Kirkon käytettävyys

Markus Kajo kirjoitti tekstin "kannustavia askareita hankaloituville". Sen perusasiana oli se, että moni ihminen haluaa tehdä asioita ehdoin tahdoin vaikeaksi. "voi osoittaa sormella kohti maamme kymmeniä tai satoja uimahalleja, joissa juostaan vedessä, ja niin ei tehdä siitä huolimatta että vedessä juokseminen on vaikeaa ja hyvin, hyvin raskasta, vaan siksi että se on hyvin vaikeaa ja raskasta. Keskuudessamme siis näyttää asuvan ihmisryhmä joilla tuottaa tyydytystä tehdä asiat hankalasti ja hiessä ähkien." Moni voi tietysti ajatella että vaikeus vaatii sitoutumista ja on siksi olennaisesti hyvä asia.

Tämänlainen asia on urheilun kohdalla vain hieman omituinen. Mutta jos puhutaan esimerkiksi kirkosta, tilanne muuttuu. "Paholaisen asianajaja" -blogissa nousi esiin se, että kirkon käytettävyys ei ole kovin hyvä. Kirkosta eroaminen käy klikkaamalla mutta kirkkoon liittyminen on työlästä, pitää käydä erikseen seurakunnassa kirjoittamassa paperit.

Ja vaikka moni voisi olettaa että tämänlainen ruopaisisi uskonnottoman tyhjää rintaonteloa, koin tilanteen hyvin epäreiluksi nimenomaan kirkolle ; Eroaminen on niin helppoa että se ei miltei merkitse mitään kun taas mukaanliittyminen on vaikeaa jolloin se on aktiivinen kannanotto. Tämä on toki erisuuntainen ilmiö, kuin mikä tulee kasteessa jossa liittymiseen ei vaadita edes suostumista mutta eroamiseen pitää odottaa 18 vuoden ikää ja erillinen aktiivinen eroamistoimenpide, mutta rakenteeltaan olennaisesti samanlainen ja samoista syistä epäreilu toiselle osapuolelle. En yksinkertaisesti pidä asymmetrioista näissä asioissa. Samanlaiset ehdot samanlaiselle jutuille on se nyrkkisääntö jolla kuvaan reiluutta.

Itse näin että asian korjaaminen olisi suhteellisen pieni toimenpide; Työtunteja ei tarvitsisi lisätä ja tätä kautta kulupuoleen tarttua, jos aukioloajoista tehtäisiin sellaiset että työssäkäyvät ihmiset pääsisivät helpommin seurakuntaan sen aukioloaikoina (nykyään yleensä klo 8-16 aukiolevaan) "asymmetria ei ole mikään ongelma. Hlölle joka tahtoo erota kirkosta on varmasti ihan kiva juttu, että se käy netissä hiirenklikkauksella. Miksi kirkon pitäisi tehdä liittymisestä yhtä helppoa? Oletus on kuitenkin se, että jos yksilö tahtoo liittyä kirkon jäseneksi, hänellä on siihen painavat, hengelliset syyt." Tässä ajatellaan että liittymisen vaikeus on näyte sitoutumishalusta. Tällä logiikalla kirkkojen pitäisi olla auki vain tunnin päivässä ja niiden pitäisi sijaita vaikeiden esterajojen takana. Jos pitäisi vaikka selvittää armeijatyyppinen temppurata ennen pääsemistä olisi tietysti se merkki vahvasta halusta liittyä.
1: En jaksa tässä ihmetellä sitä onko takana jotain implisiittistä halveksuntaa uskonnottomuutta kohtaan. Että uskonnossa on sitoumusta ja pitää olla ja että uskonnottomuutta kuvaisi sitoumuksettomuus? En ymmärrä miksi uskonnottoman statuksen pitäisi olla jokin pienen reflektion tulos. ~ Minusta olisi hienoa jos kaikki ihmiset olisivat sitoutuneita olivatpa he sitten uskovaisia, ateisteja tai mitä. En kuitenkaan halua että tästä tehdään tekosyy sille että kaiken pitäisi olla niin helvetin mutkikasta ja byrokraattista.
2: Tämänlaisessa vaikeutetussa strategiassa on olemassa myös piilotettu mutka. Kirkko ei varmasti pidä "in-out" -meiningistä, jossa kirkkoon liitytään vaikka hieman ennen häitä ja sitten tämän jälkeen lähdetään pois. Tai että kirkkoon mennään, ruvetaan kummiksi ja sitten poistutaan. Esteitä voidaan laittaa siksi että hit-and-run -meininkiä voitaisiin minimoida. Kuitenkin jos tässä sitoutetaan kirkon palkkaa saava työntekijä tekemään rekrytointiasiaa kasvokkain ja ajansopimiseen, syntyy tilanne jossa uskonnottomat voisivat periaatteessa kiusata kirkkoa. ; Kirkkoon liityttäisiin, vietäsiin resursseja ja aikaa, ja erottaisiin. Jos liittyminen olisi helppo netti-ilmoittautuminen olisi resurssi minimaalinen ja kirkkoon hyppäämisestä jäisi päinvastoin "pennejä taloon". Ristiinvaihto ei siis olisi uskonnottomalle tai kirkonvastustajalle mielekästä ajankulua. Jos vakaumuksen pysyvyys on olennaista, en voi kuin huomauttaa että nykyjärjestelmäkin sallii "kirkkoon menon ja sieltä poistumisen" vaikka kerran kuussa. Ei tässä mitään "ikuisen jäsenyyden ihannetta" voida ylläpitää edes nykyjärjestelmässä!

Tavallaan tämä on oikeassa ; Kirkko ei sitouta ihmisiä. Moni on passiivisesti jäsen eikä asioiden helpottaminen usein tee muuta kuin etäännyttää laitoksen huomaamattomaksi. Olen peräti samaa mieltä siitä että "ihannetodellisuudessa" uskonnolla olisi merkitystä jäsenistölleen. Olen kuitenkin pragmaatikko. (Uskokaa tai älkää!) Elämme de facto tietyssä infrastruktuurissa ja kulttuurissa. Se tarjoaa rajoitteet jäsenistön ohjaamiseen että olemassaoloon. Nykyhetken tilassa kirkkokin on olemassa "jos ja vain jos pankkitili ja kassavirta". Tämä ei toki ole kaunista tai miellyttävää eikä ihannetodellisuutta. Mutta se on kuitenkin tosiasioiden tunnustamista. ~ Olisi aivan käsittämättömän totalitaristinen se kulttuuri joka muuttaisi ihmisluonteen laajasti ja saisi aikaan muutoksen niin että ihmiset olisivat valmis hyppäämään uskon puolesta ; Vaatisi kovia indoktrinoimis+pakkokeinoja sitouttaa ihmiset uskonnollisuuteen niin että se olisi elämäntapa.

Tosiasia on, että ihmisiä ei voi muuttaa ja oikeastaan jos halutaan ylipäätään miettiä että "miten kirkko voisi parantaa toimintaansa" on siksi pakko katsoa käytettävyyspuolta. Huomio keskittyy siksi kirkon selviämiseen ja asiakaspakoa vastaan taistelemiseen. Tällöin ei tarjota "ihmiset on vääränlaisia" -tyyppistä länkytystä jossa korostuu se että on helppoa valittaa ja olla egoistisesti muita parempi ihmisenä - ja samalla miten vaikeaa on oikeasti ratkaista ongelmia, eli tarjota kritiikkiä joka johtaa toiminnan petraantumiseen. Käytettävyys on loistava lähestymistapa juuri tähän asiaan.

Olette tervetulleita vs. sitoutuminen epäoleelliseen

Mutta sitten kun punnitsee tosiasioita huomaa että "tavallaan oikeassa oleminen" on yhä heikommin oikeassa olemista mitä enemmän asiaa miettii.

Ylläolevaa jakoa nimittäin leimaa väärä dikotomia jossa katsotaan enemmän mielikuvia kuin määritelmiä ; Sitoutumisen ajatus hämmentää ja vie ajatuksia harhapoluille. Käytettävyyden kannalta tilanne on nimittäin useammin enemmänkin niin että huono käyttöliittymä vie aikaa siltä pääasialta ; Byrokratia ja mutkat lisäävät sitoutumista prosessin oheistoimintaan.

Käytettävyyden koko pointti onkin tavallaan juuri siinä, että esimerkiksi peleissä yritetäänkin tehdä mahdollisimman sitouttava peli ja tämän vaatimuksena on usein se, että rakennetaan käyttöliittymä jota ei tarvitse miettiä koko aika ja johon ei tarvitse sopeuttaa toimintaansa. Osa sinänsä hyvistä peleistä epäonnistuu käytettävyyden unohtamisen kautta koska niiden toiminnot ovat vaikeita ja omituisia ja siksi peleistä ei voi nauttia. Näin ollen "sitouttaminen" on väärä sana. Oikea sana on "harhaanjohto". Vastaava tapahtuu palveluissakin (joskin niiden kohdalla asian selventäminen onnistuu helpoiten tietokonepelivertauksen kautta). Byrokratia ja temppurata kirkossa ei edistä hengenelämää, vaan vetää ihmisten aikaa. Se, että jokin on työlästä ja liittyy kirkkoon ei tarkoita että se vahvistaisi uskonelämää.

Sitoutumisen kannalta tämä tunnetaankin monissa nimenomaan kannattajiensa kovasta sitoumuksest tuttujen uskonnollisten toimijoiden kanssa ; Esimerkiksi kun asematunnelissa herännäinen jakaa minulle lapun, hän antaa mukaan lapun jossa on osoite ja paikka. On huomattavaa että jokainen julistaja käyttää samaa strategiaa joka korostaa "olet tervetullut" -henkeä. Paikalle pääseminen ja osallistuminen on helppoa. Nämä pienemmät ja kannattajansa syvästi mukaansa sitouttavat tahot panostavatkin siihen että uskonelämä ja sen rituaalit ja tapahtumat ovat helposti saavutettavissa. Tilaisuuksia onkin siksi tavallisesti nimenomaan ilta-aikaan. Aikoihin jolloin sen jäsenistö pääsee mukavasti paikalle. Uskonelämänkilvoittelu on toki haaste ja asettaa uskovaisille rajoitteita näissä, mutta on olennaista huomata että tämä ei ole byrokraattista sitoutumista.

Jehovan Todistajat, joiden jäsenistön innokkuus kuulumisestaan on syvää jopa sellaisella ärsyttävällä tasolla, on kuuluisa siitä että heidän tilaisuutensa ovat aina ns. "prime-time -aikaan". Itse asiassa sen toiminta perustuu siihen että se onnistuu hyvällä aukioloajalla sitouttamaan jäsenistönsä siihen liittyvään toimintaan mahdollisimman hyvin ja laajasti. Jehovan Todistajat ovat ymmärtäneet että jos se olisi byrokraattinen ja vaikeasti auki, se ei voisi sitouttaa. Sitouttaminen on mahdollista vain koska he ovat hyvään aikaan auki ja voivat tätä kautta kontrolloida ja täyttää jäsenistönsä elämää paremmin. ; On siis niin että "sitoumuksen näyttäminen" byrokratiapuolella johtaakin siihen että koko systeemin hengellinen elämä kuihtuu sisäpuolelta. Näin ollen edellä ollut "miltei hyvä" ajatus uskonnon tärkeydestä on käytännössä aivan väärä ja sellaisen kannattaminen on jonkinlaista älyllistä laiskuutta tai sitten suoranaista typeryyttä.
1: Kirkko on ymmärtänyt tämän yhdessä asiassa. Kirkollisverossa. Se lähtee mahdollisimman huomiotaherättämättömästi. Harva ajattelee että ajaisi uskovaisten uskonelämää jos sama raha pitäisi maksaa kuukausimaksuina käteisellä. Ei puhuttaisi "sitouttamisesta". Hyvä käytettävyys tässä kohden on ilmiselvä etu kirkolle ; Jos kirkollisveromaksu vaadittaisiin käteisenä erillismaksuna, juuri kukaan ei suostuisi siihen. Koska 1% vuosituloista on loppujen lopuksi varsin merkittävä summa.

Miten voimme palvella ja auttaa?

Toki tämänlaista ajattelua voi vastustaa sitä kautta että kirkon tai uskonnon ajatteleminen palveluja tuottavana tahona on halventavaa. Että kirkon ja uskonnon olisi oltava suurempia asioita ja että niitä ei siksi koskisi "materialistiset lait". On helppoa ajatella että "kirkon perimmäinen ongelma on sen jäsenten virhekäsitys, että kirkkoon liitytään saamaan jotain palveluksia. Kirkkoon tulisi liittyä palvellakseen muita, tai sitten ei pitäisi liittyä ollenkaan." Asia ei kuitenkaan ole näin yksiselitteinen. Tai korjaan. Asia on juuri näin yksiselitteinen. Kirkko on nimenomaan palvelulaitos. Tämän konseptin ulkopuolella se ei ole oikeastaan juuri mitään;
1: Moni niistä asioista jotka nähdään kirkon tekemäksi hyväntekeväisyydeksi ovat nimenonaan "kirkon palveluja joita ihmiset haluavat tarjota muille" ; Esimerkiksi kirkkojen kehuttu lapsi- ja nuorisotyö on itse asiassa sitä, että kirkko järjestää palveluja nuorille. Näiden palvelujen oikeutus taas perustuu siihen että nuoret saavat käyttää niitä ilman että tekevät byrokratiatemppuratoja ja kyykkyhyppyjä ja siinäkin tapauksessa heiltä odotettaisiin "sitoutumista". Palaamme siis jälleen aukioloaikojen kaltaisiin peruskysymyksiin.
2: Kirkko tarjoaa rituaaleja kuten ehtoollista, rippikouluja/-juhlia, kastetilaisuuksia, häätilaisuuksia ja jumalanpalveluksia. Mutta nämä kaikki ovat teknisesti asiakaspalvelutilaisuuksia. Jumalanpalveluksen ideana on se että saadaan aikaa hiljentyä eikä sitä että esimerkiksi täytettäisiin ennalta varattu puolentunnin aika puoli vuotta ennalta. Tämä toki osoittaisi "sitoutumista byrokratiaan" mutta ei ajaisi asiaa.

Asian tekee erityisen painavaksi se, että kirkko ei teologiansa mukaan tarjoa sielun pelastusta ja taivaspaikkaa. Jäsenmaksu ei siis ole anekauppaan verrattavissa oleva sielunpelastustyökalu, vaan se jää uskovan henkilökohtaiseksi palvelukseksi. Kun kaikki asiakaspalvelusyyt ja teologiset syyt on ruodittu, on katsottava että jos kirkko ei olisi asiakaspalvelulaitos, niin mitä se sitten olisi? Tämä kysymys on oleellinen koska jos kirkkoa on epäpyhää ajatella palveluntarjoajana ja sille on kuitenkin maksettava kirkollisveroa, olisi silti tiedettävä että mitä tämä kirkolle antaminen sitten oikein tarkoittaa. Palvelukonseptien ulkopuolella kirkossa on lähinnä leipäpappeja jotka haluaa itselleen asioita kuten palkkaa. On kiva jos piispa saa virka-asuntoja ja virka-autoja ilman velvoitteita. On hyvä vaatia muita olemaan välittämättä mitä saa kun on itse saamapuolella ja toisen muutosvaatimus olisi itseltä pois ; Tämänlainen kirkko ei olisi laumanpalvelija, ihmisten palvelija. Se olisi vain jokin joka ottaa auktoriteettisesti rahaa vastaan neuvottelematta rahanantajansa kanssa että "miksi".

Näin ollen on selvää että kirkko on palvelukonsepti ; Tämän jälkeen ihmetyttääkin se, miksi ihmeessä esimerkiksi kansankirkkomme jumalanpalvelukset ovat kaikista mahdollisista ajoista juuri sunnuntaiaamuna. Sunnuntai on ainoa aamuna kun nykykulttuurissa elävä länsimainen ihminen nauttii tärkeintä arvostamaansa asiaa, eli pitkiä yöunia jolloin ei tarvitse nousta ylös just tiettyyn kellonaikaan. Jos jumalanpalvelus olisi esimerkiksi klo 16 iltapäivällä, minäkin kävisin niissä. Voisin jopa nähdä koko kirkkoon kuulumisessa jotain järkeä.

Onkin selvää että kirkon huonoa käytettävyyttä ei voi perustella millään "kirkon sisäisellä teologialla" jossa yritetään tuottaa "tietynlaista eliittijäsenistöä". (Tämä on toki jo ristiriidassa sen kanssa että kirkko teologiassaan yrittää nykyään puhua moniäänisyydestä hyvinkin laajasti.;
1: Kirkko pyrkii jopa teologiatasolla olemaan mahdollisimman helposti lähestyttävä mahdollisimman monille ja mahdollisimman erilaisille. Joku voi nähdä tämän toki vääränä harhaoppina ja kerettiläisyytenä.) Innostuksen teologia on irrelevanttia, kun aiheena ei ole uskonelämään sitouttaminen vaan byrokratiaan sitouttaminen.
2: Ja vaikka ykköskohdasta ei pitäisikään niin itse asiassa paradoksaalisesti tilanne on se, että jos kirkko kannustaisi innostuksen teologiaan ja odottaisi sitoutumista, tämä lähestymistapa nimenomaan ja korostetusti pakottaisi miettimään sitä, että pakotetaanko toinen ottamaan ekstravapaata päästäkseen yhtään osallistumaan eli otetaan rahat ja pidetään uskonelämä saavuttamattomissa. Vai sitä että yritetäänkö saada mahdollisimman iso siivu siitä että ihmiset käyttävät vapaa-aikaansa kirkollisiin asioihin ja uskonelämään.
+: Ajatuksesta siinä että kirkko määrittäisi uskon rikkoo voimakkaasti sekä uskonnonvapauskäsitettä että itse asiassa myös kristinuskon valitsemisteemaa vastaan ; Yksilö päättää että mihin uskonryhmään hän kuuluu eikä uskonryhmä määritä että "ette muuten saa". Tästä poikkeamista toki tapahtuu ns. lahkomaisten ja kulttimaisten uskontojen parissa. Niitä yhdistää "tietty yleinen huolestuttavuus" jossa on totalitarismin sävyjä. Kirkko ei tämänlaista asiaa varmasti aja. "Uskonnon valta määritellä itsensä" on tässä vain väritetty sanaleikki uskonnonvapautta vastaan taistelemiselle ; Tosiasiassa uskovat määrittelevät oman vakaumuksensa - paitsi että eivät tee sitä niissä "vapaissa linjoissa" joissa korostetaan että usko ei ole ulkoista instituutiota ja dogmia vaan elävää uskoa. niissä on aina hyvin voimakas normijärjestelmä jossa oikeaoppisuuden katsotaan ilmenevän tietynlaisena käyttäytymisenä ja tiettyjen dogmien ehdottomana kannattamisena. - Huomattavaa on, että etenkin luterilaisuudessa korostetaan sitä että byrokratian sijasta usko on sisäinen asia. Näin ollen olisi omituista että vakaumusta rajoitettaisiin. Uskoisin että Jeesuskin voisi pelastaa on-off -meiningillä, sen mukaan että uskooko ihminen ja haluaako armon vastaan vai ei. Ja että sisäinen heilahtelu on tärkeämpää eikä ulkoinen määrittely itse asiassa sano tässä mitään. Näin ollen koko teologisen kontrollin ottaminen puheenaiheeksi kuvaakin tiettyjä hyvin ongelmallisia piirteitä sanojassaan.

Halusipa kirkko sitten mitä tahansa, niin sen paras tulos syntyy nimenomaan käytettävyyteen tarttumalla. Tämä näyttää unohtuneen aikana jolloin kirkko panostaa eronneille kirjottamiseen sen sijaan että pitäisi huolen laumastaan.