sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Aikamme hirviöt

Kauhuelokuvat nähdään usein "alimpana viihteenä" ; Keskusteluelokuvia ikään kuin arvostetaan suoraan vain muotonsa vuoksi. Kuitenkin on hyvä huomata, että kauhussa monet hahmot heijastavat olennaisesti maailmankuvia. Ne tuovat siksi esiin kritiikkiä tiettyjä maailmankatsomuksia ja asioita kohtaan, ja kritiikillä on tietysti myös toinen puoli ; Ne kertovat mistä asioista ollaan peloissaan.

Tohtori Frankensteinin luoma hirviö voidaan nähdä siksi jonain joka heijastaa teknis-teolliseen maailmaan heijastamiamme kauhukuvia ja pelkoja. Nämä pelot voivat olla aiheellisia tai aiheettomia.

Tämänlaiseen luokkaan voi laittaa myös elokuvan nimeltä "American Psycho". Se ei toki ole teknisesti ottaen ollenkaan kauhuelokuva tai trilleri. Sekin kuitenkin edustaa pinnallisesti katsoen jotain sellaista, jota voisi pitää varsin alhaisena viihteenä. Siinä tapahtuu murhia. Yhdessä kohtauksessa alaston mies juoksee käytävillä moottorisahan kanssa. Ja muuta vastaavaa. Elokuva kuitenkin heijastelee yleisiä pelkoja joita kohdistetaan postmodernismiin. Tämä on myöskin huomattu "piireissä", ja asian huomaamista helpottaa se, että elokuvassa on monia monologeja.

Sillä jos jokin halutaan saada vaikuttamaan sivistyneeltä, kannattaa poistaa kaikki toiminta, etenkin väkivalta ja seksi. Tehdä siitä pitkä jahkaava dialogi. Ja jos haluaa saada illuusion vielä syvemmästä sivistyneisyydestä siitä tehdään monologeja sisältävä. Monologi luo maksimaalisen hienostuneisuusmielikuvan ja kun niitä käyttää taidokkaasti ei elokuvaan välttämättä tarvitse edes laittaa sisältöä. (Edes sitä pientä määrää mitä pinnallisimpiin keskusteluelokuviin tarvitsee laittaa jotta katsoja nielee syötin.) Monologi tuo maksimaalisen toiseuden, elitistisen yksilöllisyyden joka heijastuu tylsyyteen joka johtaa katsojan automaattisesti miettimään että miksi tämä kohtaus on tehty. Ja katsoja keksii jälkikäteen mitä kauneipia viritelmiä mitä tuo kohta tarkoitti. Tekijän ei tarvitse keksiä sitä koska katsoja mielellään tekee tämän hänen puolestaan. ~ Tosin tässä elokuvassa on myös "oikeasti järkeä". Siinä olevat monologit ja dialogit ajavat asiaa ja edistävät elokuvan kulkua ja tukevat sen perusideaa.

Elokuvassa keskiössä on Patric Bateman joka on psykopaatti. Hän on meklari joka elää 1980 -luvulla. Hän on älykäs ja sivistynyt. Hän nauttii musiikista ja osaa analysoida kappaleiden merkityksiä oikeaoppisesti. Hän osaa esittää humaaneja mielipiteitä hyväntekeväisyydestä. Tämä korostaa sitä että vanhan perinteisen modernin maailman sivistyskuvan mukaan hänen täytyisi olla hyveellinen. Mutta koska hän on postmodernin maailman hahmo, hän on kuori. Kaikki edellä mainitut asiat ovat pintaa. Ja paradoksaalisesti pinta on samalla myös erittäin syvää koska sisälläoleva on irrelevanttia.

Perinteinen sivistyskuva jossa tieto tekisi hyveelliseksi ohittuu koska yleisinhimillinen humaani tarina on itse asiassa itsessään "suuri kertomus" joka taas ei sovi postmoderniin maailmaan, joka ei halua määrittää ihmisyyttä minkään kaavan tai yhtenäisen mukaan koska se olisi ihmisen kahlitsemista. (Ei ole tavatonta törmätä postmodernistiin jonka mukaan esimerkiksi YK:n ihmisoikeusjulistukset ovat länsimaista hapatusta ja kulttuuri-imperialismia.) Siksi Batemankin kuvaa itseään kohdassa jossa hän ajautuu yhä syvemmälle hulluuteensa ; "I have all the characteristics of a human being: blood, flesh, skin, hair; but not a single, clear, identifiable emotion, except for greed and disgust. Something horrible is happening inside of me and I don't know why. My nightly bloodlust has overflown into my days. I feel lethal, on the verge of frenzy. I think my mask of sanity is about to slip." Sillä elokuvassa psykopaatti ei synny valmiina. Hän päin vastoin lipuu kohti hulluuttaan. Ja kaikki se mikä modernissa maailmassa nähtiin suojelevana on juuri se elementti joka elokuvassa on tuhoisinta.

Jo elokuvan aluksi selviää että Bateman keskittyy ulkonäkönsä hoitamiseen ; Aamutoimia kuvaavat erilaiset vanhenemista estävät ja ulkonäköä ylläpitävät ja rakentavat tuotteet. Tämä ulkonäkö auttaa häntä "fit in". Bateman kuvaakin itseään elokuvan esittelykohtauksessa jo varsin varhain "There is an idea of a Patrick Bateman; some kind of abstraction. But there is no real me: only an entity, something illusory. And though I can hide my cold gaze, and you can shake my hand and feel flesh gripping yours and maybe you can even sense our lifestyles are probably comparable ... I simply am not there" Ja oikeastaan tämä on kaikki mitä Bateman oikeastaan haluaa. Hän yrittää selvästi olla kuin muut ihmiset. Kuitenkin mitä enemmän hän tekee tätä, sitä enemmän hänen elämänsä rakentuu ulkoisen identiteetin varaan. Käyntikorttien ulkonäöstä kilpaileminen on elämän ja kuoleman kysymys. Tässä maailmassa oikeaan ravintolaan saadut tilaukset määrittävät sinut ja ovat siksi riittävä syy murhaamiseen.

Lisäksi on huomioitavaa että vaikka elokuvassa onkin psykopaattimurhaajan ja poliisin välisiä keskusteluja jotka tuovat miltei automaattisesti mieleen Dostojevskin "Rikos ja rangaistus" -kirjan, elokuvassa ei ole samanlaista syyllisyyden, rangaistuksen ja syyllisyydestä vapautumisen teemaa. Sillä postmodernissa maailmassa syyllisyys on vieraantunyt konsepti. Psykopaatin maailmassa kiinnijääminen on se ongelma. Ja vasta kun kiinnijääminen on varmaa, on syytä tunnustaa koska tämä pienentää tuomiota. ~ Häntä ei kuitenkaan koko elokuvan aikana epäillä "kunnolla". Edes siinä vaiheessa kun hän itse on varma siitä että hän tulee jäämään kiinni, ja soittaa lakimiehelleen tunnustuksen, tätä ei uskota. Syyllisyyttä ei voida epäillä koska mitään kunnollisia motiiveja ei keksitä. (Ja motiivit olisivat syvää luonnetta joka ei postmoderniin hahmossa ilmenny muille kuin vääristävänä tulkintana.) Ja lakimieskin pitää puhelinvastaajaansa saamaa tunnustusta makaaberinä mutta erittäin hauskana vitsinä, ja kun asiaa toistetaan se ei silti muutu uskottavaksi vaan ainoastaan lakkaa olemasta hauska vitsi ja muuttuu epäonnistuneeksi vitsiksi. Tämä itse asiassa korostuu pitkin elokuvaa. Bateman kertoo aivan avoimesti seuraavia lausuntoja kuten "You're a fucking ugly bitch. I want to stab you to death, and then play around with your blood." ja "Not if you want to keep your spleen." Mutta nämä otetaan vitsinä, eikä vakavana asiana. Sillä vakavuus on sekin "suuri kertomus" joka on vierasta.

Tämä korostuu elokuvan viimeisessä sitaatissa ; "There are no more barriers to cross. All I have in common with the uncontrollable and the insane, the vicious and the evil, all the mayhem I have caused and my utter indifference toward it I have now surpassed. My pain is constant and sharp, and I do not hope for a better world for anyone. In fact, I want my pain to be inflicted on others. I want no one to escape. But even after admitting this, there is no catharsis; my punishment continues to elude me, and I gain no deeper knowledge of myself. No new knowledge can be extracted from my telling. This confession has meant nothing."

Tämä on tärkeää koska näin elokuva vihjaa voimakkaasti että yhteiskunta on ongelma ; Postmoderni 80 -luvun rikkaiston juppimaailma oli sellainen että Batemanin kaltainen psykopaatti on sen sisällä ikään kuin näkymätön. Bateman oli yhteiskunta yksilökoossa. Tämä korostuu esimerkiksi elokuvan alkupuolella kun Bateman vielä tappaa "varovaisesti" laitapuolenkulkijoita. Hän keskustelee ja kyselee että miksi nämä eivät yritä tarpeeksi. Kun työpaikka on menetetty, on syynä kodittoman oma epäonnistuminen. Myös se että kukaan ei osaa epäillä että rikas ja sivistynyt voisi murhata kuvastaa sitä miten raha tarjoaa valtaa. Tätä peräti korostaa se, että Bateman ei kohtaa läheskään kaikkia tekemiään murhia. Poliisit ovat kiinnostuneita kadonneesta meklarista jonka kuolema ei ole edes varma. (Toki Bateman on tämän tappanut kirveellä, samalla kun on analysoinut aikansa hittikappaleiden filosofista sisältöä.)

Olen kuitenkin hieman huvittunut siitä että elokuvaa - ja ennen kaikkea kirjaa josta se on tehty - kehutaan usein terävänä todellisuutemme havainnoijana. Tämä tulkinta perustuu kuitenkin sille että postmodernismi olisi kokonaisuutena ehdottomasti totta, että ihminen on sellainen kuin kulttuuri hänen sanoo olevan ; Jos postmodernismin ajama ihmiskuva ei sen sijaan ole totta, se on pikemminkin heijastuma siitä miten ihmset pelkäävät tämänlaisia konsepteja.

Elokuvan taustafilosofia onkin siksi terävänäköisyyden sijasta erittäin moralistinen. Se ajaa peräti perinteistä esimodenia moralismia jossa tarvitaan uskonnon kaltaisia konsepteja koska muuten ihmiset "sortuvat murhaamislinjaan". Esimodernia asennetta voi tietysti sekoittaa postmodernin maailman tosissaanottamiseen varsin helposti, koska molempia niitä kuvaa kulttuurirelativistinen ihmiskuva, jossa ei ole yleisinhimillisyyttä vaan sen sijaan jonkinlainen ihmiskäyttäytyminen jonka muotoilu on se joka on kulttuurin vastuulla. Kulttuuri nähdään tässä aisoissapitäjänä koska muutoin olisimme pohjaltamme kaikki "pikku Batemaneja".

Kiivaana modernistina en voi kuin olla erimielinen ja viitata "lajinmukaiseen käytökseen" jota voi käyttää "jumalattoman eläinihmisen yleisinhimillisyytenä". Tämän valossa "American Psyckoa" teräväksi kehujat puhuvatkin minun silmissäni lähinnä omista ennakkoluuloistaan ja peloistaan. En kykene näkemään elokuvassa sitä terävyyttä mitä siinä toistuvasti nähdään. Se näyttää toki mukavasti tiettyjä postmodernin maailmankuvan omituisuuksia ja tämän analysoinnissa se on erittäinkin taitava. Mutta tästä tupataan vetämään helposti varsin pitkällevietyjä esimoderneja tulkintoja. Kulttuurirelativismista ei jostain syystä haluta luopua. Ja silloin ihminen nähdään aina jonkinlaisena ideologian rakentamana identiteettiolentona. Jonain jossa ei todellakaan ole kuin se pinta, käyttäytymismallit ja muut. Modernistina haluaisin pitää yllä siitä "illuusiosta" että ihmisessä olisi enemmän kuin tämä.
Kirjoittajaa pidetään yleisesti ottaen helvetin kyynisenä ja saatanallisen pessimistisenä ja jumalattoman negatiivisena olentona.

Ei kommentteja: