Kuten jotkut ehkä tietävät, ateistit kinaavat sisäisesti siitä, miten uskontoihin pitäisi suhtautua. Toiset suhtautuvat uskontoon siten, että ateismi ja uskonto voivat elää rinnakkain, jolloin kinaamisen välttäminen on priorisoitava. On korostettava sitä, miten ateistit eivät ole "big deal", jolloin sopuisa yhteiselo korostuu. Toiset näkevät että konflikti on selviö - ei välttämättä sen takia mitä enemmistö uskovaisista on, vaan sen vuoksi että on olemassa aggressiivisia uskonnon suuntauksia jotka ovat automaattisesti hyökkäyslinjalla ja jotka eivät luovu kannastaan niin kauan kuin ovat kristittyjä - sen kanssa on elettävä eikä vaikenemiseen ole mitään syytä, äänekkyydellä saadaan oikeus maailmankuvaan, kunnioitusvaatimus ajaa ateismin vaientamiseen ja siihen että ateismi "kenties sallitaan", mutta se ei saisi näkyä katukuvassa mitenkään sillä tavalla joka maailmankuville on yleensä annettu -samaan tapaan kuin esimerkiksi Hare Krishnojen kukkien jakaminen ja uskonnollisten pelastuspamflettien jakaminen kadulla. Eli kunnioitus johtaa vain ateismin sensuroimiseen.Oma suhtautumistapani on vastata että "riippuu mistä puhutaan kun tarkoitetaan uskontojen vaikutuksista." Asiaa selventänee vanha pieni kasku, jossa on kristitty joka kertoo olevansa kristitty vain jouluna ja pääsiäisenä, koska muulloin asialla ei ole oikeastaan väliä. Tämä korostaa sitä, että uskonnollisilla ihmisillä ja sekulaareilla ihmisillä on laajasti ottaen aivan samanlainen arvopohja.
Tästä päästäänkin siihen, että ei enää oikeastaan puhuta mitä uskonto pitää sisällään, vaan sitä miten se vaikuttaa. Näin ollen jos puhun siitä mitä uskonto pitää sisällään, olen varsin suvaitsevainen. Jaan monia arvoja normaalin kristillisyyden kanssa. Uskonnon vaihtaminen ei muuttaisi näkemystäni esimerkiksi perheeseen tai heikompien auttamiseen. Ei ole konfliktia koska olen samaa mieltä näistä asioista.
Mutta jos aiheena on se, että kristinusko muuttaa maailmaa, tekee väliä, keskustelu siirtyy eroavaisuuksiin. Tällöin sävy on hyvinkin jyrkkää. Sillä valitettavasti kristinuskon merkitys näyttäytyy aika erikoisissa paikoissa ; Kun katsotaan missä kohden leimallisesti kristilliset näkemykset joita ensisijassa kristityt käyttävät, uskonto tiivistyy poleemiseksi. Uskonto joka muuttaa yhtään mitään on homofobiaa, naispappien vastustamista. Sekä sitä että arvomaailma ja elämäntapa otetaan valtapelin kohteeksi ; Esimerkiksi kristillisdemokraatit ilmenevät elämäntapajunttana jossa tehdään "arvoistasi politiikkaa" ; Poliittinen valta masinoidaan ohjaamaan elämäntapoja niilläkin piireillä, joiden merkitys "näkyy vain jouluna ja pääsiäisenä".
Eikä mikään uskonnon dikotomiointi, jossa sillä yhteisellä arvopohjalla yritetään oikeuttaa polarisoituneetkin asiat, ole mikään ratkaisu. Jos katsotaan "epäeettisyyttä", ei sitä oikeuteta sillä että "tuossa kohden ollaan hyviä, ja sinä olet samaa mieltä." Koko pakkaa ei ole mikään pakko ottaa sellaisenaan. Tätä kautta uskonnon ilmeneminen yhteiskunnassa pakottaa konfliktiin. Kysymys ei ole uskonnon luonteesta, vaan siitä onko ihmisellä oikeus tai peräti velvollisuus puolustaa itseään.
Näin uskonnon merkitys on tietysti se, että siitä ei pidetä meteliä siellä missä se on turhaa. Muualla sitä siedetään ja muistetaan että heillä on oikeus kertoa omia ehdottoman virheellisiä mielipiteitään, kunhan erimielisellä on aivan yhtä ehdoton oikeus mainita omansa aivan yhtä ääneen. Aitoa suvaitsevaisuutta ei olisikaan se, että kaikki jäätäisiin vain ensimmäiselle tasolle. Toisen tuhoamiseen pyrkimätön, "itsepuolustuksellinen" sietäminen vaatii sen sijaan kärsivällisyyttä pitkämielisyyttä. ~ Se on hieman kuten asiakaspalvelutehtävissä : Helpot asiakkaat eivät ole haaste, heistä selviää harjoittelijakin. Vaikeat asiakkaat sen sijaan mittaavat työntekijän ammattitaidon.
Kuvassa keväinen mehiläinen. Otatko pörröiset karvat ja vain kiellät pistävän piikin olemassaolot? Vai pidätkö sitä vain pelottavana pistävänä myrkyllisenä pistiäisenä etkä pölyttäjähyönteisenä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti