Katsoin eilen elokuvan "Glass House: The Good Mother". ; Elokuvan taustalla on se, että kaksi lasta (Ethan ja Abby Snow) adoptoidaan hienostoperheeseen ; Adoptioperhe on rikas ja vanhemmat kauniita, talo on suuri ja tarjolla on upeat maisemat. Pinnallisesti kaikki näyttää olevan paremmin kuin hyvin, ainut kiusa näyttää olevan se, että adoptioäiti on liiankin välittävä, huolehtiva ja siisti.
Adoptioäiti vain sattuu olemaan obsessiivis-kompulsiivinen perfektionisti jolla on Münchausenin oireyhtymä. Hän siis sairastuttaa lapsia, jotta saisi pelastaa heitä ja näin osoittaa kaikille sen, miten hyvä äiti hän on. Elokuvassa paljastuukin että adoptio ei ole ensimmäinen ja että sairastumiset ja onnettomuudet ovat niittäneet aikaisemmat adoptiolapset.
Pidin elokuvassa ennen kaikkea sen alkupuolesta, jolloin adoptioäiti ei ole veitsen kanssa ympäriinsä juoksenteleva hahmo, vaan juuri sellainen täydellisyyden perikuva. Henkenä on se, että vaikka rivien väleistä koko ajan paistaakin (taustamusiikin kautta) tunnelma että jokin on pahasti vialla, ei oikeastaan ole hirveästi mitään konkreettista ja ehdotonta johon tarttua. Särkynyt lasi tiskialtaassakin johon tiskaamaan komennettu teloo itseään voi olla vahinko ja tikkien laittaminen tyynesti paikan päällä heti voi olla vain osoitus ensiaputaidoista ja olla hyväkin reaktiotapa pikaiseen tilanteeseen kun vaihtoehtona olisi ajaa vertavuotaen kauas.
Elokuva onkin omalla tavallaan jatkumo satujen pahoille äitipuolille. Elokuva olisi periaatteessa voitu tehdä omille lapsille, mutta adoptioäitinä lapsi on selvästi vieras ja maailmaan heitetympi. Tämä ratkaisu tehostaa loppupuolen pelottavuutta kun adoptioäiti on vieras ja tuntuu ahdistavalta kuinka tämä selittää eksplisiittisesti äitiydestään eikä pidä tämän kyseenalaistamisesta ollenkaan. Mutta vastaavasti tämä veiraus vie tehoja elokuvan alkupuolelta. Siinä kun tunnelmaa synnyttää se, että pois ei pääse. Omien vanhempien käyttäminen maksimoisi tämän efektin.
Elokuvan karuinta teemaa onkin se, että adoptioäidin intentiot ovat selvästi hyvät. Hän, jollain todella syvästi kieroutuneella tavalla, todella haluaa olla hyvä äiti ja näyttää ja osoittaa rakkautensa ja uhrautumisensa. Ja tämä todella onnistuu vain kriiseissä joten hän tuhoaa sen mitä normaalisti koemme äidinrakkautena jotta hän pääsisi osoittamaan tätä. Näistä uhista kiinnijääminen poistaisi hänen elämässään rakkauden, joten hänestä on lopulta luontevaa jopa tappaa adoptiolapset jotta hän saisi jonkun uuden rakastettavan myöhemmin.
Elokuva ei ole rehellisesti sanoen tarinallisesti tai muutoinkaan hirvittävän laadukas. Lisäksi sen voidaan nähdä olevan aika loukkaava Münchausenin oireyhtymäisille jotka ovat oikeassa elämässä elokuvasta poikkeavia. (Toki oireyhtymään kuuluu myös versio jossa ei olla "luulosairaita" ja vahingoiteta itseä hoitokierteen vuoksi ja jossa lasten kaltoinkohtelu on olennaisessa osassa.)
Ilmeisistä ja kohtuu vakavista heikkouksista huolimatta koin elokuvan "terapeuttiseksi".
Tämä on ymmärrettävä sitä kautta että elokuvassa oli jotain tuttua mutta silti jotain vierasta. Minun erittäin hankala ja kompleksinen äitisuhteeni on sellainen, että on ymmärrettävää jos "ulkoisia kulisseja" kuten syömistä ja siisteyttä korostava näkökulma jonka takana on luurankoja tuntuu "kotoisalta" (minulle sanan liian oikeasa merkityksessä, sellaisessa jossa heittomerkkejä ei miltei ole). Elokuvan ei tarvitse kertoa minulle että äiti voi olla pelottava. ~ Kuitenkin pääosa tehoista tuli siitä että "Glass Housen" tilanne oli sellainen että se sisältää toimia joita en voisi edes kuvitella tapahtuvan lapsuuskodissani. Vaikka elokuva onkin sepitettä, on tavallaan mukavaa tajuta että "muilla menee vielä huonommin". Vaikka nämä ovatkin kuvitteellisia ihmisiä ja elämäntarinoita, ne muistuttavat kuitenkin "voi olla -maailmasta" jossa asiantilat ovat heikommin.
Koinkin että juuri tämä vieraus oli elokuvassa terapeuttisempaa kuin ne elementit mihin koki samastumista. Tämä on sinänsä erikoista, että yleensä terapiaan liitetään "itseen vajoamisen" elementti, jossa ajatellaan että nimenomaan itsereflektio tuo oman sisäisen asian tietoiseksi ja esille ja tätä kautta käsitellyksi. Tämä ei ole kovin luonnollisesti itsestä etääntymistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti