Tämä on helposti ymmärrettävissä identiteetin kautta. Kristillisyys on ikään kuin identiteetti joka otetaan käyttöön. Valitaan että "tämä on minun identiteettini". Identitetti on jotain pysyvää ja se luo ihmisen sisäisen koherentin minäkuvan. Identiteetti on siksi rooli jota ihminen esittää paitsi itselleen, myös muille. Eräässä mielessä se on myös "epänäyttelemisen" eli omana itsenä olemisen polttoainetta. On tärkeää huomata että identiteetti on tässä mielessä pysyvä.
Siinä missä uudelleensyntyminen on kertavalinta ja kertoo selvän tarinan "Olin ennen pakana ja nyt olen kristitty" on ongelmana se, että kun armoa pyydetään vaikka iltarukouksessa kolmen, neljän...tuhannennen... kerran. Kun menneisyyttä pyyhitään ja teot ja identiteetti irrotetaan toisistaan näyttäytyy tämä vakavana uhkana koherentille identiteetille. Tämä herättää kysymyksiä kuten "Jos ihminen uudelleensyntyy uudestaan, onko ensimmäinen kääntyminen valheellinen."
Tämä korostuu kun muistetaan että etenkin fundamentalistiset linjat esittävät että jos luovut kristinuskosta et ole koskaan kristitty ollutkaan ; Heille apostasia on mahdotonta, ei siksi että ihminen olisi vangittu instituutioon vaan koska ihminen joka irtoaa instituutiosta ja Jumalasta ei ole siihen kunnolla koskaan kuulunutkaan vaan on ollut "valheellisesti" mukana.
Tämä johtaa siihen että kristinusko ei ole pohjimmiltaan kevyt vaan raskas uskonto. Hyvin raskas.
Sitä kuitenkin myydään onnellisuuspillerin kaltaisena superterapiana argumenteilla kuten "Nuorten mielenterveys on tärkeä asia. Ennen kouluissa oli aamunavaukset, rukoiltiin ja pyydettiin siunausta. Arvotyhjiö täyttyy aina jollakin. Jos siunausta ei pyydä, niin sitten elämä täyttyy tällaisilla huonoilla asioilla, kuten masennuksella." Kun armokonsepti ja identiteetti otetaan pohjaksi, ei olekaan vaikeaa huomata että sen seurauksena tuonlaiset arvotyhjiöt ovat itse kristityn omakohtainen kokemus. Tämä on se "synnintunto" joka kolkuttaa ja ahdistaa.
Kristinuskon kannalta valitettavasti "arvotyhjiö" ei tarkoita sitä että ihminen kokisi olevansa perisynnin alainen. Kristityt tietävät tämän kun puhuvat häpeämättömyydestä. Heille hirvitys on esimerkiksi homoseksuaali joka ei edes ymmärrä katua pahuuttaan eikä ymmärrä että hänen tekonsa on synti ja iljetys. Synnintunnon puuttuminen on heillä selityksenä. Tämä on olennainen ymmärrettävä asia myös katumusteemassa. Perisynti tarjoaa ihmiselle peruskokemukseksi katumuksen, syyllisyyden erilaisista teoista. Näin armo voi tuoda lohtua tähän. Mutta ulkopuolinen ei koe tätä ahdistusta koska he eivät kannata niitä dogmia jotka rakentavat sen ahdistuksen alun alkaen. ; Terapianaminamina kristinuskoa kauppaavat ovatkin siksi juuri kuten huumediilerit ; He ensin aikaansaavat vaivan jonka parantamiseksi he sitten tarjoavat itseään ratkaisuksi.
Kirjoittaja kykenee näkemään ansioita siinä että valitsee raskaan ja vaikean maailmankuvan ja elämäntavan elettäväksi. Hän hyväksyy myös ajatuksen epäonnistumisen hyväksymisestä, joka asenteena ylikorostuu jos maailmankuvan perusta ei ole varmistettu vaan mahdollisesti epätosi. Hänen negatiivinen peruskokemuksensa ei kuitenkaan ole synnintuntoahdistus vaan vitutus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti