Historiassa joudutaan usein elämään epävarmuuden kanssa ; Esimerkiksi Sokrates mainitaan käytännössä vain parissa lähteessä. Häntä voisi siksi pitää jonain joka olisi "mahdollisesti sepitettä". Tähän on yleensä kaksi (väärää) reagointitapaa joihin maallikko sortuu;1: Ensimmäisessä kiistetään historiatieteen mahdollisuus ja historia muuttuu joksikin joka on lähinnä uskonvaraista luottamusta kirkonkirjoihin. Historiaa pidetään jopa "epätieteellisenä" koska sitä "ei voi empiirisesti tarkastella itse".
2: Toisesa otetaan spekulaatio ja vapaus ytimeen ja tämän jälkeen voidaan sanoa likimain kaikenlaisia asioita.
Yleisesti ottan näissä reagointitavoissa on nyrkkisääntö ; Kent Hovind ja kreationistinen linja ajaa "were you there" -asennetta joka mitätöi historiantutkimuksen uskonkysymysasioiden ja kirkonkirjojen ulkopuolella. Ja sitten on "pakanalinja" joka tykkää tehdä hyvinkin korkealentoisia ja mielikuvituksellisia tulkintoja.
Kuitenkin historiassa on usein kysymys enemmänkin "kriittisisti spekulaatioista". Ja on sitä kuultu sellaisia nyrkkisääntöjä kuin että ristiintarkistamattomaton lähde ei ole uskottava lähde. Ja joka muistuttaa että mitä vanhempaa teksti on, sitä epäluotettavampaa se on, ja sitä enemmän se on tarua ja vähemmän kirjoitettua historiaa. Tässä kulmassa ajan kertyminen ja epävarmuus ei tarkoita lupaa heittää hanskat tiskiin (jommalla kummalla yllämainitulla tavalla) vaan tarkoittaa enemmänkin huolellisuutta. ~ Näin esimerkiksi kun John Silver kuvailee erästä kaksintaistelua jossa sword+bucklermies päihittää estocilla varustautuneen miehen, on asia hyvä tulkita "with the pinch of salt" ; Silver kun oli legendaarisen asennevammainen italialaisia kohtaan ja halusi aina korostaa brittien erinomaisuutta.
Olen viime päivinä lueskellut "pakanoiden" materiaalia. Niissä näyttää hallitsevana teemana olevan se, että ajattelua tehdään "fennomaanisesti" ja "suurpiirteisesti" ikään kuin Wettenhovi-Aspan jalanjäljissä. Suomen kulttuuri ennen ruotsista tullutta kristillisyyttä halutaan nähdä hyvin rikkaana.
Tämä kulma on itse asiassa hyvin järkeväkin. Sillä Suomessa on selvästi ihmisten tekemiä muinaisia asioita. Esimerkiksi jätinkirkot ovat varsin vaikuttavia rakennelmia. Tämänlaisten asioiden muistuttaminen on tärkeää, koska jostain syystä suomessa on vallitsevana "alkuperäiskansoja", eli suomalaisia, väheksyvä kulma jossa ajatellaan että suomi oli barbaria ennen kuin tänne tuli kristinusko ja kulttuuri. Että sitä ennen elettiin "kädestä suuhun - nuijasta päähän". ~ Tämänlaista suomalaisuutta väheksyvää kulmaa näkyy jopa maahanmuuttokeskusteluissa. Ulkomainen eksoottinen nähdään jotenkin olennaisesti parempana. Monikulttuurisuuden ja muodikkaan kulttuurirelativismin sijasta (marginaalinen osa) arvostaakin selkeästi nimenomaan sitä että Suomen kulttuuria parannellaan laadukkaammilla aineksilla.
On kuitenkin selvää, että Suomessa on ollut kulttuuria. Ja selvää on myös se, että yksi syy muinaisen suomalaisuuden halveksuntaan on ideologista ; Tiedetään että esimerkiksi muinaisia paikkoja on turmeltu ja tuhottu jotta pakanalliset tavat saataisiin kitketyksi. Ja onpa moderninakin aikana esimerkiksi jätinkirkkoihin kohdistettu vandalismia koska tiettyjen ihmisten uskonnollinen vakaumus ons ellainen, että jos paikassa on riski siihen että joku ehkä kenties voisi kokea sen erityiseksi, henkiseksi ja pyhäksi, on näitä "väärästä pyhittyviä ihmisiä" suojeltava epäjumalanpalvelukselta sitten vaikkapa ainutlaatuista muinaista kulttuurijäämistöä tuhoamalla (siitä huolimatta että tämä muinainen uskonto ei ole nykyään elinvoimainen eli relevantti riski).
Kuitenkin pakanoiden kohdalla näyttää myös siltä että likimain jokainen isompi kivipaasi halutaan nähdä ihmisten pystyyn nostamana. Heillä on selvästi huomio keskittynyt siihen, että he selittävät miten paasi oltaisiin voitu nostaa pystyyn. Tässä kohden etenkin vertaus pääsiäissaarien patsaidennosteluun on hyvin toistuva teema ; Kun alkuasukkaiden voi olla vaikeaa kuvitella voivan nostaa pystyyn kiviä joita nämä selvästi ovat nostaneet, olisi arvostettava kivikauden ihmisten kykyjä. Tämä on toki siitä positiivinen kulma, että kivien pystyynlaittamiskyky on sinänsä mahdollinen. Ongelmana on kuitenkin se, että vaihtoehtoa käytetään kreationisteille tyypillisellä "argument from personal incredulity" -asenteella jossa selitetään että kun ei voi kuvitella miten kivi voisi olla pystyasennossa eikä lappeellaan maassa, ei se voisi sellaista tehdä ollenkaan.
Valitettavasti kivipaadet tuntevat kuitenkin yleisesti ottaen fysiikan pystyssäpysymislait ; Paasi pysyy pystyssä jos sen painopiste on tukipinnan kannattamalla alalla. Koska jäätikössä kivipaadet ovat ties miten päin, on selvää että kiviä asettuu eri tavoin. Suuri osa niistä toki on lappeellaan. Mutta tilastojen valossa pieni määrä kivistä on pystyasennossa. Koska kivipaadet valtaosin ovat lappeellaan eikä mitään erityisiä työkalujen jättämiä merkkejä ja pystyynnostamiseen liittyviä pohjanmuokkauksia tai jalustoja ja muita selkeästi inhimillisiä rakennelmia ei näy, ei joka ikistä pystyssä olevaa paatta voi vain tulkita ihmisen pystyynnostamaksi.
Sillä Suomessa olemme siitä onnellisessa asemassa, että meillä on kaksi siistiä ilmiötä. Suomalainen vanha kulttuuri. Ja jääkausi. Olisi kenties syytä nauttia molemmista ja arvostaa molempia.
Kuvassa Pihlajamäessä sijaitsevan ison hiidenkirnun seinämää. Hiidenkirnujen synnylle on tavattu antaa antropomorfistisia selityksiä, vaikka sen oikeasti tuottaa jääkausi. Ilmiö joka, toisin kuin ihmiset, eivät ole tällä hetkellä paikalla ja siihen liittyvät ilmiöt ovat kauempana arkikokemuksesta. Ja tuntuu ihmeelliseltä miten muka voisi tuollainenkin ihme luonnollisesti syntyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti