Samat säännöt itselle.

On hyvin selvää että intressit muokkaavat ihmisten toimintaa. Klassisesti nähdysti innostus johonkin ideologiaan voi johtaa siihen, että ihminen alkaa toimimaan kaksinaismoralistisesti. Syynä on se, että esimerkiksi ideaaleja sovelletaan epätasaisesti ; "Muita" ja "omia" varten on erilaiset vaatimukset. Näin reilun pelin henki särkyy ja esimerkiksi argumentaatio muuttuu vain sellaiseksi välineeksi jolla oikeutetaan yksittäiset toimet ja aiheet. Siellä missä ne eivät sovi maailmankuvaan, ne sysätään syrjään.

Yksi tämänlainen, melko helposti esitettävä ja rakenteeltaan miltei ilmiselvä, löytyy uskontokeskustelusta. Se on niin näkyvällä paikalla, että sen huomaaminen voi olla jopa vaikeaa. Voidaankin itse asiassa puhua hegemonisesta diskurssista. Jostakin jota pidetään itsestäänselvyytenä, jota ei tarvitse edes ääneen lausua koska se on kulttuurillisesti opetettu - tai ainakin opittu - itsestäänselvyydeksi.

Aihe koskee suvaitsevaisuutta. Seurasin nimittäin rukousaiheista keskustelua, jossa ateisti lähestyi rukousta, ja selittäen että rukous ei ole tieteellisesti järkevää. Tämä nosti keskustelua uskovaisten puolelta. Heistä rukous oli arvokasta ja tärkeää. Henkenä oli se, että ateistien tulisi suvaita enemmän eikä lokeroitua laatikkoon. Uskovaisella oli erilainen lähestymistapa. Myöhemmin sama henkilö alkoi selittämään ateistien skientismistä selittäen että se oli tiedeuskovaisuutta ja että tiede on relativistista ja vain aikakauden tuotos, kulttuurinen konstruktio, suhteessa aikakauteen. Hänestä tiede ei ollut eksaktia. Hän asetti tieteelle kaksi roolia ; Joko se kasvaa järkeväksi tulevaisuudessa ja kehittyy sellaiseksi että rukouskin on tiedettä. Tai sitten ihmiskunta kasvaa tieteen yli.
1: Kenties mielenkiintoista oli, että uskovaiset määrittelivät rukouksen, eivät vedonneet tutkimuksiin joilla varmistettaisiin että mitä rukous on. Näin he vain sanoivat mitä se on. Ateistinen puoli lähestyi asiaa enemmän psykologian kautta, jolloin selvitettiin mitä rukous vaikuttaa havaitusti. Uskovaiset käyttivät ontologiaa, jossa perustana on aksiomaattinen määrittely, jossa olennaisessa osassa on se, että valitaan sellaiset premissit että oma näkemys on niiden seuraus. Ateistit olivat enemmänkin epistemologian soveltajia.

Argumentatiivisesti asiaa voisi lähestyä Niiniluotomaisittain ; Hänhän muistutti relativismista paradoksin verran ; Jokainen voi sanoa että relativismista ei tarvitse välittää ja sen jälkeen relativistien oman argumentaation mukaan tätä on toteltava, koska tämänlainenkin arvovalinta on mahdollinen ja sen tekeminen olisi sallittava siinä missä muunlaistenkin.

Kuitenkin asennepohjaisesti, ideologisen intressien tasolla, tilanne on kiehtovampi. Uskovaisten diskurssissa on nimittäin selvä jännite, jossa toisen näkemyspohjan valinnan kunnioitus on yksisuuntaista. Ateistien on kunnioitettava uskovaisten näkemyspohjaa, mutta toisinpäin asiaa ei tarvitse tehdä.

Lyhyesti : Uskovaiset ovat pluralisteja ja monisteja, riippuen tilanteesta. Silloin kun uskonto voittaa, he ovat monisteja. Ateismi on typerää ja haitallista, epämoraalista tai vähintään ahdistavaa ja masentavaa. Kun uskonto ei pärjää keskustelussa, esiin nousee säälinvaatiminen. On oltava moniarvoisia ja pluralisteja. Ateistit eivät tätä armoa kuitenkaan saa, koska siinä vaiheessa ollaan jälleen tiiviisti sitä mieltä että logiikka ja tiede ohjaavat maailmankuvaa tai sitten ihminen on tyhmä.

Ateistit ovat tässä asiassa melko mielenkiintoisia. Yleisesti ottaen he pysyvät argumentaatiotasolla, eivätkä lähde kyselemään näiden arvopohjien perään. Tätä kautta he pelaavat esitettyjä argumentaatioita vastaan aihepiiri ja keskustelussa esiintyvä argumentti kerrallaan. Taustalla olevat laajemmat teemat ja jännitteet jäävät huomaamatta.

Mieleen tulee jopa se, että pitäisiköhän ateistejen todellakin irrottautua luonnontieteellisorientoituneesta pohjasta ja alkaa käyttämään humanistien työkalupakkia apunaan ; Tätä kautta voisi löytyä esimerkiksi sellaisia olennaisia kysymyksiä, että miten uskovaiset oikein ajattelevat saada ateisteista myötämielisiä bashaamalla heitä aina tilanteentullen.

Ei nimittäin tarvita kummoistakaan ihmisluonnon syväluotaajaa tajuamaan että jos ja kun ihmistä lyö ensin turpaan, hän tuskin ryhtyy kaveriksi ; Uskovaiset ovat pedanneet oman keskustelukenttänsä sellaiseksi, että ateistit ovat joko loogisesti vääriä ja typeriä tai sitten kylmän julman rationaalisuuden ajamia epämoraalisia ja suvaitsemattomia robotteja ja vaativat sitten toista pelaamaan tälläistä peliä ja kutsuvat tätä vieläpä "keskusteluksi".Se on vähän sama, kuin kuvaisi uskontokeskustelun ratkaisua nyrkein suoraviivaiseksi kohtaamisen kautta tapahtuvaksi konkreettiseksi asianratkaisuksi. Tuntuu että määritelmää venytetään turhan laajasti, vaikka ei suoraan rikota.