Katumuksen määrittelemisestä (henkilökohtaisella mutta analyyttisellä otteella)

Monesti esitetään, että analyyttinen ote ei sovi tunteisiin. Toisaalta monet esittävät että objektiivisuus ei olekaan metodia vaan sitä että jos jollakulla on subjektiivisia ambitioita ja sen mukaista toimintaa, että he olisivat pelkästään sen vuoksi epäobjektiivisia. Samalla usein puhutaan termeistä kuin ne eivät olisi nimilappuja jotka viittaavat asian kuvauksiin ja sisältöihin vain jotain asioita sellaisenaan.

Sen vuoksi onkin kätevää katsoa miten voitaisiin tarttua sellaiseen aiheeseen kuin katumus. Tarkalleen ottaen voitaisiin kysyä mikä on katumuksen määritelmäsisältö. Tämänlaisista asioista on hyötyä jos vaikka aletaan ottamaan kantaa siihen onko katumus hyödyllistä vai ei. Käytän tässä apuvälineenä hyvin sosiaalipornoisia ja henkilökohtaisia esimerkkejä. Jotka mielestäni valaisevat eivätkä huononna määritelmänhaun osuvuutta.

Tämä on varmasti sovellettavissa myös elämään. Määritelmänhaun järkevyys ei katoa vain siksi että haluan kritisoida. Nietzsche ja Schopenhauer olivat molemmat sitä mieltä, että katumuksella ei ole positiivisia piirteitä. Schopenhauer erityisesti korosti sitä että katumisessa ihminen on tehnyt väärin ja sitten kärsii sen päälle itse. Hänestä virheen jälkeen opittua voisi korjata ilman katumustakin ja näin kaduttavasta teosta voitaisiin päästä parempaan käytökseen ilman menneisyydessä vellomista. Nykyajan kulttuurissa korostuu usein myös sen sorttinen hedonismi jossa katumusta ei pidetä rakentavana. Esimerkiksi yksi maailman megarikkaista, Jeff Bezos, on luonut filosofis-elämäntavallisen asenteen joka korostaa sitä miten kaiken takana on katumisentarpeen minimointi. Mutta mikä katumus on?

Aivan selvästi katumus on negatiivinen tunne. Mutta ei mikä tahansa negatiivinen tunne. Ihminen voi olla surullinen tai vihainen ilman katumusta. Päällimmäisin asia on se, että katumuksessa on erityisen vahva ajallinen teema. Katumus on tunne joka voi olla nykyhetkessä. Mutta se käsittelee katumishetken kokemusta edeltänyttä aikaa. Katumusta kuvataan usein myös komparatiiviseksi eli katumuksessa keskiössä ovat valinnat ja niihin liittyvät vaihtoehtoiset maailmat tai seurausketjut.

Tämä on aika vahva kannanotto. Itse asiassa tämä käsittelee hyvin paljon katumuksessa käsiteltyä teemaa. Katumus tavataan jopa jakaa retrospektiiviseen katumukseen jossa katsotaan taaksepäin kohti valintoja joita on tehty. Ja tätä sitten verrataan nykyhetken kautta siten, että kuvitellaan toisenlainen maailma joka toisenlaisesta valinnasta tulee ja tämä koetaan paremmaksi kuin nykyhetken maailma. Toinen on kuitenkin prospektiivinen katumus jossa katsotaan tulevaisuuteen ja verrataan kahta mahdollista maailmaa siellä ja tätä verrataan sillä hetkellä tehtyyn valintaan josta sitten koetaan katumusta.

Itse käyttäisin prospektiivisesta katumuksesta eri nimitystä. Tilanteesta riippuen kyseessä olisi siis esimerkiksi tulevaisuutta koskeva pelko, yllätys, hämmästyminen, epätoivo tai häpeä. Toki näen että katumus voi koskea tapahtumaketjuja joita voidaan odottaa tapahtuneeksi. Mutta ollakseen katumusta valinnan tulisi koskea menneisyyttä. Olen esimerkiksi ollut huvipuistolaitteessa jossa pudotetaan korkealta vapaassapudotuksessa ja kaduin laitteeseen nousua siinä vaiheessa kun se alkoi nousemaan ylös. Pelon aihe koski sitä, kun laite putoaa. Mutta ollakseen katumusta vaadittiin sen tajuaminen että vaihtoehtona olisi jäätelökioskilla oleminen. Katumus siitä kun laitteen turvakaaret napsahtavat kiinni ja tajutaan että nyt ei enää ole valinnan hetkeä ja tulevaisuus tarjoaa mekaniikkaa jonka vääjäämättömänä seurauksena ovat housujen ruskettuminen kertovat siitä miten katumuksen pääaihe voi olla kokemuksen hetkellä tulevaisuudessa mutta katumuksen pääkohde on menneisyydessä. Ilman tätä sitä vain kokee esimerkiksi pelkoa tai peräsuolen pettämiseen liittyvää häpeää.

Mutta pelkkä vaihtoehtoinen maailma, negatiivisuus ja vertailu eivät riitä katumukseen. Tähän, jos johonkin, minulla on vahva henkilökohtainen sitoutuminen joka johtuu siitä mitä olen kokenut.

Ystäväni teki uutenavuotena 2000 itsemurhan. Ei varmasti ole ihme, että tämäkin blogaus ilmestyy pian uudenvuoden jälkeen. Uudenvuoden juhlat ovat aika konkreettinen muistutus. Hän oli tavallaan kiinnostava kaveri. Itse asiassa kaveripiirini yrittivät minimoida kohtaamista ja informaationvälitystä keskenämme, koska itsemurhan tehnyt oli ”hyvinkin depressiivinen” kun taas minä olin ”maaninen”. Tämä luonnollisesti yllytti molempien mielenkiintoa ja meillä olikin hyvin kiinnostavia aikoja. Kaksi periaatteessa omanlaistaan persoonaa olivat hyvin hedelmällisellä tavalla epäsynkassa. Se oli kuin kone joka ei toiminut. Mutta hyvin kiinnostavalla tavalla.

Tämä on luonnollisesti hyvin negatiivinen asia joka käsittelee menneisyyttä. En kuitenkaan, nykyään, koe asiasta minkäänlaista katumusta. Koska olen katsonut että minulla ei ole asiaan liittyen realistista syyllisyyttä. Jos nimittäin ajatellaan sen hetkistä tietoa ja käsitystä tulevaisuudesta niin en voinut tietää eikä minun pitänytkään tietää tiettyjä asioita. Toki jos tietäisin että itesmurha tapahtuu juuri tuolloin voisin tehdä ties mitä sankaritekoja ja viimehetken väliin menoja itse tilanteeseen. Mutta tälläisiä asioita ei realistisesti voi tietää etukäteen.

Itse asiassa koen nykyään, että olen toiminut tilanteessa nimenomaan oikein. Ja minulle on annettu vahvoja yllykkeitä toimia väärin. Aiemmin ei toki ollut näin. Mietin kovasti sitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Ja tällöin syyllisyys ja katumus eivät olleet vieraita asioita. Itsemurhan tehneiden läheiset usein painivatkin näiden kysymysten kanssa. Omalle kohdalleni on onneksi käynyt niin, että viimeisiksi sanoikseni itsemurhan tehneelle jäi että ”toivottavasti saat asiasi kuntoon”. Joka ei ole toki täydellinen. Siinä on jokseenkin ulkopuolinen ja mekaaninen ote. Kuin ulkopuoli on se asia joka korjataan ja sitten itsetuhoisuus lakkaa. Toisaalta kyseistä ihmistä pidettiin kristillisten parissa saatananpalvojana – täysin ilman syytä – ja tähän liittyen esimerkiksi hänen kaveripiirinsä vanhempia soitettiin läpi varoituspuheluilla joissa yritettiin savustaa kaverit katkaisemaan yhteys nuoreen jolla on depressio. En mennyt mukaan tähän vaikka minulla oli periaatteessa oman seurakuntaelämäkontekstini kannustin väärään valintaan. Jos olisin tarttunut tähän kokisin luultavasi syvääkin syyllisyyttä asiasta ja katuisin ratkaisua. Nyt. Nyt minä olen vain vihainen ja kaunainen.

Crowley onkin kuvannut katumusta tilana jota kuvaa arvottava vertailu, jossa on olemassa ei-toteutuneita tiloja (counterfactual comparison) ja joka käsittelee valintoja joita olemme vapaaehtoisesti tehneet. Hän korostaa vielä että aito katumus ei kosketa sitä miten historia on sattunut tapahtumaan. Mikä korostaa mainitsemaani vilpitöntä mieltä.

Toisaalta kuitenkin lieventäisin komparatiivisuuden vaatimusta ja arvioinnin jyrkkyyttä. Katumuksessa usein korostetaan että katumus on nimenomaan sitä että toinen tulevaisuus arvioidaan oleellisesti paremmaksi kuin toinen. Itse nostaisin mahdollisen katumuksen piiriin myös ns. torn desicionit. Mark Balaguerin esitys siitä, miten ihmisten valintaa usein sidotaan suuriin ja tärkeisiin valintoihin jotka muuttavat valintaympäristöä kovasti. Näin esimerkiksi voitaisiin jotua valitsemaan uran ja puolison välillä jos tarjolle tulee hieno ura mutta puoliso ei voi muuttaa mukana tai valinta sotii kovasti puolison arvoja vastaan. Nähdäkseni näihin valintoihin voi liittyä katumusta vaikka ei näekään tehtyä valintaa jotenkin erityisen huonoksi.

Tämä näkyy itse asiassa omassa puolisonvalinnassani äärimmäisen vahvasti. Minullahan on hyvin kestävä, pysyvä ja vakaa puoliso. Meitä kuvaa kaiken kaikkiaan se, että olemme hyvin erilaisia. Meillä on äärimmäisen erilainen skillsetti. Tulemme tämän avulla toimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä on äärimmäisen funktionaalinen jos ajatellaan sitä että ihmiset yhdessä tulevat toimeen ulkoisia uhkia vastaan. Toisaalta tämä toimii myös sitä kautta että puolisoni osaa jarruttaa minua. Itsetuhoisuuteen taipuvainen intoilija voi tarvita tälläistä.

Kuitenkin tälle on myös vaihtoehto. Minulla on räydyttäviä tunteita toiseenkin suuntaan. Tässä tapauksessa nainen oli hyvin samanlainen kuin minä. Tässä puhutaan tilanteesta jossa voisin nostaa omaa persoonaani eteenpäin omana itsenä. Ei siis siitä näkökulmasta jossa tarvitsisin erityistä jarruttelijaa. ; Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olen tehnyt tässä kohden tavallaan aika heikon valinnan. Minulla oli ikään kuin pieni valikoima josta valitsin että ketkä ovat OK. Ja sitten maailma on karsinut näistä pois. En siis ole valinnut loppuun asti vaan olen hyväksynyt poolin josta maailma on sitten karsinut vaihtoehdoista pois kaikki paitsi yhden. Viimeinen prosessi on tavallaan passiivinen. Tosin sitä edeltävä osuus ei ole ollut.

Syynä on itse asiassa seurannaisvaikutukset joita syntyi aiemmin mainitsemani itsemurhanteon jälkimainingeissa. Se nimittäin muutti minua ihmisenä. Ja syvästi. Ja hyvin erityisistä syistä. Kun koen tässä kohden tunteita, joissa arvioin vaihtoehtomaailmaa, mukana onkin se, että tarjolla on tavallaan maailma jossa minä olen entinen itseni ja sellaisessa suhteessa jossa ei tarvitse suhtautua maailmaan paranoidisti ongelmalähteenä jossa on vain selviämisnäkökulma. Tässä on harkittavana kokonainen toisenlainen valinta-avaruus. On selvää että näiden välillä tulee tehtyä vertailua joka on hyvin mutkikas. Esimerkiksi tässä vaihtoehtomaailmassa olisin todennäköisesti kristitty. Asuisin eri puolella suomea. Olisin todennäköisesti biologian enkä filosofian puolella. Minulla olisi hyvin todennäköisesti myös akateeminen loppututkinto, ottaen huomioon se että jouduin lopettamaan yliopistolla nimenomaan mielenterveydellisistä syistä. Ja nämä ongelmat taas kulminoituivat esiin vasta tämän itsemurhan jälkeisessä maailmassa.

Nykyinen puolisoni taas oli samassa kriisissä kuin minä ja tarvitsimme molemmat tällä hetkellä apua. Ja saimme sitä toisiltamme. Maailma tavallaan valitsi viimeisen valintaosuuden puolestani. Jos tätä tilannetta ei olisi ollut, ei nykyinen puolisoni välttämättä edes olisi ollut vaihtoehto. Enkä joutuisi miettimään koko vaihtoehtoisten maailman juttuja. Päinvastoin maailma saattaisi näyttää siltä että kohtalo ohjasi Jumalallisella ohjauksella kohti sitä lukiosweetheartia joka olisi kuin jokin jumankekan romanttisen komedian ja optimistisen kohtalouskon symbioosia.

Ja tästä saadaan uusi katumusta koskeva tärkeä asia. Katumus ei ole vain emootio jossa on paha mieli koska vertailet vaihtoehtoja ja teet arvostelman jossa arvioit vaihtoehdot ylivertaisiksi suhteessa toiseen. Itse asiassa tärkeämpää on se, että mukana täytyy olla jonkinlainen oman vastuullisuuden arvio. Katumus voi koskea neutraaleja erilaisia maailmoita joissa on joitain piirteitä joita nykymaailmassa ei ole. Mutta tämä ei ole kaikki.; Kaikki negatiiviset arviot eivät tuota katumusta. Ja tässä on sitten nähtävissä että katumusta on itse asiassa monenlaista. Itse jaottelen tämän osion kolmeen päätyyppiin; Nämä kaikki ovat katumusta. Niissä kaikissa on aivan erilainen toimintakonteksti. Ja näiden välille voidaan asettaa myös moraalisia arvostelmia.
1: Identiteettiin osuva katumus.
2: Syyseurausketjuja koskeva katumus.
3: Valinnan itsensä moraalia koskeva katumus.

Identiteettipuoli minun on helppo kuvata. Pääsyynä ei ollut itsemurha joka tapahtui melko täsmälleen uudenvuoden taitteessa. Vaan pääsyynä oli 3 päivä tammikuuta. Se oli maanantai. Päivä on itselleni helppo muistaa. Se on päivä jolloin minusta meni jotain melkolailla lopullisesti rikki.

Ensimmäinen lukio-koulupäivä itsemurhan jälkeen. Jolloin sain tietää erilaisista asioista. Jotka koskivat paikallisia kristillisiä vaikuttajia ja heidän aktiivisten toimien osuuttaan tässä kaikessa. ; Tilanne oli siitä kiinnostava että juuri tässä vaiheessa olisin luonnollisesti eniten tarvinnut apua tältä kyseiseltä seurakunnalta. Mutta nuorisotyön vallantekijöiden ja sosiaalisen puolen rintamalla oli toimijoita. Joista kaikkia en edes ollut saanut nimettyä ja merkittyä. Tunnettuja ja anonyymejä vihollisia. Tämä tarkoitti sitä että luottamani yhteisö ja sen ideologia jota oli myyty minulle hyvänä koko elämäni paljastui aikalailla ontoksi juuri heti kun sen olisi ensimmäisen kerran pitänyt näyttää jotain niistä paljonpuhutuista positiivisista vaikutuksista.

Tässä on hyvin kiinnostavaa että kaunani on moraalin sanelemaa. Se koskee sitä että tapahtumaketjussa on syyllisyyttä. Ja ironista kyllä, syyllisyyttä jotka koskevat itsemurhan tehneen sosiaalisen tilan manipulaatiota ennen tämän kuolemaa. Ja tämä valintaketju itse asiassa on aivan yhtä olemassa riippumatta siitä olisiko itsemurhaa tapahtunut vai ei. Tämä kenties selittää sitä miksi en pidä itsemurhan tekoa itse asiassa kovinkaan ongelmallisena. Ne siihen johtaneet asiat sitten ovat vakavampia eivätkä pelkästään tekijän oma, ymmärrettävä, päätös joka koskee ensisijaisesti häntä itseään ja joka koskettaa muita vain epäsuoraan erilaisten sosiaalisten ja mekaanistenkin syy-seuraussuhteiden kautta. Mutta katumukseni joka minulla oli pitkään itsemurhan jälkeen oli toisenlaista. Se oli identiteettiä koskevaa katumusta ; Oma viitekehykseni teki asioita. Olin siis oheissyyllinen. Tähän liittyen olikin mielestäni mielenkiintoista tutustua Davidain ja Gilovichin tuotantoon. He nimittäin puhuivat katumuksen käsittelystä. Ja he nostivat esiin sen, että katumus voi koskea joko epäeettiseksi kokemaasi toimintaa että toisaalta pettymyksenä kohti omaa ideaaliminääsi. He pitivät omaa ideaaliminää jonain joka aikaansaa enemmän katumusta. ; Heille sosiaalisen ympäristön tarjoama ideaaliminän malli on siis jotain jonka rikkominen tuottaa vähemmän katumusta kuin virhe joka tehdään suhteessa omaan minään.

Tämä on mielenkiintoinen asia. Sillä olen elämässäni todellakin tehnyt virheitä. Esimerkiksi olin vähän aikaa shamaanikommuunissa. En ole pitänyt tätä kovin ongelmallisena koska tilanne kesti vähän aikaa, en käyttänyt huumeita tai törttöillyt muuten ja opin kokemuksestani nopeasti. Tämänlainen toiminta ei iske ulkopuolisen ja oman vaatimuksiin juurikaan. Etenkään kun toimintamallia on muutettu. Näkemys on kiinnostava koska hyvin monesti myös kristillisissä konteksteissa on kaikenlaisia ”Mahdollisuus Muutokseen” -kampanjoita joissa kristilliset julistajat voivat kertoa tehneensä menneisyydessä murhista. Mutta heidän puheensa ei sisällä katumusta tai syyllisyydessä rypemistä. Isku ei koske julistajan sen hetken identiteettiä vaikka se rikkookin nykyhetken arvoja vastaan.

Tilanne on muuten ongelmallisessa kristillisyydessä tyypillinen. Monesti he haluavat että jaat syviä ja repiviä asioitasi. Koska niitä kautta he saavat niskalenkin identiteetistäsi. Kaikki kaduttavat temppusi ovat suoraa osoitusta esi-kulttilaisen minäsi huonoudesta ja muistuttavat halustasi muuttua. He tarjoavat tilalle esi-kulttilaisia virheitään jotka eivät kosketa heidän nykyminäänsä koska he ovat nollanneet väärän valinnan armolla ja tekemällä myöhemmin uuden paremman valinnan kulttiin. Tarjoat herkkää materiaalia jolla he voivat käydä kimppuunsa mutta he tarjoavat itse tilalle vain jotain joka voi tukea heidän nykyidentiteettiään. Tilanne on epäsymmetrinen vaikka tyhmempi voisi ajatella että tässä kaksi ihmistä jakaa menneisyyttään koskevia omatekemiään virheitä.

Myös oman identiteetin sitovuus on sinänsä kiehtova. Koska Davidai ja Gilovich vaikuttavat olevan oikeassa siinä mielessä että minulla oli rakastajatar. Ja tämä itse asiassa on omia arvojani vastaan. Yhteiskunnallisesti näen että monogamisuuteen kannustaminen – ei siis ehkä juridinen pakottaminen mutta kannustaminenen – suojelee yhteiskuntarauhaa. En kuitenkaan kadu rakastajatartani koska minulla on jossain määrin ”seksuaalisen irstailijan ja pahan pojan” identiteetti. Lisäksi itse suhde sujui hyvin. Meillä oli kivaa. Ja vaikka tavallisesti en osaa sanoa edes päivää ihmisille ilman että tämä lietsoo jotain sosiaalisia ongelmia niin itse asiassa tämä suhde ei tuottanut mitään sosiaalisesti dramaattisia sivutuotteita. Kenellekään ei käynyt pahasti. Jos olisin sen sijaan pitänyt salassa enkä hoitanut tilannetta avoimen suhteen kontekstissa niin se olisi varmasti ollut häpeän aihe nykyään. Ja varmaan silloinkin. Se nimittäin sotisi sitä miten olen sitonut identiteettini vapaan miehen konseptiin.

Siksi koin syvempää syyllisyyttä kanssaseurakuntalaisteni teoista ja omasta passiivisesta tekemättäjättämisestäni kuin siitä että aktiivisesti tein jotain. Omaan identiteettiin käyvien asioiden kohdalla syntyy katumusta. Mutta jos ulkomaailma tuomitsee jostain jota pidän pahana se on lähinnä häpeän aihe. Ja häpeä ei ole ollut minulle koskaan kovin vahva kannustin.

Kolmas, eli mekaanisia olosuhteita koskeva katumus, on sitten omanlaistaan. Juha Räikkä kertoo katumuksen filosofiassaan esimerkin jossa Russell katui erästä naissuhdettaan hyvin erityisellä tavalla. Russell katui sitä että tälle naiselle lopulta kävi huonosti. Maailman melskeissä naisparalle kävi kalpaten. Russell ei ollut pahoillaan siitä että hän oli rikkonut seksuaalimoraalia vaan pelkästään sitä miten naiselle kävi. Ja moni piti tätä riittämättömänä. Ulkopuolelta tuleva sosiaalinen arvio on se jolla mittaamme mistä muiden pitäisi tuntea katumusta. Mutta joskus katumus ei ole edes tästä normaalisti syntyvää häpeää vaan jotain vielä vähemmän, pelkkää katumusta asiantiloista. ; Räikkä kertoo myös miten teema on tuttu myös Dostojevskillä. "Rikoksen ja Rangaistuksen" eräs avainkohtauksista on se, että Raskolnikov vapautuu syyllisyydentunteeta ja tätä kautta katumuksesta tunnustamalla. Tunnustus korvaa katumuksen häpeällä. Joka on kevyempi kantaa.

Tilanne on vähän sama kuin se että joku saatanapaniikkiin aktiivisesti osallistunut voi kokea katumusta siitä että joku on tehnyt itsemurhan. Mutta ei sillä tavalla että sitoisi identiteettiään tai arvojaan asiaan. Ja tämä näkyy hyvin siinä miten normalireaktio ei ole aito ja syvä pahoillaanolo tai edes häpeäminen sosiaalisen paineen alla. Vaan se, että ollaan ikään kuin sosiaalisesti suoraselkäisiä ja selitetään miten se oma teko koettiin eettisenä ja miten ainut mistä ollaan pahoillaan on lopputulos. Joka ei ole heidän ongelmansa koska eivät itse omakätisesti sitä itsemurhaa tehneet.

Tämä kaikki on mielestäni tärkeää. Ja kantani on, että prosessissa synnytin määritelmän siitä mitä katumus minusta tarkoittaa. Sillä on seuraavia kriteeriattribuutteja:
- Katumus liittyy negatiiviseen arvioon joka koskee joko seurausketjuja tai valintaa.
- Katumus koskee menneisyyttä.
- Katumus vaatii vertailutilaa.
- Katumus vaatii kokemuksen valinnasta.
- Katumus on sisäistä ja henkilökohtaista – ei sosiaalista häpeää.

Samalla esiin tulee se, että jos joku on erimielinen katumuksen määritelmästä niin se voi vaikuttaa siihen miten katumukseen tulee eri tilanteissa suhtautua. Esimerkiksi jos näkee tulevaisuuteen kohdistuvan tunteen katumuksen piiriin on katumus hyvin erilainen. Ja jos haluaa siirtää minun katumusargumenttejani tämän toisen kontekstiin täytyy väliin laittaa jonkinlainen menettelytapa joka ei johda ekvivokaatioon (loogisen argumenttivirhetyyppiin, joita voidaan soveltaa vaikka olkiukkoargumenttivirheiden rakenteena).

Tässä mielessä jokainen voi luoda vaikka ihan oman henkilökohtaisen määritelmänsä katumukselle. Koska määritelmille ei ole oikeaa sisältöä. Mutta kun sisältö on valittu on sen kanssa oltava johdonmukainen. Tätä kautta erilaisia määritelmiä luova analyyttisyys ei välttämättä ole mitään relativismia. ; Olen mielestäni tuonut esiin omat kantani jotka ovat erilaisia kuin monien muiden katumusta määritelleiden. Olen lähestynyt asiaa mielestäni siitä hyvin että normaalina riskinä on se, että asia määritellään yksinkertaisesti ja sitten luodaan siihen osuvia käsitteitä. Olen kuitenkin lähestynyt asiaa modus tollens -keskeisesti. Eli olen täsmentänyt määritelmää tuomalla esiin myös tilanteita joissa kuvaukseeni osuu tilanne joka ei olekaan katumusta. Jonka vuoksi katumusta on luonnollisesti pitänyt muuttaa. ; Mielestäni henkilökohtaisuus parantaa argumenttia eikä heikennä sitä. Tämä korotanee viestiäni jonka mukaan henkilökohtainen sitoumus ja agenda on erotettava mekaniikasta. Mutta ei sillä tavalla kuin usein sanotaan. Vaan nimenomaan siten, että asioita ei diskreditoida siksi että sen sanoja on jotain ja on kokenut jotain ja tavoittelee jotain. Vaan sitä kautta ovatko johtopäätökset loogisia ja onko lähtökohdat ja tiedot ns. "teknisesti hyviä".

Tämä kaikki on tietenkin hankalaa koska antamani määritelmä tuo esiin jotain aika oleellista; Katumusta katsoessa kysymys on arvioinnista. Eikä vain arvioinnista. Mukana on aina vähintään yksi kontrafaktuaali. Me emme ole havainneet vaihtoehtoista maailmaa vaan kuvittelemme sen. Usein lisäksi jälkiviisaus ja oman nykyisen arvomaailman siirtäminen menneeseen minään sellaisenaan tuottavat ongelmia. Etenkin jälkiviisaudessa usein tehdään tulkintoja joissa hankaluutena on se, että jälkikäteen tiedämme asioita joita ennen emme ole. Ja voimme jopa mennä liian pitkälle. Moni esimerkiksi hyytyy romanttisten pettymysten jälkeen koska he tietävät minkälainen pettymys yrittäminen voi olla. Pettymyksenkokemukset ovat tietenkin opettavaisia. Mutta ne voivat jarruttaa toimintaa joissa tulisikin toisenlainen lopputulos. Pettymyksenminimointi johtaa usein siihen että ei tehdä mitään missä on riskiä tai kunnollista yrittämistä. Haasteena on lisäksi se, että helposti yritämme hallita pelkkiä syy-seurausketjuja koska tunteet ovat sisäisiä ja usein osittain hallitsemattomia. Emme päätä että koemme katumusta sen enempää kuin päätämme kehen rakastumme ja keiden perään räydymme.

---

Viitteet:
Juha Räikkä, ”Katumuksen filosofia” (2003)
INC. ”How Amazon's Jeff Bezos Made One of the Toughest Decisions of His Career” [https://www.inc.com/jessica-stillman/jeff-bezos-this-is-how-to-avoid-regret.html]
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1877) [suom. ”Etiikka”]
Cristopher Crowley, ”Regret, Remorse and the Twilight Perspective” (2017)
Davidai & Gilovich, ”The ideal road not taken: The self-discrepancies involved in people’s most enduring regrets” (2018)
Mark Balaguer, ”Free Will as an Open Scientific Problem” (2009)
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [suom. ”Rikos ja rangaistus”]

Eikö tupakka irrota sinusta otettaan?

"Murdered" -peli sijoittuu Salemin kaupunkiin. Siinä on kummittelua. Pelin perusmetafysiikka on melko kliseistä. Ja tämän pelin tarjoaman ajan kanssa - yhteensä noin 5-6 tuntia tehokasta peliaikaa - oppii jotain asioita. Joita voi soveltaa moniin oikeisiinkin kummitustarinoihin.

Kummituksien kohdalla selitetään sitä miten jokin toteutumaton haave, kauna tai muu ratkeamaton elämänkysymys estää vainajaa siirtymistä tuonpuoleiseen. Silti kummituksilla on vaatteet. Jo puretut rakennukset voivat kummitella. Myös kummittelevia junia esiintyy. (Niiden alle voi jopa jäädä.)

Mitä hittoa se juna muka on jäänyt katumaan? Tai se lautaseinä? Tai se sankarin ainainen kummitussavuke?

Paluu jonkun toisen lapsuuteen

Sitten se käpylehmä voisi vetää sellaista ramppia hirmu nopeasti.
Kerätä sellaisia sormuksia. Ja jos osuu piikkeihin, niin se pudottais
ne kaikki kerralla. Hukkais jokaisen sormuksen. Leikitään sitä!

Silloin kun minä olin lapsi, saattoi vanhempi ihminen selittää siitä miten käpylehmät ovat hyviä leluja koska ne stimuloivat mielikuvitusta. Sen aikaiset lelut olivatkin jotain johon joillakuilla oli erikoinen kateuden ja halveksunnan välinen suhde. Ajateltiin että lapset ovat pilallehemmoteltuja tuotteistettuine leluineen ja että nämä pilallehemmotteluun käytetyt lelut olisivat jotenkin huonompia.

Näihin on helppo suhtautua huvittuneisuudella, kunnes huomaa olevansa itse vähän samanlainen. Itse olen pelannut paljon kirjaingrafiikkapohjaisia roguelike -pelejä. Nykyaikana on grafiikkaa. Huomasin korostavani miten vanhat pelit "vaativat ihan eri tavalla mielikuvitusta". Huomasin olevani moderni versio käpylehmäpapoista ja -mummoista.
1: Lisäksi joissain modernissa peleissä, kuten Witcher -pelisarjassa on keskustelujen yhteydessä valintamoodeja jotka olivat tuttuja vanhan ajan tekstiseikkailupeleistä. Ja nämä itse asiassa ovat Witcherin juonelle oleellisia. Peleihin saa erilaiset loput valitsemalla erilaisia vaihtoehtoja keskusteluissa. Se muu pelaaminen on sitten enemmän sitä saako sen tehtävän ylipäätään läpi. Tekstivalinnat määräsivät mitä tehtävästä seuraa.

Minun nuoruudessani tietokoneissa ei ollut tehoja joten grafiikkaa ei edes voinut olla. Ja tästä voinen olla katkera samalla kun korostan että moderni hieno animointimenetelmäistö on pilannut mielikuvituksen. Varhaislapsuudessani ei ollut myöskään Pokemoneja. Tosin minun tulisi muistaa sama mikä kaikkien muidenkin ; Jos haluaa kulkea ympäriinsä ja nähdä kaikkea mitä jossain ei ole ollut, niin kannattaa syödä LSD:tä kuten muutkin terveet ihmiset.

Paitsi että kaikki tekevät noin.

Olemassaololla, olemassaolemattomuudella ja muutoksella onkin suuria merkityksiä. On itse asiassa jännittävää miten muistikuviani lapsuudesta voi värittää kontrasti joka ei ollut lapsena edes mielessä. Koska ei lapsena voinut tietää minkälaisia tietokonepelit ovat vuonna 2016, kun ei edes tiennyt mikä "tietokonepeli" ylipäätään on.

Mutta moni tietenkin on sellainen, että menneisyyttä sävyttää omituinen pettymysnostalgia. Sellainen, jossa elämän tärkein ihmissuhde on "se joka pääsi karkuun" tai jota ei edes kysynyt. Joille lapsuus oli sitä köyhyyden tuomaa pettymystä jossa ei ollut niitä ja noita merkkivaatteita. Tärkeintä kesälomassa oli se minkä äiti ja isä kielsi. Tärkein matka oli se jonne ei saatu rehtorin lupalappua. Tärkein mahdollisuus oli se joka meni jo, jota ei tullut tehneeksi tai joka tuli tehdyksi väärin.

Tässä on jopa jonkinlaisia tasoja. Jos joku murehtii sitä että ei ole koskaan seurustellut, niin muutaman kerran seurustellut se vasta murehtiikin. Samoin jos on kokenut kovia voi olla kostonhimoinen oikeudesta joka ei ole tapahtunut. Mutta sitten kun sen kostaa, pääsee katumaan. Ja tähän katumukseen taas liittyy kertomuksia jotka ovat kostonhimoiselle aivan yhtä tehokkaita kuin seksikokemuksiensa kanssa suhteen kariudutta räytymään jääneen varoitukset ikineitsyille.

Tai muuta eksistentiaalista merkitystä ei-olevasta, joka kertoo siitä että olemassaolevaksi kuvittelu riittää kontrastiksi ja merkityksen lähteeksi niin että pettymyskin latautuu täyteen tunteita niin kuin kyseessä olisi jokin ikävä asia joka todella on. Mutta jollain omituisella retroaktiolla jossa tämä olemattomuuden hyppää jotenkin ihmeellisesti ajassa taaksepäin ja pilaa asioita jotka eivät alkujaan edes välttämättä olleet pilalla.

Tilanne on vähän sama kuin siinä kuinka ystävänpäivästä tulee monille yksinäisyyden juhla. Oikeasti koko päivä on pääasiassa markkinatalouden avulla luotu kyhäelmä. Mutta mainiskampanja on toiminut niin hyvin että jos et saa yhtään ystävänpäiväkorttia, voi tilanteen kokea hyvin merkityksellisenä. (Viesti voi olla vaikkapa ; "Edes kaupallisuus ei rakasta sinua".) Samoin joulun aikaan erityisen moni kokee itsensä yksinäiseksi juuri siksi että joulu on heille samanlaista oman itsen kanssa oleilua kuin muulloinkin, mutta joulu on leimattu merkitykseltään perhejuhlaksi. Se, että yksinäisyydelle ei ole vaihtoehtoja ja se alleviivataan, latistaa. Ja latistunut ihminen ajattelee nostalgisesti menneisyyttä tai kuvittelemiaan vaihtoehtoisia maailmoja joiden tärkein - ja joskus jopa ainut - ominaisuus on se, että ne ovat erilaisia kuin se latistava nykyhetki.

Onko syyllisyydentunnolla väliä?

Kun joku tekee väärin, on yleisenä ajatuksena, että ihmisen tulisi jotenkin kokea syyllisyydentunnetta tai häpeää teoistaan. Tämä on hieman erikoinen kysymys. Sillä se näyttäytyy esimerkiksi tilanteissa joissa rikollisia tuomitaan vankeuteen ja lieventävinä asianhaaroina voi olla se, että tekijä katuu tekoaan. Kuitenkin kun ajatellaan tuomioita, ajatellaan että rangaistus on aikaa tai rahaa. Syyllisyydentunto ja katumus ovat subjektiivisia kokemuksia. Eivätkä ne muuta tapahtunutta. Moni pitääkin syyllisyydentuntokeskeisyyttä jonain joka on heikolla pohjalla. (Samalla kun moni pitää syyllisyydentuntoa oleellisena.)

Kristillisessä teologiassa korostetaan armoa. Ja tämä armo korostaa että syyllisyydentunto on oleellinen asia. Mutta ei kuitenkaan tekoa korvaava aktio, jokin joka vastaa sakkoa. Henkenähän on se, että jos uskoo Jumalaan, katuu tekoaan niin synnintunto ja luottamus pelastukseen riittävät. Armoa pidetään kuitenkin jonain jossa syyllisyydentunto ei ole sama kuin teon kompensointi. Ihminen ansaitsisi yhä joutua Helvettiin mutta Jumala armossaan säästää tältä. (Toki muitakin tulkintoja tästä asiasta on. Mutta tämä on lähinnä pohjustamassa sitä mitä syyllisyydentunto voi tarkoittaa.)

Onkin tavallaan perusteltua nähdä syyllisyys jonain tavallaan mielivaltaisena. Kuitenkin voidaan nähdä myös niin että tosiasiassa katumus vaikuttaa oikeasti aivan oleellisesti asioihin. Tässä on useitakin eri näkökulmia (painotus siinä miten rangaistuksia halutaan keventää pelkän subjektiivisen tunteilun vuoksi);
1: Syyllisyys sitoo omat teot omaan toimintaan ja niiden seurauksiin. Tässä mielessä syyllisyys voi olla välttämätön mutta ei riittävä ehto siihen että ihminen alkaa kantamaan vastuuta teoistaan tulevaisuudessa.
2: Katumus on itse asiassa itsessään hyve. Se demonstroi esimerkiksi sympatiantunnetta rikoksen uhria kohtaan. Jos paheilla voi pahentaa tuomioita niin kenties vastaavaa voi käyttää päinvastoinkin. Hyveellisyys on syy palkita.
3: Suru, epätoivo ja pelko joita katumukseen liittyy ovat itsesässään epämiellyttäviä. Eli tosiasiasa ne ovat sitä sanktiota jolla nimenomaan kompensoidaan tehtyä pahaa. Rangaistuksia on käytetty monenlaisia. On käytetty sakkoja, vankeustuomiota ja jopa fyysistä kuritusta. Nämä voivat toimia myös siten että osa kompensoidaan yhdellä tavalla ja loput toisella.
4: Katumukseen liittyy teema siitä että ei halua tehdä tekoa jatkossa. Rangaistuksen, etenkin vankeusrangaistuksen, yksi perustelu on siinä että siinä suojellaan muuta väestöä ihmisryhmältä joka muuten heitä vahingoittaisi. Katumus ei toki välttämättä täysin estä jatkossa tapahtuvia rikoksia. Mutta se pienentää tätä todennäköisyyttä. Ja tämä on otettava huomioon niin että katuvalle voitaisiin antaa pienempiä tuomioita.

Ehkä katumus ei olekaan vain tunne joka ei muuta mitään.

Tietokonepelien etiikka

"Skyrim" on hyvin avoin peli. Sen perushenkenä on se, että kaikkea voi kokeilla. Lisäksi maailmassa vaikuttaa selkeästi rotu, kulttuuri ja uskonnot. Ne tarjoavat kuitenkin sekamelskan jossa malli ei ole tyylipuhtaasti "yksi rotu, yksi kulttuuri, yksi uskonto". Ja sen vuoksi peliä voitaisiin lähestyä poliittisten teorioiden, uskonnollisten teorioiden ja rotukysymysten valossa. Otan kuitenkin esille pelin etiikan

"Skyrimissä" on joitain moraalisesti erikoisia tehtäviä. Niistä on myös keskusteltu pelaajien foorumeilla. Otan tästä esille humoristisen tehtävän "A Night to Remember". Se on tehtävä joka alkaa siten, että suostut ehdotettuun juomakilpailuun. Voitat sen, ja heräät aivan toisessa kaupungissa aivan toisella puolella Skyrimiä. Ilman muistikuvia. Tehtävä koostuu käytännössä siitä että selvitetään mitä kaikkea on tullut tehdyksi. Joka vaiheessa tilanne on se, että saat asian hoidettua ja asia tuntuu jotenkin valmiilta. Että ei viitsisi penkoa syvemmälle. Kuitenkin asia kasautuu ja huomaat olevasi yhä enemmän ja enemmän velkaa eri ihmisille ja päätyneesi naimisiin hirviön kanssa.

Tehtävän suorittaminen oli tavallaan hauskaa. On omituista herätä temppelissä ja kuulla epämääräisiä vihjeitä vuohista ja avioliitosta. Tarina ei kuitenkaan taivu pelkäksi roskakomediaksi, sillä pelaaja voi käytännössä puhua itseään pois veloistaan, tai uhkailla velkojat hiljaisiksi. Ja vaikka pelistrategianani on ollut vahvasti puhua ympäri ennen maksamista ja maksaa mieluummin kuin uhkailla, on tässä tilanteessa jotenkin "reilua" hoitaa tehtävä puhtaasti rahalla. Tämä vihjaa siihen suuntaan että veren alkoholipitoisuus, muisti - tai edes pelaajan rooli tapahtumien ja niiden seurausten tekemisessä - eivät ole kovin relevantteja.

Skyrimin etiikka näyttääkin rakentuvan juuri tästä. Kaikkea voi tehdä, eikä peli suoranaisesti tuomitse. Mutta.

Tätä voidaan itse asiassa lähestyä moraalifilosofian kulmalta. Tässä prosessissa on kuitenkin kenties kätevämpää ottaa esille muita pelejä. Niiden mekaniikassa on vähemmän vapausasteita ja selvemmät säännöt. Näin asioita voidaan ikään kuin laajentaen soveltaa myös Skyrimiin. Lopputulos on kenties enemmän kasa filosofisia huomioita kuin kiveen lyöty argumentti, mutta luultavasti siitä on kuitenkin iloa ja hyötyä. (Ja jos ei niin sitten ei.)

Taso 1

Vanhoissa peleissä rakenne on usein yksinkertainen. Syynä on ollut koko. Valinta vaatii vaihtoehtoja ja vaihtoehdot vaativat laskentatehoa. Siksi vanhan ajan pelit olivat pakotetumpia yksinkertaisiin rooleihin. Jos otetaan vaikka klassinen Mario -tasohyppelypeli, Mario on sankari joka pelastaa prinsessan tasohyppelyesteradan läpäistyään. Mario ei voi tehdä pelissä muuta kuin joko sankaroida, kuolla tai seisoa paikallaan. Pelaajalla ei ole valintaa ja karkeasti voidaan sanoa jopa että "Mariolla ei ole valintaa". Tietyssä määrin voidaan sanoa että Mario on (lisäelämien ja pelaajan taitojen turvin) predestinoitu sankaruuteen. Tämä maailma on äärimmäisen kalvinistinen.

Sankarimalli toimii toki muissakin peleissä. Jos otetaan esimerkiksi Zelda -pelisarja, voimme huomata että sankarillamme Linkillä ei hänelläkään ole muuta vaihtoehtoa kuin olla sankari. Tässä pelimekaniikka sallii hänen selvittää linnoja, mutta esimerkiksi kaupungissa ihmisiä ei voi lyödä ja surmata miekalla. Heiltä ei voi varastaa omaisuutta. ~ Linkin kannalta asia on tarinan kannalta vielä tiukempi kuin Mariolla. Sillä Mario on putkimies, jonka taustatarina sallii että hän on voinut valita kotiin jäämisen sankaruuden sijaan. Sen sijaan Link on tarinan mukaan ennustettu ja kohtalon valitsema Hyrulen pelastaja. Hän voi toisin sanoen valita sankaruuden maailmassa yhtä vähän kuin hän voi valita sen, että hän on vaaleahiuksinen.

Itse asiassa jos monia pelikohuja katsotaan, niitä pidetään moraalittomina siksi, että niissä ei ole tämänlaisia rajoitteita. Tai oikeastaan ne vaihtoehdot on ohjelmoitu peliin. Tämä vihjaa siihen että pelaamista kohdellaan siten, että ihminen olisi perimmiltää turmeltunut ja siksi sankaruuteen täytyisi predestinoida jotta peli heijastaisi hyvyyttä ja olisi opettavainen etiikassa. Tämäkin heijastaa (esimerkiksi) kalvinistisen maailmankuvan peruselementtiä siitä että ihminen on perustaltaan perisynnin turmelema ja että pelastuneet ovat Jumalan suvereenisti ennaltatietämästi pelastuneita. Linkin ja Marion kohtalona on olla the one. Kalvinistisen uskon hartaan jäsenen kohtalona on päästä kuoleman jälkeen Paratiisiin.

Taso 2

Immanuel Kant tuhisisi ylläolevalle mallille vihaisesti. Hänen mielestään moraali oli velvollisuus johon liittyi oleellisesti päätös noudattaa velvollisuutta. Tässä mielessä predestinoitu sankari ei ole mikään sankari jolle pitäisi antaa moraalista kunnioitusta. Näin ollen "Skyrimin" kaltaisessa maailmassa olisi mahdollisuus aitoon moraalisuuteen, kun taas rajoittunut ja kontrolloiva Koopan viemäristö taas tyystin estää moraalisuuden, tarjoten vain amoraalisia seikkailuja jossa toteutetaan kohtalo. (Joka johtaa siihen erikoiseen huomioon, että vaikka siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla, niin moraalimallit ovat teorioita jotka ovat sidoksissa tosiasioihin ja niiden väliseen mekaniikkaan. Siksi tämänlaisia tulkintoja ylipäätään voidaan tehdä.)

Kantin maailmassa ihmisen oma moraalisuus on ratkaiseva. Hän ei ole vastuussa toisten tekemisistä. Näin ollen Kantin mallin ongelmaksi on joskus annettu vastaesimerkki - joka on ironista kyllä Kantin itsensä käyttämä esimerkki mitä moraalisuus tarkoittaa - jossa valitset kategoriseksi imperatiiviksesi totuuden puhumisen. Jos murhaaja tulee ja kysyy sinulta missä lapsesi ovat, jotta hän voi pistää nämä lihoiksi, olisi moraalinen teko puhua totta ja kertoa. Toki jos käskisin murhata omat lapseni, olisin Kantinkin mukaan syyllinen. Ratkaisevaa on se, että jos itse on hyveellinen niin se mitä murhaaja tekee arvostettavalla Totuudellisella Tiedoilla olisi ikään kuin murhaajan moraalinen ongelma. Ihminen ei siis ole vastuussa tekojensa epäsuorista seurauksista jos jonkun toisen ihmisen moraalivalinnat ovat mukana prosessissa.

Tämänkaltainen asetelma löytyy esimerkiksi "Fallout", jossa valehteleminen, ovien tiirikointi ja vastaava tuottavat suoraa negatiivista karmaa - vaikka murtautuminen tehtäisiin jotta voidaan pelastaa avuttomia vankeja pahoilta vastustajilta. Moni kuitenkin näkee että teetättäminen on osa prosessia ; Siksi Kalashnikovkin katuu tekoja joita hänen rynnäkkökiväärillään on tehty, vaikka teot olisivat sellaisia joita Kalashnikov ei ole tarkoittanut kiväärillään tehtäväksi. Ja siksi - ampumisten lisäksi - joku voisi pitää "Falloutia" aika moraalittomana pelinä.

Taso 3

Jos Kant ei tuota tyydytystä, johtaa moraali käytännössä jonkinlaiseen tekojen ja seurausten maailmaan. Tässä kohden on hyvä ottaa huomioita maailmasta. Sillä seurausetiikassa mallit "toimivat maailmanmekaniikalla, ja sen odotettavilla seurauksilla". Tätä mallia noudattaa esimerkiksi juridiikassa tunnettu käsite vilpitön mieli joka tarkastelee seurauksia ilmauksella "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää". (Ja sitten sanovat että juristeista ei ole hyötyä. Laki ja oikeus eivät ole identtisiä, mutta niillä on yhtymäkohtia. Ja käytännössä niiden kaiketi pitäisi olla identtisiä.)

Vaikka moraalimallit voivat olla joustavia, eivät kaikki moraaliset ratkaisut peleissä toimi tasaisesti. Pelien suunnittelussa tätä voidaan kuvata "näennäiseksi valinnanvapaudeksi". Se on joissain tappelupeleissä erittäin korostunut. Pelissä saattaa olla tuhansia erikoisliikkeitä, mutta oikeasti vain muutama niistä on riittävän tehokas - ja osa niistä on tehokkuuteensa nähden älyttömän vaikeita. Näin ollen tosiasiallinen sovellettavien erikoisliikkeiden määrä jää usein yllättävänkin pieneksi.

Hieman vastaavaa "tekovalinnaisuutta" tapahtuu jos pelissä on mekaniikkaan sidottu moraalinen järjestelmä joka muuttaa pelien tapahtumia jotenkin. Näin peleihin saadaan hirvittävästi moraalisia rakenteita. Ja nämä eivät noudata samaa hyvyyden mallia. Edes peleissä joissa tarkoituksena on olla hyvyyden puolella pahuutta vastaan. Ja vaikka karsittaisiin tämä niihin peleihin jotka sallivat väkivallan ja tappamisen osana tätä prosessia, ei tilanne oikeastaan muuttuisi oleellisesti. ; Se, mikä määritellään hyväksi ja pahaksi vaihtelee yllättävänkin paljon. ; Jos otetaan "Infamous" -peli esimerkiksi, voimme huomata että se on hyvin dikotominen. Jos kuljet ympäriinsä tappamassa ihmisiä, keräät pahaa voimaa ja jos parannat ihmisiä, keräät hyvää voimaa. Seuraukset painavat paljon.

Taso 4

Väittäisin, että nyt olemme menneet sen verran pitkälle että voimme palata "Skyrimiin". Sillä Skyrimin maailmassa "viestit eivät kulje kovin tehokkaasti". Tästä seuraa tietty katkos tyylipuhtaaseen seurausetiikkaan. Hahmo tapaa hirvittävästi eri paikoissa olevia ihmisiä. Ja se, miten häntä kohdellaan riippuu siitä minkälaiset statistiikat ja taidot hänellä ovat. Esimerkiksi minun hahmoni on puhetaitoinen, joten tätä pidetään hyvänä heppuna. Tämä maine säilyy, vaikka hahmoni on päätynyt tekemään joitain varsin kyseenalaisia tekoja.

Tässä mielessä "Skyrim" itse asiassa oikein huutaa eroa pelisarjan edeltäjään, "Oblivioniin". Oblivion oli seurauseettinen, sillä teot oli luokiteltu sankarillisiksi ja paheellisiksi ja niihin oli liitetty ilmaus "Fame and Infamy". Siinä katsottiin tilastoista miten monta ihmistä oli tavannut, ja miten oli heitä kohdellut. Tästä rakentui maine, ja hahmoa kohdeltiin sen mukaan. Tässä mekaniikassa valta ja voima ovat vastuuta maineen kautta. Joka on hyvin tyypillistä seurauseettiselle ajattelulle.

"Skyrimiä" on tämän konseptin puutteen vuoksi melko vaikea mallintaa seurausetiikalla. Tai oikein millään muullakaan yllämainitsemallani tavalla. Sillä Skyrim on äärimmäisen Aristoteelinen. Ja hänellä ytimessä on hyve. Ei velvollisuus- tai seurausetiikka. Aristoteles esittikin aivan suoraan että etiikassa ei ole kyse siitä että tehdään hyviä tekoja, vaan siinä että ollaan hyviä ihmisiä.

"Skyrimin" maailmassa, maailmassa jossa kaikkea voi yrittää, on nimittäin usein käytännössä tasoja joita voi tehdä hallitulla tasolla. Yrittäminen ja onnistuminen ovat eri asioita. Kuitenkin yrittäminen on myös harjoittelua. Ja tasonnousun yhteydessä voi harjoittaa kikkoja vain taitoihin jotka ovat muutoin korkeita. Aristoteles mallinsi etiikkansa hyvin tällä tavoin. Hän esitti, että ollakseen hyveellinen, ihmisen pitäisi hakea viisautta. Ja viisaudella hänen pitäisi tietää mitä hyveellinen ihminen ja hyveellinen ominaisuus vaikuttaisi jossain tilanteessa. Ja sitten pitäisi harjoitella tätä hyvettä kunnes siitä tulee tapa.

Kuuliaisuus

"I was raised in the Churches of Christ sect. Early on, I was under the impression that everyone in the world believed the same things I was taught in Sunday School. Why wouldn't I? Everything from Biblical history to theology was presented to me as a matter of uncontroversial fact. If someone didn't worship God, that was only an obedience problem as it is with kids who don't mind their parents. I accepted God's offer of salvation with unquestioning faith. I believed God had forgiven my sins and would raise me to live in Heaven with other Christians forever."
("Words, Ideas and Things", "Christian to Agnostic : A Short Explanation")

Ylläoleva lausunto on osana artikkelia jonka kirjoittaja kartoittaa syitä miksi hän oli luopunut kristinuskosta ja ryhtynyt agnostikoksi. Käännekohdaksi oli tullut akateeminen opiskelu. Tämä on sinällään paradoksaalista, että uskon vahvistaminen oli ollut alunperäisenä tavoitteena koulutukseen siirtyessä. Otin lainaamani kohdan esille kuitenkin pääasiassa sen vuoksi, että siihen tiivistyy yleinen uskovaisten suhtautuminen kaikkeen uskontokeskusteluun. Uskonnottomuus nähdään ensisijassa kuuliaisuusongelmana.
1: Tästä kuuliaisuushengestä hyvän esimerkin saanee W. L. Craigin "Reasonable Faith" -kirjasta, jossa hän esittää suoraan että "The Bible says all men are without excuse. Even those who are given no good reason to believe and many persuasive reasons to disbelieve have no excuse, because the ultimate reason they do not believe is that they have deliberately rejected God's Holy Spirit." Hän esittää että mikään miettimisen ja epäuskolle saamieen perustelujenkin kautta ei ole mahdollista saada mitään liennytystä. Hänelle ne ovat vain tekosyitä jolla ohitetaan Jumalan Pyhä Henki tarkoituksella. Craig on tosin samassa kirjassa sitonut koko ajatteluprosessin alisteiseksi teologialle. Ajattelu joka ei tue uskontoa on by definition väärää ja huonoa ajattelua. "The ministerial use of reason occurs when reason submits to and serves the gospel. In light of the Spirit's witness, only the ministerial use of reason is legitimate. Philosophy is rightly the handmaid of theology."

Siinä missä paatuneinkin kreationisti puhuu nykyään leppoisasti moniarvoisuudesta ja eri maailmankuvista ja selittää että erilaiset katsomukset olisi otettava vakavasti, on kreationistit - ja yllättävän usea leppoisammistakin uskovaisista - valmiita selittämään että uskosta luopumisen kohdalla vastaavaa oikeutta ei ole. Tiukimmillaan evoluutio määrittyy kontroversiaalimmaksi aiheeksi kuin kristillisyys. Ja jopa leppoisalta vaikuttavat teologit voivat selittää miten Jumalan kieltäminen on ongelmallista koska jos Jumalan todistaminen on vaikeaa, niin on Jumalan olemassaolemattomuudenkin todistaminen vähintään yhtä vaikeaa. (Tälle arviolle ei anneta koskaan eksaktia laskelmaa jolla maailmankuvariippumattomasti todettaisiin asiantila näin. Mutta se ei estä sitä että tätä ei voisi lausua ääneen vakaumuksen rintaäänellä.)

Kuuliaisuusteema on hyvin olennainen ja toistuva. Syy sen toiminnalle on helposti ymmärrettävissä. Aristoteles nimittäin liitti kuuliaisuusteeman, katumuksen, anteeksiannon ja armon teemoihin olennaisen osuvia ajatuksia. Hänen mukaansa katumus johtuu pohjimmiltaan akrasiasta (ἀκρασία), tahdonheikkoudesta. Tämä oli hänen hyve-etiikassaan erittäin huono piirre. Anteeksiannon hän liitti katumukseen siten, että anteeksianto on helppoa koska anteeksipyyntö on aina alistumistila. Kun pyytää anteeksi, asettaa itsensä toisen alapuolelle. Ihminen joutuu anteeksipyytäessään tekemään kaksi alentavaa aktiota (a) Hän joutuu tunnustamaan akrasian itsessään ja (b) joutuu pyytämään armoa toiselta ihmiseltä ja tässä kohden on riski että toinen ei tätä suostu antamaan. Näin katumukseen liittyy valtasuhde, anteeksiantaja on auktoriteetti.

Näin ollen jos vaatii toiselta katumusta, esittää - paitsi moraalisen kannanoton niin myös - vaatimuksen alamaisuudesta ja kuuliaisuudesta. Syntikonsepti onkin syyllisyydentunnon ja katumuksen tuottajana ja muistuttajana aina jonkinlaiseen alamaisuussuhteeseen sitoja. Kirkon teologiakin toki myöntää tämän. Jumala on sen piirissä ykkönen vallassa ja kaikkivaltiudessa (ja armonannossa).

Kristinuskossa armo onkin kaiken kaikkiaan hyvin olennaisessa osassa. Ja armonantajaksi nähdään nimenomaan Jumala ja kirkko. Ei ajatella että ihmisen pitäisi antaa anteeksi Jumalalle niinkuin Jumala anteeksiantaa meille. ; Tämä näkökulma on sinänsä kiinnostava, että pahan ongelmassa usein tulee vastaan selitys jonka mukaan kristinuskolle ei ole kärsimyksissä, taudeissa tai muussa mitään ongelmaa koska se päinvastoin hyvinkin innokkaasti ennustaa näitä. Kristinuskonnon negatiivisuus etenkin maailmanloppuun liittyvissä teemoissaan onkin kiistämättä sellainen että se päinvastoin korostaa että Jumalalla on hyvät syyt kiusata ja piinata tai katsoa muiden tekemiä piinaamisia ja kiusaamisia sivusta. Tämä viittaa siihen että kristityn ja muunkin ihmisen elämässä vastaan tulisi "Jobin kokemuksia" jotka herättäisivät tunteita joiden mukaan Jumalan pitäisi olla se joka armahdetaan sen sijaan että Jumala vain jakaisi armeliaisuutta ylemmyysasemastaan muille.

Näin ei kuitenkaan tehdä. Kristinuskon armosuhde on aina niin että ihminen katuu. Etenkin katolisessa rippiperinteessä - luterilaisessa tämä on vain melkoisen pienessä roolissa - tärkeää on että syntinen ihminen katuu, sitten tunnustaa suullisesti syntisyytensä ja sitten osallistuu tämän jälkeen jonkinlaiseen hyvitysrituaaliin ja aktioon joka näyttää tottelevaisuuden ja tunnustaa kuuliaisuutta. Tämä korostaa Jumalan kaikkivaltiutta ja sitä että kirkko ihmisineen on Jumalan edustajia maan päällä ja siksi kirkko ja sen valtarakenteet ovat niin olennaisia ja jotain muuta kuin kasa rahaa, rakennuksia, ihmisiä ja byrokratiaa.

Armonantosuhde on siksi olennaisimmillaan valtasuhde. Kristitty suvaitsee vain ihmisiä joihin uskonto on valtasuhteessa. Valtasuhde peräti värittää kaiken niin voimakkaasti, että osalle syntyy käsitys jossa todellisuutta peilataan vain tämän valtasuhteen kautta. Ja tällöin esimerkiksi ateismi ei ole enää mikään maailmankatsomus tai filosofia jossa voisi olla mitään järkeä. Se on vain kuuliaisuuden puutetta. Sillä kun kaikki nivoutuu valtasuhteeseen, ei ole kuin tämä valtasuhde.

Valitettavasti tämä johtaa usein kuuliaisuusvaatimuksiin ja selityksiin siitä miten se ja se asia on syntiä. Valitettavasti tämä ei auta auktoriteettisuhteen rakentamista, vaan vaikeuttaa sitä. Sillä ulkopuolella tilanne on se, että se, mikä kirkon sisällä on synnistä muistuttamista ja syyllisyyden kertomista on ulkopuolelle syyllistämistä. Kun kirkko selittää synniksi jotain jota ihminen ei uskonnon ulkopuolella pidä paheksuttavana, ulkopuolinen ihminen näkee että tämä on päinvastoin merkki kirkon paheksuttavuudesta. Kun kirkko pitää pahana hyväkstyttävää asiaa, tilannetta ei katsota syyllisyydestä muistuttamisena vaan syyllistämisenä. Sen mukana oleva auktoriteetti nähdään. Ja Aristoteelisestä kulmasta katsoen siinä missä katumus silloin kun se liittyy akrasiaan  on arvokasta koska se auttaa karsimaan heikkotahtoisuutta, syyllistämisen kohdalla katumusta ei sidota akrasiaan. Jäljelle jää tällöin vain dominointi. Ihmiset ajattelevat usein intuitiivisesti tässä kohden suunnilleen Aristoteleen tavoin. Näin ollen ei ole ihme jos kaikenlainen kohkaaminen ja kauhistelu tuntuu päinvastoin ajavan kristityn tilanteeseen jossa se, minkä hän katsoo vahvistavan uskoa johtaakin nimenomaan uskon tuhoutumiseen.

---

Valokuva Daniil I. (Freezing the Rain) julkaistu tässä neuvotellulla herrasmiessopimuksella. Gauntlet kirjoittajan, samoin kuin käsi sen sisällä.

Muutos

Uskontojen parissa ollaan hyvin innoissaan muutoskertomuksista. Ei ole sattumaa että osa Lewisin saamasta painoarvosta perustuu juuri siihen että hän on ennen ollut ateisti ja sitten valinnut kristinuskon. Ei ole sattumaa että "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanja pyörii menneisyyden pyyhkimisteeman tiimoilla, mestaroiden elämässä epäonnistuneiden ja uskonratkaisun tilanteen parantamisen ymoärillä. Tätä pidetään jossain mielessö "arvokkaampana". Kristinusko kun on korostetusti valintauskonto. Jopa kalvinismin ennaltamääräämiseen perustuva predestinaatio-oppi pitää sisällään sen, että Jumala on ennaltapäättänyt kuka valitsee pelastumisen ja kuka ei.

Tämä on helposti ymmärrettävissä identiteetin kautta. Kristillisyys on ikään kuin identiteetti joka otetaan käyttöön. Valitaan että "tämä on minun identiteettini". Identitetti on jotain pysyvää ja se luo ihmisen sisäisen koherentin minäkuvan. Identiteetti on siksi rooli jota ihminen esittää paitsi itselleen, myös muille. Eräässä mielessä se on myös "epänäyttelemisen" eli omana itsenä olemisen polttoainetta. On tärkeää huomata että identiteetti on tässä mielessä pysyvä.

Tämä näkymä muuttuu omituiseksi jos ytimeen otetaan luterilainen ehtoollinen tai katolisten rippi. Ne kun perustuvat katumiseen ja tätä kautta tekojen pyyhkimiseen armon kautta. Tämänlainen poispyyhkiminen on ongelmallista, koska eräässä mielessä tunnustus poistaa teon vaikutukset. Tämä eräässä mielessä irrottaa ihmisen identiteetistään.

Siinä missä uudelleensyntyminen on kertavalinta ja kertoo selvän tarinan "Olin ennen pakana ja nyt olen kristitty" on ongelmana se, että kun armoa pyydetään vaikka iltarukouksessa kolmen, neljän...tuhannennen... kerran. Kun menneisyyttä pyyhitään ja teot ja identiteetti irrotetaan toisistaan näyttäytyy tämä vakavana uhkana koherentille identiteetille. Tämä herättää kysymyksiä kuten "Jos ihminen uudelleensyntyy uudestaan, onko ensimmäinen kääntyminen valheellinen."

Tämä korostuu kun muistetaan että etenkin fundamentalistiset linjat esittävät että jos luovut kristinuskosta et ole koskaan kristitty ollutkaan ; Heille apostasia on mahdotonta, ei siksi että ihminen olisi vangittu instituutioon vaan koska ihminen joka irtoaa instituutiosta ja Jumalasta ei ole siihen kunnolla koskaan kuulunutkaan vaan on ollut "valheellisesti" mukana.

Tietyssä mielessä armonanto onkin nähtävissä siten että kristinuskossa ihminen elää koko ajan epäonnistuen. Siksi hänen katumuksensakin on kokoaikaista. Näin ollen katumusidentiteetti on pysyvä ja rakentaa sen koherentin pohjan. Tämä on se pysyvä tila, jonka päälle onnelliset armonsaantikokemukset liimataan. Armonanto onkin siksi jotain jossa arki ja pyhä kohtaavat ja jossa sellaiset asiat kuin "ennen" ja "jälkeen" ovat epäonnistumisia tavoitteessa, ja tämä tavoiteltu ihanne taas on se joka kommunikoi iäisyyden kanssa. Tavoitetila on pysyvä ja epäonnistuminen on pysyvä. Identiteettikriisiä ei voi tulla, synnintunto sen sijaan voi.

Tämä johtaa siihen että kristinusko ei ole pohjimmiltaan kevyt vaan raskas uskonto. Hyvin raskas.

Sitä kuitenkin myydään onnellisuuspillerin kaltaisena superterapiana argumenteilla kuten "Nuorten mielenterveys on tärkeä asia. Ennen kouluissa oli aamunavaukset, rukoiltiin ja pyydettiin siunausta. Arvotyhjiö täyttyy aina jollakin. Jos siunausta ei pyydä, niin sitten elämä täyttyy tällaisilla huonoilla asioilla, kuten masennuksella." Kun armokonsepti ja identiteetti otetaan pohjaksi, ei olekaan vaikeaa huomata että sen seurauksena tuonlaiset arvotyhjiöt ovat itse kristityn omakohtainen kokemus. Tämä on se "synnintunto" joka kolkuttaa ja ahdistaa.

Kristinuskon kannalta valitettavasti "arvotyhjiö" ei tarkoita sitä että ihminen kokisi olevansa perisynnin alainen. Kristityt tietävät tämän kun puhuvat häpeämättömyydestä. Heille hirvitys on esimerkiksi homoseksuaali joka ei edes ymmärrä katua pahuuttaan eikä ymmärrä että hänen tekonsa on synti ja iljetys. Synnintunnon puuttuminen on heillä selityksenä. Tämä on olennainen ymmärrettävä asia myös katumusteemassa. Perisynti tarjoaa ihmiselle peruskokemukseksi katumuksen, syyllisyyden erilaisista teoista. Näin armo voi tuoda lohtua tähän. Mutta ulkopuolinen ei koe tätä ahdistusta koska he eivät kannata niitä dogmia jotka rakentavat sen ahdistuksen alun alkaen. ; Terapianaminamina kristinuskoa kauppaavat ovatkin siksi juuri kuten huumediilerit ; He ensin aikaansaavat vaivan jonka parantamiseksi he sitten tarjoavat itseään ratkaisuksi.

---

Kirjoittaja kykenee näkemään ansioita siinä että valitsee raskaan ja vaikean maailmankuvan ja elämäntavan elettäväksi. Hän hyväksyy myös ajatuksen epäonnistumisen hyväksymisestä, joka asenteena ylikorostuu jos maailmankuvan perusta ei ole varmistettu vaan mahdollisesti epätosi. Hänen negatiivinen peruskokemuksensa ei kuitenkaan ole synnintuntoahdistus vaan vitutus.

Itsen jakaminen

Enden "Tarina vailla loppua" on fantasiakirja, jossa kiusattu ja surkuteltava nörtti Bastian Baltahasar Bux löytää kirjan ja päätyy muokkaamaan fantasiamaailman olemassaoloa ja kohtaloa. Kahdella eri värillä kirjoitettu kirja jossa ensin rakennetaan vuorovaikutus kahden maailman välille päätyy siihen että hän päätyy "ullakkomaailmasta" "kirjan maailmaan". Täällä Bastian kykenee muokkaamaan omaa itseäänkin. Hän rakentaakin itsestään valtakunnansankarin, joka on sitkeämpi kuin sitkein, vahvempi kuin vahvin. Hän jopa luo itselleen sankarillisia vastustajia kyetäkseen osoittamaan etevyytensä rinnastettuna näihin sankareihin. Tällä oli kuitenkin hintansa. Jokainen toive vaikutti muistiin ja Bastian lopulta unohtaa olleensa mitään muuta kuin sankarillinen ja ominaisuuksiltaan erinomainen.

Kirja kuvaa itse asiassa idealisoinnin ja minän muokkaamisen hankaluutta. Bastianin identiteetti muuttuu olennaisesti. Hänen sisäinen minänsä sen sijaan pysyy ennallaan. Näin ollen hänen kohdallaan on yksilön ja identiteetin välinen ongelma. Kirjan kannanoton mukaan Bastian toiseuttaa vanhan minänsä, ja voidaan puhua että attribuuttien muuttaminen muuttaa identiteettiä ja tätä kautta värittyy kaikki, mukaanlukien suhde omaan menneisyyteen ja itseen.

Ajatus on tuttu ainakin fundamentalismissa, jossa puhutaan uudelleensyntymästä. Tällä korostetaan sitä vakavaa eroa menneen identiteetin ja nykyisen identiteetin välille. Voidaan sanoa että tässä tapahtuu hyvin voimakasta vanhan minän kieltämistä ; MacIntyren mukaanhan ihmisen etiikkaa värittää vahvasti se, mihin tarinaan hän haluaa itsensä liittää. Näissä uskovaisten tarinoissa menneisyys värittyy hyvinkin voimakkaasti. Vaikuttaa hyvin vahvasti että tapahtuu voimakasta valikointia, jossa asioiden korostaminen ja lausumatta jääminen - ja jopa yksityiskohtien unohtaminen - johtavat siihen että uudelleensyntynyt kristitty näyttää hyvin samanlaiselta kuin Bastian.

Nietzschen yli-ihmisyys pitää itse asiassa sisällään samantapaisen unohtavan suhtautumisen. Hänen yli-ihmisensä näkee muunlaiset ihmiset naurun, häpeän ja kieltäymyksen kohteina. Kuitenkin hänen yli-ihmisyytensä on sen verran vaikea saavuttaa, että se vaatii työtä, ponnistelua ja taistelua itseään vastaan. Näin korostuukin se, että yli-ihminen joutuu suhtautumaan vanhaan minäänsä samanlaisen huvittuneen ironiansävyisen tulkinnan läpi. Kenties juuri tämän vuoksi itselleen nauraminenkin on tärkeä osa yli-ihmisyyttä. Tässä mielessä fundamentalistien uudelleensyntynyt minä voidaankin nähdä hyvänä yrityksenä toteuttaa yli-ihmisyyttä.

Kuitenkin tässä asiassa on toinen puoli. Jos mietitään parannuksentekoa, on tilanne yleensä myös sosiaalinen. Jos minulla on ystävä tai sukulainen joka tekee virheitä, haluan toki että hän viisastuu ja lopettaa tämän ylenmääräisen perseilyn. Mutta kuitenkin jossain sisällä haluan että he pysyvät samoina ihmisinä. Eli he olisivat samoja tyyppejä ilman niitä muutamaa ärsyttävää tapaa. Anteeksianto on tässä kontekstissa hyvin järkevä asia. Henkilö saa anteeksi koska tekijä, katuja ja tekojen korjaaja ovat sama ihminen. Mutta jos ihmisyys jaetaan kahtia, syntyy "tabula rasa" -tilanne. Menneet teot on pyyhitty pois, joten anteeksianto tuntuu oudolta. Miksi persoona saisi anteeksi teot jotka joku aivan toinen persoona on tehnyt. Jatkuvuus on siksi tärkeää. Ajatus puhtaalta pöydältä lähteminen ei näin vaikutakaan kovin toimivalta.

Liimana toimiikin siksi katumus - joka vaatii muistia kuten Enden romaani muistuttaa ; Totaalisen irtioton sijasta aito katumus ja muisti menneisyydestä johtaa siihen että vanhaa minää ei totaalisesti toiseuteta. Nietzschen yli-ihmiselle katumus on heikkoutta. Fundamentalisteille synnintunto ja katumus taas on olennaisesti mukana. Näin uskoisin että heillä katumuksen ja muistamisen linkki on mukana. He ovat sama ihminen, vaikka eriyttävätkin menneisyyttänsä kovilla leimakirveillä jotka eivät tuota samastumiskokemuksia niille jotka nyt elävät elämää jota uskova menneisyydessään kertoo eläneensä. Tämä kertoo siitä että osa unohdetaan ja kaduttavien seikkojen sijasta muisti karsiikin ne positiiviset asiat. Se on hieman kuin jos Bastian olisi Enden romaanissa unohtanut olleensa "ullakkomaailmasaan" kiltti ja rauhallinen poika, ja muistaisi vain läskinsä, silmälasinsa ja ylenmääräisen säälittävyytensä. Katumuksen sijasta on olemassa jokin toinen liima menneisyyteen. Se lienee ylpeys.

Katumuspakko

Viime päivinä uutisoinnissa on kirjoitettu Paavo Lipposesta. Prosessi alkoi siitä kun "Aamulehti" esitti hänen lyöneen uskonnonopettajaansa. Lipposesta Aamulehteä "johdetaan pimeyden ytimestä" ja hän kiisti teon ja vaati anteeksipyyntöä - jonka sitten saikin, eli "Aamulehti" tunnusti töpeksineensä ja liioitelleensa. Lopulta kokonaistilanteeksi paljastui se, että Lipponen oli loukkaantunut siitä että oli kokenut veljensä väärinkohdelluksi uskonnonopettajan puolelta. Ja hän oli ollut sen verran ärhäkkä puolustaessaan veljensä oikeuksia että uskonnonopettaja oli pelästynyt. Seurauksena oli kaksi tuntia jälki-istuntoa sopimattomasta käytöksestä. Kukaan ei lyönyt ketään, mutta Paavo Lipposen kielenkäyttö ja toiminta - muutenkin kuin tämän tapauksen yhteydessä - on siitä erikoista että hän selvästi kokee olevansa oikeuden asialla. Mutta hänen ärhäkkyytensä tuntuu aina jotenkin pilaavan tämän ja lopputuloksena on jonkinlainen ylilyönti.

Koen tässä tietysti syvää samastumista Lipposta kohtaan. Jopa valitettavassa määrin. Joudun yllättävän usein ihmettelemään sitä miten moraaliset tuntemukset ovat ilmiselviä ja voimakkaita. Mutta miten niiden toteuttaminen johtaa usein epämoraalisuuteen. Oikeudenmukaisuus on siis samanaikaisesti sekä "helppoa ja luontevaa" että "vaikeaa ja haastavaa". Toivon että en ole tämän asian kanssa yksin. Sillä seuraava on yritys avata hieman sitä, miksi näin on

Rikollisten rankaisemista lähestytään yleensä neljää elementtiä käyttäen:
1: Kostokeskeinen näkemys hakee rangaistuksen suoraa kompensaationa. Pahantekijän on kärsittävä ja uhrauduttava koska hän on tuottanut kärsimystä ja uhrannut toisen ihmisen oikeuksia. Näin rangaistus on vastavuoroisuutta ja tilien tasaamista.
2: Suojelukeskeinen näkemys taas korostaa sitä että rangaistus ennaltaehkäisee jo ennen rikoksen tekoa - ja toisaalta suojelee yhteiskuntaa tekojen uusimiselta ainakin sen aikaa kun tekijä on vankilassa.
3: Katumuksenherätysnäkemyksen mukaan rangaistuksen funktio on herättää tekijä katumaan tekoaan. Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi Adam Smith teoksessaan "The Theory of Moral Sentiments" ; Hänestä kostamisen sijasta rangaistus kasvattaa rikoksentekijän tajuamaan tekonsa ja tästä seuraa moraalinen herääminen jossa tekijä tiedostaa että hänen uhrinsa ei ansainnut sitä tekijä hän uhrille teki. Tekijä samastuu tällöin uhriin.
4: Uudelleenrakentamisnäkemyksen mukaan rangaistuksen ei tarvitse tehdä muuta kuin kasvattaa ihmiset kohti yhteiskuntakelpoisuutta. Tällöin rangaistuksen kiusaamiselementit ovat hyvinkin rajoitettuja ja rangaistus tuntuu varsin leppoisalta.

Yleisesti ottaen seuraavat neljä kohtaa ovat tietysti kaikilla ihmisillä jossain määrin mukana. Esimerkiksi ihminen joka korostaa katumuksenherättämistä tuntee helposti silti kolkuttelua siitä että rangaistukset eivät ole riittävän voimakkaita. Toisaalta olen havainnut että lista on itse asiassa hierarkinen. On luontevaa ja helppoa kokea kostonhimoa, ja noustakseen suojelutasolle olisi taisteltava ja opeteltava. Syynä on varmasti se, että rangaistuksen abstraktiotaso nousee ; Se muuttuu jokaisella askeleella symbolisemmaksi ja vaikutuksiltaan epäsuoremmaksi.
1: Konkreettisuustaso ei kuitenkaan suoranaisesti laske. Kaikki nämä aspektit todella vaikuttavat todellisuudessa. Ihminen on totisesti symboleja käyttävä eläin! Itse asiassa voidaan jopa esittää että hierarkiassa toiminnan konkreettisuus kasvaa vaikka idea muuttuukin epäsuoremmaksi. Näin kostaminen on abstrakti sosiaalisuuden idea jota puolustetaan käytännön tason epäsosiaalisuudella. Suojelussa ajatellaan yhteisöä edelläolevaa laajemmin mutta ollaan epäsosiaalisia tekijälle. Katumuksenherättämisessä taas halutaan toisessa herättää pahoja tunteita joka on sekin jonkin asteen epäsosiaalisuutta jota tehdään sosiaalisuuden nimissä.

Tämä abstraktius näkyy myös muuten. Olen huomannut että omaa itseä ja tuttuja koskevissa rikostilanteissa on kiipeäminen paljon vaikeampaa. Kostonhimoa vastaan täytyy suorastaan taistella, että se ei menisi kostonhimossa rypemiseen - tai vielä pahempaa, itse kostamisen aktioon. Rangaistuksessa on siis mukana hyvinkin voimakkaasti ex poste/ex ante -epäjatkuvuus. Tämä voi viitata siihen että ylemmille abstraktiotasoille nousevat ajattelevat ihmiskuntaa, kun taas yleisemmin kostonhimoiset ihmiset samastuvat joko suoraan rikoksen uhriin tai hänen omaisiinsa.
1: Samastumiskeskeisyys voi näkyä myös siinä miten he kritisoivat muita. He "hyysäävät rikollisia", ja "koettavat ymmärtää rikollisia". He itse samastuvat uhriin ja näkevät toiset kulmat helposti samastumisen kautta ja selittävät ne siksi samastumisena rikolliseen. Kuten aina silloin kun kritiikki muuttuu moitteeksi, niin käy tässäkin. ~ Olkiukko -argumenttivirhe kertoo likimain aina jotain tekijästään, ja kuvaakin aina jotenkin enemmän moittijaa kuin moitittua. Tämä paljastaa asioita kriitikosta, samastumisfiksoituminen on skeeman projisoimista. Koska vastustaja ei tätä skeemaa käytä perusteluissaan se on tietysti peräisin kriitikolta.

Kostonhimoiset ihmiset voivat siksi hyvinkin solidaarisesti ajatella itsensä toisen asemaan. Tämä voi tuntua ensivilkaisulla erikoiselta, mutta jotenkin luulen että tämä on asiallisempi tie selittää kostonhimo kuin vain katsoa että jotkut ihmiset nyt vaan ovat epämoraalisia ja vihaisia. (Ja kenties teen tämän siksi että olen itse vihainen ja epämoraalinen ja haluan naamioida tämän.)

Usein ihmisen keskittymisen tietylle tasolle nähdään siinä mitä moraalikäsityksiä vastaan hän kritisoi. Esimerkiksi Spinoza kuvaa kirjassaan "Etiikka" miten katumus ei ole ollenkaan hyve. Hänestä katuja on kaksinkertaisesti onneton koska hän on ensin tehnyt pahaa ja sitten sen lisäksi tuottaa vielä itselleen kärsimystä. Spinoza korostaa sitä että ihminen voi muuttaa tapojaan pelkästään tiedostamalla toimivansa väärin ja olematta tekemättä niitä uudestaan. Monista tämä tuntuu siltä kuin rikos nähtäisiin pelkästään erehdyksenä ja epäonnistumisena. Että rikollinen tarvitsee harjoitusta. Mutta kun muistamme että kostamisen aktiokin kumpuaa luonteen häijyyden sijasta samastumisesta - joka kummuttaa sen häijyyden ja tätä koetaan ansaituksi häijyydeksi ja sitten sitä saadaan kuulla kunniansa kunnian asiantuntijalta - on selvää että erehtymistilanne on mahdollinen. Tämä muistuttaakin myös kostamisen vaaroista : Niin voimakas ja ihana asia kuin kostaminen aktiona onkin, on siitä helposti seurauksena se, että rankaisija muuttaa itsensä rikolliseksi joka hänen omalla logiikallaan ansaitsee vastakoston.

Toki muutkin, kuten Michel de Montaigne, ovat kuvanneet katumusta mielestäni hyvin osuvasti. Hänestä katumusta kohdistetaan tekoihin jotka on tehty heikkoudesta. Näin katumus on vain jotain joka taistelee oikkuja vastaan ; Katumus on varattu pikaistuksen ja lyhythetkisen (mahdollisesti humalaisen) intohimon teoille. Hän ei kuitenkaan korostanut eheytymistä Spinozan tapaan. Montaigne pelkästään kriittisellä kulmallaan viehättää minua tunnetasolla paljon voimakkaammin kuin Spinoza - joka sentään esittää napakan vaihtoehtoisen teorian kritisoimalleen asialle, jota pitäisi pitää vähintään ansiona.

Tässä hierarkiassa onkin mukana myös sellainen omituinen piirre, että kun kiipeämisessä on onnistunut, alkaa alemmalla tasolla tapahtuva vaikuttamaan helposti jollain tavalla barbaariselta. Niissä on ikään kuin alkukantaista vetovoimaa. Näin Nietzsche kuvaakin "Näin puhui Zarahustrassa" yli-ihmisen erilaisen moraalikäsityksen suhdetta ali-ihmiseen. Herramoraali on orjamoraalia seuraavalle vierasta, mutta kun nousussa ollaan onnistuttu päästään seuraavaan kuvaukseen "Kaikki olennot ovat tähän asti luoneet jotakin itseänsä korkeampaa: ja tekö tahdotte olla tämän suuren vuoksen pakovesi ja ennemmin taantua vaikka eläimeksi, kuin voittaa ihmisen? Mikä ihminen on apinalle? Naurun ja tuskallisen häpeän aihe. Ja juuri se pitää ihmisen olla yli-ihmiselle: naurun tai tuskallisen häpeän aihe." Kostamisen kulttuuri tuntuukin sivistysvaltioista käsin barbaarisuudessaan jopa karmivalta, mutta kuitenkin jonain joka ymmärretään. Tämä heikkous on potentiaalina itsessäkin, ja tämä voi herättää häpeäntunteita silloin kun sen yli ei pääse niin että sille kykenisi nauramaan.

Olenkin siksi itse jäänyt melko napakasti pääasiassa 2 -tasolle tunnetason rangaistuskäsityksessäni.
1: En kykene näkemään katumuksessa mitään sellaista erinomaisuutta että minun kannattaisi kohota sille tasolle. Näen katumuspakossa lähinnä epäsosiaalisuutta. Se asetetaan ikään kuin velvollisuudeksi. Kuitenkin yhteiskunnan muutos vaatii pelkän toiminnan muuttamisen. Ja ilman tätä vaihetta on luultavasti vaikeaa ponnistaa siihen eheyttämisen maailmankuvan tasolle, jolla Spinoza loikkii.
2: Moitin sekä kostoa että katumusta. Kuvaan usein koston viehättävän minua ja katumuksen olevan tunnetasolla etäinen ja vieras. Tämä näyttää että teen irtiottoa näihin. Ylöspäinkiipiminen on kuitenkin vieraampi, koska sitä ei ole ikään kuin itse tuntenut. Alkeellisempi taso on sen sijaan hyvinkin tuttu ja koettu. Näin kritiikissäkin korostuu helposti nimen omaan se, että oma nykyinen skeema toimii pohjana johon verrattuna katumus on hankala.

Lienenkin siksi useiden ihmisten silmiin moraalikäsityksineni varsin barbaarinen ja suoraviivainen. Tässä mielessä minä ja Paavo Lipponen olemme kesken. Se lienee inhimillistä.

---

Kirjoittaja on kaunakepulainen korkkiruuvijuntti. Tämä on syytä kertoa ihan siksi että tätä ei nähtäisi poliittisena nuoleskeluna tai oman poliittisen kannatuksen esittelemisenä.

Katuja-tallaaja

Lueskelin ja huomasin miten yksi "Uncommon Descentiin" kirjoittaja esittää kääntymiskertomuksen omasta elämästään. Hän kuvaa menneisyyttään "I was not just an ordinary, garden-variety atheist, but a really obnoxious, nasty, self-aggrandizing, pathetically prideful atheist like Dawkins. I prided myself in using my intellectual capacities in an attempt to destroy any belief that materialism cannot explain everything." sittemmin hän kääntyi. Ja vaikka kuten "Sandwalkissa" vihjattiinkin (faktuaalisesti), että hänen luonteenpiirteensä ovat muuten pysyneet samana - eli nykyisin hän uskoo että teistinen realismi selittää kaiken ja hän on vain vihainen jos joku väittää että teistinen realismi ei selitäkkään kaikkea - kääntyjä itse korostaa muutosta ja sen suuruutta. (Asenne näkyy kohteliaissa sanavalinnoissa, jotka hän nostaa esiin sopivasti nimiä mainiten.)

Tämänlaiset kääntymiskertomukset ovat yleisiä ja olennainen osa fundamentalismia ; Vaikka yhteiskuntamme on kristillinen ja ateistit vähemmistönä, ei koskaan kohdata tarinaa jossa korostettaisiin sitä, että oltaisiin oltu aina kristittyjä. Jos ihmisen historian takana ei ole ateismia, niin sitten jotain muuta kaduttavaa, kuten alkoholismia. Taustalla on ajatus siitä, että uskonratkaisu on erityisen tärkeä. Lapsikastetta ei pidetä niin relevanttina, koska uskonvalinta on tärkeää. Siksi fundamentalistejen parissa onkin käsite uudelleensyntynyt kristitty. Tämä uudelleensyntyminen vaatii tietysti irtiottoa vanhaan itseen. Tämä tarkoittaa jonkinlaisen katumusminän rakentamista. Ilman katumusminää ei ole uudelleensyntymistä, joten ei ole ihmeellistä että jokaiselta sellainen löytyy. Ja jos sellaista ei löydy, sellainen tehdään.
1: Siksi selittyy se, miksi esimerkiksi "Uncommon Descentissä" esiintyvä kääntymiskertomus vaikuttaa omituiselta. Ei siksi että "emme ole uskontoa vaan tiedettä ID -piirit" levittävät tämänlaista päätiedotuskanavassaan. Koska kaikki ihmetys katoaa jos vain tiedämme että ID on troijan hevonen kreationismille, jolloin tämänlaisia pitää suorastaan odottaa. Outouden tunne tulee siitä, että vaikka hän väittää olleensa vahvasti ateisti, hän kuitenkin esittää ateisti-itsensä sellaisena että ateismissa ei tunnu olevan mitään sellaista mitä ketkään "olen ateisti" -ihmiset ateismissa näkevät ; Hän vaikuttaa olleen erikoisen vakuuttunut siihen mitä Raamattu ja uskovaiset sanovat. "No one, not even the most devoted atheist, denies that the Bible is the most influential book ever written. So, what is the most important verse in this most important book?" johtaaa siihen, että ateisti ottaakin yht'äkkiä "Raamatun" kirjaimellisena totuutena ja käsittelee sitä sen mukaan. Sama ongelma näyttää olevan Lewikselläkin.

Kääntymiskertomuksilla on takanaan myös vankka perinne. Augustinus kuvasi opiskeluaikaansa, jolloin hän harjoitti kaikenlaista seksuaalista hurjastelua. Tähän menneisyyteen hän sitten ottaa etäisyyttä. Hän otti irtioton vanhasta minästään. Mielenkiintoista on se, mikä on ollut tekojen intention suhde etiikkaan. Hän kertoo nuoruuden synneistään "Syntini oli sitäkin vaikeammin parannettavissa, koska en pitänyt itseäni syntisenä." Augustinus korosti tässä sitä, että pahat teot ovat epäkristillisiä tekoja, eikä se että ihminen ei tiedä tekevänsä syntiä eikä siksi koe itseään rikolliseksi ei ole mikään vapautus synnistä. Augustinus toimiikin siksi eräänlaisena tarinan esimerkkinä ja mallina, jota toistamalla ihmiset sitten saavat itselleen pyhimysmäisyyttä ja osoittava seuraavansa nöyrää kristillisyyttä. (Mikään ei tietysti niissä piireissä ole isompi ylpeydenaihe.)

Augustinus tuo mieleen vahvasti mielikuvia Nussbaumista. Hän kun korosti että katumus syntyy omien ihanteiden rikkomisesta. Jos ihminen itse hyväksyy asian, hän ei koe syyllisyyttä. Jos joku ulkopuolinen moittii tälläisestä, seurauksena voi olla loukkaantuminen, raivostuminen, puolustautuminen tai jokin muu vastaava asia. Näin tehdään siksi että asiaa ei koeta hävettävänä. Jopa kunniakulttuureissa julkisen paineen rakentama häpeä perustuu jaettuun kulttuuriin. Samoin kulttien ryhmäpaine toimii vain kultin sisällä, sisälle se näkyy hyvyyden ja eheyden puolustamisena ja etääntymisenä ulkopuolisen maailman pahuudesta. Ulkopuolelle se näyttäytyy van karmivana ja niljakkaana. Tätä kautta Augustinuksen syyllisyys onkin kristillisyyden aikaansaama. Ja juuri tämän vuoksi se varmasti olikin "vaikeasti parannettavaa syntiä" ; Pitää ensin astua kulttuuriin sisälle jotta voisi kokea sen syyllisyyden.

Uudelleensyntymistematiikka kuitenkin etäännyttää vanhan minän. Kun kristitty uudelleensyntyy, hän ikään kuin esittää että hän on tehnyt enemmän kuin vain korjannut joitain virheitä toimissaan - kuten jotkut ihmiset tekevätkin kun katuvat virheitään. He esittävät että koko heidän elämänsä ja olemuksensa on oleellisesti erilainen. Näin tavallaan esitetään että vanhan elämän synnit ovat menneisyyttä ja irrallaan nykyisyydestä. Tätä kautta mukaan tulee voimakas vallankäytöllinen elementti, jossa ihmisten tunnustukselliset kielenkannat herätellään kertomalla tunnustuksia omasta elämästä. Tällöin toisten on helpompi tunnustaa virheitään. Tästä saadaan asevarustelua, jossa toinen saadaan tunnustamaan nykyelämäänsä ja nykyidentiteettiään koskevia virheitä, kun itse tunnustetaan vain oman nykyisen identiteetin kannalta epärelevantteja virheitä, ja sen sijaan tunnustetaan virheitä joista on jo irtauduttu ja joilla ei ole vaikutusta nykyiseen identiteettiin.

Katumusminä on tietysti tärkeä koska uskonnossa on taustalla anteeksiannon ja armon korostuminen. Jos ei olisi kaduttavaa, nämä menettäisivät merkityksensä. Siksi onkin vakavana riskinä että katumusta ylikorostetaan jotta armolle saataisiin merkitystä. Tämä johtaa syyllistämiseen. - Ja tästä uskontoa usein syytetäänkin. - Armeliaisuuteen jota kristityt esittävät tässä tilanteessa voidaankin hakea ymmärrystä Aristoteleeltä. Hänen "Retoriikkansa" pitää sisällään kohdan, jossa hän selittää että ihmiset ovat avomielisiä ja lempeitä ja armeliaita anteeksipyytäjiä vastaan, koska anteeksipyynnössä on sosiaalinen hierarkia. Anteeksipyytäjä asettautuu vapaaehtoisesti alempiarvoiseksi. Tätä kautta vaatiessaan ihmisiä olemaan katuvaisia ja pyytämään anteeksi saadaan mukaan teema jossa itse asiassa vaaditaan alempiarvoisuutta instituutiolle. Anteeksianto on ikään kuin pieni lahja siitä että alistuu vallan alle.

Katumukseen liittyy vahvasti myös halveksinta. Jos kadun jotain tekoani, pidän tekoa jollain tavalla halveksittavana ja inhottavana. Jos esitän nousseeni tästä yli, esitän olevani parempi ihminen kuin ennen olin.

Näin onkin mielenkiintoista, että kääntymiskertomuksiin liittyvä, aika yleinen, julistusstrategia onkin nimen omaan kuulijoiden syyllisyydentunteiden lietsominen, joten oma kääntymiskertomus käännyttämisstrategiana on itse asiassa aina jonkinlainen loukkaus jotain ihmisryhmää kohtaan jota se kääntyneen julistajan "entinen minä" ikään kuin edustaa. Kääntymiskertomuksessa halutaan kasvattaa synnintuntoa kuulijassa, herättää katumusta, ja tarinan keinoina on joko syyttäminen tai syyllistäminen. Ja joskus ne ovat provokatiivisiakin. Näin ollen nämä vanhan häpeäminän esittelykertomukset ovat aggressiivisia tarinoita jossa itse asiassa ajetaan sitä että vastapuolelle tulisi paha mieli, se loukkaantuisi tai muuten vain pahoittaisi mielensä. Näin tarina on itse asiassa melko aggressiivinen - silloinkin kun sitä ei esitetä "Uncommon Descendin" tapaan heitellen herjoja sille "entisen minän edustamalle ideologialle" (oikein leimattavan ideologian nimekäs edustaja nimi mainiten).

Moni tietysti esittää että kääntymiskertomuksen luonne olisi erityisen ystävällinen, koska siinä on esitetty että "olen ollut kuin sinä", ja tämän samastumisen kautta haettaisiin yhteinen pohja josta sitten ponnistettaisiin. Kuitenkin käytännössä tämä ihanne ei todellakaan ole asian nimi. Kääntymiskertomukset ovat pseudoystävällisiä -ne joko tiedetään rakenteeltaan loukkaaviksi tai sitten ollaan sosiaalisesti aivan tampioita ja täysin kyvyttömiä asettumaan käännytettävän kuulijan asemaan. Tarinoissa nimittäin kuvastuu usein varsin olkiukkomainen kuva siitä mitä käännytettävän elämä on;
1: Yksi vallitsevista ajatuksista on "elin vain materialle" tai "olin viinaan menevä". Niissä kuvastuu ennen kaikkea asennevammainen perusoletus että ateisti on automaattisesti pinnallinen hedonisti ja altis hedonistiselle elämänhallinnan puutteelle -johon harva ateisti kuitenkin ajautuu.
2: Mukana on myös jonkin verran homo religiosus -ajatuksen värittämiä kertomuksia. Silloin ajatellaan että ennen kääntymistäkin on tiedetty oikeaksi mutta kielletty uskonnon ydin ja vihattu tätä. Silloin korostuu esimerkiksi "sarjabilettäminen", jossa hedonismin sijasta korostuu halu ikään kuin peittää humalan jälkeisen sekoilun tuottama häpeä juomalla lisää viinaa. Tai miten katumusta yritetään peittää ostamalla asioita. Itse asiassa kääntymiskertomus tässä tapauksessa onkin enemmän kuin samastumista. Se sisältää "samanlaisuuteen tuomitsevan" väitteen jossa kääntynyt esittää että "tiedän mitä oikeasti pohjimmiltaan ajattelet ja tunnet". Tässä mennään ajatuksenluvun yli, ja kertoja väittää tietävänsä käännytettävästä enemmän kuin käännytettävä itse. Tarina sisältää väitteen että jos käännytettävä ei samastu, se johtuu siitä että hän kiistää aidot tunteensa ja peittää ne väliaikaisesti pinnallisuudella ja kiistää tilansa.)
___2.1: Tässäkin tapauksessa homo religiosus -ajatus luo ympärilleen sitä kammottavaa yksisilmäisyyttä, mitä se tavallisestikin luo. ~ Kokemukseni mukaan homo religiosuksen kannattaminen on vähän kuin kannattaisi arjalaiskeskeistä rotuopillista natsismia, jossa ei tuomita juutalaisia vaan uskonnottomia. Se näyttää ilmenevän oikeutuksena pitää uskonnottomia pidetään säälittävinä tai halveksittavina puoli-ihmisinä. Tämä ei ihmetytä, koska by definition tässä itse asiassa pidetään uskonnottomuutta perversiona ja luonnollisesta tilasta etääntyneinä.

Näin siinä missä perinteinen lähetyskäsky voi olla sosiaalinen ja yhdistävä, on kääntymiskertomus epäsosiaalisuutta jossa ideologia nostetaan ihmisyyden yli. Kääntymiskertomuksissa on kysymys ennen kaikkea vihollissuhteesta. Sellaisesta, jossa vain oma ideologia on tärkeä, ja jos toinen ei koe tekevänsä mitään väärää ja pahoittaa mielensä hyökkäävyydestä ja loukkaavuudesta, hänen syntinsä katsotaan vain vaikeasti parannettavaksi. Mikä taas johtaa helposti julistajan aggressivisoitumiseen entisestään.

---

Tästä ei tietysti saisi puhua, koska muita loukkaavien loukkaaminen kertoen omista tunteista, vaikka siitä miten itse loukkaantuu niistä toisten loukkaavista lausunnoista, on tietysti toiselle kerrottuna kovin loukkaavaa. Kirjoittaja on kuitenkin tunnustuksellisesti kusipää ja jättää moraalisen parempitieto-ylemmyydentunteen itsepettäjille.

Miehistä, tosimiehistä, skottimiehistä - ja ei todellisista miehistä

"Takkiraudassa" oli blogaus otsikolla "Yksikään todellinen kristitty". Se analysoi mielekkäästi No True Scotsman -argumentaatiovirheen ja siihen viittaavien päättelyiden rakennetta käyttämällä esimerkkinä Breivikiä. Tätä kautta mietitään milloin voidaan sanoa onko joku kristitty vai eikö ole oikea kristitty
1: Taustalla on se, että Breivik kutsuu itseään kristityksi, ja jotkut tahot ovat kritisoineet että Breivik oli kristitty ja osa kristillisen perinteen jatkumoa. Monet kristityt ovat loukkaantuneet ja muistuttaneet että Breivik ei ollut todellinen kristitty. Ja tätä on muistetttu rinnastaa argumenttivirheeseen No True Scotsman. Tämä takkiraudan kirjoitus kyseenalaistaa tämän No True Scotsman -kohdan. Erimielinen dialogi on hauskaa, ja päätin osallistua tähän sepeämismyllyyn ja tämä blogaus onkin reaktion reaktio ties monenteen iteraatioon.

Analyysi kuvastaa mainiosti sitä, miten joskus voidaan sanoa että kyseessä on virheargumentti ja milloin ei. Asia tiivistyy siihen että "Silloin, kun B on A:n attribuutti (ominaisuus) joka ei vaikuta itse substanssiin, niin kyseessä on virhepäätelmä. Mutta jos B on A:n kriteeri (määritelmä) joka vaikuttaa siis substanssiin, niin tällöin päätelmä on validi." Näin esimerkiksi puukottava pasifisti on jotain josta voidaan sanoa että "ei ole todellinen pasifisti" -vaikka hän kuinka väittäisi itse olevansa pasifisti, koska pasifistin kriteeri on olla väkivallaton. Tämä rajaus onkin hyvä muistaa. Sillä jos näin ei olisi, ei kaksinaamaisuutta olisi oikein mahdollista olla. Joskus on perusteltua sanoa että joku on kaksinaismoralisti. Ja Takkirauta näyttää milloin se onnistuu.

Takkirauta jatkaa seuraavaksi Breivikin määrittelyä. Hänestä Breivik ei ole "todellinen kristitty" koska "Jokaisessa uskonnossa on joitakin perusdogmeja ja uskonkappaleita, joista ei tingitä ja jotka jokaisen uskovan on tunnustettava. Kristinuskossa sellaisina on yleisesti pidetty rakkauden kaksoiskäskyä, kultaista sääntöä, seitsemää Nooan lakia ja kymmentä käskyä. Kolminaisuusopin katsotaan sisältyvän ensimmäiseen käskyyn sillä perusteella, että elohim on kollektiivimuoto - maskuliinin monikko sanasta eloah. Kun tutkimme ABB:n toimintaa ja hänen lausuntojaan, niin voidaan helposti todeta, että hän on rikkonut kaikkia perusdogmeja vastaan."

Päätelmä näyttää varsin sujuvalta. Kuitenkin tosiasiassa asia on kaikkea muuta kuin noin yksinkertainen. Usein on vaikeaa sanoa mikä on attribuutti ja mikä on kriteeri. Otetaan esimerkiksi skottimies. Kuvitellaan että meillä on joku joka sanoo että "Jokainen skottimies käyttää kilttiä eikä sen alla mitään". Sitten tähän löytyy vastaesimerkkinä Edinburghilainen miespuolinen skotlannin kansalainen joka käyttää housuja ja alushousuja. Kriitikko voi sanoa että "Hän ei ole todellinen skotti". Tämä voidaan nähdä siten että hän korostaa että hänellä on ollut skottimiehestä eri määritelmä ; Hän viittaa sukupuolen ja kansalaisuuden sijasta historialliseen perinteeseen ja sitä kunnioittavaan.

Tilanne on argumenttivirhe riippuen siitä onko skottimies määritelty kansalaisuuden kautta, vai onko määritelmässä historiallinen ihannehahmo. Tämä taas riippuu siitä, mikä on sanan käyttötilanne. Tämä on siitä olennaista että filosofiassa termit määritellään usein erikseen kirjoitelman alussa, jotta monitulkintaisuutta voitaisiin poistaa. Näin tutkielmalle syntyy tietysti myös laajempi konsepti ja esimerkiksi skottimiestutkimus ei aina ole sellainen että sen voi liittää toiseen skottimiestutkimukseen, koska ensimmäisessä (esim tilastoja) on voitu hankkia skotlannin kansalaisilta joilla on penis ja toisessa on ollut "tosiskotit" jotka eivät ole sidottuja aikaan ja paikkaan ja kansallisuuteen vaan jotka vain kantavat kilttiä (miesminihame) - ja mahdollisesti soittavat säkkipilliä (muuten vaan pirullinen keksintö).

Tämä on hyvin yleinen asia. Esimerkiksi Suomessa asia on niin yleinen että on tarpeen puhua "miehistä" ja "tosimiehistä", joista jälkimmäinen kuvaa juuri sitä että tässä on jotain piirteitä joille voi löytää miehisiä sukupuolielimiä kantavista vastaesimerkkejä. Heidän vain kuvataan olevan "ei tosimiehiä". Rakenne on hyvin samantapainen kuin sanoa että "mies syö makkaraa, kannattaa kotia uskontoa ja isänmaata, ei laita hametta päälleen vaan menee armeijaan" ja kun tästä löytyy vastaesimerkkejä - Kuten eräs tuntemani lempinimellä "Andy" tunnettu tyyppi, joka todellakin rikkoo jokaista yllä olevaa kohtaa- sanotaan että hän "ei ole todellinen mies".

Kristillisyyden kohdalla ongelma on samanlainen. Takkirauta kiertää ongelman lyömällä kristillisyyden määritelmän lukkoon tavalla jossa korostuu teologinen korrektius ja dogmien seuraamisessa onnistuminen. Kuitenkin tämä lähestymistapa on kristillisyydessä aika kerettiläinen. Sillä kristillisyys korostaa yleisesti ottaen armon konseptin tärkeyttä. Armoa taas tarvitaan koska jokaisen ihmisen toimet ovat ristiriidassa jonkun säännön ja ohjeen kanssa.

Kristinusko itse asiassa korostaa syntisyyden käsitettä tavalla jossa joka ikisen ihmisen kerrotaan rikkovan käskyjä. Esimerkiksi Takkiraudan rakkauden kaksoiskäskyn rikkominen tapahtuu ihmisille usein, sitä tulee äryttyä ja rakkauskin unohtuu. Tässä mielessä todellisessa maailmassa ei olisi yhtään ainutta kristittyä. Tällöin on hyvä huomata, että moni kristitty loukkaantuu ja ottaa itseensä. He ovat kuitenkin rikkoneet rakkauden kaksoiskäskyä, joten he ovat ristiriidassa uskon perusdogmien kanssa. Silloin heidän ei tulisi ottaa opikseen koska he ovat nimikristittyjä eivätkä oikeita kristittyjä.
1: Mielenkiintoista kyllä, minet fundamentalistit ymmärtävät että maailmassa on vähän kristittyjä. He korostavat esimerkiksi että valtionkirkkomme ei ole muuta kuin nimikristillisyyttä koska sen parissa on naispappeja ja homoseksuaalejakin yritetään ymmärtää. He korostavat että nimikristillisyys ei riitä. He myös myöntävät olevansa syntisiä. Tätä kautta he myöntävät että he rikkovat tärkeitä normeja vastaan. Ero jota he korostavat on sisäinen, katumus. Ja tämän ongelma on se, että subjektiivinen ei ole objektiivista ; Se, katuuko Breivik tekoaan on Breivikin sisäinen tila on tavallaan "Hänen ja Jumalan välinen asia". Minä en voi tietää sitä, eikä takkirautakaan. Tätä kautta koko keskustelu "ei todellinen kristitty" -käsitteestä katoaa mahdottomuuteen. Ei ole perusteltua sanoa että "hän ei ole aito kristitty". Mutta ei myöskään että "hän on kristitty".

Tässä on toki lieventäviä näkemyksiä. Esimerkiksi monesti korostetaan vapaan valinnan ja aktiivisen synninteon roolia. Näin erotetaan tilanne jossa ihminen näkee vahingossa pornoa ja saa erektion siitä, että tämä tavoitteellisesti menee pornosivuille ja saa erektion. Kuitenkin tässä pornosivuille meneminen ei lopeta tekijän kristillisyyttä. Päin vastoin, hänet saatetaan syntisen kristityn määritteeseen ja sitten armokonsepti ja sen saavuttaminen ovat seuraavana kuvioissa. Toisin sanoen nämä lievennykset eivät ratkaise ongelmaa.

Samalla dogmien kohdalla on hyvä miettiä myös erehdyksen mahdollisuutta. Esimerkiksi kun keskustlein synnistä erään fundamentalistin kanssa kadulla, hän katsoi että Raamattua ei tarvitse osata ulkoa ja että sen normeja voi rikkoa olematta eikristitty. Ihminen voi hänestä luulla väärin, esimerkiksi että kristillisyys olisi homoseksuaalimyönteistä. Fundamentalistin mukaan Jumala ei pidä tätä tietämättömyyttä vakavana, sen sijaan tietoinen valehtelu asiasta on väärin. Tietämättömiä ei siksi tule tuomita vaan opettaa, eli kun virheeseen törmää, on ensin opetettava ja vasta toiston myötä ottaa vakavampia sävyjä. Tässä ajatuksessa oli minusta jotain hyvin kaunista. Ja se muistuttaa siitä että Breivikin normien rikkominen voi johtua kristillisyyden väärinymmärryksestä, eikä ristiriita tätäkään kautta tarkoittaisi eikristillisyyttä.

Toisin sanoen Takkirauta ei niin yksiselitteisessti kerrokaan että Breivik ei olisi kristitty, vaan että Breivik on syntinen. Kristitty voisi nähdä että Breivik on erehtynyt ja hairahtunut kristitty joka tarvitsee armoa. Kenties helvetilliset teot ansaitsevat helvetin ja Breivik tarvitsee armoa aivan helvetin paljon. Mutta näin asia voidaan silti nähdä. Breivikin kristillisyys ei siis kyseenalaistu niin yksiselitteisesti.

Ja kenties olennaisin asia on se, että kun teologinen korrektius kristillisyydessä johtaa siihen että maailmassa ei ole ollut Jeesuksen jälkeen yhtään "tosi kristittyä" - jokainen heistä on toiminut vähintään joskus ristiriidassa vähintään yhden tärkeän dogmin kanssa. Kuitenkin käytännössä kristillisyys ilmenee ihmisten kautta ; Nämä ihmiset jotka loukkaantuivat ja kokivat Breivikin kristillisyyden korostamisen henkilökohtaisesti koettuna leimakirveellä lyömisenä olivatkin sitä mieltä että he ovat kristittyjä. He voivat näin tehdä koska he ovat määritelleet kristillisyyden sosiologisesti. Silloin kristillisyys määrittyy sen kautta mitä he sanovat olevansa.

Asia on käytännössä niin, että vain sosiologinen määritelmä on tärkeä. Abstrakti kristillisyys ja sen liittäminen aiheeseen on turhaa, koska jos tarkoituksena on suojella yhteiskuntaa etsimällä korrelaatioita tiettyihin ihmisryhmiin, on luontevaa tarkastella esimerkiksi tahoja jotka "kutsuvat itseään kristityiksi" ja jotka liittyvät "jäseninä kristillisiin järjestöihin". Koska näitä, toisin kuin oikeaoppisuutta, voidaan valvoa.

Jos täytätte mun lasini.

Vanhassa Tapio Rautavaaran laulussa "Rosvo -Roope" sanotaan "Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa surullisen tarinan, joll ei oo vertoa." Minä taas laulan "Jos täytätte mun lasini en ala laulamaan." Toiminta on kääntynyt päälaelleen, kukaan ei nykyään halua kuulla yksilöitten surullisia tarinoita baarissa.

Moni uskoo että uskonnoissa on tehty vähän samanlainen täyskäännös: Uskonto ei ole yhtään sama vaan kääntynyt vanhaksi peilikuvakseen. Helvetti, tulikivi, syntisyyden muistuttaminen ja kirkon toiminta moraalisena ohjaajana ja etiikan suunnannäyttäjänä on vaihtunut siihen miten on kivaa, mukavaa ja hyvää elämää olla uskossa.

Usein uskovaiset ja ateistit ovat hyvinkin erimielisiä monista asioista. Tässä on kuitenkin jotain joka näyttää yhdistävän yllättävän paljon. Uskonnon rappioon uskotaan hyvin laajasti. Otan pari esimerkkiä:
1: Jehovan Todistajien "Vartiotorni" (1 kesäkuuta 2010) sisältää laajan teeman "Mitä on tapahtunut synnille". Sen sisällä kauhistellaan sitä miten "Vanhat peruskäsitteet synti, katumus ja sovitus on hylätty, ja suosittua on terapeuttinen puhe itsetunnosta ja itsen rakastamisesta." Syytteen alla on monikulttuurinen yhteiskunta, jossa emmitään ottamaan kantaa siitä mikä on oikein ja mikä väärin, ja että omia näkemyksiä ei tule tuputtaa. Muun uskotaan olevan poliittisesti epäkorrektia. Vartiotornin mukaan tämä on uskonnon hukkaamista ja rivien välistä voi lukea moitetta sensuurista. "Synnintunto on hävinnyt". Lehti tekee jopa seuraavanlaisen rinnastuksen siitä mitä nykyajan ihminen ajattelee: "Sellaiset ihmiset kuin Adolf Hitler ja Josif Stalin ovat saattaneet tehdä syntiä, mutta me muut olemme olosuhteiden uhreja."
2: Suomessa tavallisempaa kristinuskon linjausta seuraava Tuplis lausuu saman asian seuraavasti: "Kirkon tehtävä on näyttää yhteen tiettyyn suuntaan ja toimia suunnannäyttäjänä eikä seurailla lampaan lailla trendejä." Tämä lampaan lailla seurailu on hänestä "kerettiläistä".
3: Täsmälleen saman mielipiteen saa Arhi Kuittisen puolelta: "Saarnojen raaka syntipenkki vaihdettiin nöyrää kansalaista ja kirkon palveluksia käyttävää jäsentä ylistävään armoistuimeen - kun huomattiin yhteiskunnan lipuvan kirkon syyllistävän vallan ulottumattomiin katkerien piispojen näpeistä."

Itseäni tässä kiinnostaa astetta enemmän se, miten moraali on nykykulttuurissa medikalisoitu. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhassa maailmassa syntiä kutsuttiin pahaksi. Sittemmin kulttuurissa on vaikuttanut erilaisia teemoja. Näistä osa maistuu suorastaan Nietzscheläiseltä - hyvä ja paha nähdään valtapelinä ja tätä pidetään pahana asiana. Siksi sen on korvannut psykokulttuuri, jossa psykologian termejä lainaten saadaan tuomita muita ihan vanhaan tapaan. Se, mikä oli ennen pahaa, on nyt sairaus. Syntiaikaan asian poistamista, tietynlaista käytös ja toimintamallia, perusteltiin suojelulla, nyt sairausaikaan sama tehdään parantamiseen vedoten. Sisällöt ovat hyvinkin samoja.
1: Toki jo Platon esitti että eettinen toiminta ja mielenterveys sopivat yhteen, mutta vasta nykymaailmassa toimitaan kuin ne olisivat sama asia. Itseäni on ihmetyttänyt etenkin "jutuissaan vasemmistolaissävytteinen kukkahattutäteily", jossa erilaisista asioista huolestutaan. Nämä aiheet ovat hyvin samanlaisia kuin ne, joita kristinuskon aikana pelättiin. Vaihtaisivat puheensa saman tien synniksi, niin huomaisivat sen miten sairaudeksi tuomitaan yhtä "tyhjästi" kuin syntiaikaankin. Olen toki vinoillut tästäkin aikaisemmin.

Joku uskova toki on yllä olevia vastaan ja muistuttaa että armokin on kristillinen normi. Minä kuitenkin olen pikemminkin muistuttamassa siitä miten terapeutit ovat ikään kuin napanneet vanhoja pappien tehtäviä. Synnintunto on sanana unohduttu. Asenteet ja arvomaailma sen sijaan ovat säilyneet yllättävän vahvasti samoina - ainoastaan termit on vaihdettu.
1: Hamilon "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" jopa näyttää konkreettisiin tapauksiin viitaten miten esimerkiksi kriisiterapiassa käytetään erilaisia symboleja, kuten kynttilöiden sytyttämisiä, tavoilla jotka on lainattu uskonnollisista rituaaleista, ei psykologiankirjoista.

Vanha armo on "hyvää itsetuntoa" ja "onnellisuutta". Uskontojakin on myyty kautta aikoin pelastustoivolla. Tässä kohden ero vanhan ja uuden välillä on toki astetta suurempi kuin "pahuuden" ja "sairauden" välillä. Fantasiat ovat toki "pienentyneet" tai ainakin tulleet konkreettisemmiksi. Olennaista on että samat asiat ovat toivottavia ja vastemielisiä. Toivottavuus vain tuo onnellisuutta ja tervettä mieltä eikä paratiisia. Ja pahuus onnettomuutta, rikkinäistä ja epätyydyttävää elämää eikä ikuista Helvetin piinaa.

Eli uskallan varsin hyvin sanoa että ne, jotka puhuvat synnintunnon katoamisesta, eivät näe käsitteitä kirjaimilta. "Tunto" on ennallaan, ja toimintatavat ja pyrinnöt hyvin samankaltaisia. Määritelmien kirjaimet ja niihin liitetyt tarinat ovat vain muuttaneet muotoa. Käytännön tasolla asioilla ei ole mitään eroa, kaikki ero on epäkonkreettista, tarinallista.

Kirkon ja terapeutin ero on siinä että kirkko täyttää minun lasini (joskin pienen) jos sinne menen. Jos terapeutti antaa minulle brandyä, voisin harkitakin sitä että vierailisin siellä. Mutta en silti kertoisi omaa elämäntarinaa jolle ei ole vertoa. Jätän ripin katolilaisille!