Itsemurha on teema joka nousee melko usein esiin filosofiassa. Ja asiasta on aina ollut erimielisyyttä. Esimerkiksi Aristoteles oli itsemurhaa vastaan kun taas stoalaiset olivat sitä mieltä että itsemurha oli joskus kunniakas vaihtoehto. Vakiintuneempien ja nykyäänkin vaikuttavien suuntausten kohdalla voidaan esittää karkeasti etä kristillinen traditio vastustaa itsemurhaa kun taas valistushenkiset tahot antavat siihen mahdollisuuden.
Erikoisinta on kenties se, että hyvin usein itsemurhateemassa nostetaan esille sama taustateoria. Velvollisuusetiikka. Sekä vastustavat että myöntävät argumentit nojautuvat siis täsmälleen samaan tausta-ajatustapaan ; Kyseessä ei siis ole siitä että eri lähtökohdat johtaisivat eri tuloksiin, vaan siitä että samat lähtökohdat johtavat eri tuloksiin. Tämänkaltainen on aina hieman hämmentävää. Mutta itsemurhateeman kohdalla se on kuitenkin onneksi melko ymmärrettävä.
Jos esiin nostetaan Immanuel Kant joka kristillisenä vastusti itsemurhaa ja Hume joka valistushenkisenä näki sen periaatteessa mahdollisena. Molemmat käyttivät velvollisuusetiikkaa (deontologia) lähtökohtanaan seuraavalla tavalla:
1: Kantin mukaan itsemurha ei ole moraalisesti sallittua koska se laskisi kannanottona ihmisen eläimen tasolle koska ihminen saa velvollisuuksista itselleen lisäarvoa. (a) Kant korosti sitä miten itsemurha ei ole koskaan asia joka tapahtuu tyhjiössä. Mukana on kolmansia osapuolia. (b) Kant nostaa esille Jumalan säätämän itsesäilytysvaiston, joka on ihmisen velvollisuus. Kantille tämä oli biologinen imperatiivi. Ja kristittynä hän ajatteli että tämä liittää velvollisuuden Jumalaan. Universaali moraalilaki kun viittasi tähän olentoon.
2: Hume taas ajatteli että itsemurha on mahdollinen. Hän otti esille sen että meillä on velvollisuksia muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Ja velvollisuuksia itseämme kohtaan. (a) Hume korosti että riittävä vahingoittaminen ei täyty muiden kohdalla. Toki läheisemme voivat surra, mutta tämä ei ole varsinaista vahingoittamista. Yksilön ei siis kannata elää ja surra itse vain siksi että jotain muuta ärsyttää. (b) Hume korosti myös että itsemurhaa tekevä lakkaa myös tekemästä hyvää yhteiskunnalle, muta Humen näkemyksen mukaan tämäkään ei ollut kunnollinen syy kieltää itsemurha, koska velvollisuudet ovat hänellä aina suhteessa nautittuihin oikeuksiin. Itsemurhaaja ei koe saavansa elämältään - eikä siis myös ympäristöltään - mitään joten velvollisuudetkin kariutuvat tältä osin. Humesta ei ole mitenkään perusteltua vaatia että ihmisen tulisi pienen yhteiskunnan saaman hyödyn vuoksi pakotettu kestämään itse paljon kärsimystä. (c) Ja mitä taas tuli itseä koskeviin velvollisuuksiin, Hume korosti että juuri itsesuojeluvaisto on vahva argumentti jonka vuoksi itsemurhalle täytyy antaa tila. Kun olemme halukkaita säilyttämään elämämme, emme ikään kuin harkitse itsemurhaa riittämättömin syin.
Karkeasti ottaen edellämainitusta nousee esille se, että itsemurhaan ja siihen liittyviin velvollisuuksiin on laskettava seuraavat luokat. (1) Jumalaan kohdistuvat velvollisuudet joissa korostuu se, että Jumala on antanut meille elämän lahjaksi ja päättää siitä ja sen käytöstä meidän puolestamme. (2) Yhteiskuntaa koskevat säännökset joissa muistutetaan että ihmisellä on usein rakentava rooli jonkin toimen tai työn tekemisessä josta on hyötyä kaikille (3) Lähipiiriämme ja rakastamiamme ihmisiä koskevat velvollisuudet, koska työpanoksesi ja palkkasi jäävät kuoltuasi tulematta ja koska kuolemasta seuraa aina myös sosiaalista surua joka voi olla vakavaakin (4) Meitä itseämme koskevat velvollisuudet.
On selvää että esimerkiksi "yksinäinen sairas työttömyyskorvausta nosteleva" onnistuu kiertämään monia velvollisuuskohtia. Ja on selvää että tämänlaisten elementtien osuminen tekee itsemurhasta "ymmärrettävästi haluttavamman vaihtoehdon". Toisin sanoen velvollisuusetiikan yhteiskuntaa ja ihmisiä koskevat velvollisuudet tuntuvat täyttyvän ennen kaikkea kaikilla niillä jotka eivät "noin yleisesti uskottavasti" halua itsemurhaa tehdä in first place. Siksi onkin ymmärrettävää että nimenomaan suhde Jumalaan nousee erityisen merkittäväksi näkemyksen punninnassa.
Jumalaa kohtaan olevat velvollisuudet ovat kuitenkin kaikista heikoimmalla kyseisen argumentin vakuuttavuudessa. Sillä siinä missä miltei kukaan ei kyseenalaista sosiaalisia ja yhteiskunanllisia velvollisuuksia - ja vielä harvempi nykyisessä individualismia palvovassa kulttuurissa ottaisi itseä koskevat velvollisuudet pois kuvioista - Jumala on sen sijaan uskonasia. Näin ollen Jumalaa kohtaan olevat velvollisuudet ovat jotain joka vetoaa vain uskovaisiin mutta jos tätä kantaa ei jaa, ei sen taakse enää näe mitään voimaa. Se näyttäytyy uskovaisten ulkopuoliseen maailmaan "romukoppana" jonka sisältö on irrelevantti ja johon joudutaan vetoamaan jos ja vain jos mitään parempaa ei löydy. Eli Jumalakortti on epätoivon ilmaisu ja suora tunnustus siitä että argumenteista omalle kannalle ei saada oikein mitään kunnollista substanssia ja joudutaan siksi turvautumaan tämänlaisiin omituisiin oljenkorsiin.
Kristillisen maailman elämäkuva värittyykin siksi sellaiseksi että itsemurhaa haluavan täytyy vain suck it up, whiner ~ Jos elämä on kammottavaa ja tuskaisaa, niin lohduttaudu helvettikuvastolla jossa itsemurhaajat kärsivät ikuisesti koska ovat päätyneet raktaisuksi.. Tässä paketissa elämä on omituisesti lahja jonka omistusoikeus on yhä Jumalalla. Että tästä olisi pakko pitää. Tämä johtaa siihen että elämä on enemmänkin velvollisuus (ja kuolemanjälkeistä elämää koskeva testi) kun jokin jossa pitäisi tavoitella onnellisuuden tai hyvän elämän kaltaisia teemoja.
Tämän huomaaminen voi tietysti olla vaikeaakin, koska ihmiset noin yleensä ottaen eivät kannata itsemurhien tekemisten maksimoimista. Humekaan ei kannusta ihmisiä tekemään itsemurhan, vaan pitää sitä vain harvinaisena ratkaisuna. Näin se vertautuu hieman itsepuolustukseen joka on sallittua vain hyvin tarkoissa ehdoissa, poikkeustapauksena, sen sijaan että väkivalta aina ja kaikkialla olisi sallittua.
Tämäntyyppinen velvollisuusetiikka on mielenkiintoista. Se nimittäin voidaan liittää moniin muihinkin asioihin. Esimerkiksi perheeseen. Tämän teeman saa kätevästi esiin "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" -blogin tekstistä "taaskaan ei kukaan ajattele lapsia". Siellä viitataan James Hirvisaaren adoptiolausuntoihin. Hirvisaaren moraalisen imperatiivin mukaan "Lapsella on oikeus isään ja äitiin". Tämä on yleinen väite, mutta se on kuitenkin varsin omituinen. Tälle voidaan sanoa vastaan karkeasti "Ei lapsella ole mitään oikeutta äitiin ja isään. Se on kurjaa, mutta näin tämä asia nyt vaan on. Jos olisi, avioerot kiellettäisiin lailla. yksinhuoltajuudesta rankaistaisiin..." Tämä onkin hyvin totta. On paljon ihmisiä joita "kaksi isää/kaksi äitiä" ei ollenkaan häiritse. Hirvisaaren kaltaiset tuovatkin siksi enemmän esiin omia mieltymyksiään ja väittävät että tämä on unviersaali joka ikistä ihmistä koskeva totuus. (Tämän asenteen jälkeen on turha puhua suvaitsevaisuudesta jossa eri maailmankuvia kunnioitettaisiin, sillä tämänlainen imperatiivi yhteiskunnalliseksi laiksi yleistettynä on monokulttuuria jossa erilaisuutta ja eri näkemyksiä ei nimenomaan siedetä.)
Onkin hyvä huomata, että Hirvisaaren oikeus on itse asiassa velvollisuuseettinen kannanotto. Se sanoo että yhteiskunnan pitäisi taata isä ja äiti. Tämä itse asiassa saattaa olla ihannetila, mutta tosiasiassa käytännön syistä tämänlaisesta voidaan joutua joustamaan. Hyvä esimerkki tästä on jo ennen esillenostamani itsemurha. Mutta vielä näkyvämpikin asia löytyy. Nimittäin äidinrakkaus ja isänrakkaus lastaan kohtaan. "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" nostaakin tästä esiin oleellisen velvollisuuseettisen huomion ; "Jos ihan kylmästi katsotaan asiaa, lapsella ei ole edes oikeutta rakkauteen tai onnellisuuteen. Sori, mutta sellaista lakia ei meillä ole. Lapsella on tietenkin lakisääteinen oikeus tiettyyn huolenpitoon, mutta nythän on kuitenkin niin, että jos kukaan ei jätä heitteille, vedä turpaan ja oleelliset asiat hoidetaan asiallisesti, se riittää. Jos vanhemmat ovat tämän ulkopuolella etäisiä tai jopa inhottavia tyyppejä, joita ei erityisemmin kiinnosta ottaa kontaktia, se on voi voi."
Moni varmasti pitää tämänlaista ihanteena. Mutta tosiasiassa vanhemmuus on projekti joka on ensi sijassa velvollisuuseettinen teko jossa painaa vahviten sosiaalinen ja yhteiskunnallinen velvollisuus. Lapsi pitäisi toisin sanoen kasvattaa yhteiskunnan jäseneksi ja vanhemmilla on velvollisuuksia myös lasta kohtaan. On kuitenkin vaikeaa nähdä miten vanhemmalla olisi velvollisuus itseä kohtaan joka sisältäisi rakkauden lasta kohtaan tai Jumalan antama velvollisuus rakastaa lapsiaan. Ja vaikka itselle ja Jumalalle olisikin jokin velvollisuus, niin olisi hyvin vaikeaa keksiä miten tämänlaiseen toimintaan voisi itsensä motivoida.
Moni taatusti pitää ihanneperheenä sellaista jossa äiti rakastaa lapsiaan. Mutta kysymys ei edes ole tästä. Velvolisuusetiikan valossa äiti joka ei välitä lapsestaan mutta siitä huolimatta hoitaa tämän on päin vastoin kompensoinut rakkauden puutteen velvollisuudentunnollaan ja on tätä kautta hyveellinen. Velvollisuuden kannalta jopa hyveellisempi kuin rakkauskeskeinen äitinäkemys jossa rakkaus muuttaa osan velvollisuuksista iloiksi.
Tämä muistuttaakin siitä, että velvollisuusetiikka on itse asiassa "helvetin kylmä ja tunteeton" eettinen teoria. Siksi ei kenties yllätä että Hirvisaaren kaltaiset henkilöt käyttävät nimenomaan "oikeus-velvollisuus" -teemaisia argumentteja.
1: Sillä tämänlaisia asioita tarvitaan jotta keskustelu saadaan syrjään sellaisista aiheen kannalta asioista kuten rakkaus ja perheen yhteys. - Ymmärrettävistä syistä näille tunnesideasioille tilan antamien kyseisessä adoptiokeskustelussa johtavat homoseksuaalien adoptio-oikeutta tukeviin kantoihin.
2: Hirvisaaren kaltaiset velvollisuussäätäjät voivat luoda velvollisuusetiikalla harhaanjohtavan kuvan siitä, että biologisesti heteroseksin seurauksena syntynyt lapsi repäistään Jumalallisesti oikeansuuntaisesta perheestä homoparin kasvatettavaksi. Tässä unohtuu helposti se, että lapsi on adoptoitavana yleisesti ottaen jostain syystä. Eikä tämä syy ole liiallinen rakkaus tai huolehtijoiden riittävyys. Adoptiolla siirretään lapsia huonommista olosuhteista parempiin. Ja näin ollen vaikka oletettaisiin ihan for the sake of the argument niinkin mielivaltainen ajatus kuin että heteropari olisi huomattavasti parempi kuin homopari, niin siltikin homparille adoptoitu lapsi siirrettäisiin huonommista oloista vähemmän huonoihin. Tämä on utilitaristisesta - ja jopa käytännöllisyydellä valotetussa velvollisuusetiikassa - täysin hyväksyttävä vaihtoehto. (Velvollisuusetiikan kielenkäytöllä siis viedään huomiota velvollisuusetikan seurauksista.)
3: Lisäksi velvollisuusetiikka on kätevää jos käytetään Jumalakonseptia. Sillä sen kautta voidaan manata varsin keinotekoisia uusia velvollisuuksia hatusta ja väittää niitä universaaleiksi vaikka ne ovatkin enimmäkseen uskojiensa päässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti