Esa Turkulainen on pelottava teini, jolla on kummallinen taito kysyä hyviä kysymyksiä. Hän on toki pinnalta katsoen vahvan skientistinen. Mutta aina välistä hän yllättää. Esimerkiksi tänään hän esitti facebookissa seuraavaa: "Näin puhtaasti kielitieteellisesti ja filosofisesti: Jos kirjoitamme allegorisen runon miltei puhtaasti kielikuvilla, jolloin runon perimmäinen merkitys on aivan eri mitä sen osasten summa kirjaimellisesti luettuna on, saavummeko emergenttiin materialismiin?" Vitut minä mitään osaan vastata tuollaisiin. Mutta mikään ei estä yrittämästä.Antiikin kreikan kyynikot kritisoivat Platonin ideamaailmaa vastaan muistuttamalla siitä että he ovat nähneet hevosia mutta eivät nähneet hevosuutta. Voidaan sanoa että Platoninen ratkaisu on olettaa appelsiinin idea (joka sitten on koulukuntariippuvaisesti jotain todellista, essenssi, tai vain abstrakti määritelmä). Kyynikoista Platonin idea oli järkevän todellisuuden sijasta jotain hyvinkin absurdia.
Ongelma on sittemmin saanut paljon hiustenhalontaa, ja ratkaisuista on tullut hienosyisempiä ja mutkikkaampia. Mutta valitettavasti tämä ei ole ratkaissut ongelmaa, vaan on tehnyt siitä vielä entistäkin ongelmallisempaa. Siksi minun käydessäni tieteenfilosofian opintojani emergenssiin liitettiin kysymys junasta. Onko Juna vain se, että on kasa oikeita osia (suunnilleen) tietyssä järjestyksessä. Vai yhdistääkö jokin junuus nämä yhteen.
Olin, tapani mukaan, molempaa mieltä.
George Berkeley esitti tähän liittyvän ajatusleikin, jossa hän ei käsitellyt junia vaan appelsiinia. Hän poisti appelsiinista kaikki aistivaikutelmat ja yritti tätä kautta tavoitella aidon appelsiinia pelkien epäsuorien vaikutelmien kautta. Appelsiinin maku on ominaisuus, ei appelsiinius. Sama koskee hajua, makua ja vaikkapa painoa. Ne ovat vain jotain jolla appelsiini vaikuttaa maailmaan. Mutta kun nämä ominaisuudet kuoritaan, ei jäljelle tunnu jäävän mitään. Mutta silti oli mielikuva jostaain appelsiiniuden essenssistä, joka ei ollut näissä aistimuksissa. Ongelmana olikin se, onko tämä appelsiini jotain emergenttiä vai ei. ~ Tilanne on kaiken kaikkiaan eräänlainen paradoksi. Siihen löytyy toisilleen päinvastaisia ratkaisuja. Syynä on se, että kysymys on tavallaan ontologinen eikä episteeminen. ~ Paatuneena empiristinä minun ei välttämättä tarvitse ratkaista paradoksia, ainut maailma jonka tunnemme ja jota voimme tutkia on havaintoihin liittyvä. Tämä on kuitenkin enemmänkin ihmisen (kenties vain tämän hetken) episteemistä kompetenssia koskeva raja kuin perimmäinen tosiasiaväite.
Apuja löytynee kognitiotieteen puolelta ; Gilbert Ryle on esittänyt asiaan kenties mielenkiintoisen, mielenfilosofisen, kolmannen vaihtoehdon. Sen mukaan molemmat jo seittelemäni pääratkaisutavat ongelmaan ovatkin syvällisiä kategoriavirheitä. Ongelma on siinä että ei ikään kuin osata katsoa asiaa out of the box. Hänen näkemyksensä mukaan mieli on monisyinen kokonaisuus. Tästä seuraa se, että kaksi ääripäätä ovat yksinkertaisesti väärässä : Näin tietoisuus ei ole dikotomista jakoa henkeen joka toimii aineessa. Tai pelkkää aivomassaa, vaan kysymys on kokonaisuudesta ja sen informaationprosessoinnista. Näin mielessä on ominasuuksia jotka ilmenevät haluamisena ja monina muina seikkoina. Rylen kannalta ongelmana on se, että kategoriavirheen tunnistaminen liittyy määritelmään, jolloin se palaa ontologiaan. Kysymys on siitä miten asiat määritellään. Se ei toki tee siitä väärää, mutta vähentää sen vakuuttavuutta ja "lopullisuutta".
1: Tietoisuuden käsittelyssä ajaudutaan helposti siihen että osien ei hyväksytä olevan tietoisuutta ja siksi tietoisuutta ei löydetä. Jos asiaa verrataan junaan, niin mielentutkija olisi kuin henkilö joka tökkii renkaita ja kampiakseleita ja sanoo että Juna ei ole rengas eikä kampiakseli.
2: Kuitenkaan tietoisuus ei ole mikään mystinen elementti joka yhdistäisi muuten irralliset osat. Tietoisuus ei ole yksittäinen osa tai aineeton määritelmä. Usein ajatellaan että kun kielessä on yksi substantiivi "mieli", niin ihminen ajattelisi että olisi jokin yksi juttu johon se viittaisi.
Haen apuja myös teologiasta. "Oljenkortta veistämässä" taas tuo toisenlaisen ajatuksen mukaan. Se liittyy mahdollisten maailmojen semantiikkaan. Ydin tiivistyy siihen että "Uskonnollisen kielen - kuten Raamatun tulkinnan - kohdalla on usein kysymys siitä, tulkitaanko sitä kirjaimellisesti vai metaforisesti eli vertauskuvallisesti. Kirjavaisen mukaan kyse näiden kielellisten semantiikkojen kohdalla on siitä, että ilmaisun kirjaimellisuus tai metaforisuus on sidoksissa siihen kieleen, jossa sitä käytetään. Näin ollen mikä tahansa ilmaisu saattaa olla metaforinen kielessä L2, mutta kirjaimellinen kielessä L1." Tulkinnassa konkreettinen ja vertauskuvallinen sekoittuvat. Ei tavallaan voida erottaa onko uskonnollinen ilmaus vertauskuva vai konkreettinen esitys. Näin jako "kirjaimelliseen" ja "tulkintaan" hämärtyy. Näin päädytään tietysti kielipelien maailmaan, joka saa jopa Derridamaisia sävyjä. "Kirjailija on kuollut", koska kirjailijan persoonakin on vähintään hieman muuttunut ja hän lähestyy tuottamaansa tekstiä lukijana. Ja Kirjailijan kuoleman mukana on mennyt "tosiolevuutta". ~ On vain tulkintoja siitä onko teksti tarkoitettu vertauskuvaksi vai konkreettiseksi.
1: Haluaisin korostaa tilanteen mutkikkuutta ; Aina, etenkään runouden kohdalla, ei esimerkiksi voida erottaa onko kyseessä mallintava vertauskuva vai näkökulmien vertauskuva. "Aurinko nousee" näyttää kovin erilaiselta maakeskisen maailmankuvan kuin TV:n sääjuontajan suusta. Lisämutkaa matkaan tuo se, että monien mielestä mahdollisten maailmojen semantiikka on eräänlaista todellisuutta ; "mikäli jokin on mahdollista, eli jokin lause on tosi jossakin mahdollisessa maailmassa, jotkin filosofit ovat ajatelleet, että jossakin todella on kyseisenlainen maailma." Näin mikä tahansa tulkinta olisi aina totta jossain. En ole itse näin iloinen tästä, mutta jos tämä valitaan "kielikuvien potentiaalinen emergenssi" katoaa. On vain isompi todellisuus.
Uskallan kuitenkin ottaa kantaa siihen että runouden merkitys on kiistämättä varsin holistinen asia. Kuitenkin olisi turhaa heittää lukijaa pois rattaasta. Hän on osa koneistoa. Tätä kautta voidaan sanoa että tulkinta on koneiston summa. On runo, jonka on tuottanut joku ihminen jossain kielipelissä ja tätä lukee lukija jolla on jokin kielipeli joka tuottaa tulkinnan. Lukijan kielipeli voi olla sama, samantapainen tai totaalisen erilainen kuin kirjoittajan, mutta emme tiedä mikä se näistä on. (Tämä on vaikeaa koska kirjoittajan kielipeli ja lukijan kielipeli prosessoituu) Ja lopputulos on nähtävissä reduktionistisesti tuon kokonaisuuden summana. Väitän että emergenssiä ei saavuteta. Informaationprosessointi, vaikka aiheena olisi matemaattinen abstraktio tai vertauskuvien symbolien sisällön sopiminen (jota myös tapahtuu) on redusoitavissa aivotoimintaan sekä siihen mitä kyseiselle ihmiselle on aiemmin tapahtunut.
Argumenttini on tietysti samanaikaisesti helvetin hyvä että totaalisen väärin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti