Hyvin usein ajatellaan että raha korruptoi asioita. Tässä korostetaan usein nimenomaan eettistä kulmaa. Eli sitä että jos ihmiset toimivat kuten heidän pitääkin, on parempi että heitä ohjaa jokin ylevä hyve tai velvollisuusetiikka.
Talousmiehet ovat sitten toisaalta tässä korostaneet näkymätöntä kättä. Siinä käy tavallaan niin, että moralistien valitus muuttuu heikkoudesta voimaksi ; Raha saa asioita tapahtumaan. Ja seurauseettisesti on aivan yksi ja sama miksi asia tapahtuu, kunhan se tapahtuu. Raha ohjaa toimintaa, ja motiivit voivat olla miten likaiset tahansa, niin seuraukset kuitenkin ovat hyviä ja kestäviä. Ahne ihminen esimerkiksi voi perustaa hyvän yrityksen jossa ihmiset saavat palvelua tai tavaroita. Ja näin tapahtuu vaikka pyytettömyys ja auttamishalu olisivat kaukana. Näin useampi voi tehdä hyviä seurauksia.
Tässä talousajattelussa on kenties likaisia puolia, mutta jossain mielessä siinä on jotain äärimmäisen vapauttavaa. Vapauttavaa siinä mielessä, että hyve-etiikassa hyveet on usein nähty ihmisten omaksi asiaksi. Ihmiset tekevät hyveitä itsensä kautta. (Tämä korostuu erityisesti kristillisessä kontekstissa. Kristitty haluaa "pelastaa muita" julistamalla, mutta tosiasiassa kyseinen uskonto on oppi henkilökohtaisesta pelastuksesta. Love your neigbour and everybody for themselves.) Näkymätön käsi jättää henkilökohtaisen henkilökohtaiseksi. Seurausetiikan kannalta taas motiiveja ei pidetä niin relevantteina joten talousmaailma ohjaa sen kannalta hyvään.
Tässä mielessä huomio onkin kenties keskittynyt vääriin asioihin. Nähdäkseni hyveellisyyden tahraavan korruption sijasta pitäisi puhua muista asioista. Jos raha korruptoi jotain, niin taidot. Näkisin että nimenomaan eettisyyden kannalta ongelmalliset asiat eivät ole niitä jotka pinnallisesti liitetään ensivilkaisulla etiikkaan. Ongelmat tulevat esimerkiksi siitä että taidot ohitetaan lompakolla. Koulu joka monetarisoi arvosanansa olisi teoriassa mahdollinen. Siinä kokeet korvattaisiin sillä että saa sen arvosanan mitä maksaa. Kurssin saisi läpäistyksi tietyllä rahalla ja hyvä arvosana vaatisi enemmän rahaa. Ajatus ei ole täysin mahdoton siinäkään mielessä että USA:ssa on monia "diplomimyllyjä" joista voi ostaa tutkintoja. Tutkintoja jotka vaativat kenties muodollisen tohtorintutkinnon. Sellaisen jotka alkavat vaikka sen tyylisillä kukkasilla kuin "Hello, My Name is Kent Hovind".
Jos jokin asia pitäisi saada meriiteillä, eikä sillä että on "valinnut isovanhempansa", niin se on eettisyyden kannalta ongelma. Tätä kannattaa muistaa silloin kun kuulee siitä miten yksityiskoulujen perustamisella halutaan pitää huoli koulutuksen laadusta. Sillä taataan että ehkä yksi tai kaksi lahjakasta köyhää saa hyvän koulutuksen jollain stipendillä (ehkä) kun taas rikkaiden lapset saavat parhaan mahdollisen opetuksen, sellaisen joka ei kenties hyödytä heidän kognitiivisesti vajaita aivojaan samalla tasolla kuin vaikka keskivertoa satunnaisotannalla kadulta valittua pöljää. Mutta joka siitä huolimatta pärjää tämän koulutuksensa ansiosta paremmin kuin nämä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste velvollisuusetiikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste velvollisuusetiikka. Näytä kaikki tekstit
perjantai 16. lokakuuta 2015
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Odota äitiä koska äidiltä odotetaan!
(Tuco, ”The Good, the Bad and the Ugly”)
Äitienpäivä on siitä erikoinen juhla että se on aivan kuten muutkin juhlapäivät. Sitä on kaupallistettu. Toisaalta äitienpäivä näyttää kestävän tämän kaupallistamisen paljon paremmin kuin monet muut juhlat. Siinä missä kaupallisuus uhkaa joulun ja pääsiäisen ideologista sanomaa - jos kristityltä kysytään niin joulun ja pääsiäisen merkitys unohdetaan kaupallisuuden vuoksi - ei äitienpäivä ole mennyt kaupallistamisesta rikki. Ja voidaan jopa ajatella että se osa mikä joulussa on kestävää on se "kaunis joulun tarina" jossa on vauva. Jossain karkeassa mielessä joulun sanomassa on kaunista ja kestävää se, että se on äitienpäivän tarina. (Itse egoistisena tietenkin pidän äitienpäivää tältä osin joulua tärkeämpänä. Olenhan siinä ikonostaasissa itsensä Jeesuksen asemassa, tavallaan.)
Kulttuurissamme äidillä on selvästi vahva merkitys. Jopa Yo Mama -vitsit on pakko tulkita sitä kautta että niissä loukataan "sun mutsias" koska se on paras tapa loukata "sua". Siinä missä usein ihmisryhmää kohdentavat vitsit loukkaavat juuri tätä ihmisryhmää, "sun mutsis" -vitsit loukkaavat jotakuta muuta. Tämä onnistuu vain koska äidillä on vahva symbolinen merkitys. Sellainen jolle ei voi vitsailla. Sellainen joka pärjää jopa kaupallisuudelle. Sellainen joka ei muserru edes länkkärin kovanaamaisen sankarin herjassa vaan päin vastoin toimii aseena vain kun sitä käytetään jotain muuta kuin äitiä vastaan.
Äitiys nähdäänkin usein sankarillisuutena.
Ajatuksena on että äiti jotenkin rakastaisi vauvaansa ja lastaan heti. Itse asiassa äitien ajatellaan jotenkin luonnostaan noudattavan absoluuttisen ihmisarvon ajatuksia. Niitä jotka ovat länsimaissa arvostettuja sekä kristillisessä että maallisessa humanismissa. Siinä missä kunnia (honour) on jotain joka ansaitaan ja voidaan menettää on jokaisella kuitenkin arvokkuus (dignity) jota ei ansaita ja jota ei voida ottaa pois ja jonka perusteella jokainen ikään kuin ansaitsisi myös reilua ja ihmisarvoista kohtelua. Äidin uhrautuvaisuutta korostetaan tavalla jossa hän sitten noudattaisi tätä ohjetta hyvinkin syvästi ja itseään kaihtamatta.
Onkin selvää että vaikka näitä ihanteita kuvataan jonain jota äitien ajatellaan olevan, ne ovat tosiasiassa äiti-ihanteita. Jotka ovat aika monesti odotuksia. Näiden odotusten kautta voimme sitten pettyä vaikkapa "teiniäiteihin". Näitä ei ikään kuin nähdä "oikeina äiteinä" ja ne eivät siksi uhkaa sitä "kunnollista äitiä".
En tiedä parempaa tapaa tarttua tämänlaiseen tilanteeseen kuin Michel de Montaigne. Hän esitti "Esseitä III" -kokoelmassaan ajatuksen jonka mukaan asian arvostus liittyy usein siihen että sen eteen joudutaan ponnistelemaan. Hän korostaa myös että epäonnistumiset demonstroivat että haaste on todellinen ja tämä nimenomaan lisää toiminnan sankarillisuutta.
Ja äitiyden kohdalla onkin syytä huomata että synnytys ei ole riskitön toimenpide. (Nykyinen lääketiede on pudottanut lapsikuolleisuuden ja lapsivuoteelle kuolemisen niin tehokkaasti että tämä unohtuu helposti.) Ja silloinkin kun se ei ole kovin vaarallinen se on kivulias. Lapset myös sitovat ja rasittavat. (Lapsetkin ovat ihmisiä.)
Ei velvollisuudesta vaan sankaruuteen pyrkimisestä.
Siksi voidaankin nähdä että sankaruus on kenties parempi näkökulma äitiyteen kuin velvollisuus. Ajatus voi tuntua omituiselta ihan vain sen takia että jokainen voi lukea lehtiä ja uutisia ja katsoa lähipiiriään - mahdollisesti jopa omaa äitiään - ja todeta että sankaruutta on heihin aika vaikeaa liittää. Mutta Montaignelainen kulma asiaan varmasti lieventää töyssyä tähän. Äitiyshän on usein nähty jonkinlaisena deontologisena asiana jossa äidin velvollisuus voi kohdistua vaikkapa yhteiskuntaa kohtaan. Seuraavan sukupolven tuottaminen olisi ikään kuin jotain jota yhteisö vaatii yksilöltä.
Toki on hieman liioittelevaa sanoa että sankaruusteema ei olisi sovitettavissa deontologiaan. Tämänlaisia argumentteja on itse asiassa tehty. Vaikkapa Rosalind Hursthousen argumentissa nämä yhdistetään. Itse kuitenkin korostan sitä ajatusta jota on käytetty sodassa. (Sillä mitäpä muutakaan se 20 vuoden paini niiden penteleen kakaroiden kanssa on?) Siinä velvollisuus voi olla se, että mennään sotaan. Sankaruus ja mitalienjako taas tulevat siitä että sotilas ylittää velvollisuutensa ja tekee jotain sellaista jota ei enää voisi pakottaa kenellekään.
Tämä äitiyden sankaruuskulma on mielestäni siitä hyvä että se ei tuomitse lapsettomuutta. Kuitenkin samalla se arvostaa äitien tekemää panosta. Jopa silloin kun he epäonnistuvat surkeasti. Sillä toisaalta sankaruuden kohdalla yrittämisessä on jotain kunniaa. Jos joku sodassa ei onnistukaan hyökkäyksellään pelastamaan ketään vaan saa napin otsaansa, ei tätäkään tuomita epäonnistumiseksi. Sillä kuinka siinä voisi epäonnistua kun se ei ollut velvollisuus ensinkään? Samalla voidaan kenties vähentää äitien ns. suorituspaineita.
Minun lapsuudessani äitienpäivänä annettiin yleensä valkovuokkoja. Syy oli melko selvä. Ne kasvoivat siihen aikaan ulkona Etelä-Suomessa. Valkovuokot kukkivat melko alkuvaiheessa kevättä. Niiden huippuaika oli usein juuri äitienpäivän tienoilla. Joten juuri ne olivat lasten hankittavissa. Eli kun olit ensin hankkinut lapsia helposti unohtamalla kondomit lapset hankkivat sitten kiitokseksi vaivattomasti valkovuokkoja, noita pieniä myrkyllisiä kukkasia. Nykyään ilmastonmuutos tai jokin muu on kuitenkin siirtänyt valkovuokkohuipun alkua niin että nykyään äitienpäivä osuu lähemmäs kirsikankukkien puhkeamista. Mikä on tietenkin sopivaa sillä kirsikankukkajuhlassa (hanami) juhlitaan jotain kaunista ja haurasta joka oikeasti tapahtuu useimmiten vain vähän aikaa.
lauantai 14. kesäkuuta 2014
Onko pakko jos ei tahdo? ~ eli itsemurhaa vastustavat argumentit individualisteille
Itsemurha on hankala käsite. Osittain jo senkin vuoksi, että sen määrittelemiseen liittyy omituisuuksia. Itse asiassa itsemurhan ja uhrautumisen käsitteet ovat paikoitellen niin lähellä toisiaan että ero näiden kahden välillä nähdään lähinnä arvolatautuneilla käsitteillä. Jos katsomme sitä että itsemurha tarkoittaa sitä, että ihminen intentionkaalisesti ja vapaaehtoisesti ottaa oman henkensä, joudumme kysymään sellaisia kysymyksiä kuin että tappoiko joku itsensä kun hän teki itsemurhan välttääkseen häpeää tai mafiavelkojia? Onko itsensä seppukulla lopettava samurai tekemässä itsemurhaa vai ajaako yhteiskunta häntä aktioon joka on samaan tapaan itsemurha kuin kuolemantuomion saaneiden teloitus. Vakavimmat ja vielä vaikeammat kysymykset tulevat esiin marttyyritoiminnassa. Tekikö Sokrates itsemurhan kun hänet tuomittiin kuolemaan, mutta hän ei esimerkiksi paennut eikä suostunut ideologisiin kompromisseihin henkensä edestä?
Kun ihminen sanookin vastustavansa itsemurhaa, on usein hieman vaikeaa sanoa mitä hän tarkalleen ottaen vastustaa. Usein tämä kuitenkin saa tarkennuksensa kulttuurista jossa hän elää. Esiin nousevat sellaiset kysymykset kuin onko itsemurha luvallista, kiellettyä vai jopa kannustettua. Toisesta kulttuurista tilanteet saattavat näyttää varsin omituisilta. Kuten "itsemurhan tekeminen on synti, mutta jos räjäyttää itsensä ruuhkabussissa jossa on vihollisia, se on arvokas marttyyriaktio." Tämä näyttää siltä että "Itsemurha on aina kiellettyä mutta". Ja itsemurha -aktio sitten vain määritellään jollain toisella nimellä. Eufemismien valta on suuri, ja tämän voi huomata kun kuuntelee niitä kristittyjä jotka vastustavat tappamista ja joille pro-life on elämäntapa. Mutta heti jos keskustelu siirtyykin homoseksuaaleihin, on kivittäminen aivan sovelias tuomio.
Kulttuurieroista huolimatta itsemurhasta voidaan vetää muutamia tärkeitä filosofisia perinteitä.
1: Teologisessa näkemyksessä etiikka sidotaan uskonnollisiin teemoihin ja uskonoppien premisseihin. Ja suhde itsemurhaan on yleensä kielteinen tai äärimmäisen kielteinen. Tällöin näkemyksenä on että (a) elämä on lahja joka on saatu Jumalalta ja (b) olemme tosiasiassa Jumalan omaisuutta jolloin meillä ei ole valtaa päättää omasta elämästämme koska tämä sotisi Jumalan suvereeniutta vastaan. Tämä näkemys on luonnollisesti ollut varsin voimakas historiassa. Nykyisin tämä on lähinnä ideologista vetoamista joka ei vakuuta niitä jotka eivät ole teistejä. Ja ne saavat suosiota vain sivutuotteena siitä että tämän uskonnon kannattajia on määrällisesti paljon. Siksi kiinnostus on yleensä siirtynyt muihin teemoihin.
2: Seurausetiikassa itsemurhaa katsotaan arvioimalla seurauksia. Erikoista on, että seurausetiikassa usein tuomitaan hyvin laaja määrä erilaisia itsemurhia. Mutta sitten toisaalta joissain tilantessa se katsotaan aivan soveliaaksi ratkaisuksi. Tässä näkemyksessä on kuitenin hyvin samantapaisia ongelmia kuin utilitaristisissa argumenteissa ; Seurauksia voidaan katsoa hyvin monelta eri kannalta ja pohjimmiltaan prioriteetit ja niiden arvojärjestys painavat. Ja tämän vuoksi seurauseettinen itsemurhan analysointi näyttää monesti presuppositionistiselta. Ensin on päätetty onko kyseinen aktio hyvä vai ei. Ja sen jälkeen sitten etsitään perusteet tälle. (Ja prosessissa usein voidaan jopa sanoa että tietoinen fiksun ihmisen tahdonalainen intentionaalinen ja vapaaehtoinen teko jossa kranaatin päälle hypätään jotta sotilaskaverit selviävät elossa ei olekaan itsemurha vaan rohkeusmitalinarvoinen sankariteko.)
3: Velvollisuuseettisessä perinteessä katsotaan mitä velvollisuuksia meillä on itsellemme ja muille. Tässä syntyy helposti Kantin esitysten tapaisia argumentteja joissa ihmisillä on ehdoton arvo ja merkitys. Ja että oman elämän lopettaminen rikkoo velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan.
Toki itsemurhaan voi suhtautua myös individualistisesti. Mutta näissä argumenteissa perusteemana on se, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus, vapaa tahto ja muu vastaava hallinta. Ja niissä itsemurhaa kohdellaan positiivisesti. Se on jokaisen oma valinta, eikä kukaan muu voi ottaa valtaa tämän päätöksen yli muuta kuin orjuuttamalla jollain tavalla tämän ihmisen.
Mikä johtaakin siihen että käytännössä kaikki itsemurhaa vastustavat argumentit ovat jollain tavalla sosiaalisia argumentteja. Teistisissä näkemyksissä itsemurha on ihmisen suhdetta Jumalaan. Ja siksi tekoa pitää vastustaa, koska ihminen ei ole ainut tekijä yhtälössä. Toisaalta läheisten suru voi olla seurauseetikolle painava argumentti itsemurhaa vastaan. Ja voitaisiin asia vetää yhteiskunnallisellekin tasolle. Tunteet eivät ole merkittäviä jos mietitään sitä työmäärää jonka itsemurhan tehnyt tai sellaista haikaileva voisi tehdä yhteiskunnalle rakentaessaan asioita. (Tai edes taatessaan työllisyyttä mielenterveysongelmaisten hoitajille.) Käytännössä tämä tiivistyy siihen että itsemurhan tekemistä pidetään itsekkäänä aktiona.
1: On toki myös itsekäs aktio että jonkun vaaditaan elävän muiden ihmisten puolesta. Että määrätään toisen ihmisen elämästä ja pakotetaan tämä elämään elämisen laadusta riippumatta, jotta itselle ei tule paha mieli. Eikä teistikään selitä että kenties Jumalan pitäisi hävetä kun antaa niin paskoja lahjoja. Että ei lahjoja ole pakko käyttää. Omaa elämää voi halveksia ja se voi olla syy lopettaa tämän "lahjan" nauttiminen.
Tämän kaiken seurauksena voikin sanoa että jos olet individualisti, ei oikein mikään tiedetty argumentisto tarjoa mitään kovin relevanttia vasta-argumenttia itsemurhalle. Josta huomiosta seuraa se, että itsemurhan kielto onkin aina sitä että ihminen jollain tavalla pakotetaan elämään jonkun toisen puolesta. Ja että on pakko vaikka ei tahdo.
Kun ihminen sanookin vastustavansa itsemurhaa, on usein hieman vaikeaa sanoa mitä hän tarkalleen ottaen vastustaa. Usein tämä kuitenkin saa tarkennuksensa kulttuurista jossa hän elää. Esiin nousevat sellaiset kysymykset kuin onko itsemurha luvallista, kiellettyä vai jopa kannustettua. Toisesta kulttuurista tilanteet saattavat näyttää varsin omituisilta. Kuten "itsemurhan tekeminen on synti, mutta jos räjäyttää itsensä ruuhkabussissa jossa on vihollisia, se on arvokas marttyyriaktio." Tämä näyttää siltä että "Itsemurha on aina kiellettyä mutta". Ja itsemurha -aktio sitten vain määritellään jollain toisella nimellä. Eufemismien valta on suuri, ja tämän voi huomata kun kuuntelee niitä kristittyjä jotka vastustavat tappamista ja joille pro-life on elämäntapa. Mutta heti jos keskustelu siirtyykin homoseksuaaleihin, on kivittäminen aivan sovelias tuomio.
Kulttuurieroista huolimatta itsemurhasta voidaan vetää muutamia tärkeitä filosofisia perinteitä.
1: Teologisessa näkemyksessä etiikka sidotaan uskonnollisiin teemoihin ja uskonoppien premisseihin. Ja suhde itsemurhaan on yleensä kielteinen tai äärimmäisen kielteinen. Tällöin näkemyksenä on että (a) elämä on lahja joka on saatu Jumalalta ja (b) olemme tosiasiassa Jumalan omaisuutta jolloin meillä ei ole valtaa päättää omasta elämästämme koska tämä sotisi Jumalan suvereeniutta vastaan. Tämä näkemys on luonnollisesti ollut varsin voimakas historiassa. Nykyisin tämä on lähinnä ideologista vetoamista joka ei vakuuta niitä jotka eivät ole teistejä. Ja ne saavat suosiota vain sivutuotteena siitä että tämän uskonnon kannattajia on määrällisesti paljon. Siksi kiinnostus on yleensä siirtynyt muihin teemoihin.
2: Seurausetiikassa itsemurhaa katsotaan arvioimalla seurauksia. Erikoista on, että seurausetiikassa usein tuomitaan hyvin laaja määrä erilaisia itsemurhia. Mutta sitten toisaalta joissain tilantessa se katsotaan aivan soveliaaksi ratkaisuksi. Tässä näkemyksessä on kuitenin hyvin samantapaisia ongelmia kuin utilitaristisissa argumenteissa ; Seurauksia voidaan katsoa hyvin monelta eri kannalta ja pohjimmiltaan prioriteetit ja niiden arvojärjestys painavat. Ja tämän vuoksi seurauseettinen itsemurhan analysointi näyttää monesti presuppositionistiselta. Ensin on päätetty onko kyseinen aktio hyvä vai ei. Ja sen jälkeen sitten etsitään perusteet tälle. (Ja prosessissa usein voidaan jopa sanoa että tietoinen fiksun ihmisen tahdonalainen intentionaalinen ja vapaaehtoinen teko jossa kranaatin päälle hypätään jotta sotilaskaverit selviävät elossa ei olekaan itsemurha vaan rohkeusmitalinarvoinen sankariteko.)
3: Velvollisuuseettisessä perinteessä katsotaan mitä velvollisuuksia meillä on itsellemme ja muille. Tässä syntyy helposti Kantin esitysten tapaisia argumentteja joissa ihmisillä on ehdoton arvo ja merkitys. Ja että oman elämän lopettaminen rikkoo velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan.
Toki itsemurhaan voi suhtautua myös individualistisesti. Mutta näissä argumenteissa perusteemana on se, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus, vapaa tahto ja muu vastaava hallinta. Ja niissä itsemurhaa kohdellaan positiivisesti. Se on jokaisen oma valinta, eikä kukaan muu voi ottaa valtaa tämän päätöksen yli muuta kuin orjuuttamalla jollain tavalla tämän ihmisen.
Mikä johtaakin siihen että käytännössä kaikki itsemurhaa vastustavat argumentit ovat jollain tavalla sosiaalisia argumentteja. Teistisissä näkemyksissä itsemurha on ihmisen suhdetta Jumalaan. Ja siksi tekoa pitää vastustaa, koska ihminen ei ole ainut tekijä yhtälössä. Toisaalta läheisten suru voi olla seurauseetikolle painava argumentti itsemurhaa vastaan. Ja voitaisiin asia vetää yhteiskunnallisellekin tasolle. Tunteet eivät ole merkittäviä jos mietitään sitä työmäärää jonka itsemurhan tehnyt tai sellaista haikaileva voisi tehdä yhteiskunnalle rakentaessaan asioita. (Tai edes taatessaan työllisyyttä mielenterveysongelmaisten hoitajille.) Käytännössä tämä tiivistyy siihen että itsemurhan tekemistä pidetään itsekkäänä aktiona.
1: On toki myös itsekäs aktio että jonkun vaaditaan elävän muiden ihmisten puolesta. Että määrätään toisen ihmisen elämästä ja pakotetaan tämä elämään elämisen laadusta riippumatta, jotta itselle ei tule paha mieli. Eikä teistikään selitä että kenties Jumalan pitäisi hävetä kun antaa niin paskoja lahjoja. Että ei lahjoja ole pakko käyttää. Omaa elämää voi halveksia ja se voi olla syy lopettaa tämän "lahjan" nauttiminen.
Tämän kaiken seurauksena voikin sanoa että jos olet individualisti, ei oikein mikään tiedetty argumentisto tarjoa mitään kovin relevanttia vasta-argumenttia itsemurhalle. Josta huomiosta seuraa se, että itsemurhan kielto onkin aina sitä että ihminen jollain tavalla pakotetaan elämään jonkun toisen puolesta. Ja että on pakko vaikka ei tahdo.
perjantai 17. tammikuuta 2014
Tietokonepelien etiikka
"Skyrim" on hyvin avoin peli. Sen perushenkenä on se, että kaikkea voi kokeilla. Lisäksi maailmassa vaikuttaa selkeästi rotu, kulttuuri ja uskonnot. Ne tarjoavat kuitenkin sekamelskan jossa malli ei ole tyylipuhtaasti "yksi rotu, yksi kulttuuri, yksi uskonto". Ja sen vuoksi peliä voitaisiin lähestyä poliittisten teorioiden, uskonnollisten teorioiden ja rotukysymysten valossa. Otan kuitenkin esille pelin etiikan
"Skyrimissä" on joitain moraalisesti erikoisia tehtäviä. Niistä on myös keskusteltu pelaajien foorumeilla. Otan tästä esille humoristisen tehtävän "A Night to Remember". Se on tehtävä joka alkaa siten, että suostut ehdotettuun juomakilpailuun. Voitat sen, ja heräät aivan toisessa kaupungissa aivan toisella puolella Skyrimiä. Ilman muistikuvia. Tehtävä koostuu käytännössä siitä että selvitetään mitä kaikkea on tullut tehdyksi. Joka vaiheessa tilanne on se, että saat asian hoidettua ja asia tuntuu jotenkin valmiilta. Että ei viitsisi penkoa syvemmälle. Kuitenkin asia kasautuu ja huomaat olevasi yhä enemmän ja enemmän velkaa eri ihmisille ja päätyneesi naimisiin hirviön kanssa.
Tehtävän suorittaminen oli tavallaan hauskaa. On omituista herätä temppelissä ja kuulla epämääräisiä vihjeitä vuohista ja avioliitosta. Tarina ei kuitenkaan taivu pelkäksi roskakomediaksi, sillä pelaaja voi käytännössä puhua itseään pois veloistaan, tai uhkailla velkojat hiljaisiksi. Ja vaikka pelistrategianani on ollut vahvasti puhua ympäri ennen maksamista ja maksaa mieluummin kuin uhkailla, on tässä tilanteessa jotenkin "reilua" hoitaa tehtävä puhtaasti rahalla. Tämä vihjaa siihen suuntaan että veren alkoholipitoisuus, muisti - tai edes pelaajan rooli tapahtumien ja niiden seurausten tekemisessä - eivät ole kovin relevantteja.
Skyrimin etiikka näyttääkin rakentuvan juuri tästä. Kaikkea voi tehdä, eikä peli suoranaisesti tuomitse. Mutta.
Tätä voidaan itse asiassa lähestyä moraalifilosofian kulmalta. Tässä prosessissa on kuitenkin kenties kätevämpää ottaa esille muita pelejä. Niiden mekaniikassa on vähemmän vapausasteita ja selvemmät säännöt. Näin asioita voidaan ikään kuin laajentaen soveltaa myös Skyrimiin. Lopputulos on kenties enemmän kasa filosofisia huomioita kuin kiveen lyöty argumentti, mutta luultavasti siitä on kuitenkin iloa ja hyötyä. (Ja jos ei niin sitten ei.)
Taso 1
Vanhoissa peleissä rakenne on usein yksinkertainen. Syynä on ollut koko. Valinta vaatii vaihtoehtoja ja vaihtoehdot vaativat laskentatehoa. Siksi vanhan ajan pelit olivat pakotetumpia yksinkertaisiin rooleihin. Jos otetaan vaikka klassinen Mario -tasohyppelypeli, Mario on sankari joka pelastaa prinsessan tasohyppelyesteradan läpäistyään. Mario ei voi tehdä pelissä muuta kuin joko sankaroida, kuolla tai seisoa paikallaan. Pelaajalla ei ole valintaa ja karkeasti voidaan sanoa jopa että "Mariolla ei ole valintaa". Tietyssä määrin voidaan sanoa että Mario on (lisäelämien ja pelaajan taitojen turvin) predestinoitu sankaruuteen. Tämä maailma on äärimmäisen kalvinistinen.
Sankarimalli toimii toki muissakin peleissä. Jos otetaan esimerkiksi Zelda -pelisarja, voimme huomata että sankarillamme Linkillä ei hänelläkään ole muuta vaihtoehtoa kuin olla sankari. Tässä pelimekaniikka sallii hänen selvittää linnoja, mutta esimerkiksi kaupungissa ihmisiä ei voi lyödä ja surmata miekalla. Heiltä ei voi varastaa omaisuutta. ~ Linkin kannalta asia on tarinan kannalta vielä tiukempi kuin Mariolla. Sillä Mario on putkimies, jonka taustatarina sallii että hän on voinut valita kotiin jäämisen sankaruuden sijaan. Sen sijaan Link on tarinan mukaan ennustettu ja kohtalon valitsema Hyrulen pelastaja. Hän voi toisin sanoen valita sankaruuden maailmassa yhtä vähän kuin hän voi valita sen, että hän on vaaleahiuksinen.
Itse asiassa jos monia pelikohuja katsotaan, niitä pidetään moraalittomina siksi, että niissä ei ole tämänlaisia rajoitteita. Tai oikeastaan ne vaihtoehdot on ohjelmoitu peliin. Tämä vihjaa siihen että pelaamista kohdellaan siten, että ihminen olisi perimmiltää turmeltunut ja siksi sankaruuteen täytyisi predestinoida jotta peli heijastaisi hyvyyttä ja olisi opettavainen etiikassa. Tämäkin heijastaa (esimerkiksi) kalvinistisen maailmankuvan peruselementtiä siitä että ihminen on perustaltaan perisynnin turmelema ja että pelastuneet ovat Jumalan suvereenisti ennaltatietämästi pelastuneita. Linkin ja Marion kohtalona on olla the one. Kalvinistisen uskon hartaan jäsenen kohtalona on päästä kuoleman jälkeen Paratiisiin.
Taso 2
Immanuel Kant tuhisisi ylläolevalle mallille vihaisesti. Hänen mielestään moraali oli velvollisuus johon liittyi oleellisesti päätös noudattaa velvollisuutta. Tässä mielessä predestinoitu sankari ei ole mikään sankari jolle pitäisi antaa moraalista kunnioitusta. Näin ollen "Skyrimin" kaltaisessa maailmassa olisi mahdollisuus aitoon moraalisuuteen, kun taas rajoittunut ja kontrolloiva Koopan viemäristö taas tyystin estää moraalisuuden, tarjoten vain amoraalisia seikkailuja jossa toteutetaan kohtalo. (Joka johtaa siihen erikoiseen huomioon, että vaikka siitä miten asiat ovat ei voida päätellä miten niiden pitäisi olla, niin moraalimallit ovat teorioita jotka ovat sidoksissa tosiasioihin ja niiden väliseen mekaniikkaan. Siksi tämänlaisia tulkintoja ylipäätään voidaan tehdä.)
Kantin maailmassa ihmisen oma moraalisuus on ratkaiseva. Hän ei ole vastuussa toisten tekemisistä. Näin ollen Kantin mallin ongelmaksi on joskus annettu vastaesimerkki - joka on ironista kyllä Kantin itsensä käyttämä esimerkki mitä moraalisuus tarkoittaa - jossa valitset kategoriseksi imperatiiviksesi totuuden puhumisen. Jos murhaaja tulee ja kysyy sinulta missä lapsesi ovat, jotta hän voi pistää nämä lihoiksi, olisi moraalinen teko puhua totta ja kertoa. Toki jos käskisin murhata omat lapseni, olisin Kantinkin mukaan syyllinen. Ratkaisevaa on se, että jos itse on hyveellinen niin se mitä murhaaja tekee arvostettavalla Totuudellisella Tiedoilla olisi ikään kuin murhaajan moraalinen ongelma. Ihminen ei siis ole vastuussa tekojensa epäsuorista seurauksista jos jonkun toisen ihmisen moraalivalinnat ovat mukana prosessissa.
Tämänkaltainen asetelma löytyy esimerkiksi "Fallout", jossa valehteleminen, ovien tiirikointi ja vastaava tuottavat suoraa negatiivista karmaa - vaikka murtautuminen tehtäisiin jotta voidaan pelastaa avuttomia vankeja pahoilta vastustajilta. Moni kuitenkin näkee että teetättäminen on osa prosessia ; Siksi Kalashnikovkin katuu tekoja joita hänen rynnäkkökiväärillään on tehty, vaikka teot olisivat sellaisia joita Kalashnikov ei ole tarkoittanut kiväärillään tehtäväksi. Ja siksi - ampumisten lisäksi - joku voisi pitää "Falloutia" aika moraalittomana pelinä.
Taso 3
Jos Kant ei tuota tyydytystä, johtaa moraali käytännössä jonkinlaiseen tekojen ja seurausten maailmaan. Tässä kohden on hyvä ottaa huomioita maailmasta. Sillä seurausetiikassa mallit "toimivat maailmanmekaniikalla, ja sen odotettavilla seurauksilla". Tätä mallia noudattaa esimerkiksi juridiikassa tunnettu käsite vilpitön mieli joka tarkastelee seurauksia ilmauksella "ei tiennyt eikä pitänytkään tietää". (Ja sitten sanovat että juristeista ei ole hyötyä. Laki ja oikeus eivät ole identtisiä, mutta niillä on yhtymäkohtia. Ja käytännössä niiden kaiketi pitäisi olla identtisiä.)
Vaikka moraalimallit voivat olla joustavia, eivät kaikki moraaliset ratkaisut peleissä toimi tasaisesti. Pelien suunnittelussa tätä voidaan kuvata "näennäiseksi valinnanvapaudeksi". Se on joissain tappelupeleissä erittäin korostunut. Pelissä saattaa olla tuhansia erikoisliikkeitä, mutta oikeasti vain muutama niistä on riittävän tehokas - ja osa niistä on tehokkuuteensa nähden älyttömän vaikeita. Näin ollen tosiasiallinen sovellettavien erikoisliikkeiden määrä jää usein yllättävänkin pieneksi.
Hieman vastaavaa "tekovalinnaisuutta" tapahtuu jos pelissä on mekaniikkaan sidottu moraalinen järjestelmä joka muuttaa pelien tapahtumia jotenkin. Näin peleihin saadaan hirvittävästi moraalisia rakenteita. Ja nämä eivät noudata samaa hyvyyden mallia. Edes peleissä joissa tarkoituksena on olla hyvyyden puolella pahuutta vastaan. Ja vaikka karsittaisiin tämä niihin peleihin jotka sallivat väkivallan ja tappamisen osana tätä prosessia, ei tilanne oikeastaan muuttuisi oleellisesti. ; Se, mikä määritellään hyväksi ja pahaksi vaihtelee yllättävänkin paljon. ; Jos otetaan "Infamous" -peli esimerkiksi, voimme huomata että se on hyvin dikotominen. Jos kuljet ympäriinsä tappamassa ihmisiä, keräät pahaa voimaa ja jos parannat ihmisiä, keräät hyvää voimaa. Seuraukset painavat paljon.
Taso 4
Väittäisin, että nyt olemme menneet sen verran pitkälle että voimme palata "Skyrimiin". Sillä Skyrimin maailmassa "viestit eivät kulje kovin tehokkaasti". Tästä seuraa tietty katkos tyylipuhtaaseen seurausetiikkaan. Hahmo tapaa hirvittävästi eri paikoissa olevia ihmisiä. Ja se, miten häntä kohdellaan riippuu siitä minkälaiset statistiikat ja taidot hänellä ovat. Esimerkiksi minun hahmoni on puhetaitoinen, joten tätä pidetään hyvänä heppuna. Tämä maine säilyy, vaikka hahmoni on päätynyt tekemään joitain varsin kyseenalaisia tekoja.
Tässä mielessä "Skyrim" itse asiassa oikein huutaa eroa pelisarjan edeltäjään, "Oblivioniin". Oblivion oli seurauseettinen, sillä teot oli luokiteltu sankarillisiksi ja paheellisiksi ja niihin oli liitetty ilmaus "Fame and Infamy". Siinä katsottiin tilastoista miten monta ihmistä oli tavannut, ja miten oli heitä kohdellut. Tästä rakentui maine, ja hahmoa kohdeltiin sen mukaan. Tässä mekaniikassa valta ja voima ovat vastuuta maineen kautta. Joka on hyvin tyypillistä seurauseettiselle ajattelulle.
"Skyrimiä" on tämän konseptin puutteen vuoksi melko vaikea mallintaa seurausetiikalla. Tai oikein millään muullakaan yllämainitsemallani tavalla. Sillä Skyrim on äärimmäisen Aristoteelinen. Ja hänellä ytimessä on hyve. Ei velvollisuus- tai seurausetiikka. Aristoteles esittikin aivan suoraan että etiikassa ei ole kyse siitä että tehdään hyviä tekoja, vaan siinä että ollaan hyviä ihmisiä.
"Skyrimin" maailmassa, maailmassa jossa kaikkea voi yrittää, on nimittäin usein käytännössä tasoja joita voi tehdä hallitulla tasolla. Yrittäminen ja onnistuminen ovat eri asioita. Kuitenkin yrittäminen on myös harjoittelua. Ja tasonnousun yhteydessä voi harjoittaa kikkoja vain taitoihin jotka ovat muutoin korkeita. Aristoteles mallinsi etiikkansa hyvin tällä tavoin. Hän esitti, että ollakseen hyveellinen, ihmisen pitäisi hakea viisautta. Ja viisaudella hänen pitäisi tietää mitä hyveellinen ihminen ja hyveellinen ominaisuus vaikuttaisi jossain tilanteessa. Ja sitten pitäisi harjoitella tätä hyvettä kunnes siitä tulee tapa.
lauantai 10. elokuuta 2013
Passion from the Christ
Poliittisen linjaman suhteita etiikkaan on tutkittu. Ja niiden mukaan on havaittavissa mistä uskovaisten reaktio johtuu. Se johtuu siitä että he ymmärtävät tilanteen. Asiaa on hieman läpikäyty esimerkiksi "Addicting Infon" sivuilla. ; Ero on pohjimmiltaan siinä että liberaalit ja oikeistokonservatiivit ovat hyvin erilaisessa suhteessa etiikkaan, etenkin seurausetiikkaan. "Conservative and religious individuals showed a “general insensitivity to consequences.” These participants consistently tended towards deontological ethics – which means they judged morality according to universal rules or divine authority. Liberals in the study promoted consequentialist ethics – they judged the morality of action based on the outcome." ... "Piazza says that they can’t be certain whether being religious/conservative creates the rule-based ethics or if following rule-based ethics makes one become conservative/religious. The thing the study can state with conviction is that the two are related: being conservative or religious goes hand-in-hand with non-consequentialist ethics."
Koska uskonnollisuuteen kuuluu objektiivinen moraali, joka ilmenee ihmisille velvollisuuksina, normeina ja dogmeina, se ei perusta arvioitaan suoraan kärsimykseen. Se ei tietysti tarkoita että kaikki velvollisuusetiikka tuottaisi kärsimystä, mutta monesti vastaan tulee tilanne jossa on valittava kärsimyksen ja periaatteen välillä. Ja silloin velvollisuuseetikko tallaa kärsimyksen yli. Deontologista etiikkaa seuraavalle toisen ihmisen kärsimys on tunteilua jos on suuremmat ja tärkeämmät periaatteet kyseessä. Tämä priorisointiero johtaa siis siihen että konservatiivit näkevät liberaalit tunteellisina.
Tämä puoli on kenties se syy, miksi uskovaiset näyttävät minun silmiini helposti joko "psykopaateilta" tai "narsisteilta". Siitä huolimatta että moni näyttää ajavan sellaista kuvaa että "hihhuli" olisi jonkinlainen kuolaava hysteerikko, en kaikesta uskontokriittisyydestäni huolimatta ole halukas levittämään tätä kuvaa. Oma saamani kuva, ja relevantin uskontokritiikin ihmiskuva, on enemmänkin myötätuntoon kykenemätön mutta karismaattinen koijari, joka hymyilee siten että hymy ei nouse silmiin. Ja joka pystyy kohteliain sivistyssanoin pilkkaamaan erimielisiä, ja joka nauttii tästä koska se on kivaa ja siitä tulee hänelle hyvä fiilis. Ja joille vastaan kritisoijat ovat sama kuin täyteen ihmisyyteen kykenemätön epäeettinen vihollinen.
Tämänlainen empatiaan kykenemätön emootioton epäsympaattinen murskauskonemielikuva on luultavasti peräisin samasta syvästä erosta - siitä samasta joka saanee konservatiivisen uskovan näkemään liberaalimissa "hysteerikkoja". Kyseessä on molemmissa tapauksissa vääristymä - siis pohjimmiltaan jonkinlainen asennevamma - mutta "jollain tavalla kuvaava vääristymä". Vääristymällä on varmasti merkitystä laajemminkin, ja hyvinkin syvällä tasolla.
Argumenteissa usein korostetaan sitä että uskonto hyödyttää yhteiskuntaa ja siinä asuvia ihmisiä. Näiden asioiden kumoaminen ja kyseenalaistaminen faktoilla ei kuitenkaan johda muutoksiin. Syy on se, että seurauseettiset argumentit ovat enemmänkin ajan henkeen vastaamista, kuin jotain johon oltaisiin sitouduttu niin lujasti. Sen vuoksi esimerkiksi "Cross-National Correlations of Quantifiable Societal Health with Popular Religiosity and Secularism in the Prosperous Democracies" murtaa monta myyttiä uskonnon tuottamista seurausetiikan kannalta hyvistä vaikutuksista.
Mutta se ja sen kaltaiset eivät kuitenkaan saa koskaan oikeistokonservatiiviuskovaisia muuttamaan mieltään. Jako velvollisuuseettiseen ja seurauseettiseen suuntaukseen muistuttaa että syy ei ole toopeus. Dataa ei ignoroida tyhmyyttä tai pahuutta vaan koska tämänlaisella ei ole yksinkertaisesti heille väliä. ~ Tilanteessa kyseessä on tilanne joka muistuttaa sitä kun teini haluaa ostaa jotkut tietyt farkut koska ne ovat muotia hänen alakulttuurissaan ja yrittää perustella ostostaan vanhemmilleen. Hän ei käytä varsinaista syytä, vaan muita syitä - syitä jotka voivat olla totta tai eivät. Näiden perustelujen kumoaminen ei tietysti muuta nuoren mieltä. Seurausetiikan ja deontologian kohdalla suhde on juuri samanlaatuinen.
Tämä näkyy myös teologisessa aspektissa. Pahan ongelma on selvästi tärkeä liberaaleille, mutta konservatiivit vähättelevät sen merkitystä. Näkisin että yhteys deontologiseen yleisasenteeseen ei ole sattumaa. Kärsimystä on helpompi vähätellä jos sitä pitää etiikan kannalta irrelevanttina, eräänlaisena kiusallisena kuriositeettina joka houkuttelee sivupoluille.
torstai 10. toukokuuta 2012
Kaikilla on Kanttia
Kantin velvollisuusetiikan ytimessä olevan kategorisen imperatiivin määritelmä mukailee kultaista sääntöä. Se on myös länsimaisessa sivistyksessä muutoinkin hyvin arvostettu. Ja se on esimerkiksi tiivistetty seuraavasti "Toimi aina niin kuin tahtosi olisi eettisten periaatteittesi nojalla yleismaailmallinen lain säätäjä." tai oma suosikkini "Toimi vain sellaisen maksiimin mukaan, jonka voit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi."
Olin kuitenkin hieman ihmeissäni kun liberaalilla puolella Kantiin vedoten puolustettiin homoseksuaalien avioliittoa ; Tämä periaate kun on usein nimenomaan vastapuolen käytössä. Tästä tuleekin esille oikeastaan Kantin säännön eräs omituisimmista seikoista. Se on käytännössä sovelluskelvoton. Se toimii selkeästi vakavimpiin rikoksiin. Mutta kun aletaan puhumaan vaikkapa politiikasta, käy usein nimenomaan niin että molemmilla puolilla ollaan vakavasti sitä mieltä että olisi nimenomaan hyvä jos tietty järjestelmä olisi yleispätevä laki. Homoseksuaalisuuskeskustelussakin tämänlaiset lähestymistavat johtavat siihen että argumentaatio latistuu oman vakaumuksen esittämiseen.
Käytännössä kaikissa niissä pulmissa joissa on erimielisyys ja kina ja poliittiset puolueetkin ajavat näitä asioita erimielisesti, on tilanne juurikin niin että "kaikilla on Kanttia". (Immanuel Kanttia.)
Tämä on tietystimyös kultaisen säännön sokea piste. Toisin sanoen vaikka kaikissa kulttuureissa toistetaankin tämänlaisia lausumia, se on kuitenkin lähinnä ympäripyöreydessään miellyttävä. Se ikään kuin antaa luvan pistää mutkan kautta oman omantunnon argumenttiin. Tämä tekee etiikasta "pseudo-objektiivista". Eli sitä voidaan pitää hyvinkin yleispätevänä (koska maksiimiin on nimenomaan sillä asenteella astuttava) vaikka se onkin lähinnä yksilöllinen (itse on valmis seuraamaan ja seurauttamaan omaa etiikkaansa). Ihminen rakastaa keskimäärin sen verran kovasti itseään, että tämän huomaaminen on hyvin vaikeaa.
Tosin sama ongelma tulee vastaan utilitarisminkin puolella. Siellä piilo-objektiivisuus on vielä paremmin kätketty. Sillä se piiloutuu "yleisen hyvän" taakse. Jukka Hankamäki onkin minun kannaltani kätevästi kirjoittanut utilitarismiin olennaisesti liittyvästä onnen, epäonnistumisen ja onnistumisen käsitteistä. "Onnistumisen käsite sinänsä on metafyysinen, aivan kuten epäonnistumisenkin. Onnistuminen edellyttää absoluutin, ihannoidun ja tavoitellun tilan, johon nähden onnistutaan tai epäonnistutaan. Epäonnistumisen käsite puolestaan on mahdollinen vain johonkin välteltyyn asiantilaan nähden. Se implikoi näkemyksen, että on jotakin, mitä ei toivota ja on syytä karttaa. Sekä onnistumisen että epäonnistumisen käsitteen kautta asioita ja ilmiöitä leimataan suotaviksi tai epäsuotaviksi. Tämä arvottaminen puolestaan on syvästi ideologista." Moraalia ja yleistä hyvää pidetään hyvin objektiivisena. Mutta kuitenkin tosiasiassa utilitarismi on järjestelmä, jossa on ensin pakko määritellä mikä on haluttavaa ja onnistumista. Ja sitten eri toimenpiteet vaikuttavat maailmassa ja tätä kautta voimme sanoa että tämä toimenpide todella johtaa tähän tavoiteltuun maaliin. Tavoitteluprosessi on objektiivinen. Mutta se, miten asiantilat sidotaan etiikkaan ovat nimenomaan ideologisia.
Siksi olisikin kenties aika päivittä länsimaista etiikkaa. Demokratiajärjestlemä meillä onkin. Ja se itse asiassa heittää kategorisen imperatiivin roskakoriin. Se sanoo että "Toimi vain sellaisen maksiimin mukaan jota juridiikalle riittävä prosenttiosuus ihmisistä on eksplisiittisesti toivonut tulevan yleiseksi laiksi - ja toistaiseksi tämä tarkoittaa sitä että saat lopun aikaa nysvätä ja vängätä asioista joiden kohdalla tämä ei toteudu ja yrittää muttaa tilannetta kunhan et taivuta lakia rikkomalla sitä vaan pidättäydyt toimista siihen asti kunnes olet riittävän määrän taaksesi saanut." Tässä turhauttavan pitkässä määritelmässä ei kuitenkaan vain ole "munaa" (tai "vaginaa" jos olet sellaisia ihmisiä että haluat tasa-arvoa tähän) ja se ei oikein iske arvokeskustelussa kuin miljoona volttia. Toisin kuin esimerkiksi ympäripyöreä "yleinen hyvä" tai "omatuntoni sanoo että tämä on hyvä" -henkiset lausunnot.
Olin kuitenkin hieman ihmeissäni kun liberaalilla puolella Kantiin vedoten puolustettiin homoseksuaalien avioliittoa ; Tämä periaate kun on usein nimenomaan vastapuolen käytössä. Tästä tuleekin esille oikeastaan Kantin säännön eräs omituisimmista seikoista. Se on käytännössä sovelluskelvoton. Se toimii selkeästi vakavimpiin rikoksiin. Mutta kun aletaan puhumaan vaikkapa politiikasta, käy usein nimenomaan niin että molemmilla puolilla ollaan vakavasti sitä mieltä että olisi nimenomaan hyvä jos tietty järjestelmä olisi yleispätevä laki. Homoseksuaalisuuskeskustelussakin tämänlaiset lähestymistavat johtavat siihen että argumentaatio latistuu oman vakaumuksen esittämiseen.
Käytännössä kaikissa niissä pulmissa joissa on erimielisyys ja kina ja poliittiset puolueetkin ajavat näitä asioita erimielisesti, on tilanne juurikin niin että "kaikilla on Kanttia". (Immanuel Kanttia.)
Tämä on tietystimyös kultaisen säännön sokea piste. Toisin sanoen vaikka kaikissa kulttuureissa toistetaankin tämänlaisia lausumia, se on kuitenkin lähinnä ympäripyöreydessään miellyttävä. Se ikään kuin antaa luvan pistää mutkan kautta oman omantunnon argumenttiin. Tämä tekee etiikasta "pseudo-objektiivista". Eli sitä voidaan pitää hyvinkin yleispätevänä (koska maksiimiin on nimenomaan sillä asenteella astuttava) vaikka se onkin lähinnä yksilöllinen (itse on valmis seuraamaan ja seurauttamaan omaa etiikkaansa). Ihminen rakastaa keskimäärin sen verran kovasti itseään, että tämän huomaaminen on hyvin vaikeaa.
Tosin sama ongelma tulee vastaan utilitarisminkin puolella. Siellä piilo-objektiivisuus on vielä paremmin kätketty. Sillä se piiloutuu "yleisen hyvän" taakse. Jukka Hankamäki onkin minun kannaltani kätevästi kirjoittanut utilitarismiin olennaisesti liittyvästä onnen, epäonnistumisen ja onnistumisen käsitteistä. "Onnistumisen käsite sinänsä on metafyysinen, aivan kuten epäonnistumisenkin. Onnistuminen edellyttää absoluutin, ihannoidun ja tavoitellun tilan, johon nähden onnistutaan tai epäonnistutaan. Epäonnistumisen käsite puolestaan on mahdollinen vain johonkin välteltyyn asiantilaan nähden. Se implikoi näkemyksen, että on jotakin, mitä ei toivota ja on syytä karttaa. Sekä onnistumisen että epäonnistumisen käsitteen kautta asioita ja ilmiöitä leimataan suotaviksi tai epäsuotaviksi. Tämä arvottaminen puolestaan on syvästi ideologista." Moraalia ja yleistä hyvää pidetään hyvin objektiivisena. Mutta kuitenkin tosiasiassa utilitarismi on järjestelmä, jossa on ensin pakko määritellä mikä on haluttavaa ja onnistumista. Ja sitten eri toimenpiteet vaikuttavat maailmassa ja tätä kautta voimme sanoa että tämä toimenpide todella johtaa tähän tavoiteltuun maaliin. Tavoitteluprosessi on objektiivinen. Mutta se, miten asiantilat sidotaan etiikkaan ovat nimenomaan ideologisia.
Siksi olisikin kenties aika päivittä länsimaista etiikkaa. Demokratiajärjestlemä meillä onkin. Ja se itse asiassa heittää kategorisen imperatiivin roskakoriin. Se sanoo että "Toimi vain sellaisen maksiimin mukaan jota juridiikalle riittävä prosenttiosuus ihmisistä on eksplisiittisesti toivonut tulevan yleiseksi laiksi - ja toistaiseksi tämä tarkoittaa sitä että saat lopun aikaa nysvätä ja vängätä asioista joiden kohdalla tämä ei toteudu ja yrittää muttaa tilannetta kunhan et taivuta lakia rikkomalla sitä vaan pidättäydyt toimista siihen asti kunnes olet riittävän määrän taaksesi saanut." Tässä turhauttavan pitkässä määritelmässä ei kuitenkaan vain ole "munaa" (tai "vaginaa" jos olet sellaisia ihmisiä että haluat tasa-arvoa tähän) ja se ei oikein iske arvokeskustelussa kuin miljoona volttia. Toisin kuin esimerkiksi ympäripyöreä "yleinen hyvä" tai "omatuntoni sanoo että tämä on hyvä" -henkiset lausunnot.
sunnuntai 8. huhtikuuta 2012
Velvollisuudet ja Oikeudet (Onnellisuus ei kuulunut pakettiin alkujaankaan)
Itsemurha on teema joka nousee melko usein esiin filosofiassa. Ja asiasta on aina ollut erimielisyyttä. Esimerkiksi Aristoteles oli itsemurhaa vastaan kun taas stoalaiset olivat sitä mieltä että itsemurha oli joskus kunniakas vaihtoehto. Vakiintuneempien ja nykyäänkin vaikuttavien suuntausten kohdalla voidaan esittää karkeasti etä kristillinen traditio vastustaa itsemurhaa kun taas valistushenkiset tahot antavat siihen mahdollisuuden.
Erikoisinta on kenties se, että hyvin usein itsemurhateemassa nostetaan esille sama taustateoria. Velvollisuusetiikka. Sekä vastustavat että myöntävät argumentit nojautuvat siis täsmälleen samaan tausta-ajatustapaan ; Kyseessä ei siis ole siitä että eri lähtökohdat johtaisivat eri tuloksiin, vaan siitä että samat lähtökohdat johtavat eri tuloksiin. Tämänkaltainen on aina hieman hämmentävää. Mutta itsemurhateeman kohdalla se on kuitenkin onneksi melko ymmärrettävä.
Jos esiin nostetaan Immanuel Kant joka kristillisenä vastusti itsemurhaa ja Hume joka valistushenkisenä näki sen periaatteessa mahdollisena. Molemmat käyttivät velvollisuusetiikkaa (deontologia) lähtökohtanaan seuraavalla tavalla:
1: Kantin mukaan itsemurha ei ole moraalisesti sallittua koska se laskisi kannanottona ihmisen eläimen tasolle koska ihminen saa velvollisuuksista itselleen lisäarvoa. (a) Kant korosti sitä miten itsemurha ei ole koskaan asia joka tapahtuu tyhjiössä. Mukana on kolmansia osapuolia. (b) Kant nostaa esille Jumalan säätämän itsesäilytysvaiston, joka on ihmisen velvollisuus. Kantille tämä oli biologinen imperatiivi. Ja kristittynä hän ajatteli että tämä liittää velvollisuuden Jumalaan. Universaali moraalilaki kun viittasi tähän olentoon.
2: Hume taas ajatteli että itsemurha on mahdollinen. Hän otti esille sen että meillä on velvollisuksia muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Ja velvollisuuksia itseämme kohtaan. (a) Hume korosti että riittävä vahingoittaminen ei täyty muiden kohdalla. Toki läheisemme voivat surra, mutta tämä ei ole varsinaista vahingoittamista. Yksilön ei siis kannata elää ja surra itse vain siksi että jotain muuta ärsyttää. (b) Hume korosti myös että itsemurhaa tekevä lakkaa myös tekemästä hyvää yhteiskunnalle, muta Humen näkemyksen mukaan tämäkään ei ollut kunnollinen syy kieltää itsemurha, koska velvollisuudet ovat hänellä aina suhteessa nautittuihin oikeuksiin. Itsemurhaaja ei koe saavansa elämältään - eikä siis myös ympäristöltään - mitään joten velvollisuudetkin kariutuvat tältä osin. Humesta ei ole mitenkään perusteltua vaatia että ihmisen tulisi pienen yhteiskunnan saaman hyödyn vuoksi pakotettu kestämään itse paljon kärsimystä. (c) Ja mitä taas tuli itseä koskeviin velvollisuuksiin, Hume korosti että juuri itsesuojeluvaisto on vahva argumentti jonka vuoksi itsemurhalle täytyy antaa tila. Kun olemme halukkaita säilyttämään elämämme, emme ikään kuin harkitse itsemurhaa riittämättömin syin.
Karkeasti ottaen edellämainitusta nousee esille se, että itsemurhaan ja siihen liittyviin velvollisuuksiin on laskettava seuraavat luokat. (1) Jumalaan kohdistuvat velvollisuudet joissa korostuu se, että Jumala on antanut meille elämän lahjaksi ja päättää siitä ja sen käytöstä meidän puolestamme. (2) Yhteiskuntaa koskevat säännökset joissa muistutetaan että ihmisellä on usein rakentava rooli jonkin toimen tai työn tekemisessä josta on hyötyä kaikille (3) Lähipiiriämme ja rakastamiamme ihmisiä koskevat velvollisuudet, koska työpanoksesi ja palkkasi jäävät kuoltuasi tulematta ja koska kuolemasta seuraa aina myös sosiaalista surua joka voi olla vakavaakin (4) Meitä itseämme koskevat velvollisuudet.
On selvää että esimerkiksi "yksinäinen sairas työttömyyskorvausta nosteleva" onnistuu kiertämään monia velvollisuuskohtia. Ja on selvää että tämänlaisten elementtien osuminen tekee itsemurhasta "ymmärrettävästi haluttavamman vaihtoehdon". Toisin sanoen velvollisuusetiikan yhteiskuntaa ja ihmisiä koskevat velvollisuudet tuntuvat täyttyvän ennen kaikkea kaikilla niillä jotka eivät "noin yleisesti uskottavasti" halua itsemurhaa tehdä in first place. Siksi onkin ymmärrettävää että nimenomaan suhde Jumalaan nousee erityisen merkittäväksi näkemyksen punninnassa.
Jumalaa kohtaan olevat velvollisuudet ovat kuitenkin kaikista heikoimmalla kyseisen argumentin vakuuttavuudessa. Sillä siinä missä miltei kukaan ei kyseenalaista sosiaalisia ja yhteiskunanllisia velvollisuuksia - ja vielä harvempi nykyisessä individualismia palvovassa kulttuurissa ottaisi itseä koskevat velvollisuudet pois kuvioista - Jumala on sen sijaan uskonasia. Näin ollen Jumalaa kohtaan olevat velvollisuudet ovat jotain joka vetoaa vain uskovaisiin mutta jos tätä kantaa ei jaa, ei sen taakse enää näe mitään voimaa. Se näyttäytyy uskovaisten ulkopuoliseen maailmaan "romukoppana" jonka sisältö on irrelevantti ja johon joudutaan vetoamaan jos ja vain jos mitään parempaa ei löydy. Eli Jumalakortti on epätoivon ilmaisu ja suora tunnustus siitä että argumenteista omalle kannalle ei saada oikein mitään kunnollista substanssia ja joudutaan siksi turvautumaan tämänlaisiin omituisiin oljenkorsiin.
Kristillisen maailman elämäkuva värittyykin siksi sellaiseksi että itsemurhaa haluavan täytyy vain suck it up, whiner ~ Jos elämä on kammottavaa ja tuskaisaa, niin lohduttaudu helvettikuvastolla jossa itsemurhaajat kärsivät ikuisesti koska ovat päätyneet raktaisuksi.. Tässä paketissa elämä on omituisesti lahja jonka omistusoikeus on yhä Jumalalla. Että tästä olisi pakko pitää. Tämä johtaa siihen että elämä on enemmänkin velvollisuus (ja kuolemanjälkeistä elämää koskeva testi) kun jokin jossa pitäisi tavoitella onnellisuuden tai hyvän elämän kaltaisia teemoja.
Tämän huomaaminen voi tietysti olla vaikeaakin, koska ihmiset noin yleensä ottaen eivät kannata itsemurhien tekemisten maksimoimista. Humekaan ei kannusta ihmisiä tekemään itsemurhan, vaan pitää sitä vain harvinaisena ratkaisuna. Näin se vertautuu hieman itsepuolustukseen joka on sallittua vain hyvin tarkoissa ehdoissa, poikkeustapauksena, sen sijaan että väkivalta aina ja kaikkialla olisi sallittua.
Tämäntyyppinen velvollisuusetiikka on mielenkiintoista. Se nimittäin voidaan liittää moniin muihinkin asioihin. Esimerkiksi perheeseen. Tämän teeman saa kätevästi esiin "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" -blogin tekstistä "taaskaan ei kukaan ajattele lapsia". Siellä viitataan James Hirvisaaren adoptiolausuntoihin. Hirvisaaren moraalisen imperatiivin mukaan "Lapsella on oikeus isään ja äitiin". Tämä on yleinen väite, mutta se on kuitenkin varsin omituinen. Tälle voidaan sanoa vastaan karkeasti "Ei lapsella ole mitään oikeutta äitiin ja isään. Se on kurjaa, mutta näin tämä asia nyt vaan on. Jos olisi, avioerot kiellettäisiin lailla. yksinhuoltajuudesta rankaistaisiin..." Tämä onkin hyvin totta. On paljon ihmisiä joita "kaksi isää/kaksi äitiä" ei ollenkaan häiritse. Hirvisaaren kaltaiset tuovatkin siksi enemmän esiin omia mieltymyksiään ja väittävät että tämä on unviersaali joka ikistä ihmistä koskeva totuus. (Tämän asenteen jälkeen on turha puhua suvaitsevaisuudesta jossa eri maailmankuvia kunnioitettaisiin, sillä tämänlainen imperatiivi yhteiskunnalliseksi laiksi yleistettynä on monokulttuuria jossa erilaisuutta ja eri näkemyksiä ei nimenomaan siedetä.)
Onkin hyvä huomata, että Hirvisaaren oikeus on itse asiassa velvollisuuseettinen kannanotto. Se sanoo että yhteiskunnan pitäisi taata isä ja äiti. Tämä itse asiassa saattaa olla ihannetila, mutta tosiasiassa käytännön syistä tämänlaisesta voidaan joutua joustamaan. Hyvä esimerkki tästä on jo ennen esillenostamani itsemurha. Mutta vielä näkyvämpikin asia löytyy. Nimittäin äidinrakkaus ja isänrakkaus lastaan kohtaan. "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" nostaakin tästä esiin oleellisen velvollisuuseettisen huomion ; "Jos ihan kylmästi katsotaan asiaa, lapsella ei ole edes oikeutta rakkauteen tai onnellisuuteen. Sori, mutta sellaista lakia ei meillä ole. Lapsella on tietenkin lakisääteinen oikeus tiettyyn huolenpitoon, mutta nythän on kuitenkin niin, että jos kukaan ei jätä heitteille, vedä turpaan ja oleelliset asiat hoidetaan asiallisesti, se riittää. Jos vanhemmat ovat tämän ulkopuolella etäisiä tai jopa inhottavia tyyppejä, joita ei erityisemmin kiinnosta ottaa kontaktia, se on voi voi."
Moni varmasti pitää tämänlaista ihanteena. Mutta tosiasiassa vanhemmuus on projekti joka on ensi sijassa velvollisuuseettinen teko jossa painaa vahviten sosiaalinen ja yhteiskunnallinen velvollisuus. Lapsi pitäisi toisin sanoen kasvattaa yhteiskunnan jäseneksi ja vanhemmilla on velvollisuuksia myös lasta kohtaan. On kuitenkin vaikeaa nähdä miten vanhemmalla olisi velvollisuus itseä kohtaan joka sisältäisi rakkauden lasta kohtaan tai Jumalan antama velvollisuus rakastaa lapsiaan. Ja vaikka itselle ja Jumalalle olisikin jokin velvollisuus, niin olisi hyvin vaikeaa keksiä miten tämänlaiseen toimintaan voisi itsensä motivoida.
Moni taatusti pitää ihanneperheenä sellaista jossa äiti rakastaa lapsiaan. Mutta kysymys ei edes ole tästä. Velvolisuusetiikan valossa äiti joka ei välitä lapsestaan mutta siitä huolimatta hoitaa tämän on päin vastoin kompensoinut rakkauden puutteen velvollisuudentunnollaan ja on tätä kautta hyveellinen. Velvollisuuden kannalta jopa hyveellisempi kuin rakkauskeskeinen äitinäkemys jossa rakkaus muuttaa osan velvollisuuksista iloiksi.
Tämä muistuttaakin siitä, että velvollisuusetiikka on itse asiassa "helvetin kylmä ja tunteeton" eettinen teoria. Siksi ei kenties yllätä että Hirvisaaren kaltaiset henkilöt käyttävät nimenomaan "oikeus-velvollisuus" -teemaisia argumentteja.
1: Sillä tämänlaisia asioita tarvitaan jotta keskustelu saadaan syrjään sellaisista aiheen kannalta asioista kuten rakkaus ja perheen yhteys. - Ymmärrettävistä syistä näille tunnesideasioille tilan antamien kyseisessä adoptiokeskustelussa johtavat homoseksuaalien adoptio-oikeutta tukeviin kantoihin.
2: Hirvisaaren kaltaiset velvollisuussäätäjät voivat luoda velvollisuusetiikalla harhaanjohtavan kuvan siitä, että biologisesti heteroseksin seurauksena syntynyt lapsi repäistään Jumalallisesti oikeansuuntaisesta perheestä homoparin kasvatettavaksi. Tässä unohtuu helposti se, että lapsi on adoptoitavana yleisesti ottaen jostain syystä. Eikä tämä syy ole liiallinen rakkaus tai huolehtijoiden riittävyys. Adoptiolla siirretään lapsia huonommista olosuhteista parempiin. Ja näin ollen vaikka oletettaisiin ihan for the sake of the argument niinkin mielivaltainen ajatus kuin että heteropari olisi huomattavasti parempi kuin homopari, niin siltikin homparille adoptoitu lapsi siirrettäisiin huonommista oloista vähemmän huonoihin. Tämä on utilitaristisesta - ja jopa käytännöllisyydellä valotetussa velvollisuusetiikassa - täysin hyväksyttävä vaihtoehto. (Velvollisuusetiikan kielenkäytöllä siis viedään huomiota velvollisuusetikan seurauksista.)
3: Lisäksi velvollisuusetiikka on kätevää jos käytetään Jumalakonseptia. Sillä sen kautta voidaan manata varsin keinotekoisia uusia velvollisuuksia hatusta ja väittää niitä universaaleiksi vaikka ne ovatkin enimmäkseen uskojiensa päässä.
Erikoisinta on kenties se, että hyvin usein itsemurhateemassa nostetaan esille sama taustateoria. Velvollisuusetiikka. Sekä vastustavat että myöntävät argumentit nojautuvat siis täsmälleen samaan tausta-ajatustapaan ; Kyseessä ei siis ole siitä että eri lähtökohdat johtaisivat eri tuloksiin, vaan siitä että samat lähtökohdat johtavat eri tuloksiin. Tämänkaltainen on aina hieman hämmentävää. Mutta itsemurhateeman kohdalla se on kuitenkin onneksi melko ymmärrettävä.
Jos esiin nostetaan Immanuel Kant joka kristillisenä vastusti itsemurhaa ja Hume joka valistushenkisenä näki sen periaatteessa mahdollisena. Molemmat käyttivät velvollisuusetiikkaa (deontologia) lähtökohtanaan seuraavalla tavalla:
1: Kantin mukaan itsemurha ei ole moraalisesti sallittua koska se laskisi kannanottona ihmisen eläimen tasolle koska ihminen saa velvollisuuksista itselleen lisäarvoa. (a) Kant korosti sitä miten itsemurha ei ole koskaan asia joka tapahtuu tyhjiössä. Mukana on kolmansia osapuolia. (b) Kant nostaa esille Jumalan säätämän itsesäilytysvaiston, joka on ihmisen velvollisuus. Kantille tämä oli biologinen imperatiivi. Ja kristittynä hän ajatteli että tämä liittää velvollisuuden Jumalaan. Universaali moraalilaki kun viittasi tähän olentoon.
2: Hume taas ajatteli että itsemurha on mahdollinen. Hän otti esille sen että meillä on velvollisuksia muita ihmisiä ja yhteiskuntaa kohtaan. Ja velvollisuuksia itseämme kohtaan. (a) Hume korosti että riittävä vahingoittaminen ei täyty muiden kohdalla. Toki läheisemme voivat surra, mutta tämä ei ole varsinaista vahingoittamista. Yksilön ei siis kannata elää ja surra itse vain siksi että jotain muuta ärsyttää. (b) Hume korosti myös että itsemurhaa tekevä lakkaa myös tekemästä hyvää yhteiskunnalle, muta Humen näkemyksen mukaan tämäkään ei ollut kunnollinen syy kieltää itsemurha, koska velvollisuudet ovat hänellä aina suhteessa nautittuihin oikeuksiin. Itsemurhaaja ei koe saavansa elämältään - eikä siis myös ympäristöltään - mitään joten velvollisuudetkin kariutuvat tältä osin. Humesta ei ole mitenkään perusteltua vaatia että ihmisen tulisi pienen yhteiskunnan saaman hyödyn vuoksi pakotettu kestämään itse paljon kärsimystä. (c) Ja mitä taas tuli itseä koskeviin velvollisuuksiin, Hume korosti että juuri itsesuojeluvaisto on vahva argumentti jonka vuoksi itsemurhalle täytyy antaa tila. Kun olemme halukkaita säilyttämään elämämme, emme ikään kuin harkitse itsemurhaa riittämättömin syin.
Karkeasti ottaen edellämainitusta nousee esille se, että itsemurhaan ja siihen liittyviin velvollisuuksiin on laskettava seuraavat luokat. (1) Jumalaan kohdistuvat velvollisuudet joissa korostuu se, että Jumala on antanut meille elämän lahjaksi ja päättää siitä ja sen käytöstä meidän puolestamme. (2) Yhteiskuntaa koskevat säännökset joissa muistutetaan että ihmisellä on usein rakentava rooli jonkin toimen tai työn tekemisessä josta on hyötyä kaikille (3) Lähipiiriämme ja rakastamiamme ihmisiä koskevat velvollisuudet, koska työpanoksesi ja palkkasi jäävät kuoltuasi tulematta ja koska kuolemasta seuraa aina myös sosiaalista surua joka voi olla vakavaakin (4) Meitä itseämme koskevat velvollisuudet.
On selvää että esimerkiksi "yksinäinen sairas työttömyyskorvausta nosteleva" onnistuu kiertämään monia velvollisuuskohtia. Ja on selvää että tämänlaisten elementtien osuminen tekee itsemurhasta "ymmärrettävästi haluttavamman vaihtoehdon". Toisin sanoen velvollisuusetiikan yhteiskuntaa ja ihmisiä koskevat velvollisuudet tuntuvat täyttyvän ennen kaikkea kaikilla niillä jotka eivät "noin yleisesti uskottavasti" halua itsemurhaa tehdä in first place. Siksi onkin ymmärrettävää että nimenomaan suhde Jumalaan nousee erityisen merkittäväksi näkemyksen punninnassa.
Jumalaa kohtaan olevat velvollisuudet ovat kuitenkin kaikista heikoimmalla kyseisen argumentin vakuuttavuudessa. Sillä siinä missä miltei kukaan ei kyseenalaista sosiaalisia ja yhteiskunanllisia velvollisuuksia - ja vielä harvempi nykyisessä individualismia palvovassa kulttuurissa ottaisi itseä koskevat velvollisuudet pois kuvioista - Jumala on sen sijaan uskonasia. Näin ollen Jumalaa kohtaan olevat velvollisuudet ovat jotain joka vetoaa vain uskovaisiin mutta jos tätä kantaa ei jaa, ei sen taakse enää näe mitään voimaa. Se näyttäytyy uskovaisten ulkopuoliseen maailmaan "romukoppana" jonka sisältö on irrelevantti ja johon joudutaan vetoamaan jos ja vain jos mitään parempaa ei löydy. Eli Jumalakortti on epätoivon ilmaisu ja suora tunnustus siitä että argumenteista omalle kannalle ei saada oikein mitään kunnollista substanssia ja joudutaan siksi turvautumaan tämänlaisiin omituisiin oljenkorsiin.
Kristillisen maailman elämäkuva värittyykin siksi sellaiseksi että itsemurhaa haluavan täytyy vain suck it up, whiner ~ Jos elämä on kammottavaa ja tuskaisaa, niin lohduttaudu helvettikuvastolla jossa itsemurhaajat kärsivät ikuisesti koska ovat päätyneet raktaisuksi.. Tässä paketissa elämä on omituisesti lahja jonka omistusoikeus on yhä Jumalalla. Että tästä olisi pakko pitää. Tämä johtaa siihen että elämä on enemmänkin velvollisuus (ja kuolemanjälkeistä elämää koskeva testi) kun jokin jossa pitäisi tavoitella onnellisuuden tai hyvän elämän kaltaisia teemoja.
Tämän huomaaminen voi tietysti olla vaikeaakin, koska ihmiset noin yleensä ottaen eivät kannata itsemurhien tekemisten maksimoimista. Humekaan ei kannusta ihmisiä tekemään itsemurhan, vaan pitää sitä vain harvinaisena ratkaisuna. Näin se vertautuu hieman itsepuolustukseen joka on sallittua vain hyvin tarkoissa ehdoissa, poikkeustapauksena, sen sijaan että väkivalta aina ja kaikkialla olisi sallittua.
Tämäntyyppinen velvollisuusetiikka on mielenkiintoista. Se nimittäin voidaan liittää moniin muihinkin asioihin. Esimerkiksi perheeseen. Tämän teeman saa kätevästi esiin "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" -blogin tekstistä "taaskaan ei kukaan ajattele lapsia". Siellä viitataan James Hirvisaaren adoptiolausuntoihin. Hirvisaaren moraalisen imperatiivin mukaan "Lapsella on oikeus isään ja äitiin". Tämä on yleinen väite, mutta se on kuitenkin varsin omituinen. Tälle voidaan sanoa vastaan karkeasti "Ei lapsella ole mitään oikeutta äitiin ja isään. Se on kurjaa, mutta näin tämä asia nyt vaan on. Jos olisi, avioerot kiellettäisiin lailla. yksinhuoltajuudesta rankaistaisiin..." Tämä onkin hyvin totta. On paljon ihmisiä joita "kaksi isää/kaksi äitiä" ei ollenkaan häiritse. Hirvisaaren kaltaiset tuovatkin siksi enemmän esiin omia mieltymyksiään ja väittävät että tämä on unviersaali joka ikistä ihmistä koskeva totuus. (Tämän asenteen jälkeen on turha puhua suvaitsevaisuudesta jossa eri maailmankuvia kunnioitettaisiin, sillä tämänlainen imperatiivi yhteiskunnalliseksi laiksi yleistettynä on monokulttuuria jossa erilaisuutta ja eri näkemyksiä ei nimenomaan siedetä.)
Onkin hyvä huomata, että Hirvisaaren oikeus on itse asiassa velvollisuuseettinen kannanotto. Se sanoo että yhteiskunnan pitäisi taata isä ja äiti. Tämä itse asiassa saattaa olla ihannetila, mutta tosiasiassa käytännön syistä tämänlaisesta voidaan joutua joustamaan. Hyvä esimerkki tästä on jo ennen esillenostamani itsemurha. Mutta vielä näkyvämpikin asia löytyy. Nimittäin äidinrakkaus ja isänrakkaus lastaan kohtaan. "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" nostaakin tästä esiin oleellisen velvollisuuseettisen huomion ; "Jos ihan kylmästi katsotaan asiaa, lapsella ei ole edes oikeutta rakkauteen tai onnellisuuteen. Sori, mutta sellaista lakia ei meillä ole. Lapsella on tietenkin lakisääteinen oikeus tiettyyn huolenpitoon, mutta nythän on kuitenkin niin, että jos kukaan ei jätä heitteille, vedä turpaan ja oleelliset asiat hoidetaan asiallisesti, se riittää. Jos vanhemmat ovat tämän ulkopuolella etäisiä tai jopa inhottavia tyyppejä, joita ei erityisemmin kiinnosta ottaa kontaktia, se on voi voi."
Moni varmasti pitää tämänlaista ihanteena. Mutta tosiasiassa vanhemmuus on projekti joka on ensi sijassa velvollisuuseettinen teko jossa painaa vahviten sosiaalinen ja yhteiskunnallinen velvollisuus. Lapsi pitäisi toisin sanoen kasvattaa yhteiskunnan jäseneksi ja vanhemmilla on velvollisuuksia myös lasta kohtaan. On kuitenkin vaikeaa nähdä miten vanhemmalla olisi velvollisuus itseä kohtaan joka sisältäisi rakkauden lasta kohtaan tai Jumalan antama velvollisuus rakastaa lapsiaan. Ja vaikka itselle ja Jumalalle olisikin jokin velvollisuus, niin olisi hyvin vaikeaa keksiä miten tämänlaiseen toimintaan voisi itsensä motivoida.
Moni taatusti pitää ihanneperheenä sellaista jossa äiti rakastaa lapsiaan. Mutta kysymys ei edes ole tästä. Velvolisuusetiikan valossa äiti joka ei välitä lapsestaan mutta siitä huolimatta hoitaa tämän on päin vastoin kompensoinut rakkauden puutteen velvollisuudentunnollaan ja on tätä kautta hyveellinen. Velvollisuuden kannalta jopa hyveellisempi kuin rakkauskeskeinen äitinäkemys jossa rakkaus muuttaa osan velvollisuuksista iloiksi.
Tämä muistuttaakin siitä, että velvollisuusetiikka on itse asiassa "helvetin kylmä ja tunteeton" eettinen teoria. Siksi ei kenties yllätä että Hirvisaaren kaltaiset henkilöt käyttävät nimenomaan "oikeus-velvollisuus" -teemaisia argumentteja.
1: Sillä tämänlaisia asioita tarvitaan jotta keskustelu saadaan syrjään sellaisista aiheen kannalta asioista kuten rakkaus ja perheen yhteys. - Ymmärrettävistä syistä näille tunnesideasioille tilan antamien kyseisessä adoptiokeskustelussa johtavat homoseksuaalien adoptio-oikeutta tukeviin kantoihin.
2: Hirvisaaren kaltaiset velvollisuussäätäjät voivat luoda velvollisuusetiikalla harhaanjohtavan kuvan siitä, että biologisesti heteroseksin seurauksena syntynyt lapsi repäistään Jumalallisesti oikeansuuntaisesta perheestä homoparin kasvatettavaksi. Tässä unohtuu helposti se, että lapsi on adoptoitavana yleisesti ottaen jostain syystä. Eikä tämä syy ole liiallinen rakkaus tai huolehtijoiden riittävyys. Adoptiolla siirretään lapsia huonommista olosuhteista parempiin. Ja näin ollen vaikka oletettaisiin ihan for the sake of the argument niinkin mielivaltainen ajatus kuin että heteropari olisi huomattavasti parempi kuin homopari, niin siltikin homparille adoptoitu lapsi siirrettäisiin huonommista oloista vähemmän huonoihin. Tämä on utilitaristisesta - ja jopa käytännöllisyydellä valotetussa velvollisuusetiikassa - täysin hyväksyttävä vaihtoehto. (Velvollisuusetiikan kielenkäytöllä siis viedään huomiota velvollisuusetikan seurauksista.)
3: Lisäksi velvollisuusetiikka on kätevää jos käytetään Jumalakonseptia. Sillä sen kautta voidaan manata varsin keinotekoisia uusia velvollisuuksia hatusta ja väittää niitä universaaleiksi vaikka ne ovatkin enimmäkseen uskojiensa päässä.
keskiviikko 25. marraskuuta 2009
Etiikan monimielisyydestä.
Usein filosofiassa on jonkinnäköinen yksimielisyys siitä miten asioita tulee lähestyä. Yksityiskohdissa on sitten paljon vääntöä. Etiikka ei kuitenkaan ole tälläinen aihe. Siinä on erilaisia näkemyksiä joita sovelletaan irrallaan ja limittäin. Tästä syntyy paljon vääntöä.
1: Normatiivisessa etiikassa mietitään normeja joita eettinen ihminen seuraa. Siinä taustalla on ajatus siitä mihin ihmisten pitäisi uskoa kun puhutaan eettisyydestä. Toinen vaihtoehtohan olisi ottaa se, mitä ihmiset uskovat kun he puhuvat eettisyydestä. Normatiivinen etiikka on siis aina jollain tavalla ulkoa päin ohjaavaa.
___1.1: [Seurausetiikka, tarkoitusperäetiikka, seuraamusetiikka, teleologinen etiikka, konsekventialismi] on näkemys jossa tarkastellaan päämäärään keskittymistä. Teon arvo nähdään siinä minkälaisia seuraamuksia teoilla on ennakoitavissa. Keinot ja syntyvä tulos ratkaisevat sen onko asia hyvä vai ei. (Tunteista ja vaikuttimista riippumatta.) Tässä on teko ja siitä seuraa jotakin. Teosta tai sen tekemättä jättämisestä on etua tai haittaa. Samoin eri teot voivat vaikuttaa eri tavoin. Tässä katsotaan miten tämä on suhteessa eri tahoihin. Myös pitkä ja lyhytaikaiset vaikutukset ovat tärkeitä. Tämä etiikka rakentuu tiedon varaan. Jos ihminen on hyväntahtoinen mutta tyhmä, hän voi tehdä pahaa tavoitellessaan hyvää. Siksi asioiden korrelaatioiden tunteminen johtaa siihen että ihminen voi ylipäätään miettiä etiikkaa ja osata toimia eettisesti.
_____1.1.1: Luultavasti tunnetuin malli on utilitarismi, jossa tavoitellaan yleistä hyvää. Toinen mahdollinen vaihtoehto on hakea nautintoja jolloin puhutaan hedonismista. Kolmas tapa on eudaimonismi, jossa tavoitellaan mahdollisimman suurta onnellisuutta.
___1.2: [Velvollisuusetiikka, deontologia] on tapa jossa katsotaan moraalioppeja joita seurataan. Tarkastelussa ovat vaikuttimet ja velvollisuudet. Kun velvollisuus on oikea, on teko eettinen. Velvollisuusetiikka johtaa usein moralismiin, jossa tietyt ohjesäännöt niellään objektiivisina ja kyseenalaistamattomina auktoriteetteina. Jos jokin asia tuntuu olevan sitä vastaan, se on pahaa. Jos ohjenuora tuntuu tuottavan pahaa, syynä on se että tunne ohjaa epäeettiseen toimintaan. Tässä näkemyksessä korostuu yksilön arvostelukyvyttömäksi asettaminen. Moraalisen toimijan on siksi kouluttava omatuntonsa syyllistäväksi sisäisten ohjeiden antajaksi. Näitä on useita erilaisia ja erilaiset velvollisuusetiikat kilpailevatkin rajustikin keskenään. Kisaaminen on tietysti toivotonta, koska velvollisuusetiikassa asioita voidaan loppujen lopuksi tarkastella vain lakien kautta. Tämän vuoksi toisenlainen systeemi tulkitaan pahaksi automaattisesti, jos se on erilainen.
_____1.2.1: Varmasti tunnetuin on kategorinen imperatiivi. Sen mukaan teko on hyvä jos sille voidaan määrittää laki joka toimii aina.
___1.3: Hyve-etiikassa tavoitellaan jotain hyvettä. Tässä keskitytään moraalisen toimijan luonteeseen. Jos toimija on rohkea ja oikeamielinen, hän on eettinen. Toiminnan tulokset ja seuraukset eivät ole aina tärkeitä. Tavoite takana ratkaisee enemmän.
_____1.3.1: Hyvä elämä on yleinen mittari. Toinen on materiaalinen hyvinvointi sitä kautta että elintaso vaikuttaa elämänlaatuun. Aristoteleen kultaisen keskitien kulkeminen on yksi, kenties yllättävä, hyve-etiikan muoto. Sen edustaja ei ole erikoislaatuinen spesialistisankari, vaan enemmän hakee kohtuullisuutta. Tällöin hillitön toimija on paheellinen.
___1.4: Oikeuksien etiikassa pyritään siihen että ei loukata toisten oikeuksia. Oikeuksia voi olla vaikkapa vapaudet ja etuoikeudet. Vapauksissa on mukana velvollisuus. Yksilön ja yhteisän oikeudet ovat molemmat olemassa. Tässä syntyykin helposti jännitteitä, koska eri ihmiset määrittävät eri oikeuksia ja korostavat eri asioita.
2: [Deskriptiivinen etiikka, kuvaileva etiikka] kuvailee eettisiä normeja. Se voi kuvata ihmisen tai instituution eettisiä sääntöjä. Se ei tarjoa keinoja eettisiin ratkaisuihin, vaan pikemminkin tarjoaa työkaluja siihen miten etiikkaa voidaan lähteä ratkomaan. Kuvailun alla voi olla moraalikäyttäytymistä kuvaavaa tai kirjattujen sääntöjen kuvailua (jotka voivat olla eri asia, itse asiassa usein ovatkin.)
3: Metaetiikka taas miettii sitä, mitä etiikka ylipäätään on. Siinä mietitään kuvaako se tuntemuksia vai onko sen takana aitoja uskomuksia, onko etiikka objektiivista vai subjektiivista, henkilökohtaista vai jaettua, ehdotonta vai suhteellista. Samoin siinä mietitään mistä moraalinen halu pohjimmiltaan kumpuaa.
4: Soveltava etiikka taas pyrkii toimimaan enemmän kuin miettimään. Tällöin se yleensä soveltaa jotain etiikan teoreettista mallia ja miettii miten sitä voisi käyttää maailmassa eläessä ja ollessa. Tällöin mukaan astuvat kysymykset siitä miten esimerkiksi abortin kanssa tulisi toimia.
Kaiken kaikkiaan voidaan jopa sanoa, että etiikka ei nykymuodossaan tee lainkaan sitä, mitä sen usein ajatellaan tekevän. Sen parissa ei niinkään ehdottomasti ja todistetusti ja vastaanpanemattomasti vastata siihen mikä on hyvää ja pahaa. Sen sijaan se jäsentelee sitä miten ihminen arvottaa maailmaa. Periaatteellista tarkastamista voidaan käyttää enemmänkin koherentin mallin luomiseen. Eri lähtökohdista syntyy aivan erilaisia tuloksia, ja saman systeeminkin välillä tehdyt arvovalinnat ja jopa niiden pelkät arvojärjestykseen laittamiset voivat muuttaa tuloksia radikaalisti.
Ihmisille käytännössä etiikka taas on jotain ehdotonta ja komentavaa. Sillä pitää komentaa ennen kaikkea muita.
1: Normatiivisessa etiikassa mietitään normeja joita eettinen ihminen seuraa. Siinä taustalla on ajatus siitä mihin ihmisten pitäisi uskoa kun puhutaan eettisyydestä. Toinen vaihtoehtohan olisi ottaa se, mitä ihmiset uskovat kun he puhuvat eettisyydestä. Normatiivinen etiikka on siis aina jollain tavalla ulkoa päin ohjaavaa.
___1.1: [Seurausetiikka, tarkoitusperäetiikka, seuraamusetiikka, teleologinen etiikka, konsekventialismi] on näkemys jossa tarkastellaan päämäärään keskittymistä. Teon arvo nähdään siinä minkälaisia seuraamuksia teoilla on ennakoitavissa. Keinot ja syntyvä tulos ratkaisevat sen onko asia hyvä vai ei. (Tunteista ja vaikuttimista riippumatta.) Tässä on teko ja siitä seuraa jotakin. Teosta tai sen tekemättä jättämisestä on etua tai haittaa. Samoin eri teot voivat vaikuttaa eri tavoin. Tässä katsotaan miten tämä on suhteessa eri tahoihin. Myös pitkä ja lyhytaikaiset vaikutukset ovat tärkeitä. Tämä etiikka rakentuu tiedon varaan. Jos ihminen on hyväntahtoinen mutta tyhmä, hän voi tehdä pahaa tavoitellessaan hyvää. Siksi asioiden korrelaatioiden tunteminen johtaa siihen että ihminen voi ylipäätään miettiä etiikkaa ja osata toimia eettisesti.
_____1.1.1: Luultavasti tunnetuin malli on utilitarismi, jossa tavoitellaan yleistä hyvää. Toinen mahdollinen vaihtoehto on hakea nautintoja jolloin puhutaan hedonismista. Kolmas tapa on eudaimonismi, jossa tavoitellaan mahdollisimman suurta onnellisuutta.
___1.2: [Velvollisuusetiikka, deontologia] on tapa jossa katsotaan moraalioppeja joita seurataan. Tarkastelussa ovat vaikuttimet ja velvollisuudet. Kun velvollisuus on oikea, on teko eettinen. Velvollisuusetiikka johtaa usein moralismiin, jossa tietyt ohjesäännöt niellään objektiivisina ja kyseenalaistamattomina auktoriteetteina. Jos jokin asia tuntuu olevan sitä vastaan, se on pahaa. Jos ohjenuora tuntuu tuottavan pahaa, syynä on se että tunne ohjaa epäeettiseen toimintaan. Tässä näkemyksessä korostuu yksilön arvostelukyvyttömäksi asettaminen. Moraalisen toimijan on siksi kouluttava omatuntonsa syyllistäväksi sisäisten ohjeiden antajaksi. Näitä on useita erilaisia ja erilaiset velvollisuusetiikat kilpailevatkin rajustikin keskenään. Kisaaminen on tietysti toivotonta, koska velvollisuusetiikassa asioita voidaan loppujen lopuksi tarkastella vain lakien kautta. Tämän vuoksi toisenlainen systeemi tulkitaan pahaksi automaattisesti, jos se on erilainen.
_____1.2.1: Varmasti tunnetuin on kategorinen imperatiivi. Sen mukaan teko on hyvä jos sille voidaan määrittää laki joka toimii aina.
___1.3: Hyve-etiikassa tavoitellaan jotain hyvettä. Tässä keskitytään moraalisen toimijan luonteeseen. Jos toimija on rohkea ja oikeamielinen, hän on eettinen. Toiminnan tulokset ja seuraukset eivät ole aina tärkeitä. Tavoite takana ratkaisee enemmän.
_____1.3.1: Hyvä elämä on yleinen mittari. Toinen on materiaalinen hyvinvointi sitä kautta että elintaso vaikuttaa elämänlaatuun. Aristoteleen kultaisen keskitien kulkeminen on yksi, kenties yllättävä, hyve-etiikan muoto. Sen edustaja ei ole erikoislaatuinen spesialistisankari, vaan enemmän hakee kohtuullisuutta. Tällöin hillitön toimija on paheellinen.
___1.4: Oikeuksien etiikassa pyritään siihen että ei loukata toisten oikeuksia. Oikeuksia voi olla vaikkapa vapaudet ja etuoikeudet. Vapauksissa on mukana velvollisuus. Yksilön ja yhteisän oikeudet ovat molemmat olemassa. Tässä syntyykin helposti jännitteitä, koska eri ihmiset määrittävät eri oikeuksia ja korostavat eri asioita.
2: [Deskriptiivinen etiikka, kuvaileva etiikka] kuvailee eettisiä normeja. Se voi kuvata ihmisen tai instituution eettisiä sääntöjä. Se ei tarjoa keinoja eettisiin ratkaisuihin, vaan pikemminkin tarjoaa työkaluja siihen miten etiikkaa voidaan lähteä ratkomaan. Kuvailun alla voi olla moraalikäyttäytymistä kuvaavaa tai kirjattujen sääntöjen kuvailua (jotka voivat olla eri asia, itse asiassa usein ovatkin.)
3: Metaetiikka taas miettii sitä, mitä etiikka ylipäätään on. Siinä mietitään kuvaako se tuntemuksia vai onko sen takana aitoja uskomuksia, onko etiikka objektiivista vai subjektiivista, henkilökohtaista vai jaettua, ehdotonta vai suhteellista. Samoin siinä mietitään mistä moraalinen halu pohjimmiltaan kumpuaa.
4: Soveltava etiikka taas pyrkii toimimaan enemmän kuin miettimään. Tällöin se yleensä soveltaa jotain etiikan teoreettista mallia ja miettii miten sitä voisi käyttää maailmassa eläessä ja ollessa. Tällöin mukaan astuvat kysymykset siitä miten esimerkiksi abortin kanssa tulisi toimia.
Kaiken kaikkiaan voidaan jopa sanoa, että etiikka ei nykymuodossaan tee lainkaan sitä, mitä sen usein ajatellaan tekevän. Sen parissa ei niinkään ehdottomasti ja todistetusti ja vastaanpanemattomasti vastata siihen mikä on hyvää ja pahaa. Sen sijaan se jäsentelee sitä miten ihminen arvottaa maailmaa. Periaatteellista tarkastamista voidaan käyttää enemmänkin koherentin mallin luomiseen. Eri lähtökohdista syntyy aivan erilaisia tuloksia, ja saman systeeminkin välillä tehdyt arvovalinnat ja jopa niiden pelkät arvojärjestykseen laittamiset voivat muuttaa tuloksia radikaalisti.
Ihmisille käytännössä etiikka taas on jotain ehdotonta ja komentavaa. Sillä pitää komentaa ennen kaikkea muita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)