Kauhuelokuvissa on yllättävän usein pinnallinen juoni. Tämä on korostetusti läsnä gorekauhuelokuvissa. Tämä vieläpä korostuu jatko-osissa, joissa jokaisessa on huonompi juoni kuin edeltäjässä. Ja päästäkseen monistumaan kauhuelokuvan pitää olla kohtuullisen huono. Näillä taustaodotuksille kun minulle näytettiin elokuva nimeltä "Saw II" en odottanut hirveästi mitään.
Elokuvassa on yksinkertaisesti se, miten kovasti ihminen arvostaa omaa elämäänsä ja mihin hän on valmis sen puolesta. Ja elokuva tekee tämän hyvin erikoisella tavalla. Pinnallisesti katsoen "Saw II" tuo mieleen omituisen elokuvan nimeltä "Cube". Itse asiassa "Saw" on "Cube" ilman kuutiota. Siinä on omituisia esteitä, joiden kiertäminen ja purkaminen ja uhraukset ovat tärkeitä.
Elokuvan ytimessä onkin se, että Eric Matthews niminen etsivä on sarjamurhaaja Jigsawin kanssa keskustelussa ja käsitellään sitä, miksi hän on tehnyt kammottavia murhia. Tavallisesti lain puolella oleva voisi olla etuasemassa, mutta tässä tapauksessa etsivän poika on kolmen naisen kanssa vangittuna ja myrkytettyinä. Jigsaw esittää erilaisia pakotteita jotta nämä saisivat vastamyrkkyä. Etsivä joutuukin seuraamaan miten toiset, Jigsawin ansaluolastoon laittamat henkilöt pyristelevät (ja koska kyseessä on gorekauhuelokuva, niin myös kuolevat yksi kerrallaan).
Tämä voisi olla lähtökohta klassiselle "järjen ylittävälle pahalle" jossa psykopaatin toimia ei oikein selitetä mitenkään. Tässä elokuvassa ei kuitenkaan ole näin.
Jigsawin moraali kumpuaa Heideggerin ajattelua mukailevasta fenomenologiasta ja eksistentialismista. Jigsaw tarjoaa uhreilleen aitoa elämää. "Most people have the luxury of not knowing when that clock's going to go off. And the irony of it is that that keeps them from really living their life. It keeps them drinking that glass of water but never really tasting it." Hän pitää itseään tässä mielessä valaistuneena koska hänelle itselleen on diagnosoitu tappava syöpä. Tämä selittää olennaisesti sen, minkä takia Jigsaw ei vain tapa uhrejaan vaan päinvastoin tekee ihmeellisen mutkikkaita ansoja jotka vaativat työtä ja vaivaa. Ja näiden ytimessä on se, että uhri voi periaatteessa selvitä.
Jos Jigsaw haluaisi vain tappaa uhrinsa, hän luonnollisestikaan ei laittaisi henkilöä tilaan jossa hänen päässään on ajastimella laukeavat karhunraudat ja tieto siitä että avain joka vapauttaa hänet tästä loukusta on kirurgisesti asetettu hänen silmänsä taakse. Hän haluaa että henkilöt tajuavat elämän arvon ja näyttävät tämän tajuamisen sillä miten kovasti he ponnistelevat ja tekevät vakaviakin uhrauksia asioiden eteen. Jigsaw itse asiassa on niin oman näkemyksensä lumoissa, että hän kertoo etsivä Matthewsille eksplisiittisesti että hän ei ole koskaan elämänsä aikana murhannut ketään.
Ja tämäkin on oikeastaan vasta puolet. Jigsaw on analysoinut ja tätä kautta valikoinut uhrinsa. Jokaista uhria kuvastaa se, että he ovat jotenkin kahlittuja. He ovat jonkinlaista "roskasakkia" joka tuhoavat elämäänsä ja jotka ovat jonkin elämäntapaansa liittyvän asian kontrollissa. Jigsaw ei kuitenkaan tee tämänlaisten uhrien valikoijien "klassisinta klisettä" jota gorea tarjoavat sarjamurhaajaelokuvat tekevät. Eli Jigsaw ei näe siivoavansa yhteiskuntaa tai tekevänsä yhteiskinnalle palveluksen hankkiutumalla eroon ihmishaaskoista. Hän sen sijaan on omassa päässään "pelastuslinjalla". Siksi hänen ansansa ovat yksilöllisesti valikoituja.
1: Näin esimerkiksi Jigsaw laittoi karhunrautoihin silmäansaan pikkurikollisen miehen jonka elämäntapana oli kieliä lähipiirinsä rikollisista. Oli selvää että jos hän olisi valmis uhraukseen, hän ei voisi jatkaa vanhaa elämäntapaansa.
2: Perheensä kanssa vaikeuksissa oleva pakotetaan tilanteeseen jossa on valittava luottamus yhteistyöhön tai kuolema. Tämä taatusti havahduttaa hyväksymään asian arvon.
3: Huumediileri Xavier taas laitetaan ryömimään neuloissa jotka ovat voimakkasti symbolisia hänen elämäntapaansa nähden.
Nämä kaikki näyttävät että Jigsaw ei toivo ainoankaan uhrinsa kuolemaa vaan pikemminkin haluaa heidän havahtuvan autenttiseen elämään. Ollakseen täysin erimielinen Jigsawin kanssa joutuisi olemaan samalla erimielinen Sokrateen kanssa, koska hän esitti että tutkimaton ja kyseenalaistamaton elämä ei ole elämisen arvoista. Ja Heideggerin mukaan jonka mukaan kuolema on Jumalan lahjoista arvokkain koska se antaa ihmisen elämälle horisontin ja kontrastin.
Tämä tarkoittanee sitä että hyvin moni joutuu olemaan vain osittain erimielinen. Esimerkiksi Sartrea lainaten Jigsaw voisi olla havahtumisessaan puolitiessä. Hän olisi siinä oksettavassa havahtumisen tilassa, jota hän kuvaa kirjassaan "Inho" ensimmäisenä maailmaan heitettynä olemisen tuntemuksista. Jigsaw onkin siksi jäänyt tämän tunteen vangiksi ja siitä on tullut hänelle traumaattinen ja liian suuri taakka. Hän ei ole vapautunut mies vaan epätoivoinen mies, joka ei itse asiassa levitäkään vapautta vaan epätoivoa. ~ Tämänlaisia asioita tuppaa tapahtumaan helposti silloin kun oma havahtumiskokemus lavennetaan koko inhimillisen kentän jaettavaksi, ja lähtee sitten innoissaan levittämään tätä sanomaa.
Luultavasti elokuva ajaakin juuri tätä sanomaa. Sillä murhaajan "Jigsaw" -nimessä on ovela kaksoismerkitys. Se kuvaa sekä sahaa joka pistää palasiksi (tässä tapauksessa ihmisiä) että palapeli (hän onkin itse palasina).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti