(Jacques Tati)
Klassinen skeptikkokuva perustuu usein valistushenkiseen ihmiskuvaan. Siinä ihminen oletetaan ennen kaikkea rationaaliseksi olennoksi, joka kykenee järjen avulla ylittämään taikauskoiset näkemykset. Näin keskustelu johtaa lopulta siihen että eri vaihtoehtoja punniten ihminen viisastuu automaattisesti. ~ Tämänlainen asenne muistuttaa kovasti Sokrateen asennetta ; Hänen "kätilöintinsä" perustui siihen että keskustelussa filosofin viisaat kysymykset saavat ihmiset ajattelemaan itse ja tätä kautta saamaan itselleen viisautta.Tätä kautta klassinen skeptikko onkin ennen kaikkea herrasmies, joka nojautuu siihen että huonojakin näkemyksiä otetaan vakavasti punnittavaksi ja kritisoitavaksi. Tässä luotetaan argumentaatioon.
Valitettavasti tämä näkemys on hyvin ongelmallinen. Ihminen onkin enemmänkin tunneolento ; Sen sijaan että järki ohjaisi tunteita, tunteet ohjaavat järkeilyjä. Ihminen muuttuu tämän takia "rationaalisesta olennosta" "rationalisoivaksi olennoksi". Tämä ongelma muuttaa koko skeptismin luonteen. Skeptismin kysymys muuttuu tämän ihmiskuvan puolesta kysymykseksi "miksi edes yrittää?". Usealle tämä on kuitenkin ongelma juuri siksi että heidän tunteensa ohjaavat debatointitilanteeseen. He eivät kysy "Why bother?" vaan kuten Kari Tikkanen "Mitä sitten jää vaikutuskeinoiksi jos ei tahdota laskea denialistia "irtivapaaksi"?"
Osa, kuten Tikkanen, yrittävät viimeiseen asti pitää yllä herrasmiesskeptikoiden sinänsä uljasta perinnettä. Se ottaa ihmiskuvan pessimistisyydestä huolimatta tilanteen enemmän haasteena kuin esteenä. Tällöin keinoksi haetaan argumentaation hiomista entisestään. Kysymys on jonkinlaisesta ekstraviileänä olemisesta.Tikkanen miettiikin siksi, olisiko parasta siirtää keskustelua sellaiseksi että se olisi silti rakentavaa. Tälläiseksi käy esimerkiksi se, että tiedekeskustelun sijasta etsitään virheitä sisäisestä päättelystä ja näytetään että maailmankuva olisi sisäisesti ristiriitainen tai kehäpäätelmällinen "ulkoisten faktojen sijaan sisäiset faktat =denialistin ristiriidat eli logiikan ihmettely" tai jossa ei väitetä mitään vaan lähdetään debatin sijasta kuulustelevammalla lähestymistavalla "kysely (ei väitetä), sokraattinen kysely" ja siirtämällä keskustelu tavoitteisiin "motiivien kuulustelu, "mitä tahdot ihmiskunnan olon parantamiseksi?"" Nämä vaihtoehdot toki selvästi metauttavat keskustelua ja muuttuvat keskustleuksi keskustelusta. Mutta muutoin ne noudattavat hyvinkin vahvasti Sokraattista rationaalisen ihmiskuvan ja tiedekeskustelun perinnettä.
Kuitenkin on varsin perusteltua hylätä ihanne realismin edessä (vaikka minulla ei rehellisyyden nimissä olekaan oikein mitään isompaa näitä kohteliaita herrasmiesskeptikoita vastaan). Sillä tosiasia on, että tämän aiheen parissa käytävä debatti on emotionaalisesti järkyttävää. On oikeasti vaikeaa keksiä mitään missä ihmiset kohtelisivat vieraita ihmisiä sosiaalisesti yhtä kammottavasti, siis jos ei puhuta suoranaisesta sodasta tai jengien välisestä fyysisestä tappelusta - jonka vuoksi käytänkin paljon sitä "sosiaalista" sanaa tässä yhteydessä erotuksena näille "fyysisille" tavoille. (Yleensä ihmiset ovat sosiaalisesti julmimpia perheenjäsenilleen. ~ Käytännön jekutkin tehdään lähipiirille koska he eivät haasta oikeuteen. Vieraskoreus on siksi sosiaalisessa kanssakäymisessä tavallista.)
Hyvin suuri osa onkin muuttanut keskustelun sellaiseksi että kohteena ei olekaan kohtaaminen erimielisen kanssa, vaan tilanne joka on ikään kuin järjestetty ensisijassa "yleisöä" varten. Tässä debatti oikeutetaan sillä, että vaikka taikauskoinen/pseudotieteilijä/denialisti ei henkilönä muuta mielipidettään, keskustelulla on kuitenkin yleisöä jonka mielipiteisiin voidaan vaikuttaa. Tällöin voidaan pitäytyä hyvinkin vanhakantaisessa skeptisyystavassa, koska ihmiset eivät oikeastaan edes kuulu mukaan kuvioihin. ~ Pseudotieteilijät ja heidän kanssaan keskustelu voidaan nähdä tässä ihan puhtaana tiedonhankintana ; He kertovat argumenttejaan ja ovat priorisoineet ja esilletuoneet mielestään olennaisia. Näihin tarttumalla saadaan helposti irti olennaiset väitteet ja ne asiat joiden ympärille todellinen liikehdintä sitoutuu. Tämä on oleellista koska kirjoissa on usein paljon osioita joita ei käytännössä sovelleta keskustelussa. Näin säästyy vaivaa ja voidaan keskittyä "sosiaalisesti olennaisiin" kohtiin.
1: Skeptikko voikin myös tutustua pelkkään kirjallisuuteen, jolloin näiden kumoaminen on enemmän yksinäistä omaa puuhastelua. Tällöin ei välitetä siitä muuttuuko kenenkään mielipide, vaan näytetään lähinnä (ehkä jopa vain itselle) että on hyvät syyt olla ottamatta näitä näkemyksiä vakavasti. Yleensä skeptikko ilmenee kuitenkin sosiaalisesti jos ja vain jos hän argumentoi ääneen, joten en pidä tätä kulmaa olennaisena tässä koska kulmani on enemmän sosiologinen ja kommunikatiivinen. Se toki suppeuttaa kokonaiskuvaa, mutta mielestäni tämä näkökulma on kuitenkin jotain joka ansaitsee tulla esillelaitetuksi kaikesta huolimatta.
Itse edustan skeptisminäkemystä jossa huomioidaan vain se, että esimerkiksi denialismi ei oikeasti ole pohjimmiltaan luonteeltaan agumentatiivista vaan sosiaalista. There is no intelligent conversation in topics like that, and if someone claim he is trying one, he is the biggest liar. Tämä voi olla ikävää, mutta se on valitettavasti myös realismia. Keskusteluunkutsu on rummutusta jolla yritetään hakea kannattajia. Debatti voidaa voittaa tai hävitä, mutta argumentit ovat tässä vain mauste. Pseudotieteissä tavoite on aina suosionsaannista ja puolellevakuuttamisesta, ei asioiden punnitsemisesta. Kysymys ei ole asiasta vaan maailmankuvasta. Eikä puhuttavasta vaan puhujista. Kaiken muun olettaminen tuottaa likimain 100% varman pettymyksen joka tuottaa toistuessaan ylitsepääsemätöntä ahdistusta, surua ja stressiä. (Skeptikko on ihminen ja sellaisena itsekin sosiaalinen olento. Eikä muuten mikään automaattisesti rationaalinen sellainen.)Debatin ei oleteta muuttavan kenenkään pseudotieteilijän mieltä ikinä koskaan missään. Tämä muuttaa keskustleukenttää niihin kohtiin joita Kari Tikkasen ehdotuslistassa voisivat olla huolestuttavia. "pilkka, huumori, naureskelu,samaistus tuho.. eikun tupakanpolttajiin.." ja "häirintä, red herringit, massapostitus(foorumiin ei toki emailiin), samaa mitä he.." Ensivilkaisulla tämä voi tuntua ahdistavalta. Mutta tosiasiassa kammottavuus katoaa suurelta osin, jos ei unohdeta tyystin argumentatiivista puolta. - Näin ollen voidaan ottaa esille kaikki uuden skeptismin suntaukset, jopa se herrasmiesmäinen metakeskustelu. Mainitut elementit ovat siksi enemmän mauste kuin ehdoton sisältö.
1: Tässä keskustelutavassa ytimessä on se, että pseudotieteilijä ja denialisti on usein invasiivinen. Hän ei siis vain pysy omissa piireissään, vaan nimenomaan pyrkii sosiaaliseen kontaktiin. Näin tehdessään hän rikkoo hyvin usein joitain kohteliaisuuden normeja. Skeptikolle riittää usein se, että hän tuo esille paheksuntansa näitä invasiivisia aktioita kohtaan. On siis syytä esittää vasta-argumentit jotta skeptikko voi näyttää että ei moiti vain siksi että argumentit olisivat jotain "suukapulaa" jota halutaan vaientaa. Kun esitetään argumentti ja sosiaalinen paheksunta, isketään oleelliseen ytimeen. Koska invaasiontekijän tavoite on sosiaalinen, halu saada omalle näkemykselle puoltamista, pelkkä argumentaatio osuu vain rationalisoivaan pintaan. Sosiaalinen paheksunta sen sijaan iskee syvimmälle ytimeen ja argumentaatio korjaa tämän suojeluksi tehdyt manööverit. Hän ei toki käänny, mutta sosiaalinen vallantunne ja "high and mighty -egoilu" karisevat. Puolustuslinja poistaa valtaosan niistä syistä joilla invasiivista keskustelua käydään innolla.
2: Tämän lisäksi on syytä huomata, että valtaosa pseudotieteistä perustuu petitio principii -periaatteisiin. Näiden kritisointi "sisäisillä metamenetelmillä" on vaikeaa. Usein pseudotieteen taustalla on maailmankuva jossa haetaan nimenomaan moraalista perustetta invasiviiselle käytökselle. Näin motiivien kysyminen tuo helposti mieleen esimerkiksi taistelun pahaa ihmisiä vahingoittavaa salaliittoista allopatrista lääketiedettä vastaan joka etäännyttää ihmiset luonnollisesta terveydestään. Tämäntapaiset moraaliset argumentaatiot ovat arkipäivää. Siksi jäljelle jääkin oikeastaan vain Torsti Lehtisen näkökulma ; Hänestä kritisoitavan asian sisäisen argumentaatiotavan valinta on joskus keskusteluntappoa ja dogmaan ajautumista. Että tämän relativismin sijasta olisikin syytä tuoda ilmiön huvittavuus esiin ironian keinoin. Näin mukana on samalla ajattelutapaan liittyvä "metalogiikan kritiikki" että se sosiaalinen puoli jossa on mukana "nöyryyttämistä ja nöyrtymistä" joka vaikuttaa lopputulokseen. Vaikka tämä voi tuntua häijyltä, on tämäntapainen vinoilu kuitenkin yllättävän vahvasti perusteltua.
3: Keskustelu muuttuu värikkääksi kun kysymistä sävytetään oikealla tavalla. Apuvälineenä on jopa karrikatyyrimäinen käytös. "Unkurin" "i heart edna" kertoo että "kun talk show’n isäntä tai emäntä ottaa selkeästi karrikoidun roolihahmon , hän voi huoletta esittää kaikki ne röyhkeät kysymykset, joita julkkiksilta ei koskaan kysytä." ... "aune oli ankara ja hieman huonokäytöksinen opettajatar, joka haastatteli poliitikkoja niin, että yleisradion linjat menivät kiukustuneista soitoista tukkoon. suurin osa soittajista ei tajunnut, että aune on vain roolihahmo."
Temppuna onkin siksi irtautua ajatuksesta "joko tai". Ryönä on oleellinen osa, mutta kun tämän huomioi voi aikaansaada kokonaisvaltaisen keskustleun jossa on selkeästi sekä asiakeskustelua että sosiaalista kinaamista. Kysymys on tavallaan ongelmien minimoimisesta sen sijaan että elettäisiin ihannetodellisuudessa. Sosiaalinen ryönä muuttuu tällöin mahdolliseti joskus jopa kätilöimiskeinoksi ; Se iskee ihmiseen alueisiin jotka voivat pakottaa kognitiivisen dissonanssin "kriittisen kynnyksen yli". Silloin voidaan irrota assimiloivasta rationalismitasosta, ainakin teoriassa. (Mikäli psyyke kestää.) Tai jos ei, niin ainakin hyökäysinto kääntyy puolustamistarpeeksi, josta syntyy vähintään hiljenemistä.
Kyynikko on pettynyt romantikko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti