Tässä on oikeastaan vain yksi ongelma. Burn outilla on nimittäin ikään kuin "erittäin omituinen ja kieroutunut kaksoisveli" bore out. Siinä passiivinen elämä tylsistyttää. Usein nahjusten ajatellaan vain olevan patalaiskoja ja ratkaisuksi ehdotetaan usein pelkkää tahdonvoimaa. Kuitenkin esimerkiksi Apulannan haastattelu. Bändillä oli takanaan pitkä tauko levyjen välissä. Ja vapaavuosikin tuli pidettyä. Perinteinen näkemys musiikinluomisesta on sellainen että tämänlaisen luovan tauon voisi luulla olevan erityisen konstruktiivista ja rakentavaa. Kuitenkin keikkatauosta sanotaan seuraavaa "Taukoilu tappaa kaiken luovuuden ja ajattelun, ja ihminen tylsistyy. Nyt ymmärrän itse asiassa paremmin pitkäaikaistyöttömiä. Aktivoituminen ei ole oikeasti kovin helppoa sen jälkeen." Lähtökitka on fysiikassakin suurempi kuin liikekitka. Sama näyttää koskevan ihmisen luovuutta ja laiskuutta. ; Siksi kaikki neuvot siitä että "pitäisi vaan yrittää" ja "ottaa niskasta kiinni" näyttäytyvät huonoina. Ei siksi että ne olisivat väärin vaan siksi että ne viittaavat ratkaisuun mutta jättävät kertomatta miten sellainen olisi mahdollista.
Toki voi olla että joillekuille taukoilu sopii hyvin. Itse asiassa se näyttää sopivan melko usealle. Mutta esimerkiksi itselleni se ei sovi. Tämä on merkittävä huomio, koska olen perusluonteeltani patalaiska. Siis aivan uskomattoman järjettömän laiska. Tämä johtaa siihen että repashdan helposti "taukoiluun" ja tämä todellakin tappaa kaiken luovuuden. Ja ajattelu itse asiassa lähtee ennen tätä.
Tämä näkyi erikoisesti extrahyvin silloin kun "minun piti tehdä ahkerasti töitä". Eli kun kirjoitin opinnäytetyötäni. Aihe oli erityisen mukava. En pelkää kirjoja tai kirjoittamista. Teoriassa sain siis valtiolta rahaa siitä että tein mistä eniten pidin. Kuitenkin ongelmana oli se, että opinnäytetyötä oli kirjoitettava kotona. Tämä johti erittäin omituiseen venkoiluun. Esimerkiksi saatoin laittaa koneen päälle latautumaan ja mennä keittämään kahvia. Ensin täytin aikaa muulla järkevällä tekemisellä kuin opinnäytetyön tekemisellä. Luin "fiksua kirjallisuutta" kuten tiedekirjoja. Kun oli kulunut puoli kuukautta (kaksi viikkoa) minulla oli erittäin havahduttava tuokio kun tajusin että olin oikeasti tuottanut_tuottanut vain muutaman sivun tekstiä. Koska katsoin televisiosta tohtori Philin sepustuksia, joka oli erityisen kammottavan pinnallista aivotonta viihdettä. ; Onneksi havahtumisen jälkeen tajusin että en tee mitään kotona. Sen jälkeen poistuin talosta joka päivä. Kävin kirjastossa ja luin aurinkoisina päivinä Korson metiköissä kävellen. (Ihan oikeasti.) Sateisina päivinä olin vain kirjastossa. Kävin koulussa kirjoittamassa. Koska kotona olisi ollut odottamassa esimerkiksi Heroessia. Jopa internetporno olisi ollut jonossa ennen.
Havahtumisen jälkeen oli yllättävän vaikeaa koota itseään. Ja huomasin että minulla oli ollut aivan helvetin tylsää koko tämä passiivinen aika. Ja passivoitumisen jälkeen kaikki on vaikeaa. Eikä se ole vaikeaa siksi että vituttaisi, vaan siksi että on ankeaa.
Nyt havaitsin samantapaisen ilmiön kun olin viisaudenhammasleikkauskatastrofini jälkeen sairaslomalla. Rutinoiduin nopeasti ja tavanomaisen perustunteeni (vittuuntuneisuuden) korvasi toinen perustunne (ankeus). Olen joutunut kamppailemaan tavanomaista enemmän sen kanssa että tekisi mieli vain jäädä kotiin aamulla sen sijaan että menisi töihin. Antaminen periksi tälle johtaisi kuitenkin "ahdistuskuoppaan". Jos saisin tehdä mitä itse haluan, aivan ensimmäisenä ajaisin onnellisuuteni päin persettä ja sitten jatkan hyvin valitsemallani polulla. ; Siksi minun on käytännössä käytävä töissä. Oli se mitä tahansa. Tai oliko sitä puolipäivää vai kolmivuoroa. Sillä muuten perustunne ahdistus nousee vallitsevaksi tilaksi. Valitettavasti se toinen perustunteeni vittuuntuneisuus taas johtaa helposti stressaantumiseen, joten luonnollisesti haen töissä tekemistä ja puuhaamista mutta en pidä niuhottamisesta. Onnellisuutta kohti ajava työ on siis kohdallani aktiivista mutta ei hektistä.
Enkä ole tässä kohden yksin.
Kadulla kävellessäni Sörnäisissä näin nimittäin kaksi kaverusta. He olivat sellaisia nuoria joita vanhempi polvi on kutsunut hampuuseiksi tai heittiöiksi. He olivat mitä ilmeisemmin työttömiä. Ja mitä ilmeisemmin matkalla tiettyyn olutravintolaan. En olisi välittänyt heistä muuten, mutta kun kuljin heidän ohitseen toinen heistä sanoi että "Kun mua ei enää kiinnosta mikään. Edes tissit." Tämäntapaiset lauseet jättävät perversseihin aivoihini pysyvän ja ikuisen jäljen. Rehellisesti sanoen minua ensin huvitti tuo kuulemani lausunto suunnattomasti. Mutta mitä useammin sitä miettii, sitä kammottavammalta se itse asiassa kuulostaa ; Usein ihmiset kun ajattelevat että masennus on sitä, että itkeskelee. Itkeskeleminen on kuitenkin "vittuuntumisen kaltainen aktiivinen tunnetila". Oikeasti masennusoireiksi kuvaillaan yleensä juuri tämänlaista passiivista ankeutta. Syvyyttä kuvaava lausunto "edes tissit" on itse asiassa lauseessa se erityisen huolestuttava piirre. Sillä jos joku sanoo että "en ole viime päivinä oikein enää osanut nauttia Mozartin musiikista" olisi lausunto kliininen ja melko pinnallinen huomio. Sen voi helposti ohittaa. Mutta siinä vaiheessa kun kiinnostusta ei saa enää edes perusviettitasolta, ihmisen eläimellisimmistä puolista jotka ovat ärsykereaktiota. Kun menee niin passiiviseksi että edes tämä taso ei tunnu miltään ovat asiat jo melkoisen huonosti. Luultavasti ganjanhajuisella vesselillämme olikin masennusongelma joka mahdollisesti johtui bore outista. Tässä mielessä olutravintolaan lähteminen oli luultavasti hyvinkin fiksu veto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti