Monesti liberaaliutta ja konservatiiviutta lähestytään ikään kuin muuttumattomana konseptina. Tässä konservativismi näyttäytyy "imperfektionismina" jossa haikaillaan menneisyyttä jossa ei ole eletty ja jota ei välttämättä ole koskaan ollut olemassakaan. Kuitenkin, kuten "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" -blogissa huomautettiin, tilanne on kuitenkin hyvin toisenlainen ; "Bonushilpeily: reilut sata vuotta sitten Hirvisaari olisi ollut typerä liberaalihippi, jonka hömpötyksiä paheksuttaisiin jatkuvasti konservatiivien toimesta. Yhtäläinen äänioikeus kaikille tulotasoon tai säätyyn katsomatta? Ruotsin kielen opiskelu vapaaehtoiseksi? Gospel-musiikkia?" Tämä muistuttaa siitä että konservativismi, kuten liberalismikin, elävät ajassa.
Tällä on huomattavia seurauksia, ja karkeasti ottaen tämä mahdollistaa sen omituisen tilanteen joka kuvaa itseäni - sillä kuten aiemmin kirjoitinkin - minulla on konservatiivinen prosessointitapa ja asennemaailma jonka seurauksena minulla on nykykulttuurissa erityisenkin monia liberaaleiksi koettuja mielipiteitä. En oikeastaan edes voi olla liberaali. Ja yhden hyvän syyn tähän tarjosi Hännikäinen, joka kuvasi sitä, miten liberaalissa ajatustavassa on yksi olennainen ongelma. Tätä voisi kutsua "herrasmiesvalistukselliseksi ihmiskuvaksi". Sen ytimessä on seuraava teesi ; "Liberalismin olemus on neuvotteleminen, varovainen puolinaistoimenpide, sen toivossa että pohjimmainen erimielisyys, ratkaiseva verinen taistelu, voidaan muuntaa parlamentaariseksi debatiksi ja sallia päätöksen ääretön lykkääminen loputtomassa keskustelussa." Tämä ei Hännikäisen näkemyksen mukaan toteudu "Tietyn ihmisaineksen kanssa keskusteleminen ei ole suunnattoman turhauttavaa siksi, että minulta ja heiltä puuttuisi yhteinen kieli eikä siksi että he tai minä olisimme liian tyhmiä, vaan siksi että käsityksemme siitä, mikä on hyvää, mielekästä ja tavoittelemisen arvoista poikkeavat toisistaan niin radikaalisti." Tästä erosta syntyy "communication breakdown".
Pidän toki neuvottelua ja sovunhakemista sinällään positiivisena asiana, mutta tosiasia on, että tämä ei toimi aina. Vaikka keskustelu ja argumentointi ratkaisevatkin paljon kysymyksiä, on samalla selvää että esimerkiksi valtaosa pseudotieteiden ja denialistien mukanantuomasta ongelmista johtuu juuri tästä "yltiöliberaalista ajatussetistä" jossa erimielisyys itsessään on perusteltu syy uskoa että asia on kyseenalainen. Se, että jollakulla on eriävä mielipide muuttuu tällöin ikään kuin argumentiksi siitä että tämä mielipide olisi tieteenmukainen ja perusteltu.
Tästä onkin epäintuitiivisia seurauksia;
1: Minä edustan konservatiiveja kun taas fundamentalistien asiaa ajava Puolimatka edustaa liberaalia suhtautumistapaa - hänen kannattamansa warrant -teesihän tarkoittaa sitä että ihmisen intuitiivinen järki ohjaa Totuuteen ja siksi keskustelu aina johtaa totuudenmukaisuuteen sillä erityislaatuisella tavalla jossa ihmiset ovat samanarvoisia mutta uskovaiset tasa-arvoisempia kuin muut koska keskustelu ratkaisee kysymyksen lopullisesti. Toki tässä olen klassisesti valistushenkinen siinä, että tiedettä koskevista asioita voidaan argumentoida. Ja tästä seurauksena on se, että jotkut asiat ovat väärässä. En kuitenkaan ole ihmiskuvaltani niin positiivinen että näiden asioiden ratkaiseminen ja tieto todella muuttaisi yhtään ainutta kaduntallaajan mielipidettä. Ja tämä kohta rikkoo sitä liberaalia kommunikaatioteoriaa vastaan. (Tiedekannanottoon luottaminen ei tarkoita kaikkien ihmisten rationaalisuuteen luottamista.) Seurauksena on se, että toisten mielipiteet ovat totuudenmukaisempia kuin toisten ei. "Communication breakdown" on siksi ennen kaikkea sosiaalinen ja yhteisöllinen ongelma. Monissa mieltymysasioissa tämä on peräti "pakotettu".
2: Toinen vastaava erikoisuus paljastuu kun tarkastelen valtionkirkkoamme ; Usein valtionkirkko ja uskonto nähdään konservatiivisena, mutta olen moittinut kirkkoa nimenomaan "leppoiston" toimista - esimerkiksi Hankamäen liberaaliuden yksisuuntaistamisen kautta. Leppoiston nysväämisen seurauksena on se, että fundamentalistit pitävät omia puoliaan, kun taas liberaalit mielipiteet vain ovat olemassa ja sinnittelevät päättämättömyydessä, jolloin kiistat pitkittyvät niin että niihin ei saada jatkuvasta kinastelusta huolimatta ratkaisua, esimerkiksi minun tähänastisen elämäni aikana ratkaisuja ja sopuja ei ole saatu aikaan edes niihin näkyvimpiin kiistoihin.
Toki en ole relativisti. Itse asiassa kaikkea muuta. Ja itse asiassa juuri tämä on syy sille, että en ole "liberaali" sanan kunnollisessa merkityksessä. Sillä jaan eri näkemykset ikään kuin "ongelmiin" ja "olotiloihin".
1: Ongelmiin on olemassa ratkaisu, ja ratkaisu voidaan hankkia ja se voi olla kenties loukkaus jonkun maailmankuvalle, mutta tämä ei ole tosiasioiden ja ratkaisujen ongelma vaan näiden maailmankuvien hylkäämisen syy.
2: Sitten on olotiloja jotka ovat enemmän mieltymyksiä ja näitä ei voida edes periaatteessa ratkaista. Jos on ongelma johon ei ole ratkaisu, se ei itse asiassa edes ole ongelma vaan jotain jonka kanssa on vain opittava elämään. Niihin vain otetaan kanta. Näissä kysymyksissä jaetaan rintamalinjat ja sitten vain valitaan "uskon hypyllä" se oma puoli. Merkittävää on, että näissä on yllättävän usein kysymys on myös perspektiivien pluralismista, eli siitä että asiantiloihin on useita ratkaisuja joiden välistä ei voida tietää, eikä välttämättä ymmärryshorisontista jossa toista ei lainkaan ymmärrettäisi koska toisen kielenkäyttö ja logiikka on totaalisen erkaantunut. (Mikä on sekin toki mahdollista.) - Yksi skeptikon kannalta merkittävimmistä olotiloista on esimerkiksi se, että denialisti ei suinkaan muuta maailmankuvaansa vaikka asia olisikin jo ratkaistu "likimain niin suurella tarkkuudella ja varmuudella kuin tieteessä vain koskaan voidaan".
Huvittavaa tässä on tietysti se, että "liberaaliksi" koettu luottamukseni argumentaatioon ja tieteeeen pakottaa pessimistiseen "epäliberaaliksi" koettuun ihmiskuvaan. (Ero ei toki ole niin suuri, suuri osa konservatiiveista luottaa tieteeseen hyvinkin voimakkaasti.) Sillä kun edessä on mittaristo, ei voi muuta kuin huomata se miten ihmisten toiminta eroaa tästä ; Denialistien kanssa keskustellessa ei voi kuin itkeä sitä, miten valitettavan usein sellainen sinänsä positiivinen kehoitus kuin "mieti itte" on usein sitä että päätöksenteko alennetaan heikoimman lenkin suoritettavaksi. ~ Ja tietysti mieltymysasioissa eri lähtökohdat itsessään suorastaan huutavat olemassaoloaan, etenkin silloin kun johtopäätökset seuraavat molemmilla puolilla johdonmukaisesti näistä erilaisista lähtökohdista.
Näin ollen jos joku alustaa kysymyksen vaikkapa seuraavaan malliin "Uskikset pääsääntöisesti ovat tyhmiä. Eikkikset pääsääntöisesti ovat ilkeitä. Kumpi on destruktiivisempaa, tyhmyys vaiko ilkeys?" joudun vastaamaan että riippuu siitä miten preferoi kysymyksessä "muoto vai substanssi?" Jos muoto ratkaisee, on tietysti helpompaa nysvätä ikuisessa ratkeamattomuudessa jossa pitkitetään konflikteja. Jos taas arvostaa sisältöä, saa olla varma että kohteliaisuuskysymykset ajautuvat viemäriin ja jotakuta jolla on epätosi maailmankuva tullaan loukkaamaan syvästi. Siksi ei ole yllättävää että Hännikäinenkin nosti teeseissään "kinaamisen keskustelun ylitse". Valitettavasti tässä on jakolinja joka on enemmän olotila kuin ongelma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti