Kun ajatuskoe tulee lihaksi

Lääketieteen ja neurologian kehitys on johtanut hyvin hämmentäviin tilanteisiin. Esimerkiksi tänään uutisoitiin telepaattisista facebookpäivityksistä. "Duken yliopiston tutkijat julkaisivat tiedemaailman arvostetuimmassa lehdessä Naturessa artikkelin, jossa heidän kehittämänsä Brainet-teknologia yhdisti suoraan neljän eri rotan aivot toisiinsa." Aivoja skannaamalla voidaan myös saada hämmästyttävää tietoa ajatuksista. Jopa Scientific American käyttää termejä jotka tuovat mieleen parapsykologian. Ihmiset suunnittelevat päänsiirtoja lähitulevaisuudessa.

Näitä lukiessa moni puhuu mullistavuudesta. Kuitenkin se, mitä näissä enemmänkin tapahtuu on se, että klassiset ajatuskokeet muuttuvat konkreettisiksi. Esimerkiksi päänsiirtoa koskevalla ajatuskokeella on käsitelty ihmisyyden suhdetta aivoihin ja ruumiiseen. Ja nykyään jo aivan vakiintuneiden ja tavallisten aivokuvannusmenetelmien kohdalla on huomattavissa sen tyylisiä kirjoituksia kuin Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" jossa käsiteltiin sitä että onko fMRI todella jotain joka vastaa klassista ajatuskoetta. Ja jos katsotaan tietoisuuden ja päätöksenteon psykologiaa "Incognito" -kirjassa, voidaan huomata että siinä käsitellään klassisia vapaan tahdon, rikollisuuden ja vastuullisuuden teemoja.

Toki asiasta on yritystä jo varhaisemminkin. Samoin jos tutustuu Roger Penrosen käsityksiin mielestä, hän fyysikkona tekee klassista vapaan tahdon filosofiaa, jossa kvantti-indeterminismi pelastaa vapaan tahdon. Tästä fysiikasta voidaan olla vahvasti erimielisiä, esimerkiksi siten miten fyysikko Kari Enqvist "Olemisen porteilla" -kirjassaan käsittelee. Ja mielenfilosofi näkee asian kuten Patricia Churchland, eli sen että on vaikeaa nähdä miten koko kvanteista ja indeterminismistä puhuminen selittää tietoisuuden. (Kun se parhaimmillaan vastaa siihen olemmeko ennustettavia, ja tästä vain hyvin vaikeasti vastaa siihen onko meillä vapaa tahto vai ei. Joka ei vielä ole tietoisuuden selittämistä.) Nykyään asiallisestakin mielenfilosofiasta löytyy esimerkiksi Balaguerin "Free will as scientific problem" joka ei väitä selittäneensä aivojen toimintamekanismia mutta joka selittää miten aivotutkimus ratkaisee klassisia mielenfilosofian ongelmia for good.

Osittain tämä johtuu siitä, että teknologia todella yltää uusille asioille, ja näin ollen se mikä oli ennen spekulaatiota muuttuu todellisuudeksi. Toisaalta nämä ajatuskokeet ovat filosofien esittämiä ja tunnettuja joten ei ole ihme että niitä yritetään sovittaa siihen mitä on. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Stewart pitää rinnastusta liioiteltuna. Skannaamalla saadaan tietoa mutta ihmiset helposti innostuvat liikaa. Ei olekaan ihme että esimerkiksi teologit voivat olla innoissaan neuroteologiasta, niin kauan kuin sitä kautta ei tule suoraa kommentointia etiikkaan.

Moni jopa näkee että etiikka ei saa olla luonnontieteellinen kysymys. Uusateisti Sam Harris on suututtanut monia esittämällä "Moral Landscape" -teoksessaan että "The relevant neuroscience is in its infancy, but we know that our emotions, social interactions, and moral intuitions mutually influence one another. We grow attuned to our fellow human beings through these systems, creating culture in the process. Culture becomes a mechanism for further social, emotional, and moral development. There is simply no doubt that the human brain is the nexus of these influences. Cultural norms influence our thinking and behavior by altering the structure and function of our brains."

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata jotain.

Voimme ottaa modernin aivokirurgian ihmeet hyödyksemme. Jos kuvittelemme avomielisen Napolilaisen stereotyypin joka on niin suvaitsevainen että palkkaa laboratorioassistentikseen vammaisia, sellaisia jotka ovat sanotaan ainakin nimensä perusteella venäläisiä stereotyyppejä. Napolilainen tiedemiesstereotyyppi on niin avomielinen että häntä ei klassinen norsunluutornitiede rajoita. Eikä etenkään tutkimusetiikka. Ja hän ottaakin koehenkilön jonka aivot leikkaa puoliksi. Hän siirtää ensimmäisen aivopuoliskon yhteen ja toisen toiseen maljaan. Huolehtii niiden elinkykyisyydestä. Onko hän tuhonnut tietoisuuden vai kahdentanut sen?

Koska nykyään lääketieteessä tehdään joissain tilanteissa leikkaus jossa aivopuolet erotetaan (hemispherectomy). Syynä on usein epilepsia. Leikkaus tehdään yleensä nuorille joiden aivot ovat joustavampia ja muokkautuvat pärjäämään yhdellä aivopuoliskolla paremmin. He ovat tietoisia, tai käyttäytyvät vähintään kuin hyvin vakuuttavat filosofiset zombiet. Kuvittelemamme Dr. F. tekee saman terveille aivoille. Ongelman ratkaisu ei siis ole mitenkään ilmiselvä.
1: Rationalistinen filosofinen mieli voi katsoa loogisia mahdollisuuksia. Voi olla että tuo leikkaus todella tuhoaa tietoisuuden ja tekee (epilepsiakohtauksettomia) filosofisia zombieita.
2: Empiristisempi filosofinen mieli taas voi ottaa teorian joka ei kata kaikkia loogosia mahdollisuuksia. Ja esittää tätä kautta, että filosofinen zombie on ylimääräinen turha konsepti. Tällöin voidaan korostaa vaikka sitä että molemmilla puoliskoilla on tietoisuus. Mutta kumpikaan niistä ei ole sama kuin ennen leikkausta. Näin ollen leikkaus tekee kaksi erilaista tietoisuutta yhden sijasta.

Tämä tilanne on tavallaan hyvin tärkeä. Daniel Dennett pitää tämäntyyppistä jaottelua tärkeänä kirjassaan "Intuition pumps and other tools of thinking". Hän kuvaa sitä miten käsiteanalyyttisesti ajatteleva mieli eroaa voimakkaasti luonnontieteellisesti ajattelevan mielestä. Hän ottaa tästä esimerkiksi magneettisuuden. Hän ottaa esille sen, että fyysikoiden maailmassa kestomagneetit ovat jotain joiden toiminta perustuu siihen että niiden alkeismagneettialueet säilyttävät magnetoitumissuuntansa myös ulkoisen magneettikentän vaikutuksen lakattua.
* Käsiteanalyysistä kiinnostunut voi ottaa esille loogisen mahdollisuuden siitä että jos jossain olisikin kestomagneettien tapaan rautaa luokseen vetävä kappale joka rikkoisi tätä oppia vastaan. He voivat kiinnostuneesti käsiteanalysoida että onko niin että tämä uusikin kappale on magneetti koska se toimii kuten magneetti. Vai pitääkö tälle antaa uusi nimi koska se toimii erilaisella toimintaperiaatteella. Tässä erimielisyydessä olisi koulukuntia ja niiden ytimessä olisi ikään kuin platonisessa maailmassa killivä aito ja ehta määritelmä. Kuin oikea määritelmä olisi löydettävissä.
* Fyysikoille tämänlainen looginen mahdollisuus ei kiinnosta koska magneettisuusteoria nojaa siihen että se ei ole käytännössä mahdollinen. Itse asiassa tämä mahdottomaksi rajaaminen tuo magneettisuusteorialle selitysvoimaa. Fyysikko joka kohtaisi tuollaisen teoriaa uhkaavan magneetin yrittäisi pääasiassa mallintaa ilmiöitä. Termien valinnalla ei tässä kohden ole niin suurta merkitystä. Määritelmistä voidaan valita mitä tahansa kunhan sen avulla saadaan mallinnettua mitä tapahtuu ja tehtyä tätä kautta paikkaansapitäviä ennusteita.

Koska neurologia on empirististä ja suuri osa mielenfilosofiasta on metafysiikkaa, konfliktit ovat selviä. Asiaa mutkistaa se, että ajatuskokeet ovat usein eettis-filosofisia. Ja fyysikot tätä kautta helposti astuvat käsiteanalyysissä syntyneisiin kannanottoihin. On tavallaan hyvin vaikeaa nähdä mitä esimerkiksi päänsiirtoleikkaus sanoo etiikan teorioille. Eikä siksi ole tavallaan ihme että moni haluaisikin lähestyä asiaa siten että olisi tärkeämpää miettiä mitä etiikan teoriat sanovat päänsiirtoleikkauksista.

Luultavasti kokonaisuus rupeaa näyttämään jotakuinkin samalta kuin minun suhteeni evoluutioteoriaan ja etiikkaan. Nähdäkseni evoluutioteoria selittää käyttäytymismalleja ja ruumiinrakenteita. Jos siis haluat selittää miksi ihmiset ovat avuliaita, evoluutioteoria selittää tämän. Ja jos pidät tätä avuliaisuutta eettisenä niin sitten evoluutio tuo tämän avuliaisuuden esille. Ja jos ihmiset lajityypillisesti ajattelevat että avuliaisuus on hyvyyttä niin sitten se on ihmisille lajityypillinen näkemys etiikasta. Mutta jos otetaan kysymys siitä että onko maailmassa joku objektiivinen moraalilaki ja vastaako tämä luonnossa ja ihmisten mielipiteistössä oleva näkemys tätä. No, se on sitten aivan oma kysymyksensä. (Enkä tiedä onko tämänlainen kysymys edes tarpeellinen. Se voi olla vessanseinäkysymys.)

Kädelle puhumisen mielettömyydestä

Daniel Dennett kuvaa kirjassaan "Intuition Pumps and other tools for thinking" -kirjassaan usein mielenfilosofian eri puolia. Hän kertoo esimerkiksi Roger Penrosen ja Stuart Hameroffin teoriaan tietoisuudesta. He liittivät tietoisuuden neuroneiden mikrotubuluksiin. Heidän tukenaan tässä teoriassa on jotain jota teorian kiriitikot voisivat kutsua "kvantti -sanan ylikäyttämiseksi".

Penrosen ja Hameroffin teoriassa on toki sen verran perää että aivan tuoreesti mikrotubuluksista on todella löydetty kvantti-ilmiöitä. Ja tätä kautta päästään sen tyylisiin fysikaalisiin löydöksiin joita Mark Balaguer pitää tärkeinä vapaan tahdon kannalta kirjassaan "Free will as an Open Scientific Problem".

Dennett kuitenkin huomauttaa että tietoisuuden sitominen pelkästään kvantti -ilmiöihin on ongelmallista. Koska Hameroff on anestesiologi, Dennett oli kysynyt tältä että kun hän tekee leikkauksessa kädensiirtoa, niin antaako hän tälle siirrettävälle kädellekin anestesian. Kysymys on relevantti sillä kädessä on neuroneita joissa on mikrotubuluksia. Luultavasti tietoisuus ei siis selitykään mikrotubuluksilla vaan suuremmalla kokonaisuudella.

Vastaava ongelma koskee joitain tiukan reduktionistisia väitteitä. Jos esimerkiksi ajatellaan että tietoisuudella olisi yksi tietty paikka aivoissa, päädytään helposti sellaiseen tilanteeseen että on kysyttävä että jos aivoista leikataan vaikka punaista väriä näkevä paikka, niin mitä tästä seuraa. Jos ajatellaan että tietoisuus on jotenkin aivoissa, on selvää että alueen poistaminen estää punaisen näkemisen kyvyn. Mutta jos ollaan liian tiukasti reduktionistisia - eikä sen sijaan ajatella aivoja verkostona ja kokonaisuutena - niin siinä tapauksessa jos maljassa olevaa irtileikattua neuronikimppua ärsytettäisiin niin sen pitäisi aistia punaista väriä. Koska se on tuon yhden osan funktio.
1: Itseäni esimerkiksi kuolemanrajakokemuksiin usein liittyvässä ruumiistasiirtymiskokemuksissa korostuu se, että potilas voi hyvinkin aistia ympäristöään, mutta ei ruumiinkuvaansa. Vaihtoehtona nimittäin pitäisi olla se, että ihminen aistisi ilman aivojaan ja ilman silmiään - nehän ovat leikkauspöydällä. Ja jos ihmisiltä leikkaa silmät, nämä kuitenkin jotenkin lopettavat näkemisen. Jos ruumiistapoistumiskokemuksia voi tehdä, tämän pitäisi olla hidaste eikä este. Mutta esteeltä se vaikuttaa kun sokeita katsoo.

Itse pidän ajatusta anestesiaa pitävästä kädestä ja maljassa olevasta punavärin aistimisesta epäuskottavana. (Tosin on sitä paha kiistää täysin ; Onhan Dennett kirjassaan tarjonnut tähän hauskan esimerkin teoriasta joka keskittyi siihen että tietoisuus ei ole oikeasi neuroneissa. Että glutamaatti on se joka "soittaa" hermostoa. Että tietoisuus on glutamaatissa. Ja kun Dennett oli kysynyt että jos kaataa lasista viemäriin glutamaattia, niin onko tämäkin tietoisuutta käsittelevä aktio, oli nasakka vastaus siitä että eihän sitä oikein voida todistaa että näin ei olisikaan...) Ja siksi näkisin että aivot ovat hieman kuten polkupyörä. Siinä on osasia, joilla on selvä funktio. Niiden poistaminen osoittaa että ne tekevät tiettyjä asioita. Mutta tietoisuus on vähän kuin ajettava polkupyörä, kokonaisuus. (Tämä ei välttämättä vaadi emergenssiä. Itse tosin pidän emergenssiä reduktionismina josta ei vielä tiedetä tarpeeksi tai joka on laskennallisesti liian haasteellinen ja vaatii siksi helpottavan oikotien.)

Tämän näkökannan vuoksi minulla on tietysti hyvä syy epäillä että käsiä ei tarvitse anestesioida ja että niille ei kannata puhua jos naama ei kuuntele. Einaturalistisille ihmisille joille aistiminen ei ole elimistökysymys, vastaus ei tietenkään ole yhtä ilmiselvä. Hekään tuskin puhuvat kädelle. Mutta heidän spirituaaliteoriansa ei kerro, miksi ei maksa vaivaa..

Proteismi ; Miten hyvä ateisti on sellainen joka ajaa uskomiseen uskomista

Ateismi käsitellään yleensä hyvin häijysti. Syynä on usein moraalinen närkästys siitä että ateisteilla on vääränlainen asenne. Tämän vuoksi on kenties hyvä ottaa esille ateisti jota muutama harras kristitty on minulle kehunut. Tämä ateisti käyttää räväkkäästi ja avoimesti "militantti ateisti" -käsitettä.  Ei toki itsestään, vaan väärällä asenteella liikkuvista ateisteista. Hänen nimensä on Bruce Sheiman ja hän on vuonna 2009 kirjoittanut kirjan nimeltä "An Atheist Defends Religion - Why Humanity Is Better Off with Religion than without It". Sheiman on saanut uskovaiset hyrisemään ja häntä käytetään yleensä Kahdella tavalla:
1: Jonkinlaisena esimerkkinä siitä että ateisteja kohdellaan asiallisesti. Että militantteja ateisteja haukutaan koska he ovat militantteja eikä siksi että he ovat ateisteja.
2: Ja se, että militantti ateismi on hyväksyttävä termi sen vuoksi että ateistitkin käyttävät sitä.

Sheimanin kirja on itse asiassa ihan mielenkiintoista luettavaa

Sen perusteesinä on se, että menneisyydessä fundamentalistiset uskovat puolustavat palavalla innolla uskoa Jumalaan ja heitä ovat vastustaneet militantit ateistit jotka ovat yrittäneet kieltää Jumalan olemassaolon. Sheimanin perusteesinä on että kumpikaan ei voi voittaa älyllistä ja tieteellistä väittelyä Jumalan olemassaolosta. Lopputulos on pattitilanne, ja näin rationaalista perusteltua ratkaisua tähän kysymykseen ei yksinkertaisesti ole eikä tule koskaan olemaankaan. Sheiman korostaa että jäljellä on kuitenkin kysymys uskonnon arvosta. Ja Sheiman argumentoi että uskonto paitsi voi voittaa tämän väittelyn niin itse asiassa myös voittaa sen.

Itse asiassa näkemys on ihan kiinnostava ja mahdollinen. Jos ajatellaan uskontoa yhteiskunnallisena ilmiönä, se varmasti vaikuttaa maailmassa monillakin eri tavoilla. Ja näitä voidaan erilaisilla tavoilla arvottaa. Ja näin utilitaristi ja poliitikko voi käyttää uskontoa argumentteihinsa. Ja samoin jos ihminen on hedonisti joka ajaa omaa etuaan voi vedota uskontoon. Kysymys ei enää ole Jumalan olemassaolosta vaan uskontoinstituution ja uskontoilmiön seurauksista. Tässä näkemyksessä ei tietenkään ole tilaa millekään "sydämen uskolle". Mutta se on oikein hyvä näkökulma ateistille joka miettii sitä kannattaako omasta ateismista huolimatta vaikkapa tukea uskonnollisten yhteisöjen toimintaa. Suomessa tämä koskee esimerkiksi sitä kannattaako ateistin kuulua kirkkoon siksi että kirkko tekee hyvää nuorisotyötä.

Tämä tematiikka taas on hyvin merkittävää. Sillä Suomessa ateismi nähdään leimallisesti kirkostaeroajina. Tämä näkyy siinä miten "Suomen miljoonaa ateistia" ei pidetä koskaan uskottavina vaikka eteen tuikattaisiin mitä tilastoja. Syynä on se, että tämä miljoona on luku joka koskee myös kirkosta eronneiden määrää. Ja moni tietää että kirkosta erotaan myös siksi että kirkko ei ole "riittävän vanhoillinen". Eli erilaisiin vapaisiin suuntauksiin mennään koska ollaan vaikka loukkaannuttu naispapeista ja koska menon nähdään muutenkin olevan liian liberaalia. Kuitenkin tässä miljoonassa ateistissa on kysytty ihan vakaumuksia. Josta voi päätellä sen että osa ateisteista on ilmiselvästi päättänyt jäädä kirkon helmoihin. Ja ateismin kriteeriattribuutiksi ei siis voida nähdä sitä että kirkosta olisi erottava. Vakaumuksia on itse asiassa kartoitettu laajassa melko tuoreessa tutkimuksessa. Ja sen tuloksissa sanotaan ihan suoraan että "En usko Jumalaan enkä ole koskaan uskonut" kattaa 14,7 % väestöstä ja tämän päälle "En usko Jumalaan nykyään mutta uskoin aiemmin" kattaa 11,1 %. (Yhteensä pesunkestäviä ateisteja on siis 25.8%.) Samanaikaisesti voi ennustaa että uskonnottomuuden määrä on maassamme ollut kasvussa koska "Uskon Jumalaan nykyään mutta en uskonut aiemmin" oli pienempi kuin ateistikäännynnäisten (4,0 %). Ja kun "Uskon Jumalaan ja olen aina uskonut" oli 40,8 % tiedetään loput. Tutkimuksesta voi lukea suoraan että agnostisen kannan "En osaa sanoa" sanoo suoraan 29,5 % ihmisistä. Kuulun itse "tuohon agnostiseen kolmannekseen". (Ateistejen ja agnostikkojen yhteenlaskettu tilastollinen osuus on siis 55.6%. Että se siitä "kristillisestä maasta".)

Itse ihmettelen toki sitä mietn Sheiman kirjassaan kertoo kovin siitä miten marginaalinen ilmiö ateismi on. Hän toistaa jostain syystä hyvin usein sitä miten hyvin pieni määrä on ateisteja. Tutkimusten mukaan
maailman väestöstä 13% on ateisteja ja tämän lisäksi 23% on uskonnottomia. Eli 36% ihmisistä kokee muuta kuin edes varovaista teismiä. En ole huomannut minkään muun vastaavankokoisen ihmisryhmän kohdalla vastaavaa marginalisointia. Mutta tämä Sheimanin pääkysymys on selvästi relevantti. Muutenhan maassamme ei kirkkoon kuuluisi päälle 70% ihmisistä.

Sheiman argumentoi uskonnon hyötyjä

Sheiman korostaa että hänen tuloksensa ovat tiedettä jota uskontoa vastustavat ateistit eivät voi mitenkään haastaa tai kiistää ; Hän esimerkiksi viittaa ihan oikeasti tehtyihin tutkimuksiin joissa otsikoidut kappaleiden mittaiset mikroluvut paljastavat että uskonto korreloi hyvän mielenterveyden, optimismin, onnellisuuden ja pitkän eliniän kanssa. ; Hän viittaa esimerkiksi laajoihin metatutkimuksiin joissa selviää että uskonto ennustaa laskenutta masennusriskiä, huumeiden käyttöä, itsemurhayrityksiä ja yleistä onnellisuutta. Myös eliniän pituus kasvaa uskonnollisilla verrattuna eiuskoisiin.

Nämä tulokset eivät toki ole yllättäviä. Onhan Jonathan Haidt korostanut "Onnellisuushypoteesissa" sitä miten uskonnolla on tämänlaatuisia vaikutuksia. Samoin Martin Seligman on "Authentic Happiness" -kirjassa korostanut näitä vaikutuksia joita uskonnolla on siihen uskoviin yksilöihin. Tässä mielessä Sheiman viittaa todellisiin tuloksiin ja oikeisiin tutkimuksiin. Mutta pääosa Sheimanin kirjasta onkin tilastojen tulkintaa. Ja tämän varassa koko hänen kirjansa nousee tai kaatuu

Tilastojen tulkinta

Sheiman tulkitsee että näiden tulosten takana voi olla se että (a) uskonto luo vähintään illuusion merkityksestä ja tarkoituksesta. (b) Uskonto kannustaa alturismiin, kuten anteliaisuuteen, jotka taas tunnetusti parantavat onnellisuutta. (c) Uskonto tarjoaa lohtua, toivoa ja vastaavia hädässä. Sellaisessakin tilanteessa jossa järjen mukaan ei ole enää mitään tehtävissä. (d) Uskonnot soveltavat esimerkiksi meditaatiotekniikoita jotka tekevät työn (e) Uskonnot torjuvat haitallisia elämäntapoja. (f) Uskonnot ovat sosiaalisia yhteisöjä ja seura parantaa onnellisuutta verrattuna yksin kärvistelyyn. (g) Lisäksi Sheiman käyttää kirjassaan tilaa sen miettimiseen että menevätkö onnelliset kirkkoon sen sijaan että kirkko tekisi onnelliseksi. Ja tällekin hän näkee tilaa.

Ajatustapa on ihan perusteltu. Ja se on jotain sellaista jota voi ateistilta uskomiseen uskovalta odottaakin. Kun argumenttina on keskustella uskontojen hyödyistä, ei siinä ole tilaa henkisyydelle tai Jumalan ihmeille. Ja tämän tuoman uskottavuuden turvin moni uskovainenkin tietysti haluaa mennä.

On selvää että tämänlainen eri syiden luetteleminen luo mieleen ajatuksen kriittisestä tilastojen analyysistä. Mutta tosiasiassa Sheiman ei ole tässä kovin reilu ja tasapuolinen. Korrelaatioihin kun haetaan syitä varsin kapeasti. Vain jos selitys on uskonnolle myönteinen se pääsee kirjoihin ja kansiin. Kuitenkin kun katsotaan aiheesta käytyä keskustelua, esiin tulisi nostaa myös ne puolet jotka eivät ole uskonnolle niin myönteisiä.

Tässä yksi tärkeimmistä on se, että Sheiman itse asiassa ei käsittele lainkaan monia varteenotettavia syitä. Tärkein niistä on se, että Sheiman ei huomioi uskonnollista kiusaamista. Se on ilmiönä jäänyt kovasti ulkopuolelle. Itse asiassa kirja ei edes näytä tunnustavan uskonnollista väkivaltaa muuna kuin irrelevanttina kuriositeettina. Hän näyttää puhuvan uskontokriittisestä kulmasta pelkästään militanttina ateismina. Militantti ateisti siis (a) puhuu Jumalan olemassaolosta rationaalisena kysymyksenä ja (b) moittii uskonnon vaikutuksia. Hän kutsuu tätä yksisilmäisyydeksi. Mikä on huvittavaa koska hän ei omaan kirjaansa mainitse uskonnosta negatiivisesti.

Tämän purkaminen vaatii kuitenkin tiettyjen epäsymmetrioiden tajuamista. Ja suurissa linjoissa ne voidaan tiivistää kolmeen pääluokkaan;
1: Sheiman ei puhu teismistä vaan hyvinvointivaltioiden märäätyistä teismin suuntauksista. Sen vastateesinä ateismi on sen sijaan vain yleisilmiö. Jos "paras teismi" laitetaan "yleisesti ateismia" vastaan syntyy tietysti uskonnolle hyväksyttäviä tuloksia. Cherry Picking vaikuttaakin tässä kohden hyvin syvällisesti. Aineiston valinta ja analyysi tehdään näennäisen monia kulmia pohtien. Mutta tässä auttaa lähinnä aineiston suuri määrä, kun aihetta tutkitaan paljon saadaan esille ne asiat jotka ovat uskonnon kannalta marittelevia. Ja sitten voidaan kirjoittaa vain näistä. Se ei ole valehtelua mutta se on yksisilmäisyyttä. : Sheiman siis unohtaa vaikka islamilaisen teokratian koska se on ilmeisesti vääränlaista teismiä. Hän katsoo vain hyvinvointivaltioiden tilastoja. Lopputulos on itse asiassa hirvittävän Amerikkakeskeinen. Amerikkakeskeisyys taas on merkittävää koska siellä ateistit ovat maan epäluotetuin vähemmistö. Se, että ihmiset dissaavat sinua vakaumuksesi vuoksi vähentää onnellisuutta ja aikaansaa stressiä. Esimerkiksi jos tilastotasolla on havaittavissa että postisi alkaa katoamaan siksi että selviää että olet jotain ideologiaa, niin se postin tulemattomuus vaikka joudut siitä maksamaan on varmasti jotain joka ei paranna onnellisuutta. Jostain syystä tätä ei mainita. Sheimanin vajaus tässä asiassa on hämmästyttävää. Sillä kuten Jonathan Haidt on korostanut, optimismi ja onnellisuus on asenteena "yllättävän vahvasti biologista". Eli optimismi ei tule ideologiasta. Jos siis jonkun geneettisesti melko yhtenäisen maan sisällä on onnellisuusero ideologioiden mukaan se voi olla vakavasti otettava signaali siitä että tämä onneton ideologia on jollain tavalla epätasa-arvoisessa ja epäreilussa asemassa.
     1.1: Tätä kulmaa käytetään itse asiassa ylipäätään kaikessa muussa tilastokeskustelussa paitsi uskonnossa. Asiaa voisi selventää vertauksella ; Koulukiusatut ovat siis vähemmän onnellisia kuin muut joten tällä logiikalla pitäisi sitten päätyä Tony Halme -rintamalle jossa argumentoidaan että nörtti pukeutuminen ja muu poikkeavuus täytyy kannustaa mahdollisimman pieneksi. Ajatus on korni. Paitsi että uskonnon kohdalla se otetaan jostain syystä todella vakavasti.
2: Sheiman yrittää puhua siitä miten uskonto olisi parasta maalle. Mutta hän ei käsittele sitä mikä on parasta maalle. Sekaannus on tässä kohden ymmärrettävämpi. Sillä tosiasiassahan yhteiskunta on kasa ihmisiä.  Joten jos jokin asia parantaa yksilöiden onnellisuutta voisi olla järkevää ajatella että se parantaisi koko maan vastaavia. Mutta sitten jos aivan oikeasti katsotaan niitä tilastoja, voidaan havaita että jostain syystä esimerkiksi rikollisilla alueilla uskonnollisuus on suurempaa, rikollisissa on uskonnollisten yliedustus, ateistien avioliitot ovat kestävämpiä, kenties matalamman perheväkivallan odotteen vuoksi... Tilastollisella tasolla tarkastellen ateismi sitten taas korreloi esimerkiksi älykkyysosamäärän kanssa. Ja sen kanssa että yliopiston oppineet tuppaavat olemaan ateisteja enemmän kuin muut. Nämäkin ovat tunnettua vakiintunutta tilastotiedettä. Mutta Sheiman ei jostain syystä mainitse niitä. Toki näiden kohdalla tiedetään että voi olla että rikollisilla alueilla uskonto tuo lohtua ja siksi se on siellä suositumpaa. Mutta vastaava ajattelu ei jostain syystä nouse esiin kun Sheiman oikoo täsmälleen samalla tavalla yhdistäessään tarinoita uskonnon hyötyjä omissa tulkinnoissaan. Samat tilastolliset ongelmat korrelaation ja kausaation välillä koskee näitäkin. Mutta vain osa niistä huomataan. Ja siksi on ihmeellistä että kritiikki "uskonnon lohdusta" torjuu tilaston rikollisuuden ja uskonnollisuuden väliltä mutta uskonnon vaikutus onnellisuuteen voi johtua vain uskonnon hyvyydestä ja tätä tulkintaa ei saa irrelevantisoida vain siksi että on vaihtoehtoinen tulkinta siitä että uskovaiset kenties kiusaavat ateisteja.
     2.1: Itse tekisin tässäkin pienen vertauksen. Jos mietimme katolisen kirkon virallista nykykantaa, se selittää että se ei puutu tieteeseen vaan etiikkaan. Mutta kun katsomme katolisen kirkon toimintaa ja sen kritiikkiä, esiin nousee kaksi pääteemaa (a) se, että se puuttuu tiedemiesten toimintaan ja ottaa kantaa tieteeseen ja jarruttaa tiettyjä tutkimusaloja (b) se ei puutu kovin vankalla kädellä epäeettiseen toimintaan vaikka Beslusconi on esimerkiksi katolisessa italiassa ollut mainio kohde jonka avulla tätä eettistä rajoittamista olisi voitu harjoittaa. Kirkkoa ei haluta tässä kohden sekoittaa politiikkaan. Tällä on merkitystä sitä kautta, että tosiasiassa yhteiskunnan kannalta uskonto on sivistyneissä maissa esimerkiksi jarruttanut kantasolututkimusta eettisiin syihin vedoten. Ja tämä on jarruttanut yhteiskunnan edistymistä. Uskonto vaikuttaa paitsi yksilöiden onnellisuuteen, niin se vaikuttaa myös yhteiskunnan rakenteisiin. Ja Sheiman ei tätä kulmaa katso. Ja tätä kautta hänen argumenttiinsa tulee suuri aukko. Sillä jos ihmisen onnellisuus on Uskonnon aikaansaama onnellisuus A ja yhteiskuntarakenteista tuleva onnellisuus B, niin jos uskonto lisää A:ta mutta vähentää B:tä niin voi olla että kokonaisonnellisuus vähenee vaikka A olisikin oikeasti kasvussa. Sheimanin argumentit ovatkin aina "hedonistisia" eivätkä ne onnistu oikeasti nousemaan yksilötasolta yhteiskuntatasolle.
3: Sheiman tasapäistää vaikka tilastot ovat aina kontekstuaalisia. Tämä on itse asiassa merkittävä siltä kannalta mitä hän itse omassa kirjassaan korostaa. Eli sitä miten marginaalista ja harvinaista ateismi on. Ateismin kannalta vitsinä on juuri se, että testit mittaavat sitä miten asiat menevät maassa jossa enemmistö on uskovaisia ja vähemmistö ateisteja. Mutta tästä vedetään laaja tulkinta siitä olisiko yleisesti aina ja kaikkialla parempi että mahdollisimman moni kansalainen olisi ateisti vai että se olisi teisti. Kuitenkaan missään ei ole mitattu miten kävisi jos enemmistö olisi ateistisia sekulaareja uusateisteja ja vähemmistä kristittyjä. Ja katsottaisiin kumpana vähemmistönä olisi miellyttävämpää olla. Kun tutkimusta ei ole tehty symmetrisesti vaan kontekstissa, olisi virhe väittää että tuloksia voitaisiin soveltaa kontekstit unohtaen ja symmetrisesti kaikissa olosuhteissa.
     3.1: Tämän argumentin relevanssi on valtava. Se itse asiassa tiivistää sitä miksi uskovaiset helposti pitävät harvinaista uskontoa irrelevanttina ja miksi ateisteja nämä kulmat kiinnostavat niin pirusti. Jos kuvitellaan että joka sadas kristitty on karsea sosiopaatti joka vihaa kovasti vääräuskoisia. Kuvitellaan sen jälkeen että kansakunnasta 1% on ateisteja. Tästä seuraa se, että keskimääräisesti joka ikinen ateisti kohtaisi yhden sosiopaattisen stalkerin. Osa ei toki saisi yhtään mutta heitä vastaan olisi sitten huono-onnisia joilla olisi kaksi tai useampia. Ja on selvää että tällä on suunnaton vaikutus tämän 1% onnellisuuteen. Marginaalinen muuttuu kenties koko elämää sävyttäväksi. Stalker tuhoaa elämän. Ja tässä ei ole kysymys edes siitä että ateistit oletettaisiin paremmiksi ihmisiksi. Sillä jos vähemmistöateistimme olisivat yhtä usein sosiopaatteja kuin kristityt, niin joka sadatta kristittyä kohden saataisiin ensin ateisti. Mutta vain yksi prosentti näistä ateisteista olisi stalkersosiopaatteja. Joten yksi 10 000 kristitystä menettäisi onnellisuutta elämästään siksi että ateisti piinaa häntä. Tämä taas voidaan liittää suoraan esimerkiksi Intelligent Designin uhkailukulttuuriin. Ja siihen miten ateistit eivät mielellään ota vakavasti kirkon kommentteja siitä miten "ei saisi kiinnittää huomiota" kun nämä ovat harvinaisia eivätkä edusta kirkon virallista kantaa. Kun asiaa miettii tältä kulmalta ei näille toppuuttelijoille voisi sanoa muuta kuin että haistakaa paska.

Eli vaikka Sheiman viittaa kiinnostaviin tutkimuksiin hän ei oikein saa pääargumenttiaan nousemaan. Hän puhuu tietyn uskonnollisen enemmistön yksilöiden hedonistisesta onnellisuudesta kuin se olisi jokin joka sitten kertoisi minkälaiseen yhteiskuntarakenteeseen pitäisi kannustaa kansalaisia. Hänen teoksensa on kuitenkin siitä kiinnostava että se nostaa esille sen että yksilötasolla kenties olisi kannustavaa olla uskovainen. Tosin samalla hänen ateisminsa korostaa sitä että tämän tietäminen ei oikeasti muuta sydämen uskon suhdetta. ; Toki kirja on kaiken kaikkiaan hieman ironinen sitä kautta että uskonnon onnellisuus ja muut yksilötason hyödyt ovat sellaisia jotka tuntuvat vahvasti liittyvän juuri yksilötasoon. Eli siihen mihin sydämen usko vaikuttaa. Yhteiskunnallinen taso taas jää heikoille. Joten Sheimanin argumentaatio on vahvimmillaan siellä missä sillä on vähiten muutosvoimaa. Ja ajatus siitä pitäisikö ateistien kannustaa, yhteiskunnan paras mielessään, katujulistajia sitten jää varsin heikosti argumentoiduksi.

Pot. Kettle - Sieg Heil.

Kun tilastotulkinnan metodiset ja melko ilmiselvät ja kliseiset puutteet on huomannut, on hauskaa lukea herran valitusosiota militanteista ateisteista. Sheiman selittää että ateistit nojaavat liian vähän tilastotieteeseen ja tulkitsevat liiaksi historiaa. Sheimanista historia on niin monimutkaista ja -ulotteista, että ihmiset voivat löytää historiasta vahvistusta mille tahansa ennaltavalitulle näkemykselleen. Tätä ei tietenkään voida tehdä ilman että samalla argumentoidaan että yhteiskunnan hyödyt paistavat myös historiasta. Hän näkee että uskonto on kirjasivistyksen perusta. Hän korostaa että on yksisilmäistä väittää että maailma ilman ateismia olisi yhtä kuin nykytila miinus sorto ja noitavainojen ja ristiretkien tuottamien ruumisröykkiöiden vaikutukset. Sinällään totta, mutta jotenkin ja jostain syystä hänen omasta kirjastaan syntyy samantapainen äärimmäisen yksisilmäinen vaikutelma. Jossa historiaa tulkitaan samoin kuin tilastotiedettäkin.

Miten niin uutta?

Sheimanin argumentaatiota on itse asiassa esitetty minulle usein jotenkin uutena. Kuitenkin sen tilastoargumentit ovat itse asiassa minulle jo ennästään kohtuullisen tuttuja. Omintakeisuudesta häntä ei siis voi syyttää. Luultavasti tässä kirjassa kirjoittajan vakaumus onkin yllättävän vahva taustavoima. Kirja ei pidä sisällään mitään uutta mutta uutta on se että se on ateistin kirjoittama.

En kuitenkaan ole niitä ihmisiä jotka panostaisivat siihen että argumentti muuttuu perustelluksi tai perustelemattomaksi sen mukaan kuka sen sanoo. "Ateistitkin sanovat" ei olisi minulle argumentti edes siinä tapauksessa että olisin itse ateisti. Monet uskonnolliset ihmiset kuitenkin viittaavat siihen että esimerkiksi "militantti ateismi" olisi käypää kauraa heti jos joku ateistikin sitä käyttäisi. En ymmärrä miksi he uskovat että tälläinen toopeus olisi jotain jota minulle kannattaisi ääneen sanoa. Ei voi tietää ; (a) Ovatko he itse niin tyhmiä että eivät tajua miten toopea ja epäfilosofista on tuomita argumentti viestintuojan mukana. (b) Vai luulevatko he että minä olen niin tyhmä että mikä tahansa menee minuun läpi.

Toinen asia tässä on itse asiassa yllättävä. Uusateistien kirjallisuus on tunnistanut Sheimanin ajattelutavan jo aivan niissä varhaisimmissa teoksissa. Niissä puhutaan uskomiseen uskomisesta. Siis siitä että uskonnoissa ei puhuta Jumalan olemassaolosta vaan siitä että uskonto parantaa elämää. Selvästi tämä tematiikka ei siis ole mitekään erityistä. Itse asiassa onkin korostettu että uskomiseen uskominen olisi valtaosan teistien suosima näkemys. Samoin tyypillistä teismiä on argumentoida että olisi fundamentalistien ja ateistien kulma joka väärin ajattelee että Jumalan olemassaolo olisi relevantti kysymys. Heistä eksistentiaalinen taso uskossa on tärkeämpi ja he myös esittävät että kun fundamentalistit ja ateistit ovat ääripäitä niin he itse olisivat normaalia tervettä diplomaattista keskellä olevaa vakaumusta. Eli kun ääripäät ovat "ääriliikkeitä" niin itse oltaisiin maltillisia.

Sheimanin tekstiä tuntuukin vaivaavan kova kaksinaismoralismi. Hän luottaa "olemme maltillisia jos haukumme kaikki erimieliset tarpeeksi tiukasti" -asennesolmuun. Tämä demonstroituu erityisesti siinä miten hän tulkitsee militanttien ateistien olevan yksisilmäisiä tulkinnoissaan samalla kun hänen oma aineistontulkintansa puhuu täyttä cherry pickingiä. Sheimanin tapa muistuttaa siitä, että tiede ja uskonto eivät ole sodassa keskenään on toki hyvä muistaa. Mutta hänen tapansa selittää innokkaasti siitä miten ateistinen skientismi on karmeaa reduktionistista tieteisuskoa joka on sodassa uskonnon kanssa muuttuu hyvin omituiseksi heti kun hän alkaa moittimaan luonnontieteen teorioita ytimessään sellaisia käsitteitä kuin "merkitys". Sen jälkeen kun hän selittää kantojaan eri luonnontieteen teorioihin, kuten multiversumiin, on kornia kuulla että uskonto ei ole missään olosuhteissa missään skismassa luonnontieteen teorioiden kanssa. Ja kun sitten lukee omin silmin miten skientismi on ateistisen yhteisön versio fundamentalismista, ja siksi naurettavaa. Niin onhan se aika priceless.

Sheiman on tältä osin hyvinkin rinnastettavissa Richard Dawkinsiin. Mieheen joka ei luonut ateistologiaansa mitään uusia juttuja, vaan lähinnä onnistui tiivistämään kansiin monia sellaisia näkemyksiä joita ateisteilla oli jo valmiiksi internetin syövereissä. Dawkinskin saarnasi kuorolle ja tienasi prosessissa. Sheimanin kannanottoja vaivaakin samantapainen epäluovuus. Tosin hän on onnistunut kaappaamaan Dawkinsia suuremman viiteryhmän.

Hetkinen. Miten niin "ateisti"?

 Kirjan erikoisin osuus on kuitenkin jotain joka ei koske Sheimanin pääteesiä yhteiskunnasta. Se on filosofinen. Ja tätä kautta se on kiinnostava. Nämä nimittäin kertovat mitä mieltä Sheiman on maailmasta. Tämä on tärkeää. Sillä kirja nojaa pääasiassa sen retorisen voiman varaan että ateisti joka kehuu uskontoa on reilu. Henkenä on se, että jos ateisti puolustaa uskontoa, niin hän ei ole ainakaan ideologisesti sidoksissa kantaansa. Ja tätä kautta mukaan syntyy säväys uskottavuutta.

Sheiman vihaa kahta käsitettä. Sattumaa ja reduktiota. Sheimanin mukaan relevantein asia on se, että onko elämä kiinteä, väistämätön ja pakollinen universumiin kuuluva asia. Hänestä uskonnossa ihminen ja elämä on jotain joka on oleellinen osa universumia. Ihminen on kenties pieni universumin mittakaavassa, mutta ajatus siitä että olisi universumi ilman elämää olisi kuitenkin mahdoton. Sattuma jossa elämä ei olisi automaattinen olisi sen sijaan masentava. Sheiman viittaa esimerkiksi Roger Penroseen jonka mukaan elämälle sopivan universumin mahdollisuus olisi 10³⁰⁰. Joka olisi epämiellyttävää. Ja itse asiassa Sheiman menee pidemmälle. Hänestä tämä antrooppiseen periaatteeseen liittyvä ongelma korostaa että se olisi ongelma reduktionistiselle tieteelle. Eli eksistentiaalisen tason lisäksi (joka sopisi kirjan pääteemaan) hän hyppää luonnontieteelliselle tasolle. Hän myös pitää multiversumia huonona koska niistä ei voida saada suoria havaintoja.
1: Kari Enqvist ja muut fyysikot ovat tästä huvittuneita. Enqvistin "uskomaton matka uskovien maailmaan" korostaa että multiversumi on tiettyjen säieteorioiden automaattinen seuraus. Ja että merkkejä Braaneista voidaan havaita. Eli empiriisyysperiaate ja ajatus että multiversumit olisivat ad hoc selitys jotka vain liimataan kaavojen ulkopuolelta antrooppisen periaatteen selittämisen vuoksi päälle ovat molemmat virheellisiä.

Sheiman toki korostaa tässäkin yhteydessä koko ajan olevansa ateisti. Hän kertoo uskovansa luonnontieteisiin eikä Jumalaan. Mutta hänestä sattuma ei olekaan sitä mitä se on. Eli selitysmalli jossa on matemaattisia ominaisuuksia, vaan jotain joka kertoo siitä että emme tiedä kaikkea. (Mikä kiistää a priori kaiken minkäänasteisen indeterminismin mahdollisuuden, joka nykykvanttifysiikan kaavojen mukaan on kaikkea muuta kuin ilmiselvä.) Hänestä kaikki tilastollisuus tarkoittaa että argumentti on älyllisesti epätyydyttävä. Hän korostaa hakevansa "kolmatta tietä". Ja tätä etsiessä hän olettaa että fysiikka, kemia ja aivotoiminnot ovat tietoisuuden palveluksessa tai osa tietoisuutta.

Itse asiassa kun katsoo näitä argumentteja on selvää että Sheiman on kaiken kaikkiaan varsin omituinen ateisti.
1: Ensimmäisen korostuksen voi saada jo siitä että hän korostaa että Jumalan olemassaoloon ei voi mitenkään saada vastausta suuntaan tai toiseen. Eli teisti ja ateismi ovat tiedollisina argumentteina typeriä. Tämä tarkoittaa sitä että evidentialistit, eli ne joista on olemassa aidoille jumalatodistuksille mitään tilaa, ovat ääliöitä. Samoin kuin ne jotka tietävät että Jumalaa ei ole. Hän on tältä osin tiedonfilosofisesti agnostikko. Ei ateisti vaan agnostikko.
2: Ja kun katsotaan hänen maailmankuvaansa, se eireduktiivisuudessaan irtautuu luonnontieteellisestä ajattelusta. Ja vaikka tämä on vasta viite niin hänen positiiviset kuvauksensa siitä mihin hän uskoo sitten kertovat että hänen ajattelunsa sopii joko panteismiin tai vähintään panpsykismiin.

Itse asiassa kykenen tunnistamaan Sheimanin argumenteissa jotain "vanhasta itsestäni". (Olen aikanani kannattanutkin panpsykismiä. Tosin enemmän kytköksissä mystiikkaan, etenkin shamanismiin.) Ja se muistuttaa siitä miten vaikeaa on määritellä ateismi ja teismi. Tosiasiassa se sopii suoraan siihen ajatteluun jota on pidetty teistisenä. Itse asiassa maailmankaikkeuden ominaisuuksissa ja luonteessa ei ole tässä kohden eroa vaan siinä mitä kutsutaan Jumalaksi. Monesti ajatellaan että olisi jokin jatkumo jossa ollaan ateisteja tai teistejä ja että tässä välissä olisi agnostismi. Mutta panpsykismi on muistutus siitä miten se miten Jumala määritetään on usein se joka tekee eron teistin ja ateistin välille.

Itse asiassa kirjaa lukiessa voisi sanoa että juuri kukaan ei sanoisi Sheimania ateistiksi jos hän saisi esiin vain listan siitä mihin Sheiman uskoo ja mihin hän ei usko. Pelkkä data-aineisto johtaisi siihen että Sheiman ei ole ateisti vaan jonkinlainen epämääräisellä tavalla teistinen hahmo. Panteismi olisi todennäköisesti se luokitelma joka nousisi esiin. Tämä ei mielestäni tarkoita sitä että Sheiman valehtelee. Vaan sitä että hänen ateisminsa on itse asiassa varsin harhaanjohtavaa. Hänen ateisminsa ei ole rinnastettavissa laajempaan ateismi-ilmiöön kovinkaan hyvin. Hänen ateisminsa edustaa hyvin marginaalista ateismia. Sellaista joka on lähempänä aivan puhadasta teismiä kuin mikään agnostismin tunnettu versio. Mutta hän identifioituu ateistiksi ja on ateisti, kunhan ateismi määritellään hyvin huolellisesti ja varovaisesti.

Mielestäni Sheiman onkin juuri tältä osin kiinnostava. Hän nimittäin iskee vastaesimerkkiä siihen maailmankuvallisuuskeskusteluun joka läpitunkee maailman. Ja tekee sen tavalla josta esimerkiksi itse en oikein pidä. Klassisesti ajatellaan että maailmankatsomus on kokonaisuus jossa nivotaan yhteen maailmankuva ja etiikka. Eli ajatus maailman toimintaperiaatteesta ja hyvyydestä koherentisoituisivat joksikin klusteriksi. Kuitenkin Sheiman korostaa sitä että identiteetti ja oma kokemus itsestä ei ole tämänlainen. Sheiman on tiedollisesti agnostikko ja maailmankuvallisesti panpsykismiin kallellaan. Yhteiskunnallisesti hän on uskomiseen uskova, eli uskonnollisuus on hänestä parempi kuin vaihtoehtonsa. Läpitunkevin huomio on se mihin hänellä ei ole tarjota ainuttakaan argumenttia. Hänellä ei itse asiassa ole tarjolla lainkaan argumentteja sen puolesta että miksi hän olisi ateisti. Mutta hän ei voi uskoa Jumalaan ja identifioituu ateistiksi koska se tuntuu hänestä oikealta.

Tämä on tietysti huomiona arvokas. Se tosin vetää vielä astetta lisää mattoa alta sen kohdalla että olisi merkittävä argumentoida uskonnollisuuden hyödyistä. Sheimanin oma ideologia ja ajattelun kokonaisuus siis jossain määrin vihjaa että tätä hänen kirjaansa ei tavallaan pitäisi edes kirjoittaa. Mikä on tavallaan surullista. Mutta jos tällä keskustelulla ei ole väliä ja ajatus omasta itsestä ja omasta identiteetistä ei muuta toimiaan argumentoinnilla, niin miksipä tämänlaisen pitäisi sitten toisaalta vaikuttaa jarruna. Kirja joka kirjoitetaan kaikesta huolimatta on tässä mielessä ihan ymmärrettävä, "ilmiönä ja tapahtumana".

Kuinka "naturalistinen" vapaan tahdon ongelma on yllättävän avoin ongelma - mutta ratkaistavissa

Sielusta pitävät ihmiset loukkaantuvat usein jos mielenfilosofia muuttuu liian mekaaniseksi. (Siinä mikä sitten on liian mekaanista on se, missä on suurta vaihtelua.) Kuitenkin melko moni lähestyy ajattelua, tietoisuutta ja vapaata tahtoa fysikaalisina kohteina. Tässä kohden voidaan ottaa karkeasti esiin se, miten ihmiset jakautuvat.
1: Indeterministit ovat usein fyysikoita. Esimerkiksi Kaku korostaa että deterministit ovat kuin Einstein joka selitti että "Jumala ei heitä noppaa" ja että kvanttimaailma ei ole satunnainen. Mutta että Einstein oli väärässä kvanttifysiikan kohdalla. Ja näin indeterminismi yltää myös meidän tietoisuuteemme asti. Samoin Penrose on kuuluisa siitä, että hän miettii miten aivot voisivat heijastella kvanttifysiikan ilmiöitä.
2: Deterministit sitten harjoittavat enemmän neurologiaa ja psykologiaa. 1985 vuonna Benjamin Libet järkytti maailmaa tutkimuksillaan joissa hän havaitsi, että ihmiset päättävät jonkun valinnan asian aikaisemmin kuin he tekevät tietoisen päätöksen asiasta.

Toki tästä ei voi sanoa että kaikki fyysikot ryhtyisivät selittämään tietoisuutta kvanttifysiikalla. Kari Enqvist esimerkiksi moittii "Olemisen porteilla" -kirjassaan Penrosea, koska tämän argumentit lähinnä tarinoivat sen sijaan että osoittaisivat että aivot toimivat kvanttifyysisten ilmiöiden vahvistajana. Ja että jos kvanttifyysisiä ilmiöitä vahvistetaan, aivoista ja ihmiselämästä tulisi hyvin haurasta. Sillä pienikin epäpuhtaus veressä voisi johtaa valtaviin muutoksiin lopputuloksissa. Tämänlaiset aivot voisivat olla jopa hauraita, ne voisivat helposti mennä rikki. Tai ainakin tämä olisi haaste aivojen kehitykselle.

Syyseuraus onkin enemmän niin, että jos olet indeterministi, haet argumenttisi helpommin kvanttifysiikasta. Ja deterministin kohdalla fysiikka ei perustasollaan tarjoa tukea, joten on syytä katsoa enemmän aivoja aivoina.
1: Tässä on kenties toinenkin syy. Nimittäin näiden selitysmallien suhde ad hoc -saivarteluun. Ja siihen että tieteessä tämänlainen "voi olla" -ajattelu on yleensä jotain jota pidetään jotenkin nolona ja naurettavana. Koska se on sitä. Nämä eivät ole lähtökohtaisesti ylittämättömiä esteitä, mutta käytännössä ne ovat haasteita. Lisäksi totuuskin saattaa näissä kohdissa pistää kapuloita rattaisiin. Kuvastan tätä törkeällä karkeistuksella joka raiskaa molempien näkemysten hienostuneita vivahteita. Mutta liioittelevassa muodossaan se demonstroi esiin sen vivahteen jonka halusin tähän tuoda.
     1.1: Determinismi on muotoutunut enemmänkin muotoon "jos samanlainen lähtötila toistetaan, seuraa sama lopputulos", ja tällöin jos saadaan eri lopputulos voidaan helposti syyttää sitä että lähtötila ei ollut aivan sama. Kaaosteorian luonne antaa tälle usein tilaa. Tämä johtaa kuitenkin "eipäs-juupas" -vääntöön joka ei ole minkäänlaisen hedelmällisen tutkimusohjelman tekemistä. Kvanttifysiikassa indeterminismi on menestynyt hyvin. Ja "tämä itsessään antaa pohjaa koko projektille".
     1.2: Indeterminismillä on aivojen kohdalla hieman samantapainen ongelma. Sillä jos ihminen saadaankin tiettyjä aivon osia ärsyttämällä nostamaan kätensä ja tuntemaan tämä pakotetuksi käden nostoksi, ja toista kohtaa ärsyttämällä saadaan hänet nostamaan kätensä mutta kokemaan tämä omaksi valinnakseen, ja näin osoittamaan että vapaan tahdon kokemus ei missään tapauksessa ole sama kuin vapaa tahto. (Joka vie voiman intuitioiltamme asiaan liittyen.) he voivat viitata siihen että tässä on havaittu yksi efekti. Että kenties aivoissa on muunlaistakin. Eli vaatimuksena olisi että deterministi peittäisi kaikki tiedon aukot. "Aukkojen indeterminismi" ei ole hyvä. Toisaalta deterministinen vaikutus saadaan, se on helpompi testata.

Kuitenkin peruskysymys on hyvin selvä. Ja se redusoituu fysiikkakysymykseksi tavalla joka tekee siitä tavallaan hyvin vaikean. Sillä jos mietimme kvanttifysiikkaa, kysymys on "mikroskooppisesta maailmasta". Makroskooppisessa maailmassa klassinen fysiikka sen sijaan toimii todella hyvin. Kun pudotat tiilen, voit antaa sille "putouskiihtyvyyden" ja tästä poikkeaminen on todella äärimmäisen mahdotonta.

Makrotasolla on "indeterministisimmilläänkin" aimo annos klassista lainomaisuutta. Termodynamiikassakin yksittäisiä liikkeitä ei arvioida mutta kun kaasussa on atomeja pirusti, saadaan kaaoksesta estimoitavissa olevaa satunnaisuutta ja mallinnettavia todennäköisyyksiä - ja ylitsepääsemättömiä trendejä, kuten se että ikiliikkujaa ei voi valmistaa.

Kysymys onkin siis oikeastaan aivojen mekaniikasta, sen suhteesta fysiikkaan. Kvanttitietokoneita suunnittelevat ihmiset tietävät että makrotason ilmiöt voidaan saada yhteyteen mikrotason kanssa. Siksi tärkein kysymys onkin siinä onko aivojen toiminta ja valintojen tekeminen hyvinkin säännönmukaista ja säädeltyä vai pelastavatko satunnaiset aivotoiminnot vapaan tahdon.

Tietoisuus ja vapaa tahto ja muut mielenfilosofiset konseptit, silloin kun ne nähdään tieteellisenä ongelmana jota yritetään ratkaista, ovat siis sekundaarisesti fysiikan filosofian ongelma, koska fysiikka selittää mitkä vaihtoehdot ovat mahdollisia. Mutta loppujen lopuksi kaikki päättyy siihen mitä tuloksia saadaan aivojen ronkkimisella.

Itsenäinen olosuhteiden vanki

Tekoälyn tutkimus on jotain joka kiinnostaa hyvin monia. Kun mieltä on ajateltu algoritmina, on tähän usein esitetty vastustusta siksi että se muuttaisi ihmisen "vain koneeksi". Mekaaninen ihminen on koettu sieluttomaksi.
1: Siitä huolimatta että tässä olisi ID: analogisuusajattelulle herkullinen lähtökohta, senkin parissa mielen konemaisuutta vastustetaan koska se loukkaa sielukonseptia. Ja Intelligent Designin kannattajat eivät halua siirtyä tälle linjamalle koska heille yleinen loukkausstrategia jossa "Darwinistit ovat vain eläimiä ja siksi he saavat unohtaa moraalin ja vaikka murhata" muuttuu omituiseksi koska "jos olemme vain koneita" tilanne on vähintään yhtä huono ellei huonompi. Tosin tässäkin on hyvä huomata että evolutionistina emme usko että olemme "vain eläimiä" vaan eläimiä. "Vain" -sana on naurettavaa propagandaa joka värittää lauserakenteen retorisesti ilman että mukana on mitään todellista argumentaatiota. Asennevammasana argumentin sijaan on vähän - tai oikeastaan vähän enemmänkin - röyhkeää minusta.

Siksi onkin tavallista että vedotaan siihen että kognition ei olisi algoritminen. Ja tätä pidetään samana kuin "naturalismin kumoaminen". On hyvä ottaa esille ainakin Roger Penrose. Hän on ehdoton naturalisti mutta samalla hän on sitä mieltä että tietoisuus ei ole algoritminen. Hän korostaa siihen että tietoisuuden "tietokonemetafora" on huono koska sen takana on aivan erilainen toimintaperiaate kuin aivoilla. Penrose luottaa fysiikan ominaisuuksiin, joita kvanttimaailma tarjoaa. Siksi Penrosen tietoisuus olisi mahdollista rakentaa kvanttitietokoneella. Penrose on siis ehdoton naturalisti siinä mielessä, että jos tietokone rakennettaisiin aivojen tapaan, olisi kyseinen konsepti tietoinen eikä tässä olisi mitään kyseenalaista. Neuronit ovat toki kasa ainetta ja niiden toimintaperiaatteita, mutta toimintaperiaatteen ydin on erilainen.

Siksi tekoälyn kritiikki tulisikin osata laittaa oikeaan kontekstiinsa. Ehdottomuuksien sijasta se voitaisiin ajatella liittyvän vapaaseen tahtoon lähinnä hyvin tiukan determinismin kritiikkinä. Näin moite voisi osua esimerkiksi Jerry Coyneen jonka näkemykset esittävät että vapaata valintaa ei ole. Että mielestä tulevat asiat ovat ennaltamäärättyjä, ja että valinnan sijsta on kysymyksessä reaktio, päätöksen sijasta kysymys on toiminnasta ja mielipiteen vaihtamisen sijasta olisi aiheena neutraalimmin pelkkä muutos. (Tämä tuo minun mieleeni huvittavan mielikuvan jossa Coyne edustaa "ateistista kalvinismia". Mielikuva ei ole hyvä tai positiivinen, vaan erittäin huvittunut.)

Mutta jos tämäntyyppistä kritiikkiä esittää esimerkiksi niille kannoille joita itse edustan, nousee esiin toisia asioita. Olen toki tiukka naturalisti koska vaikka minulle Jumalan olemassaolo on agnostinen kysymys, en siltikään näe relevanttia tilaa sielukonseptille ja ylinaturalismille ihmisessä ; Jos Jumala on, olemme ID -henkisesti "eräänlaisia robotteja". Penrosen toimintaperiaate-erojen tapaisella ajattelulla voin muistuttaa että koska en lähesty vapaata tahtoa, tietoisuutta tai ihmisten toimintaaa muutenkaan ollenkaan algoritmis-determinismin suunnasta, ei esitetyille "tietokonemetaforien kritiikillä" oikeastaan ole mitään kohdetta. ~ Itse en näe sitä, että aivotoimintaamme ei pystyttäisi laskemaan algoritmisesti tarkoittaisi että (a)tilanne on vapauttava tai etenkään että (b) se tekisi sielun olemassaolon relevantiksi ja tekisi ihmisestä ylinaturaalisen olennon.

Ilman kohdetta tämänlaiset huomiot ovat hieman omituisia. On vaikeaa sanoa puhutaanko tässä jostakusta muusta? (-Ja jos näin tehdään, miksi tämä juoruaminen tehdään minulle?) Vai onko kyseessä vain olkiukottaminen jossa minun väitetään sanovan jotain mitä en sano? (-Ja jos näin tehdään onko syynä minun epäselvyyteni kirjoittajana vai lukijan kyvyttömyys ymmärtää lukemaansa?) Vai onko kyseessä keskustelun sivujuonteille ajamisesta? (-Ja jos näin tehdään onko tämä sitä että vain tämä yksi kulma kiinnostaa vai onko harhauttaminen tahallista siksi että esittämäni kulma on erityisen epämiellyttävä ja sen kritisoimisen sijaan halutaan ohjata keskustelu hienovaraisesti muualle niin että joku huolimaton kenties luulee että tämä olisi jotenkin relevanttia kritiikkiä?)

Tietokonemetaforasta ; Miten mieli ei ole algoritmi

Kognitiotieteessä tietokonemetafora on ollut jonkinlainen apuväline kun on kuviteltu mielen rakennetta. Toki sen heikkoudet on tunnustettu.
1: Esimerkiksi jo Gaudeamuksen "Kognitiotiede" -kirja vuodelta 1988 tunnustaa että monet mielelliset prosessit ovat sellaisia että meidän tietokoneemme eivät selvästi harjoita sellaisia.
2: Tuoreemmin esimerkiksi Roger Penrose on esittänyt että tietokonemetaforan komputationaalinen malli ei kuvaa ihmisen tietoisuutta kovinkaan hyvin. He muistuttavat että algoritminen ajattelumalli kuvaakin vain hyvin rajoittunutta osaa ihmisajattelua. He muistuttavat että ihmisen ajattelu ei useinkaan vastaa deduktiivista logiikkapiiriä, eikä monia ajattelutapoja voida suorittaa formaalisti rakentamalla tietynlainen algoritmi. Ihmisen mahdollisuus on kehittää uusia ja luovia ratkaisuja, joka ei ole mahdollista suljetussa matemaattisessa muodossa. Näin esimerkiksi hypoteesinmuodostus olisi "eimatemaattinen" ilmiö. Lateraalinen ajattelu ei onnistu algoritmeilta, mutta ihmiset onnistuvat tässä.
3: Putnam on muistuttanut että induktio on rakenteeltaan sellainen, että sitä ei voi vain redusoida ja formalisoida yksiselitteisesti. Tämä tarkoittaa sitä että yleistyksiin, analogioihin ja todennäköisyyksiin perustuva ajattelu on luonteeltaan jotain joka ei perustu pelkästä algoritmista, vaan mukana on epäformaalia arviointia. Ne eivät tuota yksiselitteistä, virheetöntä tietoa ja tuloskaan ei ole tätä kautta yksiselitteistä ja johdettavissa lähtökohdista. Väliaikaisuus, erehtyväisyys ja järkevien yleistävien arvausten kehittäminen rajallisesta määrästä tietoa vaativatkin siksi jotain jota nykyiset algoritmipohjaiset matemaattis-deduktiiviset tietokoneet eivät tee.

Samoin aivojen havaittu plastisuus, muovautuvuus, on jotain joka on vahvasti epäanaloginen tietokoneiden kanssa. Ihmisaivojen eri alueet voivat ottaa toisten alueiden tehtäviä, ja toiminnat mukautuvat myös olosuhteisiin.
1: Nativistisen teorian mukaan aistit ovat valmiita (ja joistakuista jopa erehtymättömiä) kun taas empiristit näkevät että aistijärjestelmät enemmänkin oppivat ja mukautuvat siihen mitä ympäristöstä tulee. Tätä aihetta on tutkittu paljon ja on huomattu että jotkut aspektit ovat enemmän synnynnäisiä ja valmiita kuin toiset. Esimerkiksi havaitseminen on suorastaan häkellyttävän muotoutuvaa (etenkin varhaiselämässä). Monesti on vaikeaa sanoa että onko ominaisuus synnynnäinen vai opittu.

Tämänlainen ongelma näyttää kenties vakavalta. Sillä ajatus tietokonemielestä on hyvin voimakas. Kulttuurimme pyörittää tietokoneita jotka tekevät likimain maagisilta vaikuttavia asioita. Kun opimme että edes hienoin nykytekniikka ei voi saavutta ajattelullemme tyypillisiä aspekteja, syntyy varmasti ajatus siitä että tämä olisi hyvin voimakas kritiikki mielen fysikaaliselle pohjalle.
1: Osa ihmisistä näkeekin tässä tilaa yliluonnolliselle. Yleensä tällä on tietysti haluttu mutkan kautta oikeuttaa erilaisia uskonnollisia konsepteja, kuten ihmissielua. Näiden perustelujen ongelmana on tietysti se, että ne eivät itse todista tätä sielua - eli niiden onglemana onkin se että vaikka tulos olisi "yliluonnollista", olisi silti aivan auki se miksi tämä yliluonnollinen olisi juuri tietynlaista. Kuitenkin tässä on muistettava se, että tietokone on vain yhdenlainen ilmiö, se on toiminnallisesti rajattu vain algoriemien pohjalta toimimiseen. Ei ole ollenkaan välttämätöntä että ihmisaivot olisivat sellaiset.
___1.1: Toki tietokoneet ovat opettaneet meille paljon. Ne ovat jo kyseenalaistanut monia ihmisen tietoisuuteen liittyviä asioita. Aikaisemmin logiikkaa pidettiin hienostuneimpana ajatteluna, joten ajatus siitä että juuri tämä aspekti olisi "kuolleelle luonnolle helpointa" on huomiona varsin järkyttävä. Tietokonemetafora ei siis ole ollut totaalisen huono. Lisäsyynä tietokonemetaforan runsaaseen määrään onkin lisäksi muu kuin "sen totaalinen hedelmättömyys" - Epäanalogioihin kiinnittyminen ja analogisten asioiden huomaamatta jättäminen on cherry pickingiä, jonka taakse voidaan nähdä asenteellisena kiistämisenä ; Ihminen joka ei halua olla kone vaan helliä ajatusta yliluonnollisesta sielusta tarttuu helposti kaikkeen kritiikkiin - sekä asialliseen että asiattomaan - konemetaforaa kohtaan.
_____1.1.1: Voidaan jopa nähdä että tekoälykeskustelussa on aina mukana kaksi arvioivaa aspektia. Jos meillä on jokin älykkyyden määritelmä, tätä yritetään lähestyä ja jos tässä onnistutaan osa katsoo että tässä on lähestytty älykkyyttä ja toiset lähinnä määrittävät älykkyyden uusiksi. Näin ollen voidaankin sanoa että jos tietokonemetafora onnistuisi vaikka kuinka hyvin, niin tietoisuuden määritelmä vain muuttuisi monilla sen kanssa epäanalogiseksi. On hyvä aina muistaa harkita onko kritiikki asiallista ja oikein kontekstoitua. Molemmissa päissä on taatusti ongelmia.
2: Hieman ironista kyllä tietokonemetaforan epäonnistumisen "kaiken naturalismin kritiikkiksi levittävän" tilanteen kohdalla osasyynä onkin yhä juuri logiikan karisma. Ajatellaan että jos logiikka ei pysty siihen, niin ei mikään muukaan. Tässä on hieman sellaista asennetta että jos ihminen itse ei kykene jonkin asian toteuttamista kuvittelemaan, niin ei luontokaan sellaista pysty suorittamaan. - On kuitenkin hyväksyttävää uskoa että fysikaalinen systeemi voisi suorittaa induktioita, joten on selvää että "luonnontieteellisyyden rajat" eivät mene tässä komputationaalisessa mallissa.
4: "Raudan erilaisuuden" pitäisi sitten olla jo melkoisen merkittävää. Sillä jos kahden laitteen katsotaan olevan verrattavissa, pitää niiden rakenteiden ja toimintaperiaatteen olla olennaisesti verrattavissa. Jos tietokone ja sen rakenne ei ole plastinen ja aivot ovat, on selvää että aivojen mekaniikka on erilaista. Siksi ei ole yllättävää jos aivojen rajoitukset eivät koske tietokoneita eivätkä tietokoneiden rajat koske sellaisenaan aivoja.

Roger Penrose on ajatuksineen siitä mielenkiintoinen että hän ei hylkää ajattelun luonnontieteellistä rakennetta, vaan esittää että aivot käyttävät kvanttilaskentaa. Eli että ihmisaivojen mekaniikka on monin paikoin totaalisen erilaista kuin mitä normaalit tietokoneet synnyttävät. Tässä näkemyksessä ongelmana on se sama, mistä moni valittaa tietokonemetaforaa ja jota sen vahvuutena pidetään - eli "hyvät mutta väärät kysymykset" kuten "miten hyvin se laskee shakkitehtäviä". Simulaatioita vaaditaan usein liikaa. Penrosella ei ole kvanttitietokonetta jolla hän suorittaisi tekoälylaskentaa. Tämä ei, kunten mainittu, tee esimerkiksi Penrosen teoriasta väärää, mutta yleensä testaamisen ja mallintamisen tulisi kuitenkin jollain tavalla kuulua tieteenteon prosesiin. Siksi simulaatioiden vaatimisen takana on jonkinlaista oleellista järkeäkin.
1: Ja lisäksi ainakin minä olen karkeasti ottaen hyvin huolissani likimain aina kun fyysikko "masteroi jollakin eiomalla alallaan". Reduktionäkemys - jota toki itsekin mitä riettaimmin kannatan - ajaa fysiikan roolin joksikin perustavaksi jonka päälle kaikki muu rakentuu. Ja tämä tuntuu antavan monille fyysikoille ikään kuin luvan generoida hypoteeseja likimain mihin tahansa, vaikka reduktion kohdalla onkin aina hyvä huomata että muuttujien määrä kasvaa ja fyysikko ei ole tottunut toimimaan tässä luonteeltaan (jo pelkkien muuttujien määrän vuoksi) erilaisessa tilanteessa. Jos sen sijaan aivotutkija esittäisi havainneensa aivoissa "jotain kvanttitietokoneen tapaista toimintaa" olisin huomattavasti vakuuttuneempi.

Itseäni innostaakin enemmän esimerkiksi Brian Skyrmsin "Signals" -kirjassa esitettyihin asioihin. Siinä ajatellaan että signaaliin (reseptorissa tapahtuva reaktio ulkoiseen olosuhteeseen ~ havainto) tehtävä seuraus on arvaus. Minusta ihastuttavaa on että Skyrmsin signaali ei katso "yksilöä vaan systeemiä" - eli ei tee kuten historiassa on yleensä tehty kun älykkyyttä ja tietoisuutta on mietitty ja johon tietokonemetaforakin kannustaa. Sehän kiinnittää huomiota yhteen koneeseen ja sen laskennalliseen sisäiseen järjestelmään. Kun ajatellaan että signaalit tapahtuvat ympäristössä, on selvää että esiin nousee jotain mukavaa ja uudenlaista.
1: Hänen ideanaan on että on jonkinlainen havaitttava asia/vastaanottaja/lähettäjä -joukkoja (joissa voi olla yksilö ja havaittava asia tai mutkikkaampiakin yhdistelmiä), ja että signaalien sisältö voi rakentua dynaamisesti vaiheittain. Näin ollen syntyy viestittelyä jossa esimerkiksi signaalin muotoilutapa ei ole ennaltamääräytynyt ; Tämä muistuttaa että ihmisenkin kieli on ikään kuin mielivaltaista, mutta jaettua. Se, että jokin signaali tarkoittaa tiettyyn reaktioon ohjaamista on mielivaltaista, mutta kun jonkinlainen jaettavuus on syntynyt tämä signaali aikaansaa tämän reaktion. Skyrmsin ajattelutapa antaa jonkinlaisen vastauksen monia ihmetyttävään intentioiden olemassaoloon. Moni ihmettelee miten eitavoitteellinen luonto ohjaa tavoitteelliseen toimintaan. Evoluutiossa kannattaa toimia siten että esimerkiksi ajautuu tiettyihin paikkoihin ja tilanteisiin (joissa esimerkiksi selviää hengissä ja/tai saa seksiä).
2: Luonnossa evoluutio voi tuottaa signaalisysteemeitä ; Jos luonnonvalinta karsii mutaatioiden kautta syntyneet epäsopivat reaktiotavat pois, on selvää että toiset - sinällään mekaaniset - reagointiyhteydet tuottavat ikään kuin yritys-erehdystavalla luovia arvauksia ja niiden kumoamisia. Mutaatio on siis eialgoritminen tapahtuma, johon on algoritminomainen reaktio. - Tällä on tietysti ajatuksellisesti voimakas samankaltaisuua Popperin "Comptonin ongelman" kanssa. Samoin kuin Liddlen ajatuksen kanssa jossa älykkyys ja evoluutio jakavat runsasti yhteisiä piirteitä - ja että juuri siksi ID:n strategia älyn kautta syntyneen erottamisesta evoluutiolla kehittyneestä ei ID:n tarjoamilla mekanismeilla (eliminatiivinen filtteri ja analogiat) ja rajoituksilla (ei sidontaa tekijään, tämän kykyihin ja välineisiin ja tavoitteisiin) ole oikeastaan edes mahdollista.
___2.1: Tämän voisi kulminoida äärimmillään Dawkinsin SETI -projektiin liittyvän esityksen kanssa ; Hän nosti esiin että Dembskin älykkyyden tunnistamiseksi kelpuuttamat alkulukusarjat joita esimerkiksi "First Contact" -elokuva näytti ovat jotain jotka nousevat evoluutioalgoritmeissa ja jotka näkyvät luonnonvalinnan seurauksena populaatiosykleissä. Dawkinsin mukaan SETI toimii älykkäästi kun etsii "yltiönaturalistisesti" luonnonvalinnan merkkejä eikä tuijota johonkin "ylinaturalismin".
3: Skyrmsin mietteet vastaavat myös siihen monista taianomaiselta vaikuttavaan ongelmaan, jossa ihmiset seuraavat abstrakteja asioita, kuten ideologioita. Skyrmsin mukaan signaaleissa on mukana se, että suora havaitseminen voi puuttua. Riittää että saadaan mutkan kautta signaali. Signaalisysteemit mahdollistavat siksi esimerkiksi "valehtelemisen" ja "mutkan taakse viestittelyn". Näin vastaanottaja-lähettäjäketju voivat rakentaa abstrakteja malleja joita ne seuraavat ja tottelevat. Näin ihmisen abstraktin ja näkymättömän eifysikaalisen voiman kuten ideologian seuraaminen ei vaadi mitään kovin ihmeellistä ; Ihmiset saavat toisista ihmisistä tietoa esimerkiksi fotoneiden kautta. Viestittely kulkee fyysistä kanavaa, kuten ääniaaltoja pitkin kielellisenä järjestelmänä.
___3.1: Näin ihmisten reagointitapa ja esimerkiksi toisen tunteisiin samastuminen on hyödyllistä kommunikaatiota jos halutaan levittää totuuslauseita kuten "puskassa on leijona". Ja samalla saman kanavan valehtelut kannattaa monesti osata tunnistaa (ja kun valehtelun ilmemaailma ja reaktiot ovat samantapaisia kaikissa valehteluissa ne eihyödyllisetkin tulevat tässä helposti ikään kuin sivutuotteena). Näin ihmiset kokevat samastuvansa toiseen siksi että lukevat näitä merkkejä eivätkä siksi että heidän tietoisuutensa lukisi jotenkin suoraan toisen kvanttiaallon.
_____3.1.1: Aspergerin syndroomaisena tämä on itselleni vahvasti tiedostettuna koska joudun puurtamaan asian parissa tietoisesti. Monilla tämä signaali-reaktiotapa on automaattisempi. Heille asia tulee kuin manulle illallinen joten he se voi heidän puolestaan toimia vaikka taialla.

Pikkujulkimoiden muutokset (epäilyttävät ja etäännyttävät muutokset)

"Koemuutos" -kampanja on pyörähtänyt liikenteeseen. Siihen kuuluu esimerkiksi metrossa olevia mainoksia. Se koostuu hyvin perinteisestä anekdoottilähtöisestä julistusstrategiasta ; Tällä kertaa kampanjaan on vain valittu pääasiassa pikkujulkkiksia. Jyrki Katainen on asettunut kampanjan puolelle. Sivuilta löytyy menneisyyden julkkiksia joiden ura on ollut taantumassa. Ja Pekka Reinikainen. Mainonta ei ole hirveän päällekäyvää ja sanavalinnat ovat kohtuu kohteliaita. Uskonnollisuus on itse asissa häivytetty näkyvistä mainoksista. Mainos on ikään kuin epämääräinen lupaus paremmasta kasvokuvalla. Vasta linkin takaa päälle vyöryy suorasukainen kristillisyys.

Vaikka ylläoleva ei ole totaalisen negatiivinen, hyvin monella tavalla tämä mainoskampanja on varsin epäonnistunut. Eikä epäonnistunut siksi että se ajaa jotain minulle vastemielistä, vaan siksi että kaikesta näkyy, että mainostamisessa on keskitytty paljolti pelkkään paikkaan ja volyymiin. Mainonta on massiivista ja hyvin keskitettyä sellaisella tavalla joka vaatii rahaa. Kun panostukset mainontaan ovat suuria, kannattaisi ensin tehdä kohderyhmätutkimus jossa selvitetään että vetoaako tämä mainos niihin joita tavoitellaan. Tätä mainoksessa ei todennäköisesti ole tehty.

Sekä mainonnan ulkoasu että sisältö on hyvin klassista julistuksellista materiaalia. Vaikka itse mainosten teksti on itse asiassa yllättävän epämääräinen, esimerkiksi viittaus parisuhteen paranemiseen, ja toive ohjautua internetin puolelle, ei kenellekään jää epäselväksi mistä kampanjasta on kysymys. Tämä leimallisuus voi toki olla erinomaista - esimerkiksi talouslehti "Financial Times" on painettu vaaleanpunaisen sävyiselle paperille. Tämä on toimiva imagoratkaisu vaikka talouselämän kovia arvoja voikin olla muutoin vaikeaa yhdistää vaaleanpunaisen värin imagoon. Tässä tapauksessa samanlaisuus on kuitenkin lähinnä klisee, joka vähentää kiinnostavuutta.

Anekdooteissa on huomattava, että kampanja on itse asiassa rakenteeltaan paljon hyökkäävämpi kuin esimerkiksi ateistejen "God without Good" -kampanja, joka keskittyi ihmisten tasa -arvoistamiseen vakaumuksesta riippumatta. Siinä ei sanota että "With God you are Bad" tai mitään senkaltaista. Sen sijaan tässä tarjotaan muutosta, ja muutoskertomuksessa muutos on nimenomaan muutos huonommasta parempaan. Tämä tarkoittaa sitä että tämä kampanja on suorasukaisesti eri maailmankatsomuksia eriarvoistava. (Tämä tulisi huomioida esimerkiksi niiden parissa jotka kenties haluaisivat äänestää Kataista. Hän ei liene saanut kovin monen sekulaarin ääniä tähän kampanjaan osallistumalla.)
1: Anekdootit eivät sinänsä kiehdo, koska niissä on tietty epäuskottavuuden leima.
___1.1: Tarinoita ei voi tarkistaa. Ne ovat kiiltokuvamaisia, eli niissä on näkyvissä kaikkea itsekerrontaa haittaava puoli ; Niissä näytetään vain ne puolet jotka halutaan näyttää. Ja ihmiset tunnistavat tämän.
______1.1.1: Pikkujulkkisten käyttäminen ei itse asiassa auta tässä juurikaan, pikemminkin se vahvistaa epäilyttävyyden leimaa. Kun ura on muuten heikoilla, on helppoa "huomiohuorata" esimerkiksi uskoontulolla. Tämä kikkailu tunnetaan toki isompien julkkistenkin parissa ; Matti Nykänen ja Johanna Tukiainen ovat rakentaneet julkkisuraansa vuosia harjoittamalla tämänlaista mediapeliä. Ihmiset näkevät tämän läpi. Tai tarkemmin ; Vaikka tarinat olisivat tottakin, ne koetaan epäilyttävinä ; Karkeasti sanoen on totaalinen virhe yhdistää "aiheen kiinnostavuus" "imitaatiohaluun". Ihmiset eivät todellakaan seuraa em. julkkisten toilailuja ruvetakseen itse samanlaisiksi. BB:tä ei katsota siksi että haluttaisiin pöljäillä samalla tavalla, vaan juuri koska ei haluta olla samanlaisia ja tästä kontrastista saadaan moraalista ylemmyyttä omalle nykytilalle.
___1.2: Tarinoissa on synkeyttä johon ei samastuta omakohtaisuuden, vaan ulkopuolisen säälidiskurssin kautta. Kuvataan miten elämä tuntuu tylsältä tai tyhjältä. Normaali ihminen ei koe elämässään tämänlaista, joten tässä tarjotaan parannusta ongelmaan jota ei ole, siksi hän näkee muutokset lähinnä jonain jossa on reposteltavaa aineistoa. Ennen uskovaisuutta tehdyt teot kiinnostavat enemmän kuin jälkeiset. Tätä kautta voi jopa vahvistua se mielikuva että uskonto sopisi nimenomaan niille joilla ei ole peruselämänhallintakeinoa. Eli jotain, joka on hieman kuten AA. Jota tavallinen ihminen ei tarvitse, vaan joka sopii vain jollekin juopoille, jotka muutoksen jälkeen kykenevät elämään kuten lukija ilman uskontoa.
______1.2.1: Mukana on tietysti kaikenlaista muutakin materiaalia jota lukiessa tulee väistämättä mieleen että "Jos sekopää jossain vaiheessa vähän pysähtyy ja miettii tekemisiään, ei varmaan ole varmaan oikein muuta keinoja kuin vetää itsensä kiikkuun tai löytää jokin psykologinen kiertotie syyllisyyden tunteesta." Yksille se on AA, toisille se on vihainen akka, kolmannet miekkailevat. Siksi mainos onkin hieman kuin Anonyymejä Alkoholisteja kaupattaisiin ihmisille jotka ovat kohtukäyttäjiä tai absolutisteja kertomalla siitä miten monet juopot ovat eheytyneet normaaliin elämään.
2: Valitsemalla mukaan Pekka Reinikainen mukaan on napattu vahvasti kreationistinen sävy. Tämä on hyvin mielenkiintoinen valinta, koska käytännössä se pistää koko paketin kerralla tutustujan kurkkuun. Tämä taas on yleisesti ottaen varsin epätoimiva strategia ; On tavallista että asiat asetetaan pikku hiljaa.
___1.1: Esimerkiksi Jehovan Todistajien käännytysstrategia on psykologisesti likimain täydellinen, koska siinä aluksi tutustutetaan yhteisiin arvoihin, jotka kaikki jo jakavat. Ja tästä yhteisestä pohjasta ponnistetaan pikku hiljaa "vaikeisiin asioihin" jotka eivät ole sisällöllisesti opeteltavina listoina mitenkään mutkikkaita - on varsin helppoa muistaa sääntö "älä ota verensiirtoa" - mutta ne ovat ihmisien arkikokemuksesta vieraita ja jos käännyttäjä ensivisiitillä "kieltää sairasta menemästä lääkäriin" syntyy ikävä kokemus joka ei ajaisi ihmisiä kohti Jehovan Todistajuutta.
___1.2: Toki "Tohtori" -termin käyttö voisi tuntua positiiviselta. Mutta tosiasiassa näitä yhden asian tohtoreita pyörii sen verran paljon, että valtaosa ihmisistä suhtautuu esimerkiksi Tohtori Toloseen huvittuneesti. He eivät suinkaan arvioi tyypin kompetenssia ja sitä toimivatko hänen tuotteensa vai eivät. Hän on yksinkertaisesti leimallisesti yhden intressin keulakuva jonka intressit ovat vahvasti mukana aiheessa. Siksi keulakuvatohtoreita varten olisikin hyvä muistaa valita heidät huolellisesti. Heidän pitäisi olla sellaisia tieteentekijöitä joiden yleinen status on valtava. Se, oliko Albert Einstein uskova vai ei vakuuttaa ihmisiä voimakkaasti koska hänellä on supertiedemiehen maine. Ja tätä tietä vaikutti aikanaan myös Richard Feynman ja nykyisin Stephen Hawking, jotka ovat myöskin maineeltaan julkisesti "fiksuina superneroina tunnettuja" hahmoja. (Kenties vähäisemmässä määrin Roger Penrose, joka on monille tuttu mutta hänellä ei ole selvästi vastaavaa sädekehää.) Samoin merkitystä on Attenboroughin ja Saganin kaltaisilla hahmoilla jotka ovat tunnettuja hyvinä tiedemiehinä ja näkviä popularisoijia.
______1.2.1: Käytännön vertailuna voisi sanoa että Richard Dawkins on ateisteille hyvin merkittävä puolelle käännyttävä voima, koska hän on itse asiassa yllättävän tunnettu tieteen popularisoija. Sen sijaan hyvin suositun ateistiblogin, "Pharyngulan" pitäjä Myers on vain jotain joka on "tarkoitettu jo ateisteille", eli hän ei käännytä ateistiksi suunnilleen ketään. Reinikainen on leimallisesti uskisfundamentalisti jonka arvostus ja tunnettavuus on lähinnä uskonnossa jo olevien piirissä. Sen ulkopuolelle hän on, rehellisesti sanoen, joko täysin tuntematon tai sitten joku jota pidetään aivan pellenä. (Tolosella sekä tunnettavuus että maine olisivat itse asiassa parempia! Kuitenkin amputoisin ennemmin oikean kivekseni kuin ottaisin hänet jonkun tärkeänä pitämäni kampanjan "keulakuvatohtoriksi", koska tunnettavuus ja maine positiivisesta kompetenssista ovat "liian etäännyttäviä".)
___1.3: Reinikaisen mukaanotto on myös sinänsä mielenkiintoinen valinta, että se tekee mainoskampanjasta hyvin rajatusti ja tietynlaisesti uskonnollisten ryhmäksi. Tässä ei suinkaan ajeta yleistä "tarkoin määrittelemätöntä uskonnollisuutta", johon ollaan suhteellisen positiivisia, vaan tiettyä ja normittavaa komentelevana koettua uskonnollisuutta. Joka on hyvin monille tuttua siksi että lähes joka suvussa on omat "innokkaat maallikkosaarnaajat" joiden pitkät ja usein jankkaamiseen ja kovaäänisyyteen päätyvät tylsät juhlapuheet ovat jonkinlainen sukujuhlien surkuhupaisa ohjelmanumero. Näihin suhtaudutaan enemmän säälillä kuin kunnioituksella - tai edes vihalla. Kun uskonnolla ylipäätään menee vaikeasti, ja kirkko taistelee "emme ole fundamentalisteja" -leiman alta koska sen toimet nähdään nykymuodossaan liian jyrkkinä, ei oletusarvoisesti tehokkain systeemi ole esittää juuri näitä ikävinä koettuja tiukkoja muotoja tavalla joka ylittää näkyvyydessään valtionkirkkomme mainostelut.

Kaiken kaikkiaan mainoskampanjaa näyttää vaivaavan se, että se on tehty uskovaisilta uskovaisille. Siinä olevat diskurssit ovat fundamentalistien sisäpiirissä paljon "käytettyjä ja uskottuja", mutta sen ulkopuolella ne ovat vain "tylsän tuttuja kliseitä", joiden kanssa ei olla yksimielisiä vaikka ne on kuultu usein. Jos tavoitteena on nimen omaan saada ihmisiä muuttumaan eikä mainoksen kohderyhmänä ole jo valmiiksi tiukalla tavalla uskovaiset fundamentalistit, ei mainosta ole kohdennettu ollenkaan toimivasti.
1: Ainakin muutoksen valinta mainoksen teemaksi ja iso näkyvyys voisivat antaa luulla että kyseessä olisi jotain jolla yritetään houkutella uusia ihmisiä sen sijaan että läiskyteltäisiin fundamentalistijulistajia selkään kiitokseksi että he ovat jo mukana. Sillä jos sisäpiirin tukihengen korostus olisi tavoitteena, sen saisi tehtyä tehokkaammin, paremmin kohdennetusti ja halvemmin.

Jos kohderyhmä olisi potentiaaliset kääntyvät ihmiset, kannattaisi kenties muotoilla mainonta uudestaan. Näyttää että mainonta voisi kenties kauneimmillaan ja parhaimmillaan tehota niihin ihmisiin jotka ovat epätoivoisessa tilanteessa. Nyt se näyttää retorisella pintakiillolla kätketyltä vihapuheelta jossa mollataan vääräuskoisia ja väitetään näin rakennetun ylenkatseen kautta että uskovaiset ovat viisaampia ja parempia ihmisiä. Tälle ei ole kysyntää, vaikka perussuomalaiset rakentavatkin negatiivisen ja kritiikin varaan, hekään eivät ole rakentaneet suosiotaan tämänlaisen ylpeyden ja ylenkatseen varaan. - Päin vastoin hekin ovat oivaltaneet että elitismiksi asettautuminen ei kannata ja he väittävät enemmänkin olevansa tavallisia ihmisiä, "kuin sinä ja minä". Hekään eivät negatiivisuudestaan huolimatta rakenna kuilua "tavisten pintaliitoon". Tähän on ns. syy. Ja sen pitäisi olla tiedossa kaikille jotka mainonnan kanssa puuhastelevat. (Se on tuttua jopa minulle!)

Mainonnassa on hyvä muistaa se, että siinä on kohderyhmä joka pitää ottaa huomioon ja lähestyä kohderyhmää kohderyhmän oman keskustelukentän kautta. Ei niin että oma näkemys esitetään, koska siitä syntyy se kuuluisa "tuputtamisen tuntu" jonka keskiverto ihminen kokee häiritsevänä koska siihen liittyy korostetusti kognitiivista dissonanssia ; Ihmiset ovat mielipiteissään muutosvastarintaisia ja tätä muuria ei murreta aggressiivisesti muuta kuin oikein ajoitetulla ja rajulla väkivallalla, osana aivopesuprosessia, jossa ensin rikotaan mielen eheys (katastrofi joka ajaa epätoivoiseksi, maailma tekee tämän juopoille) ja sitten rakennetaan uusi minä jota ylläpidetään sen jälkeen rutiinilla (mikä selittää fundamentalistien tiukan negatiivisen suhtautumisen apostasiaan).
1: Tämä mainos epäonnistuu tässä kohteensa huomioinnissa, "keskustelevuudessa" ja se jää siksi yksisuuntaiseksi, "vaatimuksia esittäväksi". Ilmeisesti siksi että julistuksessa on ylivoimakas perinne jonka ulkopuolelle ei enää kyetä näkemään. Tämä valitettavasti vahvistaa sitä, että uskonnollisuus näyttää usein tarkoittavan nimen omaan sitä että omaan näkemykseen heittäydytään niin että sen ulkopuolelle meneminen ja ulkopuolisuuteen samastuminen on muuttunut mahdottomaksi. Tästä asetelmasta tätä "kohderyhmää kohderyhmää vetoavasti" ei tietenkään synny itsestään. Se tarkoittaa sitä, että yksinappisuudesta olisi vapauduttava tavallista rajummalla kohderymäistetyillä mielipidetutkimuksilla.

Itse asiassa tämä mainonta näyttäytyy jopa paljon huonompana kuin perinteinen katujulistus. Sillä julistajat joutuvat pakosti olemaan "ihmisten kokoisia". Itse asiassa juuri tämä psykologinen tehokkuus tekee heistä pahimmillaan niin ärsyttäviä. Koska jouduta sanomaan ein ihmiselle joka on edessä sen sijaan että edessäsi olisi joku kiiltokuvamainen ihmisen idea. Katujulistajista syntyy myös kontrasti ; Mainoksissa luvataan 10 hyvää ja 9 kaunista, ja jopa Jumala näyttää rakastavan julkkiksia enemmän kuin niitä katujulistajia, joilla näkyy ja kuuluu kaikenlaista "mielenterveydellisesti mielenkiintoista", kuten puheessa ja toiminnassa asti huomattavia aivovammoja joista he puhuvat avoimesti ja ilmeisen mielellään, todisteena että he ovat saaneet kohdalleen ihmeen. Nämä ihmeet ovat vain onnistumistasoltaan paljon masentavia kuin nuo mainoksen näyttämät muutokset. Ja kontrasti näiden kahden välillä synnyttää mielikuvia joko muutostarinoiden kaunistelusta (valehtelunäkökulma) tai sitten Jumalan epäreiluudesta jossa jopa sadut ihmeet tottelevat yhteiskunnallista statusta (epätasapuolisuusnäkökulma).

Mielestäni eri vakaumuksista mainostaminen kuuluu elämänkirjoon. Valtaosa mainoksista on turhanpäiviäisiä ja tylsiä. Tässä mielessä tämä menee "osaksi surinaa". Lisäksi mieleeni muistuu ateistejen bussikampanjoiden saamat kritiikit. Niissä suututtiin että vakaumusta esitetään. Olisi vaikeaa uskoa että vastaavaa moitetta saataisiin tälle kampanjalle. Ei siksi, että kampanja olisi vähemmän aggressiivinen, vähemmän "militantti" (ateisteihin automaattina liitettävä herjatermi). Vaan koska suomessa on monilla kaksoisstandardi sananvapaudelle. Minua sen sijaan ärsyttivät ateistejen bussimainosten boikottiin haluavat. Ja ne joista tämänlaisia kampanjoita ei saisi olla. Minusta tämä kampanja on ilon aihe siksi että se on hyvin etäännyttävä. Se on siksi, paitsi haaskattua rahaa, myös vähän sama kuin olisi laittanut ateistien allianssille tukitilaa.

Mainos on siksi hieman kuten Päivi Räsänen julkisuudessa ; Vaikka pintataso on kristinuskoa myötäilevä niin aina kun hän avaa suunsa, uskonnon parista ja vaikutuspiiristä karkaa monta ihmistä, joten käytännössä ateistit toivovat lähinnä sitä että Päivi Räsänen olisi useammin äänessä. Siksi toivonkin, en boikottia, vaan lisää tämänlaisia! Syytäkää lisää rahaa tälläiseen, niin voi olla varmaa että se ei tule takaisin!

---

Tämän blogauksen kanta keskittyy likimain pelkästään mainoksen vakuuttavuuteen. En jaksa toistaa anekdoottejen perustelun huonoutta, todistusvoiman puutetta ja sitä miten isokaan kasa anekdootteja ei muutu korrelaatioksi, vaan kuvaa lähinnä cherry picking -innon pakkomielteisyydestä.

Vaikea ongelma : Kysyä kysymykset oikein

David Chalmers on jakanut tietoisuutta käsittelevät kysymykset "helppoihin kysymyksiin" ja "vaikeisiin kysymyksiin". Hänestä helpot kysymykset ovat sellaisia jotka käsittelevät aiheita kuten tiedonkäsittely, mielentilojen raportointi, huomion kiinnittäminen ja esimerkiksi se, mitä hyötyä erilaisista tunteista on. Näihin kysymyksiin ratkaisu on tietty mekanismi joka suorittaa tietynlaisen funktion. Näiden kysymysten kohdalla kysymys on kenties puutteellisesti ymmärretty, mutta siihen voidaan ehdottomasti vastata. - Näin tiede voisi vastata kysymykseen "miksi meillä on tunteet" selittämällä tunteet adaptiivisina hyötyinä, ja niihin liittyvinä järkevinä strategioina ja pakottavuutena..

Näiden lisäksi Chalmers pitää vaikeita kysymyksiä. Ne ovat kysymyksiä koetun tietoisuuden olemassaolosta. Hänestä nämä kysymykset säilyvät vaikka aivojen mekanismit selitettäisiinkin ; Karkeasti sanoen hän kysyy miksi emme ole filosofisia zombeja ~ Miksi meillä ei ole vain aistiärsykkeitä vaan lisäksi tietoinen kokemus aistiärsykkeiden olemassaolosta. Miksi koemme subjektiivisesti aistiärsykkeet sen sijaan että olisimme robottimaisia reagoijia. Lisäksi seinä tulisi vastaan sellaisissa tilanteissa kuin subjektiivisuuden selittäminen objektiivisesti.

Chalmersin kannattajien mukaan mikään objektiivinen lähestymistapa ei voi peittää tätä kuilua. Tämä tietysti tarkoittaa sitä että tiede ei voisi selittää tietoisuutta "edes naturalismi hyläten" ja vaikkapa Jumalaan tai taikuuteen henkivoimiin viitaten. Vaikeat kysymykset olisivat siis kaiken tieteellisen selvittämisen ja tietämisen ulkopuolella. Pakotettu mysteeri.

When coffeehouse is full, the philosophical zombies shall walk the earth.

Näin esimerkiksi Churchland on kritisoinut Penrosea, joka on tehnyt tietoisuuden selittämisä kvanttifysiikan ilmiöiden kautta sanomalla "Brain-wise: studies in neurophilosophy":ssa että "Pixie dust in the synapses is about as explanatorily powerful as quantum coherence in the microtubules." Tässä onkin tiettyä perää, koska Penrose antaa korkeintaan selityksen miten tietoisuus toimii. Ei sitä, miten aivomme eivät ole toisenlaiset kuin nyt. ()

Dennettin mukaan tässä kysymyksenasettelussa on syvä ongelma. Hän vertaa "vaikeaa kysymystä" strategiaksi jota vitalistit kysyivät biokemisteiltä ; He erottivat "elollisen kemian" "elottomasta kemiasta" ja väittivät että tässä välissä oli jokin syvä kuilu. Dennettin mukaan tämä on kuitenkin enemmänkin väite. Dennett korostaa että jos korostaa kvalioiden tieteelle selittämättömyyttä on jo pitkällä Kartesiolaisen dualismin tiellä. Hänestä suuri ongelma onkin itse asiassa vain määrästä johtuva asia ; Siihen saadaan selvyys jakamalla kysymys pieniin osiin - jotka sitten ovatkin niitä "helppoja kysymyksiä". Tätä kautta Dennettin näkemys on joko tiukkaa reduktionismia tai sitten se esittää että tietoisuus on emergentti piirre.

Loppu voidaan tietysti ohittaa sitä kautta, että maailma on kontingentti paikka. Jos aivomme olisivat erilaisia ne olisivat erilaisia. Siksi juuri tietyn lopputuloksen syntyminen vaatisi tietynlaisia taustaoletuksia, joita ei ole pakko ottaa. Tässä tilanne muistuttaakin antrooppisen periaateen kanssa kohdattuja kysymyksiä siitä, onko meidän itse asiassa mitään syytä keksiä pakottava syy sille että maailma olisi juuri tietynlainen, se mikä se nyt on. Kenties se voisi olla toisenlainen, ja silloin emme kenties olisi sitä kokemassa. ~ Kummassakaan emme katso "satunnaisesti valittua todellisuutta". Jos meillä ei sattuisi olemaan tietoisuutta emme sen olemassaoloakaan tietenkään pohtisi. - Joku voisi vastaväittää että tässä oletetaan toisenlaisia maailmoja, sellaisia joita ei ole nähty. Ja että tämä olisi typerää. Kuitenkin sama oletus on jo siinä että oletetaan että tietoisuuden olemassaolo ei olisi välttämättömyys. Siinäkin oletetaan todellisuus joka on erilainen kuin nykytila.

Mary had a little kvalia.

"Vaikeissa kysymyksissä" on toisaalta havaittavissa myös ongelmallisia piirteitä. Jos esimerkiksi otetaan ajatusleikki "Marysta", on meillä tilanne jossa meillä on tutkija joka ei ole koskaan nähnyt punaista väriä, mutta on kuitenkin lukenut kaiken tiedon punaisesta väristä. Ajatuskokeen esittäjän mukaan subjektiivinen kokemus ei tiivisty tieteelliseen tietoon, joten ensimmäisen kerran punaista nähdessään Mary saa erityisen oppimiskokemuksen.

Tässä ajatuksessa on kritisoitu esimerkiksi sitä, että punainen luonnonilmiönä on jo sellaisenaan kaavamaista tietoa joka tulee aivoihin. Tätä kautta herääkin kysymys siitä, että onko tässä ajatuskokeessa ideana sittenkin se, että "ei itse asiassa olekaan annettu kaikkea kaavamaista tietoa punaisesta, vaan karkeistus siitä". Tällöin punaisen kvaaliassa ei olisikaan mitään erityistä. Kokemus johtuu enemmänkin tiedon puutteesta. Tätä ei vain huomata ajatuskoetta tehdessä, jolloin itse asiassa siinä oletetaan väärin että "kaikki tieto on annettu" ja että "punaisen kokemus ei ole tiivistettävissä kaavoihin vaan kokemus on uusi vaikka kaikki tieto annettaisiin." (Jota tässä yritetään todistaa, joten sen asettaminen taustaehdoksi on hieman kyseenalaista.) Tätä kautta päästään Wilkinsin ratkaisutapaan Nagelin lepakko -ongelmassa. Siihen, jossa ihminen itse asiassa olisikin eräänlainen filosofinen zombie (hänellä ei ole subjektiivisia kvaalioita) vaan kysymys on vain datan määrästä ja tarkkuudesta.

Vastaväitteenä on tietysti se, että on helppoa sanoa että niin kauan kun ei ole näytetty punaista, voidaan sanoa että on annettu vajaata tietoa, eli tilanne ei ole "good enough" käytännössä ikinä. Ja se on koko ajatusleikin perusvaatimus, että verrataan tietotilaa ja kokemustilaa ja huomataan ne erilaisiksi. Tämän voi kuitenkin kuitata kertomalla että kenties ongelma onkin sitten siinä ajatuskokeessa itsessään ; Sen rajoitukset ovat juuri sellaisia että ihmiset ikään kuin pakotetaan kysymään vääränlaisia kysymyksiä. Se on siis ikään kuin vertailujärjestelmä jossa asetetaan ehdot "joko olet lakannut lyömästä vaimoasi - kyllä vai ei?"

Signaalit

Uutisetkin osasivat kertoa siitä, miten robotit olivat oppineet kommunikoimaan täysin itse keksimällään kielellä. Tämä toi mieleeni hyvin paljon mielleyhtymiä jotka koskevat eritoten tietoisuutta, informaatiota ja merkitystä.

Kuten monet muistavat ja vielä useammat eivät ole onneksi asiasta edes tietoisua, olin joskus 1990 -luvun lopulla panpsykismin kannattaja. Tässä alkeishiukkasilla nähdään esitietoista luonnetta. Ilmiö on melko lähellä kvanttimystiikkaa, mutta lainaussuhde on onneksi niinpäin, että kvanttimystikot lainaavat panpsykistejä, eikä toiseen suuntaan. Näin voin säilyttää hivenen itsekunnioitustani. Taustalla on kehitelmä ajatuksista joita on esittänyt esimerkiksi Roger Penrose kirjassaan "Shadow of mind", jossa kvantti -ilmiöissä on samanlaisia ominaisuuksia kuin tietoisessa ajattelussa. Tätä voidaan tietysti lähestyä myös reduktionistisesti, jolloin korostuu mielen fysikaalisuus. Mutta panpsykismissä (siinä muodossa jossa itse sitä kannatin) esittää että alkeishiukkasilla on reaktiivinen tietoisuus, joskaan ei välttämättä persoonallisuutta tai varsinaista mieltä.

Juttuun "saa siltaa" myös muistamalla havaintojen filosofiaa. Tässä näkemyksessä korostuu havaitsemisen ja olemassaolon suhde. Voidaan kuvitella appelsiini, josta poistetaan ominaisuus ominaisuuden perään. Lopulta käteen ei jää mitään. Sillä emme havaitse appelsiiniä itsessään. Havaitsemme appelsiinista sen ominaisuuksia, vaikutuksia maailmaan. Esimerkiksi sen pinnasta heijastuneita fotoneita. Ja nekin havaitsemme siksi että syntyy muutos silmämme reseptoreissa. Tässä mielessä kaikki on epäsuoraa signaalia. Emme näe todellisuutta, vaan eräänlaisia reaktioita jotka toimivat signaaleina.

Luovuin tästä näkemyksestä, koska sain tietää H.P. Gricen näkemyksestä siitä mitä merkitys on. Hän jaotteli sen kahtia:
1: Luonnolliseen merkitykseen, joka on reaktioita. Syy-seuraussuhde aikaansaa jonkin muutoksen. Ja tätä voidaan pitää signaalina. Jostain inputista seuraa output, joten tilanteessa on reaktio. Tämän kutsuminen aistimiseksi ja tietoisuudeksi on kuitenkin hieman pitkä loikka.
2: Eiluonnolliseen merkitykseen, joka perustuu sovittuihin konventioihin. Voidaan puhua denotationaalisen semantiikan ytimessä olevasta lähestymistavasta ; "Koira" on mielivaltaiseen sopimukseen perustuva sopimus, jonka sisältö tulee vasta sopimisen jälkeen. Merkkijono samaan viitattavaan voisi olla toinenkin "Dog" on aivan yhtä oikea. - Ja kukapa tietää vaikka avaruusolennot valitsisivat sille merkkijonon "JDFiahgsd9"?

Toki näiden suhde ei ole eristeinen. Toki esimerkiksi Platonin ideamaailmassa merkitys on selvästi idea joka ei toteudu todellisuudessa. Kuitenkin voidaan ajatella että kuvaus ympyrästä on olemassa matemaatikoilla todellisuudessa, vaikka täydellistä ympyrää ei olekaan piirretty harpilla. Näin voidaan päästä esimerkiksi Brian Skyrmsin näkemykseen, jossa eiluonnollinen merkitys on konventioita jotka syntyvät luonnollisesti. Hänen mukaansa mielivaltaisesti voi syntyä signaalisysteemi. Ei voida selittää miksi signaalisysteemi on juuri senlainen kuin se on - se on hänelle hieman kuin kyselisi miksi juuri tuo rivi tuli lotossa eikä jokin muu ollut mahdollinen. Hän jakaakin merkityksen kahtia hieman eri nimillä : teoksessaan "Signals - Evolution, learning & information" hän esittää saman jaon hieman eri nimillä: ">"Distinction between conventional and non-conventional meaning. Conventional meaning is a variety of natural meaning. Natural dynamic processes -evolution and learning- create conventions." (Hän on varmasti tyytyväinen ajatukseni liikkeelle saaneista roboteista, joille arpoontui signaalisysteemi, jonka kautta ne voivat toimia ja tehdä kätevästi asioita. Tietoisiksi en robotteja sanoisi - olen luopunut antropomorfistisesta panpsykismistä ja sen johdannaisista.)

Tämän lisäksi voidaan nähdä jonkinlainen idealistinen näkemys merkityksestä. Arkijärjessä merkitys tuntuu usein suorastaan mystiseltä ominaisuudelta. Tämä näkyy esimerkiksi Lubenowin "Myytti apinaihmisestä" -kirjasta. Siinä hän moittii evoluutikoita näyttämällä esimerkkejä kirjurinhuumorista, jotka ovat kartografiassa tuttuja. Hän näyttää satunnaiselta merkkirykelmältä näyttävän jonon. Ja kertoo että vaikka moni hylkää merkityksen suoralta kädeltä, tosiasiassa se on paikannimi. Tämä perustuu oletukseen jonkinlaisestai transsendentistä ja ihmisten sopimuksesta ulkona olevasta merkityksestä, paremman puutteessa käytän tästä nimitystä geist -information. ~ Kun vakavasti otettavat filosofit, semantikot tai informaatiomatemaatikot eivät kannata sitä, sille ei ole vakiintunutta nimeä ja siksi sille pitää antaa nimi itse. Tämäkin on btw. denotationaalista semantiikkaa käytännössä. Et ennen ollut tiennyt sanasta, mutta nyt suomenkielinen kykenee ymmärtämään ainakin sinnepäin mitä tarkoitan sanalla.

Denotationaalisen semantiikan kautta on ilmiselvää miten Lubenow tekee tempun. Merkitys ei ole jotain jota voidaan havaita ilman tietoa konventiosta. Kun sopimusvarainen määrittely luo merkityksen, Lubenow ei ensin paljasta määrittelyä, haukkuu sen pohjalta niitä jotka eivät näe siinä merkitystä, ja tuo sitten inhimillisesti itse määrittelyn peliin. Geist -informaatioteorian kannattajan mukaan merkitys on ikään kuin lillinyt abstraktiona ennen kuin se on määritelty. Kertominen vain tuo tietoa tästä transsendentista todellisuudesta. Tämä on siis oikeastaan sanamagiaa. Symboli ja asia menevät yhteen syvemmin kuin sopimuksen kautta.
1: Moni tosin pitää tätä lapsellisena, esimerkiksi pieni lapsi ei erota kengän kuvaa oikeasta kengästä. Symbolin erottaminen asiasta on tärkeää. Kundera pitää peräti kypsyytenä sitä että kykenee vastustamaan symboleja. Ja vastustaminen taas vaatii asian symboliksi tajuamista.

Geist-informaatio näkyy muutenkin ; Konventiot ja systeemistä riippuvuus unohtuu. Tämän vuoksi esimerkiksi Chu-Carrollin on tarpeen kritisoida CSI -informaatiota seuraavalla tavalla: "The NFL theorems prove that average over all possible search landscapes, no search algorithm can outperform a random walk. The NFL theorems are true and correct - they're valid math, and they're even useful in the right setting. In fact, if you really think about it, they're actually quite obvious. Dembski has been trying to apply the NFL theorems to evolution: his basic argument is that evolution (as a search) can't possibly produce anything without being guided by a supernatural designer - because if there wasn't some sort of cheating going on in the evolutionary search, according to NFL, evolution shouldn't work any better than random walk - meaning that it's as likely for humans to evolve as it is for them to spring fully formed out of the ether. Thes doesn't work for a very simple reason: evolution doesn't have to work in all possible landscapes. Dembski always sidesteps that issue." Dembski on siis käyttänyt Wolpertin NFL -lausetta väärin. Sitä että systeemi ei toimi kaikissa systeemeissä on turhaa, koska maailma, luonnollinen merkitys, ei koostu loputtomista luonnonlaeista eikä evoluutiostrategian tarvitse "toimia kaikissa maailmoissa". Riittää että se toimii yhdessä maailmassa. Matemaattisilla säännöillä on toimintaehdot, eikä nämä toimintaehdot täyty. Eli sovellusta käytetään siellä missä soveltuvuutta ei ole. Tämä taas on virheellistä matematiikan käyttöä. Dembskin valinta on kuitenkin ymmärrettävä jos hän olettaa jonkinlaisen geist-informaation. Valitettavasti hän ei kykene erottamaan niitä denotationaalisen semantiikan sopimusvaraisesta systeemistä, vaan olettaa sen - ja tätä kautta olettaa sen, mitä hän yrittää todistaa, eli älyllisen eiluonnollisesti synnytettävän informaation olemassaolon. Mikä on tietysti tavallista. Samantapaisen kehämääritelmäisen ajattelukömmähdyksen on tehnyt myös erilaista lähtökohtaa käyttävä Gitt.

Sen sijaan tämä tuo jutun siihen, mistä pidän Plantingan argumenteissa. Hän on selvästi ymmärtänyt että on "absoluuttinen totuus", ja signaalitodellisuuteen liittyvää viestintää. Ne erottaa toisistaan se, että jos havaitsemme Totuuden, meillä on pääsy geist-informaatioon. Ilman sitä on vain luonnollisten signaalien tulkintaa ja (luonnollista/eiluonnollista) / (konventionaalista/eikonventionaalista) merkitystä. Valitettavasti hänkään ei lähde tekemään sitä, mitä pitäisi, eli näyttämään että asiat nähdään sen sijaan että olisi vain vaikutuksia ja reaktioita joihin suhteessa toimitaan. Sen sijaan hän vain olettaa että skientismi, täydellinen tieteeseen luottaminen, on ihanne josta ei voida mitenkään luopua. Siksi hän olettaa että meillä on warrant sen sijaan että todistaisi että näin on.

Kuitenkin ainut eioletettu perustelu, joka meillä on aistien toimivuudesta on se, että se toimii käytännössä ja on hyvin pragmaattisesti toimiva ratkaisu. Ja tämänlaisen rakentamiseen pystyy myös evoluutio. Plantingan argumentaatio hyväksyy tämän, koska se rakentuu siihen että elossapysyminen ja muu perusteltu toiminta on eri asia kuin aito sisäinen tulkinta todellisuudesta ; Monenlainen halujen ja havaintojen tulkinnan kokonaisuus tuottaa elossapysyvää toimintaa. Ainakin minä olen niitä ihmisiä, joiden maailmankuva suorastaan vaatii ihmisen erehtyväisyyden hyväksymistä, koska maailmassa on esimerkiksi taikauskoisia ihmisiä, joiden hairahtuminen vaatii sen, että heidän havainto+ajattelukokonaisuutensa ei ole virheetön. Ja olisi tosi egoistista että omat aivot olisi virheettömät ja että erehtyminen koskisi vain muita. Ostan argmentin mutta en vain usko warrantiin.

Skientistin sijaan olenkin signaalirealisti ja tiedän että käytännössä havainto-reaktio-lopputuloksen havainto on ainut mitä meillä on. Se on ehkä valitettavaa, mutta tosiasiassa ongelma johon ei ole ratkaisua ei ole ongelma vaan olotila.

---

Kuva on yksityiskohta Helsingistä, "ruttopuiston" lähellä olevasta, Lönnrotin patsaasta. Minusta on hauskaa kertoa turisteille, että Suomessa on aina ollut syntinen meininki, "Park of Plague" on paikka jossa käydään picknikillä hautakivien katveessa. Ja sen vieressä on patsas, jossa on pää alaspäin oleva Saatana pentagrammi otsassaan. Hahmo on virallisesti Antero Vipunen. Ja puistokin "Vanha kirkkopuisto"..