoluutio on uskonto joka vaatii enemmän uskoa kuin kreationismi". (Olen tässä blogissa moittinut kreationistien tieteen onttouksia niin paljon, että en ota tästä ironiasta sen enempää tähän. Riittänee, että sanon ettäpseudotieteenhalveksuntani saa kreationistien ylenkatseisuudesta huvittuneita sävyjä, sellaisessa ironisessa mielessä.)
3: Moni korostaa NoMa -käsitteen kautta, että uskonto ei ole ristiriidassa tieteen kanssa. He eivät tässä huomaa että korostan "tyhjien premissien minimoimista" kun he taas kannustavat "uskon hyppyyn" joka on karkeasti mutta rehellisesti sanoen nimenomaan tyhjään premissiin hyppäämistä sen tyhjyyden vuoksi.

Voidaan sanoa, että suuri osa moitteista tiedettä kohtaan on se, että suurin osa teologiasta ja uskonelämästä ei koske niitä asioita joita Enqvist ja Richard Dawkins moittivat. Klassinen teologien vastaus on, että kritisoitu uskonto "ei ole relevantti". Tässä määrittelyehto on kuitenkin pakkoalistettu uskovaisille. Tosiasiassa kun Dawkins ja Enqvist määrittelevät positiivisesti lähtökohdat, niin nämä Jumalat ovat irrelevantteja.

Esimerkiksi NoMa -periaate on minulle kaksivaiheinen : Se on ensinnäkin itsessään mielivaltainen kyhäelmä joka ei ole johtopäätös vaan täysin ontto lähtökohta. Ja jos se on tosi, sen viittaama Jumala on episteemisesti ontto ja tätä kautta minun lähtökohdistani katsoen tyystin turha. Mystinen eipropositionaalinen Jumala on jotain josta ei voi debatoida, jonka olemassaolostakaan ei voi tietää koska sekin olisi propositionaalista tietoa, eikä sitä voisi lähetyssaarnata tai siihen käännyttää puhumalla ja keskustelemalla. Tämä ei ole episteeminen konsepti, joten se on lähtökohtaisesti turha.
1: Olen agnostikko. Jos NoMa on totta, Jumala on mysteeri. Jos se ei ole, niin ei sitä Jumalan olemassaoloa tieteellisesti todistettu ole. On rehellistä sanoa että "ei tietoa". Muu on jo saivartelua ja tyhjien premissien ottamista jotta kannanotto syntyy. Agnostismi sen sijaan syntyy joko suoraan määritelmästä tai sitten tehdyn todistamisen selkeästä puutteellisuudesta, joka ei kuitenkaan aja ateismiin sitä kautta että Jumala olisi jotenkin ehdottomasti falsifioitu (paitsi joissain triviaaleissa muodoissa. Jos esimerkiksi sanot että Jumalasi mukaan maa on litteä tai että Jumalasi mukaan evoluutiota ei tapahdu, niin nämä on käytännössä falsifioitu. En vain pidä näitä "kaikkina mahdollisina tieteelle relevantteina Jumalamalleina".)

Tältä kannalta asia on kuin aiemmin blogasin ; Enqvist ja Dawkins käsittelevät pelkästään relevantteja uskontoja ja relevantteja Jumalia. Turhat ja epäkiinnostavat jätetään höpisijöille. Tässä uskova loukkaantuu yleensä niin, että ei tajua että filosofiassa maailmankuvan sisäinen eheys ja järkevyys ei määrittyy sen sisäisin ehdoin. Miksi ateistien ja uskonnottomien täytyisi ottaa relevantin määritteet uskovaisten ehdoilla? Koska uskovat yrittävät määrittää uskonnottomuuden ja ateismin alisteisena itselleen. Ikään kuin ateismi tarkoittaisi sitä että uskovalla olisi valtaa tuottaa teologiaa ateistille irtauduttavaksi tavalla jossa Jumalan relevanttiuden määrittää uskova eikä uskonnoton.

Miten niin negatiivisesti määrittynyt?

Uusateismin kohdalla on syytä ottaa esille sitä edeltänyt liikehdintä. Liikehdintä jonka voidaan sanoa olleen jonkinlainen uusateismin Johannes Kastaja. Nimittäin ns. "bright" -liike jota yritettiin lanseerata "välkky" -nimellä Suomeenkin. Tässä ytimessä oli nimenomaan positiivinen määrittely. Se oli ateistien sisältä noussut yritys nimetä itse oma liikehdintä ilman alisteisuutta uskonnolle. Brightin taustaideana oli korostaa älyllistä kiinnostusta tieteeseen ja positiivista suhtautumista elämään. Erotuksena kyynisille ja tieteen ohittaville eksistentiaalisen ateismin versioille. Erotuksena kommunistiselle ateismille. Erotuksena julmalle valistusranskan aatemaailmalle. Sanan kaksoismerkitys kun viittasi iloiseen että älykkääseen. Ilo ja äly olivat siis liikeen positiivisia arvoja joita se arvosti.

Tämän käsitteen ei kuitenkaan sallittu elää. Tästä piti huolensa Nussbaum ja hänen kaltaisensa hyvinkin näkyvät uskonihmiset. Nussbaum korosti miten herjaavaa, halveksivaa, ilkeää ja militanttia on nimetä omaa liikettä positiivisesti ilman uskontosuhdetta. Hänen argumenttinsa on että kun noin nimeää itsensä, niin väittää suoraan implisiittisesti, että ulkopuolella olisi sitten surullisia ja tyhmiä ihmisiä. (Mitä ei jostain syystä oteta vakavana kritiikkinä "Rauhanyhdistysten" nimivalintakritiikkinä, kuten tuohon aikaan kokeilin.) Tämäntyyppiset lausunnot värittivät käsitteen eikä se oikein saanut tuulta alleen.

Toisaalta ateismille löytyy filosofiassa nasakka positiivisen kautta määrittely. Nimittäin ontologinen naturalismi ja ontologinen materialismi. Se on filosofiassa varsin vakiintunut käsite. Kuitenkin jos ryhtyy kutsumaan itseään "materialistiksi" vääristyy huomio. Ihminen ajattelee että kysymys on ahneudesta. ; Tässä yhteydessä on pakko mainita myös globaalisti merkittävä kreationismi. Se käyttää ateistisuudesta sujuvasti käsitettä "naturalismi". Tämä on muuntunut joksikin jonka sisältö on niin ryvettynyt ja leimallisesti kreationistien viestinnässään käyttämä että jos ateisti käyttää itsestään nimitystä naturalisti hän tekee muutaman asian.
1: Kiinnostuneet googlaavat käsitteestä ja saavat tietolähteikseen pelkkiä kreationistilähteitä. Nämä haukkuvat naturalistia ja ovat määritelleet sanalle negatiiviset konnotaatiot.
2: Lisäksi sanan käyttö mainostaa näitä. On toki selvää että vaikka pitäisi kreationismia yleissivistykseen kuuluvana asiana, on eri asia sallia mielipiteenvapaus kuin haluta mainostaa näitä sivustoja.
3: Itse asiassa tämän käsitteen käyttö itsessään on identiteettimerkki ja jos käytät tätä sanaa vihjaat suoraan että olet itse kreationisti.

Osa on tietysti yrittänyt kiertää ongelmaa. Esimerkiksi edesmennyt Jaakko Wallenius identifioitui epikurolaisena. Tässä mukana olivat ateismi, elämänonnellisuus ja vastaavat. Tässäkin ongelmana on se, että epikurolaisuus liitetään monien mielikuvissa hedonismiin ja pinnallisuuteen. (Koska heillä ei ole filosofista osaamista sanojen arkimerkitys saa suuren voiman.)

Väitänkin

Että jo termi uskonnottomuus itsessään on merkki siitä että irtautuminen uskontojärjestelmästä sallitaan vain alisteisessa muodossa. Kaikki muut yritykset nähdään halveksivina ja kieltävinä. Jos uskonnottomuutta määritellään positiivisesti, tätä yritystä vastaan ollaan halveksuvia tai sitten näiden käsitteiden "kaivo myrkytetään" niin että sanat värittyvät niin negatiivisiksi että niitä ei voida käyttää. Positiivisia määritteitä on. Mutta aivan kuten veganismi suostutaan näkemään vain kieltävänä suhteena lihansyöntiin, suostutaan uskonnottomuus näkemään alisteisena uskonnon vallalle.

Jos semantiikasta revitään argumenttia sille että uskonto on niin tärkeää, tehdään ajatelma "normaalista" josta tehdään "normi" ja "luonnollista". Ja siitä erkaneminen nähdään puutteena. (Nykyisena yliseksualisoituna aikana on ikävää ja inhottavaa olla ateisti tai uskonnoton, kun joutuu elämään jatkuvassa puutteessa kun taas uskonto elää Pascalin vaa'an ja uskomiseen uskomisen kautta hedonistisessa "mitä mä saan ja kuinka uskonto tekee ihmisistä onnellisempia ja heidän elämästään laadukkaampaa" -hengessä. Joka taas on pinnallisuutta ja hedonismia par excellance niin syvästi että jos itse alentuisin tälläiseen vetäisin itseni häpeästä hirteen.)

Näin huomio voidaan vetää siitä tosiasiasta, että pääsyy jonka vuoksi uskontokritiikkiä tehdään on se, että uskonnoton ei koe olevansa mikään "amputaatti" jolta puuttuu jotain. Vaan päinvastoin ; Heille pakotettu kirkossakäynti edustaa negatiivisen elämisenlaadun ymppäämistä elämään. Se, että tätä kierretään semantiikalla tosiasioiden sijaan ei ole mitään mikä pelastaisi uskontojen erinomaisuuden tai älyllisyyden. Päinvastoin. Se näyttää että huonoin, epäoleellisin ja pinnallisinkin keino kelpaa kun tehtävänä on yrittää ylläpitää järjestelmää jossa "maan tapa ja historia on kristinusko ja jokaisen on tutustuttava omiin juuriinsa" yhteiskunnassa jossa uskonnoton on aina alisteinen ja holhotun säälityn asemassa, ikään kuin hengellisessä vammaisdiskurssissa, paitsi tietysti että vammaisia kohdellaan kunnioittavasti ja ihmisinä.

Eihän sitä kehtaa mennä koirien ilmoille, kun tuolla
ulkona tuulee, sataa ja on muutenkin ihmistenilma.

Bartonialainen vastaus

Olen kirjoittanut aika paljon siitä, miten uuskonservativismi on "Nietzscheläistynyttä" konservativismia. Eli että perinteinen faktuaalisen historian ja tiedepohjaisen keskustleun puolelta on siirrytty postmoderniin käänteeseen. Ja tässä vaiheessa ytimeen nousee vastustajien dekonstruointi ja oman vaihtoehtohistorian koherentisointi tavalla jossa ytimessä eivät ole todelliset tapahtumat ja faktat, vaan enemmänkin se, että ne heijastavat oikeanlaista ihannetta. ; Totuudenkaltaisuuden ihanteen sijaan otetaan ympäripyöreämpi keskustelu ja omien kannustaminen ; Argumentointi korvautuu retorisilla taitotempuilla ja faktat korvataan semanttisella saivartelulla jossa keskiöön nousee sanojen merkitykset ja niiden vaihtaminen. Siksi uuskonservatiivit oikeuttavatkin sen, että he keskustelevat vähemmän vastustajan kanssa yhteisin ehdoin ja kokevat nostalgiaa aikaa kohtaan jota ei ole koskaan ollutkaan.

1: Hengen voi tiivistää niin, että tosiasiat ovat sitä mitä ne ovat, ja että pääsääntöisesti poliittiset motivaatiot uskoa tosiasioista muuta ovat aivovamma "nietzscheläistymistä".

Tästä toiminnasta saa mainion esimerkin kun katsoo tuoretta USA:ssa tapahtunutta potentiaalisesti noloa käännettä.

Barton kirjoitti kirjan Jeffersonista. Tätä kirjaa mainostettiin luotettavana. Kirja sai virallisilta painotaloilta kritiikkiä, jossa sen sisältöä pidettiin epäluotettavana. Siksi kirja painettiinkin omakustanteena. Sen luotettavuutta mainostettiin silti. "Barton said he met with a different group of scholars recently and they approved of his work. "I can’t tell you how many Ph.D.’s were in the room," he said. But he would not give any names, saying the scholars hadn’t given their permission for him do so." Eli implisiittisenä tulkintana syntyy ajatus että nimettömät tohtoritason ihmiset olivat Bartonin mukaan kehuneet kirjaa. Kuitenkin todellisuus oli toinen ja kirja ei ollutkaan luotettava ja laadukas. Siinä oli itse asiassa törkeitä asiavirheitä. Kysymys ei siis ollut mistään "samat faktat eri tulkinnat" -virheestä, vaan eri tulkinnat oli saatu sitä kautta että oltiin käytetty todella runsaissa määrin vääriä faktoja. Ylläoleva lainauskin oli tässä vaiheessa uudelleentulkittavissa, eihän siinä viitattu eksplisiittisesti mihinkään tohtorien tukeen. Vastaus ei siis ollut valehtelua vaan "The Most Perfectly Bartontonian Response Imaginable". Manipuloivat sanavalinnat saivat ihmiset ajattelemaan "jotain mitä ei sanottu". (Tästä päästään tietysti helposti tulkitsijoiden syyttelyyn, vaikka tosiasiassa tämä on manipulointia.)

Huomiot ovat merkillepantavat ; "I’d call what Barton is doing "commemorative history," the point of which is to instill virtues like patriotism and piety upon the reader. Great men from history are held up as saints in a civic religion. It’s a republican form of history that is intended to make good citizens rather than good history. So we’re still engaged in the same argument that historians have been having with conservatives for decades now. The only difference is that Lynne Cheney called everyone who disagreed with her "revisionists," and Barton is calling them "deconstructionists."" Toisin sanoen Barton ei valehtele. Hän puhuu niin totta kuin osaa. Hänen tavoitteensa on kirjoittaa vaihtoehtohistoria, jossa ei kritisoida USA:n perustajia tai liitetä heihin negatiivisia piirteitä. Sillä tavoitteena on korostaa patrioottisia hyveitä. Tavoitteena on herättää ylevyyttä ihmisissä eikä tehdä laadukasta historiaa. Tämä faktojen valikointi ja vääristely kulminoituu omituisuuteen, siihen että Barton kutsuu tätä postmodernin ylevyysajattelutavan kritiikkiä postmoderniksi ; "According to Barton, any historian who chooses to focus on the flaws of our founders is engaging in deconstructionism. Barton has no place for historical inquiry that does not glorify the founders, the Puritans, or any other historical character who contributed to the founding or settling of the nation."

Tämänlainen ihmeellinen "vastustamme dekonstruktiota ja postmodernismia, mutta se mitä teemme on harjoitamme postmodernia maailmankuvariippuvaista tiedenäkemystä ja dekonstruoimme evoluutioteoriaa" -asenne on tietysti "Suomesta Tuttu" nimenomaan (ID)kreationistien parissa.

Ja itse asiassa ; Onhan meillä Suomessakin oma Bartonkämmikin. Tapio Puolimatkahan otti osaa Piankafiaskoon, syytti Piankaa massamurhan suunnittelusta. Teksti peräti liitti mukaan lukuisia nimettömiä naturalisteja taputtamaan lausunnolle. Tämä oli epäfaktuaalista uushistoriaa. Puolimatka yksinkertaisesti otti osaa Uncommon Descentin syyttelytapaukseen joka sai niin vakavia sävyjä että Piankan ja hänen perheensä henkeä uhattiin. Puolimatka ja kreationistit ovat korostaneet tässä virheenkorjaamisen ja anteeksiannon tematiikkaa. Itselleni tämä on irrelevanttia, koska minua kiinnostaa tässä syyllistämisen sijasta yksinkertaisesti se, miksi tämä virhe ylipäätään tapahtui in first place ;  Tapahtuma on tapahtunut, se on fakta ja sen selittäminen on siksi asiallista. ; Tarkempi tarkastelu näyttää että alkeellisinkin tarkkuus ja lähdekritiikki - kuten tekstin uudelleenlukeminen jonka puute paistaa jopa Puolimatkan "virallisessa selityksessä" jossa hän laittaa kaiken käännösvirheensä piikkiin - olisi korjannut virheen. Kun Puolimatka on akateemisesti koulutettu, hänellä on taidot joten näin karkea moka vaatisi koko opiskeluajan taitojen totaalihaihtumista mielestä mikä ei ole uskottavaa. Lisäksi ajatus siitä että akateemikon mielestä laadukas argumentaatio perustuisi ad homimem -tyyliseen leimaamiseen jossa toisten maailmankuvaa väitetään epäfaktuaaliseksi siksi että siitä syntyisi pahoja ihmisiä on jo lähtökohdiltaan omituinen. Alkujaan laaduttoman työn virheenkorjaus tuntuu "liian myöhäiseltä". Onkin selvää että Puolimatka on halunnut "Partonilaisin keinoin" maalata ylevyyttä kannattamiinsa asioihin ; Naturalistien mustamaalaus "pro kansanmurhaliikkeeksi" on kätevä keino tähän. Siksi fakta on ollut Puolimatkasta riittävän merkittävä kirjoitettavaksi kirjaan ja siksi hän ei välittänyt sen faktuaalisuudesta ; Oleellinen asia eli eetos oli oikea. Tämä riitti ja siksi se päätyi kirjoihin. Puolimatka on siis nietzscheläistynyt juuri samalla tavalla kuin Parton. Ja yhtä laadukkain seurauksin.

Perushenki konservativismin ja uuskonservativismin välillä on sama kuin kreationismin suhde Intelligent Designiin. Tämä ei ole sattumaa. Sillä tosiasiassa kaikki kreationismi (myös ID) on nimenomaan konservatiivista. Näin ollen kysymys on siitä että yleinen konservatiivinen keskustelukenttä luikertuu yhteen konservatiiviseen alakulttuuriin. Kenenkään ei pidä hämmästyä siitä että tätä tapahtuu. (Ainut hämmästyksen aihe on se, miten ripeästi kreationistit menivät mukaan tähän.) Myös "en minä niin sanonut" -ihmisiä on kreationismin rintamalla aivan käsittämättömiä määriä. Heidän vilpitön viestinnäntaitonsa on hämmästyttävän huono, riippumatta siitä että osalla heistä on koulutus joka koskee nimenomaan viestintää.
1: Esimerkiksi Puolimatka on opiskellut hyvin korkealle tasolle kasvatustieteitä, perusoletus on siis että hän osaa tai hänen pitäisi osata viestittää. Ongelmat ymmärretyksi tulemisesta johtunevatkin ensi sijassa miehen miellyttävästä tavasta manipulointiin. Olen saanut esimerkiksi hänen debattitilaisuuteensa kutsuun saaneelta eiakateemiselta skeptikolta lausunnon jonka mukaan Puolimatka oli yrittänyt vetää häntä osalliseksi tilaisuudessa, ottaa tämän jonkinlaiseksi oppinäytteeksi jotta katujulistajat oppivat miten ateisteja bashataan. Tämä on miellyttävää kun koulutustasoissa on eroa ja vain toinen on tottunut julkinen esiintyjä.
2: Muutenkin mies kovasti selittelee viattomuuttaan ja vilpittömyyttään mutta debattitilaisuuksien asetelmat ovat sellaisia että vastaväittäjät on asetettu huonoon asemaan jo lähtökohdiltaan; Esimerkiksi aikaa ei ole annettu riittävästi ja heitä on Gish Gallop -hengessä pommitettu sarjatulella erilaisia väitteitä joista (1) vain osa koskee kyseisen ihmisen spesiaalialaa ja (2) joiden kumoamiseen menee enemmän aikaa kun faktat ja taustat pitää selittää kuin niiden väitteiden lausumiseen. Tämä oli, yhdessä sen että aikaisempien tilaisuuksien kritiikeistä ei otettu oppia vaan jo debunkatut väitteet nousivat toisissakin tilaisuuksissa esille, olivat esimerkiksi syitä joiden vuoksi Jussi K. Niemelä kieltäytyi keskustelemasta hänen kanssaan. Puolimatkalaiset ottivat tämän päätöksen syrjintänä, eivätkä miettineet oleellisia asioita, eli omaa osuuttaan tapahtumaan ; "Olenko paha manipulaattori vai inkompetentti toimessani" ei tietysti ole miellyttävä kysymys. Mutta se pitäisi kyetä esittämään vakavasti.

Ensi alkuun luulin että heitä vastaan on debatoitava ja että he esiintuovat asiansa rehellisesti, että ID olisi pelkästään "Jumalasta riisuttua kreationismia". Sittemmin tajusin sen, että tosiasiassa vaikka ID väittää etsivänsä neutraalisti teologianeutraalia älyä joka voi olla avaruusolennosta ihmiseen, eli se ei edes olisi mitenkään sidoksissa jumaluuteen tai teismiin, se kuitenkin määrittelee älyn aina kun se esittää metodologian sen etsimiseen. Ja tämä metodologia perustuu aina "luonnollisten prosessien eliminointiin" ; Tämä ei ole neutraalia, itse asiassa se ei ole enää edes yleistä teismiä vaan rajaa sisäänsä hyvinkin spesifin teologisen näkemyksen. Sisäinen määritelmä ja toiminta on siis ristiriidassa ilmiöiden takana. Tämä voisi tukea sitä ajatusta että ID olisi valehtelua. Moni heitä vastaan debatoinut selittääkin, että ID:läiset valehtelevat aina. Ensin jopa olin tätä mieltä.

Sittemmin tajusin ID:n vahvan postmodernin hengen ja se on tätä kautta "nietzscheläistynyttä kreationismia". (On hyvä huomata että ero kreationismin ja ID:n strategioiden ja ajattelumetodien välillä on hämmästyttävän pieni, se on itse asiassa juuri sen "nietzscheläistymisen" kokoinen.) ID ja kreationismi taas ovat uskontoon liittyviä mutta eivät uskonnonharjoittamista, se on juridista fundamentalismia jota ei väritä uskonnollisen kokemusten hankinta. (Tämä pitää sisällään yhden ID -motivaation, joka ei varmasti kata koko ID -kenttää, eli näkemyksen siitä että ID olisi kätevä troijan hevonen, jonka avulla kreationismi saadaan kouluun.) Vaan jota ajaa tietty poliittinen tavoite ; voidaankin sanoa että ID ei ole uskontoa, vaan se on poliittista aktivismia jonka tavoitteet koskevat uskontopolitiikkaa. Perinteinen kreationismi on toki vielä sävytetty apologeettisilla tavoitteilla, ja ID:n käytännön toimissa ne esiintyvät. 

Näin ollen ID on oikeasti sarja "Bartonialaisia vastauksia". Eli jotain jossa valehtelu peitetään dogmaattisen uskon kautta vilpittömäksi erehdykseksi. Tämä virhe peitetään saivartelulla ja siirretään "metatasolle" ja semanttiseksi kikkailuksi. Se, mille ei voida tehdä näin muutetaan lausunnoiksi joissa ei eksplisiittisesti sanota mitään mutta saadaan ihmiset tekemään iplisiittiset päätelmät. Loppu onkin sitten sitä että vastustajaa haukutaan. Kaikkea tätä voidaan tehdä missä tahansa järjestyksessä. Ja "vaihtoehtohistoriaa" voidaan lisätä mukaan aivan milloin tahansa. He eivät siis valehtele, he puhuvat vain niin totta kuin osaavat. Sääli on vain se, että he osaavat tätä niin vähän.

Vaadin huonompaa keskustelua!

"Ropeconissa" oli esitelmä prostituution historiasta. En tässä referoi esitelmää, vaan tartun sen alkupuoleen. Siinä nimittäin määriteltiin prostituutio sitä kautta, että prostituutiossa on kysymys suorasta seksin myymisestä jossa vapaaehtoisuus on hyvin vähäistä. Tätä kautta esimerkiksi puhelinseksipalveluja myyvät ihmiset, rakastajattaret ja ne joilla on "terve seksuaalinen libido" (ainakin jos määrä on laatua). Tämä nosti valtavasti ääntä esimerkiksi siitä, että tämä määritelmä rajoittaa prostituution negatiiviseksi ilmiöksi. Väännössä käytiin sitten takana seksityöntekijät ja prostituutiot -sanojen määrittelyä.

Tämä oli toki sinällään mielenkiintoista semanttista saivartelua josta nautin lähes aina. Tällä kertaa kun kysymyksessä oli kuitenkin esitelmä - joka oli peräti esitelmänpitäjän ensimmäinen - tämä arvokeskustelu oli aivan turhaa kohkaamista. Tieteessäkin on huomioitava se, että usei tilanne on niin että ensin esitelmänpitäjä määrittelee tutkimansa ilmiön ja sitten katsotaan mitä siitä on sanottavaa. Tässä mielessä määritelmästä vääntäminen on pois sisällöstä. Olisi katsottava että mihin määritelmä kantaa, ei kanna ja minkälaisen tulkintaviitekehyksen se luo. Ja sitä kautta voidaan katsoa onko tämä määritelmä liian suppea, kattaako se vain osan jostain isommasta ilmiöjoukosta jolloin tämän tulokset eivät ole sovellettavissa marginaalisen osansa ulkopuolelta ja niin edespäin.
1: Jätän tarkemmin käsittelemättä yksittäiset kommentit joissa "ei enimmäkseen" -tyyliset sanat käsiteltiin jonakin joka korostaa sitä mielikuvaa että "ei koskaan". En voi oikein tehdä muuta kuin esitelmöitsijän tapaan ja sanoa että "semantiikkaa". Sillä jos sanoja ei ole tuota tarkoittanut, niin on hemmetin typerää tulla heittämään sanavalinnalla päähän. Ainakin itse koin että "ei enimmäkseen" on lieventävä, ja kaikkea muuta kuin "ei koskaan" -lausunto.

Into oli toki ymmärrettävää. Mutta olisi ollut hyvä huomata, että kyseessä oli esitelmä joka käytiin suullisesti. Kirjallinen debatti on sellaista että siihen tämänlaista kannattaa aidosti panostaa. Suullisissa tilanteissa on toki tapana akateemisessa keskustelussa kysyä ja kritisoida. Mutta siinäkin on vuorot. Väittelytilaisuudessa ensin kuunnellaan ja sitten esitetään kritiikit. Ja jopa tieteen popularisointiteemoissa joissa on keskusteluhenki ja jossa ei olla yleisöä vaan ollaan keskustleukumppaneita, on kyseessä vuorot. Nyt kaikki kinasivat määritelmistä sen sijaan että olisivat ensin keskittyneet esitelmän sisältöön. Tämä oli virhe.

Tämänlainen keskustelu (~lue intomielinen kannanottaminen ja välihuutelu) on usein aikaavievää eikä hedelmällistä. Itse asiassa siitä tunnetaan huono argumentointistrategia nimeltä Gish gallop. Sen perusideana on se, että kun kysyy saa etulyöntiaseman koska toisen odotetaan vastaavan. Jos vastausta ei kuulu, tämä on vähän kuin voitto itselle. Ja kun toinen vastaa, voidaan kysyä toinen kysymys. Näin ei itse koskaan jouduta puolustamaan vaan voidaan vaan hyökätä. Erityisen tehokasta se on yllämainituissa tilanteissa. Silloin kun kysymykset eivät oikeastaan ole kysymyksiä, vaan syytteiksi naamioituja kannanottoja. Niihin vastaamatta jättäminen tuntuu vielä pahemmalta. (Inttäminen, retorinen kysymys ja asenteellinen hyökkäys ovat tässä kohden hyvin lähellä toisiaan.)

Nytki esitelmästä jouduttiin leikkaamaan osia pois koska tämä kohkaaminen vei liikaa aikaa. Lisäksi oli selvää että tässä ei siedetty tätä näkökulmaa siksi että kysyjällä oli itsellään aivan oma agendansa aiheeseen liittyen. Toki on hyvä huomata, että tämä kapeampi prostituution määritelmä ei ole sama kuin kaikkien prostituutio. Mutta jos keskustelu menee sen ulkopuolelle että "tämän yhden prostituutiokäsitteen siirtäminen toisen prostituutiokäsitteeseen johtaa kategoriavirheeseen ja tämä termien sisällönvaihto lennosta on ekvivokaatio -päättelyvirhe" niin sitten ollaan varsin huonossa jamassa. Voidaan nähdä että juuri tietyn määritelmän määrääminen pakolliseksi on tärkeä dogman levittämisen kannalta. Sillä määritelmä on tälläisissä tilanteissa aina näkökulma aihepiiriin, eikä totuus koko aiheesta. Mutta jokainen järkevä ihminen itse asiassa tietää tämän.

Mutta tämä on vielä pientä ja sisällöllisesti nerokasta. Sillä menneenä viikkona satuin katselemaan häpeällistä Doctor Philiä. Se on jokin ohjelma jota päädyn jostain syystä katsomaan jos minulla on hetkittäinen ajatusvaje. Ja se on joka kerran yhtä hävettävää. Ohjelmaa katsoessa olo on sellainen että seuraaminen on kauheaa, ja sitten on pakko katsoa että miten kauheaa se on. Tässä kyseisessä ohjelmassa väännettiin ylipainosta. Yksi vieraista viittasi mielellään erilaisiin tutkijoihin. Lopulta yleisöstä nousi kannanottaja-kysyjä, joka kyseli tältä henkilöltä siitä että miksi hän menee toisten selän taakse piiloon. Hänestä olisi rehellistä sanoa mitä mieltä itse on ja seisoa niiden takana. Toisen nimen laittaminen oli hänestä delegointia. Ja että jos jotakuta lainaa, niin joka tapauksessa ottaa kannan siitä että on samaa mieltä kuin tämä lainattu, joten delegointiin ei ole tarvetta. ; Ohimoissani tuntui aivoverisuonien ratkeamista edeltävä paine, kun katselin tätä kysyjää joka aivan omalla naamallaan miljoonien edessä kertoi ylpeästi vaativansa huonompaa keskustelua.

Tämä kommentti edustaa mallikelpoisesti anti-intellektuellia ilmapiiriä joka USA:ssa vallitsee monin paikoin. Suomessa ihmiset häpeävät "en tiedä" -henkeä. USA:ssa ollaan joskus jopa rehvakkaan ylpeitä siitä että ollaan niin individualisteja ja itsellisiä ja itseoppineita että ei edes osattaisi ottaa tieteelliseen keskusteluun osaa. Tässä kulttuurissa ei enää ole faktoja ja mielipiteitä vaan pelkästään mielipiteitä. Tässä lähteistys on vain auktoriteettiin vetoamista. ; Tämä on toki sen verran järkeävä, että pelkästään se että name droppaa jonkun joka on tiettyä mieltä ei itse asiassa ole vielä argumentti. Ja esimerkiksi monissa uskontokeskusteluissa tiputetaan nimiä ja korostetaan että lausuja on titteliltään professori. Tässä unohdetaan kuitenkin se, että tosiasiassa aito lähde ei ole nimi ja aukroriteetti vaan viittaus argumentaatioon johon voi mennä itse tutustumaan jos haluaa, ja jonka oikeellisuuteen littyviä argumentteja ja empiirisä todisteita voi sitten punnita aineiston ääressä. Toisin sanoen tässä puuttuu lähdekritiikin alkeet. ; Itse asiassa sekä määritelmistä väätnely että mielipidemaailma on siitä ongelmallista että ne ovat edellä mainituissa tapauksissa puolitotuussuhteessa lähteistykseen ja lausuntoihin. Ihmisten pitäisi opetella vähemmän knoppeja ja enemmän tervejärkistä lähdekritiikkiä.

Toki voitaisiin ajatella että lausunnot voisivat olla myös trollaamista. Tämä on tärkeä kommentti siinä mielessä, että vaikka useimmat pitävät trollaamista huonona asiana, jota tekevät pahat ihmiset ja jossa ei ole mitään hyvää ja rakentavaa ja jonka harjoittaja on aina idiootti-ääliö (period). Niin itse olen kuitenkin sekä trollaava että trollaajamielinen. Syynä on se, että näen että filosofian tärkein tehtävä Sokrateesta lähtien on itse asiassa ollut trollata. Kun tekee mitä Sokrates teki, on selvää että provosoitumista seuraa. Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että trollaamismielisyydestäni huolimatta pidän valtaosaa trollaamisesta karseana aktiona. Kysymys on hieman kuten huumorista ; Valtaosa vitseistä on itse asiassa aika paskoja. Huumori on harvinaista. Mutta silti arvokasta. Sekä esitelmän häiritsijät että huonomman keskustelun vaatijat olivat huonolla tavalla trolleja.

---

Kuvassa kohtaus Harmaasusien näytöksestä. Kenkien omistajat eivät liity tapauksiin.

Hölmöilijät ja saivartelijat

Usein ihmiset toimivat siten että sanomisen sisällön lisäksi sanojan luonne ja identiteetti vaikuttavat siihen miten sanottua käsitellään. Yleisesti ottaen tämä johtaa siihen että ihminen jotenkin komppaa auktoriteetteja ja heikentää ns. tyhmien ihmisten asemaa entisestään. Näin heikoimmilla taidoilla varustetut jäävät ikään kuin enemmän heikommille kuin voisi olla asiallista.

Esimerkiksi "Hikipedian" Teuvo Hakkaraisesta tehty artikkeli sanoo asian näin : "Hakkaraisessa ei ollut miestä pysyä tajunnanvirtana ladeltujen sanojensa takana, ja niinpä hän päätyi heti ämmämäisiin raukkaperuutuksiin, kun ei ole vielä saanut Jussi Halla-aholta oppia ylimielisen ja röyhkeän väistelyn jalossa taidossa. Sen verran Hakkarainen sentään oli ehtinyt poliittista kiemurtelua opetella, että hänen lausuntonsa oli "ymmärretty väärin". Pidetään verisenä loukkauksena koko Suomen kansaa kohtaan, että Hakkarainen katsoo itsensä päteväksi luennoimaan ihmisille ymmärryksestä ja merkityksen tulkinnasta."

Tämä kulma korostaa sitä että kun Hakkaraisella on huonot saivartelun ja semantiikan taidot, hänen möläytyksensä ovat vakavampia ja vähemmän puolustettavia kuin joidenkin osaavampien retorikkojen. Itse kuitenkin ajattelisin tilanteen juuri päin vastoin ; Jos on taitava retoriikassa, viestejen sisällön voi olettaa olevan hiotumpaa ja laadukkaampaa. Tällöin juuri se, että ihminen ei yleensä ole hyvä tuottamaan ymmärrettävää kieltä taas tarkoittaa juuri sitä että hänen "ette ymmärtäneet mitä sanoin" on uskottavampi ja hyväksyttävämpi. ; Juuri se että henkilöllä ei ole mitään kompetenttia käsitellä ymmärrystä ja merkitystä kertoo siitä että hän voi tehdä virheitä ja jotuua siksi selittämään sanojensa takana olevia asioita. Koska viestin muoto välitti väärää sisältöä jota hän ei ole tarkoittanut eikä ymmärtänyt levittävänsä. Viitasaarelaiset palosahurit ja muut vastaavat hölmöilijät ovat tätä kautta ikään kuin osittain syyntakeettomia.

Taito tuo mukanaan vallan ja vastuun. Sananvapaus on sananvaltaa ja tämän pitäisi tarkoittaa myös sananvastuuta. Ja puolustelut ovat aina sananvastuun välttelyä sananvapaudesta luopumatta. Hyvät kikkailut ovat hyviä puolusteluissa ; kieroilemalla taitavasti näitä kahta elementtiä voidaan etäännyttää toisistaan hyvinkin kauas.

Kuitenkin taitavat retoorikot käytännössä osaavat väistää vastuutaan juuri taitojensa avulla. Esimerkiksi jos henkilö menee ja kirjoittaa nettiin pseudotiedettä ja asiasta argumentoidaan vaikka facebookissa, voi hänen puolustuksensa yht'äkkiä ollakin se että koska tekstin foorumina on vain facebook, niin ilmitullut perseily ei olisi niin olennaista. Näin tittelistä - kuten "kirjailija" tai "professori" - saadaan irti kaikki valta, mutta minimaalinen vastuu. Ihminen ikään kuin kirjoittaa "tittelin ohi", jolloin hän on professori vallallisesti mutta tavallinen yksityishenkilö vastuullisesti.

Näin ollen esimerkiksi kun rippikoulussa opettava lukion yleisesti ottaen sosiaalisesti aktiivinen uskonnonopettaja soitti aikanaan puolisoni vanhemmille syytöksiä saatananpalvontakytköksistä, hän oli samanaikaisesti pappi, opettaja ja yksityishenkilö. Tässä tilanteessa identiteetti on tietysti kuulijalle hyvin mutkikas ja on selvää että nämä henkilöidentiteetit värittivät tuntemuksia. Ja tilanteesta kykenee kiemurtelemaan vapaaksi sillä että teki soiton vain yksityishenkilönä. Näkisin tämänlaisessa kiemurtelussa olevan takana juuri sitä kaikista syvintä syyllisyyden mallia.

Onkin nähtävissä että maailmassa on virhe. Ihmiset kammoksuvat yleensä Hakkaraisen kaltaisia kaltaisia henkilöitä. He ovat selkeästi möllejä ja liioittelevia. He eivät osaa sarkasmin käsitettä ja selittävät omia mielipiteitään liioitellen ja puolustautuvat sarkasmikortilla. Virhe on helppo huomata jolloin tilanne tulkitaan valehteluksi. Vaikka se on "vain" mölliyttä ja tyhmyyttä. Retorisesti kikkailevammat saivartelijat taas osaavat heittää loogisia puolivoltteja jolloin he eivät narahda yhtä ilmiselvästi virheistä ja valehtelusta. Mutta heitä pitäisi kohdella kovemmin. On väärin että juuri nämä ihmiset jopa pitävät niitä luentoja "ymmärryksestä", "merkityksestä" ja "reilusta kommunikaatiosta" ; He osaavat toki aiheen muodon, mutta tosiasiassa Hakkarainenkin on sisäistänyt "homman hengen" heitä paremmin.

"Vain semantiikkaa" ja muita kokkausfantasioita.

Hyvin usein semantiikkaan suhtaudutaan hieman alentavasti. Jos joku kertoo jonkin asian olevan "vain semantiikkaa" se kertoo että takana olisi vain sanasaivarteluja. Tämä ei tietysti ihmetytä, kun tajuaa että sanasaivartelut ovat esimerkiksi internettrollien arvokkaimpia työkaluja. (Siksi minä olenkin siinä niin hyvä!)

Semantiikka on kuitenkin samalla myös hyvin tärkeää. Sillä sanamerkityksistä puhuessa on todellakin hyvä täsmentää mitä tarkoittaa.

Kävin tässä esimerkiksi keskustelun jossa oli aiheena altruismi ja välineellistäminen. Asia lähti siitä että seurueessa yksi ja sama aina kokkaa, on tässä hyvä miettiä että pitääkö hän kokkaamisesta vai onko hänet orjuutettu. Vai peräti molempia. Tämä johti yllättävään tiukkaan keskusteluun jossa esitettiin esimerkiksi lausumia siitä, että työnantaja ei voi sortaa työntekijää jos hän antaa siitä palkkaa ja toinen suostuu sen tekemään. Toiset taas olivat sitä mieltä että alipalkkaus on sortamista, jossa käytetään hyväksi toisen heikkoa tilannetta. Ja toisaalta taas esitettiin että työn tekemisen odottaminen ja palkanmaksun odottaminen ovat molemmat välineellistämistä, jolloin työntekijä on orjuutettu tekemään työtä ja työnantaja on orjuutettu maksamaan palkkaa. Vastavuoroisuus vain piilottaa välineellistämisen.

Pohjimmiltaan päädyimme siihen että ihmisten käsitykset itse välineellistämisestä ja altruismista olivat hyvin erilaiset. Osan mielestä "orjuuttaminen" edes lainausmerkeissä ei onnistu jos toinen haluaa itse jotain tehdä, eli näkemykset olivat vaihtoehtoisia. Osan mielestä asiat voivat tapahtua yhtäaikaisesti. Osan mielessä kaikessa on jonkinlaista valtapeliä ja tätä kautta "jossain määrin orjuutusta" on kaikkialla. Lopputuloksena oli se, että ihmiset itse asiassa olivat määritelleet koko peruskäsitteet aivan eri tavoilla.

Tästä tilanne meni luonnollisesti metakeskusteluun. Kun tämä asianlaita huomattiin, tilanne siirtyi määritelmän objektisointiin ; Määritelmien ydin on olla jaettava, joten jotta asiasta debatoidaan on voitava keskustella asiasta. - Hän jatkoi tästä siihen että määritelmistä voidaan keskustella. Että esimerkiksi vasemmistolaisessa ajattelussa altruismin ajatus voidaan kiistää mahdottomana, kun otetaan esille esimerkiksi se, että joku kokkaa siksi että siitä tulee iloa tai statusta jonka avulla saadaan itselle vastapalveluksia jossain muualla. Hänestä tämä oli altruismin kiistämistä ipso facto. Ja että tätä kautta koko keskustelu muuttuu siksi, että lopputulos on valmiiksi selvä ja sitten vain analysoidaan miten tämä tapahtuu. Presuppositionistinen ajattelu siis puskisi esiin tämänlaisen konseptin takaa. Ja että tämänlaisella määritelmällä tulevat tulokset ovat "määritelmän sisällä tosia mutta käytännössä epärealistisia".

Tämä onkin asiantila usein. Ihmiset määrittelevät asiat ja tästä määrittelystä itsestään rakentuu jonkinlainen "asiantila" joka on ikään kuin itsestäänselvyys jota ei kyseenalaisteta, ja johon sitten vain liitetään erilaisia selittelyapparaatteja jotka muokkaavat havaintoja niin että niistä tulee tämä tietty lopputulos.

Näin sanamääritelmien kautta päädytäänkin todellakin saivartelulliseen umpikujaan, koska toisaalta jos esität toisella tavalla että altruismia tapahtuu tietyillä ehdoilla, on sekin kannanotto asiaan. Jonkinlaista ymmärrystä asiasta saadaan tietysti sitä kautta että tajutaan että määritelmät ovat erilaiset. Silloin tiedetään mitä toinen tarkoittaa käsitteillään ja määritelmistä tulee jaettava. Valitettavasti tätä kautta eri määritelmien rinnastaminen olisi ekvivokaatio -päättelyvirhe - homonyymejä kun ei saa käyttää synonyymeinä. Näin asian ratkaiseminen jäisi auki ja joutuisimme jonkinlaiseen relativismiin. Siinä riittää että aluksi kertoo mitä määritelmät ovat ja sitten käyttää tätä yhtä määritelmää koherentisti koko keskustelun ajan.

Näin käykin jos turvaudumme pelkkään rationalismiin. Toki empiristinen näkemys ei auta ratkaisemaan tämänlaisia sortamisen ja oikeudenmukaisuuden kysymyksiä koska vastaan tulee humen giljotiini ennen kuin ehdit sanoa "ipso facto". Kuitenkin eettistenkin määritelmien kohdalla keskustelu mukaan, voidaan jopa eettisesti sävytettyjen määritelmien rakennetta intersubjektisoida keskustelun kautta esimerkiksi demokraattisella äänestysmentelmällä. Tällöin sanamerkitys ei tietysti ole ikuinen ja muuttumaton, mutta se kuitenkin auttaa ratkaisemaan ongelmia ryhmien sisällä (yksinään ihminen saa sitten olla niin relativistinen kuin huvittaa).

---

Lopputulos : "Aina sama tyyppi" kokkasi. Minä tiskasin, eli "aina sama tyyppi" tiskasikin. Kukaan ei toivon mukaan tajunnut että yritin vain livahtaa siitä iänikuisesta tiskivuorosta..

Tarina siitä kuinka hukkasin Junan.

Esa Turkulainen on pelottava teini, jolla on kummallinen taito kysyä hyviä kysymyksiä. Hän on toki pinnalta katsoen vahvan skientistinen. Mutta aina välistä hän yllättää. Esimerkiksi tänään hän esitti facebookissa seuraavaa: "Näin puhtaasti kielitieteellisesti ja filosofisesti: Jos kirjoitamme allegorisen runon miltei puhtaasti kielikuvilla, jolloin runon perimmäinen merkitys on aivan eri mitä sen osasten summa kirjaimellisesti luettuna on, saavummeko emergenttiin materialismiin?" Vitut minä mitään osaan vastata tuollaisiin. Mutta mikään ei estä yrittämästä.

Antiikin kreikan kyynikot kritisoivat Platonin ideamaailmaa vastaan muistuttamalla siitä että he ovat nähneet hevosia mutta eivät nähneet hevosuutta. Voidaan sanoa että Platoninen ratkaisu on olettaa appelsiinin idea (joka sitten on koulukuntariippuvaisesti jotain todellista, essenssi, tai vain abstrakti määritelmä). Kyynikoista Platonin idea oli järkevän todellisuuden sijasta jotain hyvinkin absurdia.

Ongelma on sittemmin saanut paljon hiustenhalontaa, ja ratkaisuista on tullut hienosyisempiä ja mutkikkaampia. Mutta valitettavasti tämä ei ole ratkaissut ongelmaa, vaan on tehnyt siitä vielä entistäkin ongelmallisempaa. Siksi minun käydessäni tieteenfilosofian opintojani emergenssiin liitettiin kysymys junasta. Onko Juna vain se, että on kasa oikeita osia (suunnilleen) tietyssä järjestyksessä. Vai yhdistääkö jokin junuus nämä yhteen.

Olin, tapani mukaan, molempaa mieltä.

George Berkeley esitti tähän liittyvän ajatusleikin, jossa hän ei käsitellyt junia vaan appelsiinia. Hän poisti appelsiinista kaikki aistivaikutelmat ja yritti tätä kautta tavoitella aidon appelsiinia pelkien epäsuorien vaikutelmien kautta. Appelsiinin maku on ominaisuus, ei appelsiinius. Sama koskee hajua, makua ja vaikkapa painoa. Ne ovat vain jotain jolla appelsiini vaikuttaa maailmaan. Mutta kun nämä ominaisuudet kuoritaan, ei jäljelle tunnu jäävän mitään. Mutta silti oli mielikuva jostaain appelsiiniuden essenssistä, joka ei ollut näissä aistimuksissa. Ongelmana olikin se, onko tämä appelsiini jotain emergenttiä vai ei. ~ Tilanne on kaiken kaikkiaan eräänlainen paradoksi. Siihen löytyy toisilleen päinvastaisia ratkaisuja. Syynä on se, että kysymys on tavallaan ontologinen eikä episteeminen. ~ Paatuneena empiristinä minun ei välttämättä tarvitse ratkaista paradoksia, ainut maailma jonka tunnemme ja jota voimme tutkia on havaintoihin liittyvä. Tämä on kuitenkin enemmänkin ihmisen (kenties vain tämän hetken) episteemistä kompetenssia koskeva raja kuin perimmäinen tosiasiaväite.

Apuja löytynee kognitiotieteen puolelta ; Gilbert Ryle on esittänyt asiaan kenties mielenkiintoisen, mielenfilosofisen, kolmannen vaihtoehdon. Sen mukaan molemmat jo seittelemäni pääratkaisutavat ongelmaan ovatkin syvällisiä kategoriavirheitä. Ongelma on siinä että ei ikään kuin osata katsoa asiaa out of the box. Hänen näkemyksensä mukaan mieli on monisyinen kokonaisuus. Tästä seuraa se, että kaksi ääripäätä ovat yksinkertaisesti väärässä : Näin tietoisuus ei ole dikotomista jakoa henkeen joka toimii aineessa. Tai pelkkää aivomassaa, vaan kysymys on kokonaisuudesta ja sen informaationprosessoinnista. Näin mielessä on ominasuuksia jotka ilmenevät haluamisena ja monina muina seikkoina. Rylen kannalta ongelmana on se, että kategoriavirheen tunnistaminen liittyy määritelmään, jolloin se palaa ontologiaan. Kysymys on siitä miten asiat määritellään. Se ei toki tee siitä väärää, mutta vähentää sen vakuuttavuutta ja "lopullisuutta".
1: Tietoisuuden käsittelyssä ajaudutaan helposti siihen että osien ei hyväksytä olevan tietoisuutta ja siksi tietoisuutta ei löydetä. Jos asiaa verrataan junaan, niin mielentutkija olisi kuin henkilö joka tökkii renkaita ja kampiakseleita ja sanoo että Juna ei ole rengas eikä kampiakseli.
2: Kuitenkaan tietoisuus ei ole mikään mystinen elementti joka yhdistäisi muuten irralliset osat. Tietoisuus ei ole yksittäinen osa tai aineeton määritelmä. Usein ajatellaan että kun kielessä on yksi substantiivi "mieli", niin ihminen ajattelisi että olisi jokin yksi juttu johon se viittaisi.

Haen apuja myös teologiasta. "Oljenkortta veistämässä" taas tuo toisenlaisen ajatuksen mukaan. Se liittyy mahdollisten maailmojen semantiikkaan. Ydin tiivistyy siihen että "Uskonnollisen kielen - kuten Raamatun tulkinnan - kohdalla on usein kysymys siitä, tulkitaanko sitä kirjaimellisesti vai metaforisesti eli vertauskuvallisesti. Kirjavaisen mukaan kyse näiden kielellisten semantiikkojen kohdalla on siitä, että ilmaisun kirjaimellisuus tai metaforisuus on sidoksissa siihen kieleen, jossa sitä käytetään. Näin ollen mikä tahansa ilmaisu saattaa olla metaforinen kielessä L2, mutta kirjaimellinen kielessä L1." Tulkinnassa konkreettinen ja vertauskuvallinen sekoittuvat. Ei tavallaan voida erottaa onko uskonnollinen ilmaus vertauskuva vai konkreettinen esitys. Näin jako "kirjaimelliseen" ja "tulkintaan" hämärtyy. Näin päädytään tietysti kielipelien maailmaan, joka saa jopa Derridamaisia sävyjä. "Kirjailija on kuollut", koska kirjailijan persoonakin on vähintään hieman muuttunut ja hän lähestyy tuottamaansa tekstiä lukijana. Ja Kirjailijan kuoleman mukana on mennyt "tosiolevuutta". ~ On vain tulkintoja siitä onko teksti tarkoitettu vertauskuvaksi vai konkreettiseksi.
1: Haluaisin korostaa tilanteen mutkikkuutta ; Aina, etenkään runouden kohdalla, ei esimerkiksi voida erottaa onko kyseessä mallintava vertauskuva vai näkökulmien vertauskuva. "Aurinko nousee" näyttää kovin erilaiselta maakeskisen maailmankuvan kuin TV:n sääjuontajan suusta. Lisämutkaa matkaan tuo se, että monien mielestä mahdollisten maailmojen semantiikka on eräänlaista todellisuutta ; "mikäli jokin on mahdollista, eli jokin lause on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa, jotkin filosofit ovat ajatelleet, että jossakin todella on kyseisenlainen maailma." Näin mikä tahansa tulkinta olisi aina totta jossain. En ole itse näin iloinen tästä, mutta jos tämä valitaan "kielikuvien potentiaalinen emergenssi" katoaa. On vain isompi todellisuus.

Uskallan kuitenkin ottaa kantaa siihen että runouden merkitys on kiistämättä varsin holistinen asia. Kuitenkin olisi turhaa heittää lukijaa pois rattaasta. Hän on osa koneistoa. Tätä kautta voidaan sanoa että tulkinta on koneiston summa. On runo, jonka on tuottanut joku ihminen jossain kielipelissä ja tätä lukee lukija jolla on jokin kielipeli joka tuottaa tulkinnan. Lukijan kielipeli voi olla sama, samantapainen tai totaalisen erilainen kuin kirjoittajan, mutta emme tiedä mikä se näistä on. (Tämä on vaikeaa koska kirjoittajan kielipeli ja lukijan kielipeli prosessoituu) Ja lopputulos on nähtävissä reduktionistisesti tuon kokonaisuuden summana. Väitän että emergenssiä ei saavuteta. Informaationprosessointi, vaikka aiheena olisi matemaattinen abstraktio tai vertauskuvien symbolien sisällön sopiminen (jota myös tapahtuu) on redusoitavissa aivotoimintaan sekä siihen mitä kyseiselle ihmiselle on aiemmin tapahtunut.

Argumenttini on tietysti samanaikaisesti helvetin hyvä että totaalisen väärin.

Miksi sanoa "Allah"?

Allah(‏الله‎) on arabiankielen yleissana, joka tarkoittaa yksinkertaisesti Jumalaa. Tässä mielessä sen nimeäminen on ollut yhtä mielikuvituksetonta kuin kristittyjen tapa kutsua Jumalaa vain Jumalaksi (vaikka tällä on tietysti nimikin.)

Erikoista on tietysti se, että kun meillä Suomessa puhutaan Jumalasta, ei tarkoiteta Allahia. Eikä Allah -sana käänny sanaksi Jumala. Tämä olisi periaatteessa aivan mahdollista. Olisi perusteltua käyttää samaa sanaa, kun määritelmän suorat sisällöt kuitenkin ovat aika samanlaiset. Niillä on jopa yhteinen rakenne ; Islamilaiset rakentavat sanan yhdistämällä määräisen artikkelin al- yhteen yleisesti ottaen Jumalaa tarkoittavan sanan kanssa ilāh. Se korostaa sitä että on yksi Jumala. Hieman kuin laittaisi ison kirjaimen alkuun suomalaiseen tapaan. Juutalaisten Jumala Elohim (אלהים) on sisällöltään "kaikki jumalat yhdessä". Tämänkin voi tulkita sillä että sanotaan "jumalan" sijasta "Jumala".

Yhtenä syynä on varmasti erottelukätevyys. Kun puhutaan Allahista/Elohimista/Jumalasta, on käytännöllistä että ei sekoita sanoja ja luule sen voivan tarkoittavan mitä tahansa uskontoa. On kätevää yhdistää tietty sana juuri tiettyyn uskontoperinteeseen. Näin yksi nimi eriyttää sen, mistä uskomuskokonaisuudesta on kysymys.

Toisaalta syynä voi olla myös historia. Kristinusko on pyörinyt tietyillä alueilla ja islamilaiset omillaan. Näin tietty sanan merkitys on vain vakiintunut. Kielihän ei nimittäin oikeasti ole mikään kätevyyssyistä tai kielioppirakenteita orjallisesti seuraava laitos. Se rakentuu käytössä, keskustellessa. Kielen tehtävänä on toimia kommunikaation välineenä, joten omaehtoisen sanojen muuttelu ei toimi kovinkaan hyvin. Sillä jos vain teet muutoksen, käy helposti niin että sinua ei enää ymmärretä.

Gittin informaatio

Perhe Matti ja Maija ovat maanviljelijäitä. Maija nousee aamuisin lypsylle. Hänen tapanaan on herättää Matti lypsynsä jälkeen sytyttämällä kattolampun. Valo tarkoittaa että on aika Matin nousta yläs ruokkimaan possut. Eräänä aamuna Maija onkin vapaalla ja hänellä on lomittaja, joka kyllä lypsää lehmät ennen auringon nousua, mutta jonka työtehtäviin Matin herättäminen ei kuulu. Mutta possuille ei tule nälkä, sillä aurinko nousee ja valaisee Mattia, joka tajuaa tästä että on aamu ja aika nousta ylös. Onko aurinko valoineen siis älyllinen viesti?

Yllä oleva kysymys on mielenkiintoinen ja sen käsittely ikään kuin vihjaa tuomaan esiin kreationisti Werner Gitt, kirjan "In the Beginning was Information". Gitt pyrkii luomaan järjestelmän, joka käsittelee informaation semanttisia puolia. Hän siis vaihtaa bittien mittaamiset ja merkkijonot siihen mitä arki -ihminen kutsuu merkitykseksi. Gittin informaatiota käydään läpi Suomeksi myös Schreherin ja Junkerin "Evoluutio-Kriittinen analyysi" -teoksessa osassa 7 "Rajanylityksiä" , luvussa "Biologinen informaatio henkisenä suureena" (s. 275).

Gitt lähestyy informaatiota seuraavilla tavoilla. Hän korostaa että ne ovat kokeellisia ja havaintoihin sidottuja. Ne ovat hänestä empiirisiä periaatteita:
1: Informaatiota ei voi olla ilman koodia.
2: Koodia ei voi olla ilman vapaata ja tarkoituksellista sääntöä.
3: Informaatiota ei voi olla ilman viittä hierarkkista tasoa: (matemaattinen) tieto (statistics), syntaksi (syntax), semantiikka (semantics), pragmatiikka (pragmatics) ja apobeettinen(apobetics).
4: Informaatiota ei voi olla puhtaasti matemaattisissa prosesseissa.
5: Informaatiota ei voi olla olemassa ilman lähettäjää (transmitter).
6: Informaatioketjua ei voi olla ilman älyllistä alkuperää.
7: Informaatiota ei voi olla ilman ensimmäistä älyllistä lähdettä; siis informaatio on luonteeltaan älyllinen, ei materiaalinen suure.
8: Informaatiota ei voi olla ilman tahtoa.

Tässä tapauksessa syntaksilla tarkoitetaan määriteltyä sääntöä tiedon asemoinnista/muodosta (format). Gitt on sitä mieltä, että sen täytyy olla tarkoituksella määritelty. Semantiikka tarkoittaa tarkoitusta. Pragmatiikka kommunikaatiorakennetta, jolla lähettäjä saa aikaan tietynlaisen reaktion vastaanottajassa. Ja apobeettisessa (apobetics) tarkoitusta.

Artikkelissaan "Information, Science and Biology" (1996) Gitt sanoo, että nämä periaatteet ovat lisäys Shannonin informaatiomalliin. Hänestä Shannonin informaatioteoria on matemaattisesti valmis. Mutta informaatio ei ole koskaan puhtasti matemaattista. Ja siksi hän laajentaa informaation käsitteen kommunikaatioon.

Gitt tukee asiaa antamalla avuksi seuraavat ehdot, joita hän kutsuu teoreemiksi :
1: Matemaattinen (statistical) informaatiosisältö symboliketjussa on määrällinen (kvantitatiivinen) käsite. Se on annettu bitteinä.
2: Shannonin teorian mukaan häiritty signaali yleensä sisältää enemmän informaatiota kuin häiritsemätön signaali, koska verrattuna häiritsemättömään lähetykseen, se on kotoisin suuremmasta määrästä mahdollisia vaihtoehtoja.
3: Koska Shannonin information määritelmä liittyy vain ja ainoastaan symboliketjujen matemaattiseen suhteeseen ja jättää täysin huomiottaa niiden semanttisen puolen, tämä information käsite on täysin sopimaton merkityksen välittävien symboliketjujen analysointiin.
4: Koodi on ehdottoman välttämätön ehto information esittämiselle. Symbolisetin asettaminen perustuu sääntöön ja muodostaa älyllisen prosessin.
5: Kun koodi on vapaasti määritelty säännöllä (tai sopimuksella), tätä määritelmää on tiukasti seurattava siitä eteenpäin. Jos informaatio tulee ymmärtää, sekä lähettäjän että vastaanottajan on tiedettävä koodi.
6: Vain koodiin perustuvat rakenteet voivat esittää informaatiota. Tämä on välttämätön, mutta riittämätön, ehto informaation olemassaololle.
7: Vain se, mikä sisältää semantiikkaa, on informaatiota.
8: Jokainen informaatiokappale tarvitsee, jos se jäljitetään lähetysketjun alkuun, älyllisen lähteen (lähettäjän).
9: Informaation apobeettinen puoli on tärkein, sillä se käsittää lähettäjän tavoitteen. Koko neljän alemman tason työ on tarpeellinen vain keinona saavuttaa tämä tavoite.
10: Informaation viisi puolta koskevat sekä lähettäjää että vastaanottajaa. Niihin liittyy aina lähettäjän ja vastaanottajan välinen yhteistyö.
11: Informaation yksittäiset puolet liittyvät toisiinsa siten, että alemmat tasot ovat aina vaatimuksena ylempien tasojen toteutumiseen.
12: Apobeettinen puoli saattaa joskus osua suuresti yksiin pragmaattisen puolen kanssa. On kuitenkin periaatteessa mahdollista erottaa nämä kaksi.

Näin Gitt tarjoaa kaksi välttämätöntä ja kaksi riittävää ehtoa informaation olemassaololle:
Välttämätön 1 (NC1): Koodijärjestelmän on oltava olemassa.
Välttämätön 2 (NC2): Symboliketjun on sisällettävä semantiikkaa.
Riittävä 1 (SC1): Täytyy olla mahdollista erottaa semanttisen, pragmaattisen ja apobeettisen tason piilotetut tarkoitukset.
Riittävä 2 (SC2): Symbolien jono ei esitä informaatiota jos se perustuu satunnaisuuteen. G. J. Chaitinin, amerikkalaisen informaatioasiantuntijan, mukaan satunnaisuutta ei periaatteessa voi todistaa ; Tässä tapauksessa siis kommunikointi ensimmäisestä syystä on tarpeellista.

Gittin virheet.

Gittin ajattelusta voidaan löytää yksi melko suuri ristiriita. Hän pitää näkemystään informaatiosta laajennuksena Shannonin teoriaan, mutta samanaikaisesti kieltää Shannonin työn perusteet. Gittillä kun on seuraavat lausunnot : "Informaatiota ei voi olla puhtaasti matemaattisissa prosesseissa." & "Koska Shannonin information määritelmä liittyy vain ja ainoastaan symboliketjujen matemaattiseen suhteeseen ja jättää täysin huomiottaa niiden semanttisen puolen, tämä information käsite on täysin sopimaton merkityksen välittävien symboliketjujen analysointiin."

Shannonin esitykseen hänen keskeisessä vuoden 1948 artikkelissaan
"A Mathematical Theory of Communication." Kommunikaation perusongelma on tuottaa uudelleen tietyssä pisteessä joko täsmälleen tai suunnilleen toisessa pisteessä valittu viesti. Usein viesteillä on merkitys; Ne siis viittaavat tai korreloivat tiettyyn järjestelmään tiettyjen fyysisten tai käsitteellisten olentojen kanssa. Nämä kommunikaation semanttiset puolet ovat irrelevantteja tuotanto-ongelman (engineering problem) kannalta.

On kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä, miten Gitt on luonut laajennuksen Shannonin teoriaan, joka tarkoituksella mallinsi informaatiolähteiden tuottavan merkkien satunnaisjonoja. Olisi itse asiassa oikeampaa sanoa, että Gitt tarjoaa joko rajoituksen Shannonin teoriaan. Pahimmillaan kyseessä on ristiriita.

Riittävässä ehdossaan 2 (SC2) Gitt mainitsee, että Chaitin näytti, että satunnaisuutta ei voi todistaa. Tämä onkin totta, ja se on löydettävissä Chaitinin tekstistä , "Randomness and Mathematical Proof" . Sen lisäksi Gitt sanoo että symbolijonon syy on tiedettävä sen määrittämiseksi onko informaatiota läsnä; Kuitenkin riittävässä ehdossaan 1 (SC1) hän nojaa semanttisen, pragmaattisen ja apobeettisen tason piilotetun merkityksen löytämiseen.

Toisin sanoen, Gitt sallii itselleen arvausten teon symbolisarjojen lähteen takana olevasta älykkyydestä ja tarkoituksesta, vaikka hän ei tiedä onko symbolien lähde satunnainen ja kieltää toisia arvailemasta koska satunnaisuutta ei voi todistaa.

Gitt yrittää tässä saada molemmat tavoitteensa. Hän yrittää todistaa, että genomi sopii hänen tiukkaan ei-satunnaiseen informaatiomääritelmäänsä jopa tunnustettuaan, että satunnaisuutta ei voi todistaa. Tästä arvauksesta seuraa se, että sen sijaan että Gitt ottaisi olotilat ja vetäisi niistä johtopäätökset, hän itse asiassa päättää että DNA:ssa on viesti, ja sitten vetää tästä sen miten asiat ovat. Toisin sanoen hän olettaa että "viesti vaatii suunnittelun" ja olettaa sen jälkeen että "tuo on viesti", eikä hän voi todistaa tai arvioida tätä objektiivisesti.
1: Tässä on syvempikin ongelma, sillä Chaitin puhuu algoritmisesta satunnaisuudesta eikä tilastollisesta satunnaisuudesta. Algoritminen satunnaisuus annetulla merkkijonolla riippuu vertailukoneen valinnasta. Chaitin näyttää, että merkkijonoa ei voi todistaa voivan pakata tiiviimmin tai että se olisi algoritmisesti satunnainen annetulla vertailukoneella. Merkkijono voi olla täynnä merkitystä, mutta algoritmisesti satunnainen annetulla tietokoneella. Se voi myös olla merkityksetön, mutta suuresti pakattavissa. Matemaattinen satunnaisuus on eri käsite niin kauan kuin pysymme äärellisen pituisissa merkkijonoissa.
___1.1: Vaikka on mahdollista verrata matemaattisia käyttötestejä (use statistical tests) pitkillä merkkijonoilla, on olemassa deterministen ohjelmien luokka nimeltä pseudosatunnaiset numerogeneraattorit (Pseudo-Random Number Generators, PRNGs), jotka ovat erittäin tärkeitä kryptografiassa ja läpäisevät satunnaisuuden matemaattiset testit. Toisin sanoen, kumpikaan satunnaisuuden tyypeistä ei ole todistettavissa, mutta Gitt vaikuttaa sekoittavan keskenään nämä tyypit.

Gitt kuvaa periaatteitaan empiirisinä periaatteina, mutta ei tarjoa dataa tämän todisteeksi. Empiirinen tarkoittaneekin Gittin sanavarastossa "ei matemaattinen". Asia lähestyy enemmänkin intuitiota. Usein merkitysteorioiden haussa ongelmallista on se, että mikä tahansa voi toimia viestinä. Sillä merkkijonojen merkitys syntyy sopimuksen kautta. Tätä kautta millä tahansa merkkijonolla voi olla merkitys. Asia muuttuu siksi enemmänkin siihen muotoon että Gittistä tapahtuu jotain ja että tämä tuntuu sisältävän merkitystä. Gittin informaation tunnistaminen ilman menetelmää on enemmän intuitiota kuin testattavuutta.

Samoin kun Gitt esittää teoreemoja, hän ei itse asiassa todista niitä. Tämä onkin tavallaan vain tapa että Gitt nostaa alkuoletuksensa esiin. Tosin se, että ne kirjataan esiin ja nimetään "empiirisiksi" ja "teoreemoiksi" kuulostaa hienolta ja tässä kohden sanavalinnoissa on hieman kyseenalaista mielikuvien rakentamisen makua. (Shannon taas toimi olennaisesti eri tavalla ; Hän esitti teoreemoilleen matemaattiset todistukset.)

Vaikeutena on se, että Gittkään ei kykene tarjoamaan toimivaa mittaa merkitykselle. Koska Gitt ei pysty määrittelemään merkitystä riittävän tarkasti sen mittaamiseksi, hänen ideansa jäävät "käsien heilutteluksi". Intuitio ratkaisee onko merkitystä vai ei. Ilman tälläistä mittaa Gittin kannattajat voivat aina esittää väitteen, että jokin olemassaoleva piirre kertoo jonkun informaation tason toteutuksesta, ja tätä väitettä -oli se mikä tahansa- on mahdoton kumota mitenkään.

Kun Gitt esittää, että datalla täytyy olla älykäs lähde jotta sitä voisi pitää informaationa - ja olettamalla että genomijärjestykset ovat tähän määritelmään sopivaa informaatiota - Gitt määrittelee olemassaolevaksi genomin älyllisen lähteen näkemättä vaivaa tarkistaa onko sellaista oikeasti olemassa. Jos tällä todistetaan genomi älylliseksi, kyseessä on tämän vuoksi kehäpäätelmä. Jos käytämme informaation semanttista määritelmää, emme voi olettaa että luonnosta läydetty data on informaatiota. Emme voi tietää a priori että sillä oli älyllinen lähde. Emme voi luoda datalle semanttista merkitystä tai älykästä tarkoitusta yksinkertaisesti määrittelemällä sen niin.
1: On kuitenkin hyvä huomata, että jos joku on teisti ja olettaa Jumalan tehneen genomista viestin, on tästä aivan looginen seuraus että perimässä on Gittin informaatiota. Tätä kautta kyseessä on teismistä kumpuava tapa nähdä perimässä merkitystä. Ei Jumalatodistus. Ongelmallista on vain se, että Gittin informaatiota käytetään kuin se olisi jumalatodistus.

Gittin seurauksia.

Gittin periaatteessa on suuri ongelma, koska voidaan aina esittää tilanne, joissa "ei-älyllinen" viesti sisältää tasoja, jonka semanttinen merkitys ja pragmaattinen arvo vastaanottajalle on täsmälleen sama kuin Gittin informaatiolla, mutta joka alkuperänsä vuoksi ei ole Gittin informaatiota. Syynä on se, että informaatio voi tulla mukaan missä vaiheessa tahansa. Esimerkiksi aivan aluksi laittamaani possukertomuksen auringonvaloon sisältyy semanttinen viesti. Mutta sen lähde ovat maanviljelijät ja heidän sopimuksensa, ei auringonvalo. Gittin informaatio ei siksi tätä kautta kerro mitään viestin alkuperästä ; Voidaan sanoa että auringonvaloa ei oltu kehitetty viestiksi maajussille.
1: Mutta teistillä on tietysti aina tulkintatilaa ja hän voi väittää että Aurinko on luotu nousemaan juuri tämänlaisia tarkoituksia varten. Kritiikki osoittaa vain sen, että tämä Jumalallinen viesti Gittin informaation alussa on oletus, ei tieto.

Possuesimerkin asettelu voi ensi alkuun tuntua "keinotekoiselta", koska "koodi" ja "merkitys" on napattu ympäristön informaatiosta eikä erillinen sopiminen "varsinaisesti luo uusia merkityksiä". Mutta puhuttaessa genomin informaatiosta kanssa tapahtuu juuri samoin : Genomin "funktionaalisuus", elinkyky, replikoituminen, kemiallinen reagointi on aina tapahtuma "suhteessa ympäristään". Gittin kannattajille ei jää käytännössä muuta keinoa, kuin sysätä riippuvuusketjua kauemmaksi ja sanoa että auringon valon antama informaatio vuorokauden ajasta on peräisin Suunnittelijasta ja sitä kautta "älykkäästä lähteestä". Tämä on malliosoitus siitä, miten mikään määrä tietoa ei voisi kumota Gittin väitettä -aina voidaan väittää, että seurausketjua ei olla seurattu loppuun asti.
1: Sen sijaan muutoin tietoiseksi viestiksi voidaan ymmärtää : Esimerkiksi mehiläisten viesti sisältää yhten tulkintatavan mukaan merkityksellisen tavoitteelisen viestin. Tämä voidaan kyllä todistaa sillä että havaitaan koko Gittin esittämä vaatimusketju, mutta ei väittämällä että sillä on se. Tosin tässäkin kohdassa on kyseenalaista täyttyvätkö viestin ymmärtämisen ehdot, koska mehiläisen tanssi on enemmän mekaaninen ohjesuorite, jossa määrät ja suunnat ovat tanssissa, eikä niiden ymmärtäminen ole välttämätöntä: Perimä ei kuitenkaan ole yhtä selvä kuin mehiläisen tanssi. Otetaan vaikkapa bakteeri. Se sisältää DNA:ta joka kopioituu ja siirtyy seuraavaan bakteeriin kun se jakautuu. Onko se tietoinen DNA:staan? Ei ole. On täysin perusteltua väittää että DNA ei ole intentionaalinen viesti, koska tiedoton kemia toimii sytoplasmassa. Ei tarvita mitään viestin tulkitsijaa, joten ei tarvitse uskoa sen olevan älykästäkään. Toki se voidaan osoittaa intentionaaliseksi esimerkiksi löytämällä se älykäs taho, joka sen on tehnyt, ja osoittaa että tämä on perustellusti sen voinut tehdä. Toisin sanoen, voidaan sanoa että jos Gittin informaatiokonseptissa on järkeä, se ei suinkaan ole se, että viestistä löydetään toimija, vaan siitä että tiedetään toimija ja sen tuotoksesta katsotaan onko siinä sisältöä. Sen hyötyketju olisi siis toiseen suuntaan, kuin mitä tässä yritetään.

Toisin sanoen, Gittin käsittelyssä ei ole otettu lainkaan huomiota tekijän suhdetta signaaliin. Gittin järjestelmä ei toisin sanoen kykene erottamaan sitä, kumpi oli ensin, sopimus merkkijonon sisällöstä vai merkkijono. Lisäksi auki jää sopimuksen tekijöiden suhde merkkijonoon. Se ei siis kerro lainkaan siitä, onko merkkijono Suunniteltu ja tehty vai ei. Kuten esimerkissämme, auringonvaloa on toki ollut ennen sopimustakin, mutta vasta sopimus antoi sille semanttisen merkityksen. Auringonsäde ja aurinko sen sijaan pysyivät diilinkin jälkeen aivan yhtä vähän maatilan pariskunnan sopimusasiana ja suunniteltuna.

Toisin sanoen, Gittin informaatio ei lainkaan pysty erottamaan onko kohde alunperin Suunniteltu vai ei, vai onko siihen vain jälkikäteen liitetty sellainen. Tämä voidaan testata vain tuntemalla koko ketjun alku viestin tekijästä lopputilaan. Ongelmallista tässä on se, että jos/kun Gittin informaatiota käytetään jumalatodistuksena, syntyisi tästä kehäpäätelmä : Olettamalla Jumala saataisiin Jumala. Todistukseen vaaditaan oletuksena se, mitä ollaan todistamassa. Tämä ei ole "yleisesti kovin hyvä juttu".
1: Yksinkertaistetusti ; Jos esimerkiksi henkilö A sanoo henkilö B:lle että elämässä on jotain tarkoitusta ja kertoo mitä se hänestä on, henkilä B toki tuntee tämän sisällön nähdessään elämän. Mutta tosiasiassa merkitys on syntynyt henkilössä A ja tämän sopimuksessa henkilön B kanssa. Se ei siis ole mitenkään väistämättä peräisin itse elämästä. Henkilö A on vain sovittanut tämän merkityksen elämään jälkikäteen. Toisin sanoen jotta kohde voitaisiin Gittin informaation mukaan tunnistaa Suunnitelluksi, eikä vain sellaiseksi johon on jälkikäteen väitetty jotain sisältöä, sen tulisi kyetä selvittämään koko informaatioketjun alku. Sillä muutoin joudutaan esimerkiksi siihen että teenlehdet olisivat todellinen henkien tapa viestiä: Niissähän nähdään jonkin periaatteen mukaan (yleensä analogian kautta, sen kautta miltä teenlehtien muodostamat kuviot näyttävät) jotain merkityssisältöä, semanttisia viestejä. Tosiasiassa ei ole selvää onko merkityskentän alku pelkästään teenlehdistä ennustajan, tai opaskirjan kirjoittajan - Jos hän kokee saavansa viestit, syy voi olla skitsofreniakin. Siksi Gittin informaatiokäsite pakottaa itse asiassa siihen, että voidaksemme sanoa että jokin informaatiopätkä on todella tehty älykkäästi, tulisi ensin selvittää uskottavasti tuon informaatioketjun alku, sen tekijä. Intelligent Designin piirissä tätä käsitettä ei siis voitaisi lainkaan käyttää, koska se kiistää tietävänsä Suunnittelijan motiiveja ja toimijan laatua. (Tällöin korkeimman tason ymmärrettyä viestiä ei itse asiassa ole: Sen tason tunnistaminen kielletään. Gittin informaatiota ei siis voida tunnistaa vaikka sitä olisikin.)

Yhteenvetona.

Gittin malli eroaa kaikista muista kreationistisista päätelmistä siltä kohdin, että se ei perustu lainkaan "Aukkojen Jumala" -lähestymistapaan, ja sen alalajeihin kuten evoluution kumoamiseen tai edes siihen, että luonnossa esiintyy monimuotoisuutta jota ei mikään luonnonlaki voisi tuottaa. Hän ei laske informaation kompleksisuutta edes sanana, vaan mittaa merkitystä "on/ei ole" -tasolla.

Gittin malli nojaa siihen, että hänen kokemuksensa tietojenkäsittelytieteessä sanoo, että kaikella informaatiolla on älyllinen lähde. Gitt rajaa informaationsa koodattuun, käytännässä digitaaliseen, informaatioon.
1: Analoginen informaatio on jatkumollista ja portaatonta, kun taas digitaalinen on paloiteltua: Digitaaliset viestit on aina koodattu: ja koodauksessa on kyse syntaktisesta asiasta. Shannonilla syntaktinen taso määrää viestin redundanssin. Redundanssi erottaa kapasiteetin ja sisällön sekä suojaa informaatiota tuhoutumiselta.

Käytännössä Gitt siis sanoo, että jos informaatiolla on koodi voimme hyvillä mielin arvata, että koodilla on merkityssisältö. Tästä hän määrittelee sen, että tämä merkityssisältö vaatii "koodaajan", asettamalla alkuehdot sellaisiksi mallilla "päätän näin". Tämä premissi on sitten Gittin mukaan "luonnonlaki", empiirinen tai teoreema.
1: Evoluutio vaatii toimiakseen digitaalista informaatiota: Richard Dawkinsin "viesti miljardejen vuosien takaa" -teoksessa selvitetään,että analogisessa muodossa informaatio olisi epävakaata. Dawkinsin "Sokea kelloseppä" -kirjassa taas kerrotaan että Darwin oli aikanaan ongelmissa, koska perimä ajateltiin "verenperinnäksi" tai muunlaiseksi sekoittuvaksi informaatioksi, joka johtaisi siihen, että ensimmäisen sukupolven aikana valkoihoisen ja mustaihoisen jälkeläiset olisivat 1/2 valkoisia ja 1/2 mustia, seuraavassa sukupolvessa 1/4 valkoisia ja 3/4 mustia -jos eivät sitten avioituisi keskenään, jolloin jälkeläiset 1/2 valkoisia ja 1/2 mustia. Erot laimenisivat, eivätkä voisi johtaa valkoisen yleistymiseen. Esimerkkien nojalla on helppo sanoa, että evoluutio vaatii tallennusmuodon, joka on digitaalisessa muodossa.

Gitt vetää johtopäätökset pohjimmiltaan siitä, että osassa informaatiota on suunnittelua havaittu, tämän pohjalta Gitt päättelee että kaikessa muussakin on näin. Eliöt sisältävät digitaalista informaatiota, joten elämä on älykkäästä lähteestä peräisin. Mikä tahansa todiste siitä, miten informaatiota voidaan generoida mutaatiolla ja valinnalla luonnossa olevasta analogisesta informaatiosta on hylättävä, koska ne eivät riko "Gittin luonnonlakia" -seurausketjua ei vain ole seurattu tarpeeksi pitkälle - tai olisivat muuten vain "irrelevantteja".
1: Gittin päättelyketjulla voidaan kuitenkin todistaa myös, että elämä on ihmisten luomaa: Vaihdetaan "älykäs lähde" sanalla "ihminen". Premissit ovat yhä päteviä, looginen rakenne on ennallaan, joten johtopäätöksenkin on oltava yhtä pätevä: Gittin havaintoluokittelulle on ongelmallista, että ainoastaan elävien on tähän mennessä havaittu kykenevän toteuttamaan Suunnittelua jolloin on loogista, että Suunnittelu ei voi edeltää elämää = Kaikki havaintomme viittaavat nimenomaan siihen, että Suunnittelu on elämän seuraus, eikä sen syy.
___1.1: Olemme myös havainneet, että aina kun semanttinen informaatio siirtyy paikasta toisen, informaatio siirtyy materiaalista toiseen, esimerkiksi paperilta tietokoneelle, tai aivoihin. Informaatio myös aina on materiaalissa, esimerkiksi paperilla. Kaikki semanttinen informaatio, jossa kaikki vaikuttavat tasot -myös lähettäjä ja vastaanottaja- ovat olleet läsnä, informaatio on syntynyt mekanistisfysikaalisesti toimivissa aivoissa -Gittin logiikalla emme voi olettaa "einaturalistista" informaatiota tai sen lähdettä. Ja kun mukaan lasketaan sekin, että jokin tietty informaatio (esimerkiksi tämä blogaus) lakkaavat olemasta, jos kaikki sitä sisältävä materiaali (esimerkin tapauksessa bloggerin palvelin tietokoneen kovalevy, sivun lukeneet aivot ja jos kerrottu jotain, myös kuuntelijan, kopion ottaneiden kovalevyt...) hajoitetaan tai sotketaan.
_____1.1.1: Tämä tarkoittaa sitä että informaatio on fysikaalinen, ei henkinen suure: Informaatio on enemmänkin kuin muoto, jota ei voi olla ilman materiaa. Harva on sitä mieltä että tyhjän CD:n -joka ei sisällä "merkityksellistä informaatiota"- ja täyden CD:n välillä -joka taas sisältää "merkityksellistä informaatiota"- ei ole mitään fysikaalista eroa; vaikka ne esim. painavatkin keskenään saman verran. Tämä informaation fysikaalisuus ei tosin ole täysin ristiriidassa Gittin mallin kanssa, koska Gittkin myöntää että informaatio ei ole koskaan "puhtaasti matemaattista". Mutta esimerkiksi Johnsonin "evoluution maailmankuva" -kirjassa esittämät tulkinnat informaation eifyysisyydestä tämä kaataa.

Lisäksi Gittin kriteereiden informaation tarkoituksellisuuteen yhdistämisessä on matemaattisia ratkeamattomia ongelmia, jotka pakottavat intuition ja arvailujen käyttöön. Tällöin Gittin argumentti tiivistyy pitkälti siihen, että kaikki digitaalinen informaatio on Suunniteltua, koska se vaikuttaa siltä. Tästä analogiapuolesta johtuu se,että Gittin ajattelutapaa seuraavat myös kaikki seuraavanlaiset kysymykset: "Voiko tavoitteettomasta nousta tavoitteellista, luonnonlaeista mielikuvitusta, sattumasta tarkoituksenmukaista toimintaa." Gittin mukaan ei. Gittin väitteelle on täysin merkityksetöntä, että luonnossa on havaittavissa, että mainitut toiminnot mahdollistavat hermoston rakenteen ja toiminnan, jolloin erot kastemadon reagoinnista koiran tajuntaan ja ihmisen tietämykseen selittyvät rakenteiden eroilla - jotka selittyvät eroilla perimässä.

Kuitenkin Gittin informaatiossa on hyvänä se, että se tarjoaa eräänlaisen tulkintatavan. Sen ainut ongelma on se, että tulkinnanteko sekoitetaan tieteeseen. Intuitio ja mielipide muuttuu ikään kuin mitatuksi havainnoksi joka kaikkien tulisi ottaa vakavasti. Sen kautta voidaan kuitenkin hyvin vakuuttavasti sanoa että jos on Jumala joka on luonut perimän ja antanut sille merkityksen jonka joku voi ymmärtää, on genomissa viesti. Ainut ongelma on se, että tämä oli ennen todistamisrumbaakin sen verran obvious, että on hankalaa nähdä arvoa sille vaivalle joka tälle prosessille on uhrattu.

---

Lähteet:
Rich Baldwin "Information Theory and Creationism", 2005
Mark Isaak, "Claim CB180", 2004
Mark Chu-Carroll, "Bad, bad, bad math! AiG and Information Theory", 2006