tiistai 17. huhtikuuta 2012

failtacular

Olen tykästynyt Suomenlinnaan. Käväisen siellä vähintäänkin toistuvasti. Se on siitä mielenkiintoinen linnoitus, että sen tarina on legendaarisen eeppinen epäonnistuminen. Suomenlinna oli massiivinen projekti, jonka rakentamisessa saatiin maksumiehiä ja tukea aina Ranskasta asti. Suomenlinnan bastionioneista oli toki hyötyä Kustaan sodan aikana 1790. Mutta kaikki muistavat siitä lähinnä sen antautumisen Suomen sodan aikana 1808. Nykyisin voi nähdä jopa huvittavana että Kuninkaanportin koristekilvet kuvaavat mahtipontisesti että "Ifrån ödemarker äro desse Vargskiärsholmar ombytte till ett Sveaborg. Eftervärd, stå här på egen botn, och lita icke på främmande hielp." (~ Erämaista on nämä Susisaaret muutettu Suomenlinnaksi. Jälkimaailma, seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraaseen apuun.) Saari kun on Unescon kansanperintökohteena suojeltu ja varmistaa olemassaolonsa tätä kautta. Ja on leimallisesti turistipaikka.

Tämänlaisia mietteitä on hyvä kirjoittaa, sillä tämä teksti on blogini 3000 teksti. Tämäkin on ollut massiivinen ja pidempiaikainen projekti. Projekti jossa ei ole mahtipontisuutta säästetty. Aina ei ole onnistuttu, ja luultavasti juuri nämä epäonnistumiset ovat jääneet eniten mieleen.

Se on ollut samalla blogi itsestäni. Minäkin olen mahtipontinen ja ihmisenä hyvin monisyisesti epäonnistuva. Siksipä tänne onkin tällä hetkellä päätynyt yli 500 viestiä pahaenteisellä alamerkinnällä "oravan elämää". Ja määrä on luonnollisesti kasvussa. Tämän seikan vuoksi blogini pitkäaikaiset lukijat tuntevat minut luultavasti melkoisen hyvin. (Eikä vain siksi että he ovat sukulaisiani ja muita jotka tunnen ja jotka lukevat esimerkiksi kohteliaisuudesta.) He ovat vuosien varrella esimerkiksi seuranneet kun harjoittelin MTT:llä ja kun (vastoin kaikkien ennusteita) valmistuin koulusta. On saatu lukea siitä miten tilini tyhjennettiin ja miten yhteiskunnallis-teologisesti merkittävää se oli. Pitkin matkaa on tietysti ollut havaittavissa tiettyä negatiivisuutta, joten olen yleensä ottaen kirjoittanut pienistä vaikeuksistani (kuten esimerkiksi hammaslääkärikatastrofista) tai suurista vaikeuksistani (kuten esimerkiksi kohtaamani itsemurha). Lisäksi olen muuten vain valittanut paljon. Ja tietenkin jurnottanut. Optimistisimmillani olen puhunut palautumisesta ja toipumisesta.

Tämä blogi on hieman kuten elämä ; Lopullinen tappio on väistämätön. Vain ennen tätä voidaan olla absurdisti mahtipontisia. Sitä on ikään kuin raiteilla joilta ei pääse pois ja tietää että juna on tulossa. Osa yrittää paeta junaa juosten, ostaa lisäaikaa. Toiset rakentavat raiteille tuolin, istuvat sille olutpullo kädessä ja katsovat kun juna tulee kohti, odottaen vain sitä lopullista törmäystä jota he eivät koskaan itse koe. Siksi tämä blogi tulee olemaan kuin Suomenlinna. Suuri projekti joka päättyy joskus.

Selvää on kuitenkin se, että se on jo nyt jatkunut pidempään kuin alunperin ajattelin. Blogihan alkoi muiden, esimerkiksi Kari Tikkasen, pienistä ehdotteluista. Tästä on tullut miltei elämäntapa, ja rehellisesti sanoen se on ollut varsin hyvää elämää. (Siitä huolimatta että jurnotan rutiininomaisesti.) En uskonut voivani kirjoittaa blogimaailmaan koska pidin sen tahtivaatimusta liian tiukkana ja kiivaana. Näyttää kuitenkin siltä että minä olen jopa blogimaailmalle liian rivakka. Vaikka kyyti onkin ollut vauhdikasta, tiedän myös että blogia lukee useampi kuin olisin uskonut, toivonut ja pelännyt. (Kaikki termit yhtä tärkeitä.) Pyytäisin teitä poistumaan oman turvallisuutenne ja mielenterveytenne vuoksi. Mutta sen sijaan teen muuta. Sanon : Thanks for riding along.

Ei kommentteja: