Elämänarvostuskysymys.

"Ikuisuuden näkökulmasta erotamme myös mikä on tärkeää elämässä ja mihin kannattaa satsata. : Kumpi arvostaa elämää enemmän?
[_] Se, joka sanoo, että niitä on kaksi, ja joista jälkimmäinen on ikuinen.
[_] Se, joka sanoo, että niitä on yksi."
(Esa Turkulainen, 1.4. 2011)

Otsikon teksti oli eräänlainen tiivistelmä olennaisesta kysymyksestä, joka löytyy "Nuotan" esittämästä elämänarvostuskysymyksestä.

Nuotan mukaan Jumalan Suunnitelma on tärkeä, koska sitä kautta ihmisen elämä saa tarkoituksen. "Ironista kyllä elämän tarkoitus selkenee kun sitä mietitään sen päättymisestä käsin. Kristittyinä me uskomme, että kuoleman jälkeen meillä alkaa ikuinen elämä taivaassa. Se on syy, miksi koko elämä kannattaa laittaa Jeesuksen varaan. Kukaan ei tiedä elämänsä pituutta, joten tämä hetki kannattaa elää Jeesuksen kanssa." Olennainen argumentti on että maallisen omaisuuden menetys ei koske taivaspaikkaa.

Kuitenkin tässä lähestymistavassa on mielenkiintoinen määritelmällinen ongelma ; Olennainen kysymys on se, mitä elämällä tarkoitetaan. Jos meillä on vain yksi tämänpuoleinen elämä, uskonto arvostaa elämää vähemmän, koska tämän yhden elämän piirteitä pidetään irrelevantteina, väliaikaisina ja muutenkin turhina. Taivas korostaa ideologiassa sitä miten tämä ainut elämä on vain kalpea ja riittämätön aavistus siitä laajemmasta. Tässä mielessä uskovaisten lähestymistapa, jossa korostuu elämien määrä ei selvästi ole vielä mikään "koko asia". Ateistin silmään tilanne näyttää siltä että uskovainen halveksii maan päällä tapahtuvaa elämää, jolle hän antaa vain välinearvon. Ateisti taas joutuu antamaan itseisarvon maanpäälliselle lihalliselle elämälleen. Näin ollen uskovainen jolla on vain m maanpäällinen elämä ei pääse koskaan kokemaan elämäänsä itseisarvoisesti hyvänä; Elämä on vain testinkaltainen suorite, jossa katsotaan onko oikeat mielipiteet ja onko toteltu tiettyjä ulkopuolelta annettuja käskyjä.

Onkin selvää että elämän tarkoitus ja elämän arvostuskysymykset määrittyvät olennaisesti maailmankuvan tosiasiaväitteiden mukaan. Uskovaiset uskovat että tämänpuoleinen elämä on marginaalinen osa elämän kokonaisuutta. Jos tässä keskittyy vain tämänpuoleiseen, keskittyy hyvin marginaaliseen osaan elämästä eikä siksi voi elää täyttä elämää. Ateistit taas keskittyvät siihen että meillä on vain rajallinen määrä elämää, ja uskonto näyttäytyy suoranaisena elämänhalveksintana, jossa elämän tyytymättömyys korostuu ja tätä paetaan kuvitteellisiin maailmoihin, joiden edessä ollaan valmiita jopa lisäämään tämänpuoleisen elämän tuskaa ja vaivaa. uskonto on monista asioista luopumista ja se ei kykene keskittymään ja panostamaan siihen lyhyeen ja rajalliseen elämään.

Molemmat saavat eräällä tavalla vastauksensa kuolemasta, suhteesta joka syntyy määritellyn elämän suhteesta kuolemaan. Ongelmana näissä molemmissa on tietysti petitio principii -rakenne ; Tulkinnan ympärille on konstruoitu koherentti kokonaisuus, joka vetoaa oman maailmankuvan sisällä, mutta joka näyttää varsin typerältä kaikille niille jotka eivät näitä ilmasta temmottuja lähtökohtia hyväksy.

Siinä missä uskovainen kauhistelee ateistin rajallisen elämän hyväksymistä ja kokee että ateisti ei selvästi arvosta elämää, kun voi siitä luopua, näyttää ateistilta toiveajattelulta, jossa kuoleman haluaminen ja kuoleman tapahtuminen sekoitetaan toisiinsa naurettavalla taikauskoisella tavalla. Molemmat kauhistelevat toistaan omista lähtökohdistaan käsin, ja kauhistuttavuus katoaisi jos he irrottautuisivat näistä lähtökohdista ja ymmärtäisivät mitä toisen ajatuskokonaisuus kaiken kaikkiaan pitää sisällään.