Passion from the Christ

Naturalistis-Skeptistä linjamaa, johon uusateismikin kuuluu, kuvaillaan usein termeillä jotka assosioituvat klassiseen ajatukseen objektiivisuudesta ulkopuolisuutena. Tällöin linjamaa kuvataan jotenkin mekaanisena, tunteettomana, kovana ja kylmänä. Kuitenkin melko monet uskovaiset taas ovat lähteneet sille linjamalle jossa uusateismia kuvaisi tunteellisuus ja jopa emotionaalinen hysteerisyys. Että heidän arvomaailmansa on tunteilua josta puuttuu kaikki keskusteltavuus.

Poliittisen linjaman suhteita etiikkaan on tutkittu. Ja niiden mukaan on havaittavissa mistä uskovaisten reaktio johtuu. Se johtuu siitä että he ymmärtävät tilanteen. Asiaa on hieman läpikäyty esimerkiksi "Addicting Infon" sivuilla. ; Ero on pohjimmiltaan siinä että liberaalit ja oikeistokonservatiivit ovat hyvin erilaisessa suhteessa etiikkaan, etenkin seurausetiikkaan. "Conservative and religious individuals showed a “general insensitivity to consequences.” These participants consistently tended towards deontological ethics – which means they judged morality according to universal rules or divine authority. Liberals in the study promoted consequentialist ethics – they judged the morality of action based on the outcome." ... "Piazza says that they can’t be certain whether being religious/conservative creates the rule-based ethics or if following rule-based ethics makes one become conservative/religious. The thing the study can state with conviction is that the two are related: being conservative or religious goes hand-in-hand with non-consequentialist ethics."

Koska uskonnollisuuteen kuuluu objektiivinen moraali, joka ilmenee ihmisille velvollisuuksina, normeina ja dogmeina, se ei perusta arvioitaan suoraan kärsimykseen. Se ei tietysti tarkoita että kaikki velvollisuusetiikka tuottaisi kärsimystä, mutta monesti vastaan tulee tilanne jossa on valittava kärsimyksen ja periaatteen välillä. Ja silloin velvollisuuseetikko tallaa kärsimyksen yli. Deontologista etiikkaa seuraavalle toisen ihmisen kärsimys on tunteilua jos on suuremmat ja tärkeämmät periaatteet kyseessä. Tämä priorisointiero johtaa siis siihen että konservatiivit näkevät liberaalit tunteellisina.

Tämä puoli on kenties se syy, miksi uskovaiset näyttävät minun silmiini helposti joko "psykopaateilta" tai "narsisteilta". Siitä huolimatta että moni näyttää ajavan sellaista kuvaa että "hihhuli" olisi jonkinlainen kuolaava hysteerikko, en kaikesta uskontokriittisyydestäni huolimatta ole halukas levittämään tätä kuvaa. Oma saamani kuva, ja relevantin uskontokritiikin ihmiskuva, on enemmänkin myötätuntoon kykenemätön mutta karismaattinen koijari, joka hymyilee siten että hymy ei nouse silmiin. Ja joka pystyy kohteliain sivistyssanoin pilkkaamaan erimielisiä, ja joka nauttii tästä koska se on kivaa ja siitä tulee hänelle hyvä fiilis. Ja joille vastaan kritisoijat ovat sama kuin täyteen ihmisyyteen kykenemätön epäeettinen vihollinen.

Tämänlainen empatiaan kykenemätön emootioton epäsympaattinen murskauskonemielikuva on luultavasti peräisin samasta syvästä erosta - siitä samasta joka saanee konservatiivisen uskovan näkemään liberaalimissa "hysteerikkoja". Kyseessä on molemmissa tapauksissa vääristymä - siis pohjimmiltaan jonkinlainen asennevamma - mutta "jollain tavalla kuvaava vääristymä". Vääristymällä on varmasti merkitystä laajemminkin, ja hyvinkin syvällä tasolla.

Itse kun olen pitänyt konservatiivejen kanssa etiikkakeskustelemisen mahdottomaksi. Syynä on usein juuri se, että he ottavat deontologisen velvollisuuden dogmana ja tekevät tästä keskustelunpysäytyksen. Tällöin keskustelu pysähtyy koska he ovat oikeassa koska he ovat oikeassa. Vielä enemmän kuitenkin ärsyttävät ne keskustelut joissa juuri noin ei tehdä vaan ollaan uskomiseen uskovia. Silloin he kyllä korostavat näennäisesti seurauseettisiä puolia ja korostavat että uskonto tarjoaa hyötyjä yhteiskuntarauhasta taloudelliseen vakaumukseen ja tieteen edistyvyyden kautta pidempään ja onnellisempaan elämään ihmeparantumisineen. Näissä faktat vaan eivät saa nousta pöytään joten ne koostuvat velvollisuuseettisistä argumenteista jotka todistetaan väitteillä ja joita ei voi kritisoida fakta-aineistolla koska "korrelaatiot eivät kerro tarpeeksi".

Argumenteissa usein korostetaan sitä että uskonto hyödyttää yhteiskuntaa ja siinä asuvia ihmisiä. Näiden asioiden kumoaminen ja kyseenalaistaminen faktoilla ei kuitenkaan johda muutoksiin. Syy on se, että seurauseettiset argumentit ovat enemmänkin ajan henkeen vastaamista, kuin jotain johon oltaisiin sitouduttu niin lujasti. Sen vuoksi esimerkiksi "Cross-National Correlations of Quantifiable Societal Health with Popular Religiosity and Secularism in the Prosperous Democracies" murtaa monta myyttiä uskonnon tuottamista seurausetiikan kannalta hyvistä vaikutuksista.

Mutta se ja sen kaltaiset eivät kuitenkaan saa koskaan oikeistokonservatiiviuskovaisia muuttamaan mieltään. Jako velvollisuuseettiseen ja seurauseettiseen suuntaukseen muistuttaa että syy ei ole toopeus. Dataa ei ignoroida tyhmyyttä tai pahuutta vaan koska tämänlaisella ei ole yksinkertaisesti heille väliä. ~ Tilanteessa kyseessä on tilanne joka muistuttaa sitä kun teini haluaa ostaa jotkut tietyt farkut koska ne ovat muotia hänen alakulttuurissaan ja yrittää perustella ostostaan vanhemmilleen. Hän ei käytä varsinaista syytä, vaan muita syitä - syitä jotka voivat olla totta tai eivät. Näiden perustelujen kumoaminen ei tietysti muuta nuoren mieltä. Seurausetiikan ja deontologian kohdalla suhde on juuri samanlaatuinen.

Tämä näkyy myös teologisessa aspektissa. Pahan ongelma on selvästi tärkeä liberaaleille, mutta konservatiivit vähättelevät sen merkitystä. Näkisin että yhteys deontologiseen yleisasenteeseen ei ole sattumaa. Kärsimystä on helpompi vähätellä jos sitä pitää etiikan kannalta irrelevanttina, eräänlaisena kiusallisena kuriositeettina joka houkuttelee sivupoluille.